Pelkkää epärakentavaa kritiikkiä negatiivisille ajattelijoille
Tekijä: simosuominen
Tamperelainen kirjastoautovirkailija, jolla on issueita kapitalismin ja valtion suhteen. Opiskelen filosofiaa Tampereen yliopistolla ja heittelen kolaa typerien valehtelijoiden pärställe.
Ihmetyttääkö joskus kun Suomen politiikassa ei saada mitään ikinä aikaan? Syitä selkärangattomaan valtionjohtoon voi seurata reaaliajassa nyt, kun hallitusneuvottelut ovat mediassa esillä joka tunti. Jo tässä vaiheessa on käynyt selväksi, että kaksi pääasiallista hallituspuoluetta ovat nielleet niitä suurimpia vaaliteemojaan kuin nälkäiset aamupuuroa.
Suurimman selkärangattoman palkinnon saa Perussuomalaisten puolue, jonka koko olemassaolon suurimpia teemoja on ”EU-kriittisyys” sekä etelän tukipakettien vastustaminen. Keskeinen teema ei tietenkään tarkoita, etteikö muita prioriteettejä voisi olla. Kun Timo Soinin nenän alla roikotettiin ministerinsalkkua useamman päivän ajan, niin johan se Perussuomalaisten periaate otettiin, murhattiin kylmäverisesti ja vedettiin vessanpöntöstä alas. Perussuomalaiset nimittäin peruivat yhden suurimmista kynnyskysymyksistä, ja tekivät ns. ”Kreikka-rauhan”. Tällä tavalla EU:n pankkitoiminta saa Perussuomalaisilta siunauksen ja Soini saa ministerinsalkkunsa.
Toinen esimerkki politiikasta nähtiin, kun Keskusta päätti ilmoittaa todellisen talouspolitiikkansa vasta vaalien jälkeen. Sipilän ennen vaaleja ilmoittama 2,3 miljardia muuttuikin yhtäkkiä kymmeneksi(!) miljardiksi, kun ammattiliitot eivät suostuneetkaan allekirjoittamaan kuolinkäskyään. Kukapa olisi uskonut, että yhteiskuntasopimukseksi naamioitu EK:n politiikka ei herätä intohimoja AY-liikkeessä?
Hallitus ei tietenkään ole vielä lopullisesti muodostunut, joten tässä ehtii nähdä vielä vaikka mitä. Todennäköisesti ainoa rehellisenä pysyvä puolue on Kokoomus, joka täysin avoimesti vihaa työntekijöitä ja köyhiä, ja todennäköisesti juuri sen takia hävisi vaalit. Olisi mielenkiintoista nähdä, olisivatko Keskusta ja Perussuomalaiset saaneet näin paljon kannatusta, jos käytännön politiikka olisi ollut tiedossa ennen vaaleja.
Vaalit on käyty, ja minäkin kiitän äänestäjiäni. Vasemmisto ei ole tällä hetkellä kovassa huudossa, mutta toisaalta, tämä ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun oikeudenmukaisuutta ajava liike on vähemmistössä jopa sorrettujen itsensä keskuudessa. Tilanne on oikeastaan ollut ikävän yleinen.
Vaan noin yleisesti, minkälaisen eduskunnan saimme? Nyt valitusta uudesta eduskunnasta, alle 35-vuotiaita edustajia on 34 kahdesta sadasta. Alle 4000e/kk tienaavia on vain 29. Ammattitutkintotaustaisia on 24.
Mitä ikinä uusista kansanedustajista voidaankaan sanoa, kansaa he eivät edusta. Olisi paremmin sanottu, jos vaaleissa läpi menneitä kutsuttaisiin rikkaiden ja koulutettujen edustajiksi. Vaikka ”asiat edellä”-asenne on nykyään hip, olisi naiivia luulla, ettei näin totaalinen informaatiokupla eduskunnassa näkyisi myös käytännön politiikassa. On myös aiheellista pohtia, että onko vaalitulos seurausta demokratiamallistamme, jossa rahalla saa näkyvyyttä ja uskottavuutta.
Vaalien alla voisi luulla, ettei Suomessa muita asukaan kuin yrittäjiä. Yrittäjyyttä tarjotaan ratkaisuna työttömyyteen, lamaan, yleiseen korruptioon ja kohta varmaan yleiseen masennukseen. Yrittäjiä itseään on hankala syyttää, sillä nimenomaan pienyrittäjien asema on sosiaalisesti hankala ja parantamisen tarpeessa. Tästä tottuuden jyväsestä huolimatta yrittäjyyspuhe on muodostunut jo omanlaiseksi kultikseen, ja aiheen tiimoilta levitellään villejä myyttejä, joiden tiedetään olevan täyttä palturia. Ihan vain yleisen keskustelukulttuurin ja faktapohjaisen keskustelun nimissä näitä myyttejä on hyvä käydä läpi.
1. Yrittäjyys luo työtä
On helppo ajatella, että jos työttömyys on työpaikkojen puutetta, niin työnantajien lisääminen voisi helpottaa työttömyyttä. Tai siis hemmetti vieköön, työnantajia jopa kutsutaan työnantajiksi! Miten yrittäjyyden lisääminen ei voisi parantaa työttömyystilannetta? Yrittäjyyden ja työllisyyden suhdetta on kuitenkin tutkittu tarkasti, ja filosofiaan ei periaatteessa tarvitsisi turvautua. Ensinnäkin on huomautettava, että koko ajattelun pohja katoaa, jos puhummekin työnantajien ja työntekijöiden sijaan termeillä: ”työn ostaja”, ja: ”työn myyjä”. Kun ajattelemme yrittäjää työn ostajana, joka ostaa työn myyjän työpanosta, koko ”yrittäjyys luo työtä”-ajattelulta putoaa pohja pois. Kyse on tosiaan niin hatarasta teoriasta.
Tarjolla on kuitenkin myös ihan oikeaa faktatietoa, ja tilastoja tutkimalla paljastuukin, että korkean yrittäjyysasteen maat ovat itseasiassa niitä kaikkein köyhimpiä. Kun ymmärrämme kuinka korkean yrittäjyysasten maat eivät ole vaurastuneet yrittäjyydellään, ja kuinka näissä maissa on myös usein massatyöttömyyttä, tajuamme kuinka Suomi tuskin olisi minkäänlainen poikkeus. Jos olemme köyhiä, ja nostamme yrittäjien määrää, olisimme todennäköisesti kuten moni kehitysmaa: edelleen köyhiä, mutta meillä olisi enemmän yrittäjiä.
2. Palkkaaminen ja irtisanominen on Suomessa vaikeaa
Vaalien alla kuulee myös vaihtoehtoista versiota yrittäjien yhteiskunnallisesta tärkeydestä. Tämä versio kuuluu, että vaikka yrittäjien määrä sinänsä ei vaikuttaisikaan työllisyyteen, yrittäjien asema palkkaajina on niin hankala, ettei palkkaaminen kannata. Tätä ajattelua pönkitetään joskus anekdoottisilla tarinoilla yrittäjien suusta itsestään, jossa palkkaamiselle esitetään yksi tai toinen hirvittävän järjetön este. Eräs versio tästä väitteestä kuuluu, että vaikka palkkaaminen sinänsä ei olisikaan hankalaa, niin työntekijän irtisanomisen hankaluus tekee palkkaamisesta liian riskialtista.
Siinä missä ihmisten omia kokemuksia ei ole tarpeellista kyseenalaistaa, palkkaamisen ja irtisanomisen helppoutta on oikeiston epäonneksi tutkittu ihan akateemiselta pohjalta. Mm. Tilastokeskuksen Ilkka Lehtinen huomautti viime vuoden puolella, että Suomen työvoimakustannukset ovat itseasiassa kilpailijamaita alempana. Näin siis siitäkin huolimatta, että työvoimakustannuksissa on tapahtunut selvää nousua viimevuosina. Kun siis Elinkeinoelämän Keskusliitto huutaa palkkamalttia firmoille tyypillisellä marttyyrivirrellä, voisi jopa vastata, että palkkojen korottaminen markkinoiden tasolle olisi ihan hyvä alku kohtuullisuudelle.
Vaan entäs irtisanominen? Suomalaisen ammattiliittokentän vahvuus on niin yleistä tietoa, että joskus irtisanomisen vaikeutta ei haluta edes perustella. Odotetaan, että tietenkin kaikki hyväksyvät AY-liikkeen vahvan aseman. Jälleen kerran on todettava, että irtisanomisen tasoa mitataan Euroopan tasolla aina vähän väliä. Kun asiasta uutisoitiin edellisen kerran 2013, Suomen irtisanomissuoja ei ollut ainoastaan ”keskitason alapuolella”. Vahvasta AY-liikkeestä tunnetussa maassamme on suorastaan heikko irtisanomissuoja. Näin asiaa kommentoi Yle:
Irtisanomissuoja eroaa selvästi Pohjois-, Keski- ja Etelä-Euroopan maissa
Suomen irtisanomissuoja on heikko, joukkoirtisanominen on helppoa, erorahoja ei makseta
Keski- ja Etelä-Euroopan irtisanomissuoja on vahva, erorahat voivat olla suuria
Ero haittaa sisämarkkinoiden toimintaa
3. Vain yksityinen sektori voi tuottaa ja työllistää
Ensinnäkin, julkisen sektorin koosta liikkuu suuri virhekäsitys. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta ei ole se paljon puhuttu 58%. Itseasiassa, julkisen sektorin osuus maamme taloudesta on noin 20%. Harhaluulo on niin yleinen, että sitä levitellään mediassa lähes kritiikittä, sen on lausunut itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja onpa Julkisen sanan neuvostokin joutunut langettamaan virhetiedon levittämisestä tuomion muaan lehdelle.
Tästä luvusta riippumatta Suomessa puhutaan usein, että ”vain yksityinen sektori voi työllistää”. Ajatus perustuu siihen, että julkinen sektori pyörii verovaroilla, ja pystyy ainoastaan kuluttamaan varallisuutta, jota se on perinyt yksityiseltä sektorilta. Myytti ei ainoastaan jätä huomiotta sitä, että suurin osa julkisen sektorin projekteista on suora lahjoitus yksityisen sektorin taloudelliselle toiminnalle: yritystuet, infrastruktuurin, terveydenhuollon ja koulutuksen kulut lankeaisivat yksityiselle sektorille, mikäli julkinen sektori ei niitä hoitaisi. Monessa maassa näin tehdäänkin, ja siksi Suomi onkin huomattavasti vauraampi kuin suurin osa maailmasta. Ongelma on kuitenkin syvempi, sillä julkiseen sektoriin lasketaan myös millä tahansa mittarilla tuottavaa toimintaa, kuten valtionyhtiöitä tai kuntien liikelaitoksia. Tullin tiedoista käykin ilmi, että vaikka yksityinen sektori on edelleen suurin viejä, niin myös julkinen sektori osallistuu vientitalouteen. Valtionyhtiöiden osuus viennistä oli 13% vuonna 2013.
Lopuksi Pienten yrittäjien sosiaaliset ongelmat ovat tosia, ja niihin pitää puuttua. Olisi silti suotavaa, jos julkinen keskustelu ja maamme politiikka nojautuisivat edes karkeasti yleisiin faktoihin. Maamme toiminnan selittäminen ainoastaan yrittäjien kautta ei anna maamme muille kansalaisille heille kuuluvaa arvoa. Työtä tekevät työntekijät, aivan kuten ”työn myyjä – työn ostaja”-vertauskuva havainnollistaa. Julkinen sektori kykenee tuottavaan toimintaan, ja se tekee sitä joskus jopa yksityistä sektoria paremmin ja vakaammin. Palkkaaminen ja irtisanominen ei ole vaikeaa Suomessa, vaan selvästi markkina-alueen keskiarvoa helpompaa.
Pia Kauma kirjoittaa blogissaan politiikan asemasta kulttuuristamme. Kirjoitus otsikolla ”Poliitikot, nuo aikamme hylkiöt” huomauttaa, sinänsä täysin perustellusti, kuinka Yhdysvaltain ja Suomen äänestysprosentit ovat naurettavan alhaiset. Blogikirjoitus jatkaa kuvailemalla niitä lukemattomia tapoja, joilla suomalaiset osoittavat epäluottamustaan poliitikkoja ja politiikkaa kohtaan. Kuten valtapuolueen poliitikolta ehkä pystyi odottamaankin, syyllinen ei kirjoituksen perusteella ole maamme kelvoton politiikka ja hyvä-veli-verkostoitunut poliittinen eliitti, vaan äänestäjä. Kauman mukaan suomalainen äänestäjä on mukavuuteen tottunut nössö, joka ei osaa arvostaa demokratian merkitystä ja poliitikoiden asemaa.
Ongelman henkilöiminen Kaumaan on kuitenkin hieman epäreilua. Vaalit ylipäätään ovat Suomessa pullollaan poliitikoita, jotka positiivista asennetta ja intoa ähkyen kannustavat kansalaisia äänestämään. Äänestämistä perustellaan ”vaikuttamisella”, vapaudella ja monilla muilla mukavan kuuloisilla asioilla. Moni onnistuukin pitämään vaalihypetyksensä asiallisen puheen rajoissa, mutta aina taustalta pilkistää Kauman kirjoituksesta tuttu ruma maailmankuva: vika on äänestäjien äänestyskäyttäytymisessä, eikä suinkaan poliitikoissa itsessään.
Ajattelu on tuttua Euroopan vanhoista monarkioista, joissa vallanpitäjien valtaa perusteltiin ”jumalallisella oikeudella.” Kunkinkaan tehtävä kun ei ollut miellyttää kansalaisia, vaan oli kansalaisten tehtävä tulla sinuiksi kuningasvallan kanssa tavalla tai toisella. Nykyisissä länsimaissa on tietenkin edistytty näin räikeästä ajattelusta paljonkin, mutta peruskaava ei ole muuttunut. Liian monen poliitikon mielestä äänestäjä tehtävä on tulla sinuiksi tarjottujen vaihtoehtojen kanssa. Tällaisessa ajattelussa ääniä ei tarvitse ansaita, vaan äänestäminen on käyttäytymisenä eräänkaltainen itseisarvo.
Nukkuvien äänestäjien poliittista innottomuutta ei selitä niinkään laiskuus ja kiittämättömyys, vaan se, että yksikään suomalainen poliitikko ei herätä nukkuvassa äänestäjässä edes sen vertaa intohimoa, että hänen puolestaan kannattaisi vaivautua äänestyspaikalle. Siinä missä ilmiötä selittävät osin myös suomalaisen kulttuurin kummalliset tabut ja ideologiat, paljon asiaa selittää myös se, että suomalaiset poliitikot tekevät tahallisesti itsestään epäluotettavia pintaliitäjiä. Eduskunnassa ei ole sellaista puoluetta, joka ei olisi kääntänyt takkiaan jonkin keskeisen aiheen tiimoilta, tai joka ei olisi toiminut täysin ohjelmansa vastaisesti. Vaalien alla annetaan mielettömän yksinkertaisia selityksiä Suomen ongelmille, joihin sitten tarjotaan sitäkin yksinkertaisempia ratkaisuja. Jos poliitikkojen viesti on luokkaa: ”äänestämällä oikein ongelmat voidaan ratkaista”, niin äänestäjät täysin oikeutetusti epäilevät poliitikkoa kevytmieliseksi hihhuliksi. Jos en tuntisi omaa puoluettani ja sen tekoja, en varmasti äänestäisi itsekään.
Kun puhuin tähän tyyliin muuan vaalipaneelissa, muuan toinen panelisti syytti minua ”itsemme ruoskimisesta.” Hän tarkoitti ”meillä” tietysti poliitikkoja jonkinlaisena identiteettinä, joka on huolestuttavaa sinänsä. Vaan eikö siinä ole tiettyä pointtia? Olenko minä eduskuntavaaliehdokkaana jotenkin ristiriitainen tässä aiheessa?
En ainakaan omasta mielestäni. Tarkoitukseni ei ole tuomita politiikkaa tai poliitikkoja jotenkin lähtökohtaisesti huonoksi. Tämä virhe tehdään Suomessa ehkä liian usein. En myöskään ole sitä mieltä, että äänestämättä jättäminen olisi lähtökohtaisesti hyvä asia, tai äänestäminen lähtökohtaisesti huono asia. Se kuitenkin haittaa, että politiikka mitätöidään jonkinlaiseksi identiteettikisaksi, jossa äänestäminen on lähtökohta, ja ainoa kyseenalainen asia on puolue jolle ääni annetaan.
Äänestäminen ei ole lähtökohta, josta poikkeaminen pitäisi selittää jollain erillisellä ilmiöllä. Päinvastoin! Ihmisen DNA:han ei ole koodattu äänestämistä, ja siten äänestämättä jättäminen on ihmiselle täysin luonnollista. Haluaisinkin nähdä poliittisen kulttuurin, jossa poliitikolla on aatteita ja tekoja jotka innostavat ihmisiä järjestäytymään. Tällaisessa kulttuurissa äänestäminen ei ehkä ole luonnollista, mutta ihmiset äänestäisivät silti, koska kokevat jonkin asian itselleen tärkeäksi. Tätä järjestäytymistä ei vaadittaisi jonkinlaisena yhteiskunnan ylläpitämisen rituaalina, vaan kunkin poliitikon tulisi ansaita saamansa tuki äänestäjiensä puolustamisella.
Äänestäminen itsessään ei tietenkään ratkaise kovin paljoa, ja tällainen poliittisen kulttuurin eheytys onkin vain osa isompaa parannusta jota Suomi tarvitsisi kipeästi. Vika ei ole nukkuvissa äänestäjissä, jotka jotenkin poikkeaisivat odotetusta muotista. Vika on vallitsevassa politiikassa, joka itse ei kykene täyttämään velvollisuuksiaan.
Nettikeskustelijat ovat ottaneet viimeaikoina yhteen ns. ”raiskauskohun” ympärillä. Kaikki alkoi Tapanilan joukkoraiskauksesta, sekä siitä epäiltyjen etnisestä taustasta. Ns. ”maahanmuuttokriittiset” piirit riemastuivat tästä niin, että käynnistivät ennen näkemättömän moraalisen ristiretken. Osan epäillään hetken jopa ajatelleen uhria ja naisten oikeuksia. Toisella puolen (kaikki muut) on yritetty pitää keskustelu jotenkin etäisesti järjen ja terveen analyysin rajoissa, muutamalta naiivilta kommentilta välttymättä.
Rasistisia kirjoituksia esimerkiksi ulkomalaisten tekemistä raiskauksista ei saada loppumaan tiukentamalla sananvapauteen liittyviä säännöksiä, vaan puuttumalla ulkomaalaisten tekemiin raiskauksiin.
Toisaalla Sara Helin vaatii somaliyhteisöä irtisanoutumaan raiskauksista:
Somalialaisyhteisön olisi oman, muiden maahanmuuttajien ja tilanteen rauhoittumisen kannalta viisasta tulla esiin ja asettua puolustamaan naisen oikeutta omaan tahtoonsa.
Nämä vaikuttavat ihan kohtuullisilta ja maltillisilta vaatimuksilta. Jotta niiden taustalla vaikuttavat asenteet saataisiin paremmin esille, kerron tässä pienen vitsin*:
Mies tuli kahvilaan, ja tilasi kahvin:
– Saisinko kahvini ilman kermaa?
Tarjoilija vastaa:
– Olen pahoillani, kerma on loppu, meillä on vain maitoa. Kävisikö kahvi ilman maitoa?
Sinänsä typerä vitsi paljastaa jotain arkisesta ajattelustamme: kahvi ilman kermaa ja kahvi ilman maitoa ovat fyysisesti sama asia, mutta meidän päämme sisällä ne ovat eri asia. Sinänsä saman sisältöiset kokemukset koetaan eri lailla riippuen siitä, mitä niistä ajattelemme.
Rikollisuuteen tämä liittyy siten, että vaikka suomalainen raiskaus ja ulkomaalainen raiskaus ovat uhrin ja oikeuskäytännön kannalta täsmälleen sama asia, rasistin mielestä ”raiskaus ilman suomalaisuutta” sisältää jotain uniikkia. Asenne voi olla uhrin kannalta ikävä sikäli, että tällaisen periaatteen pohjalta toimiva oikeus kohtelee kevyemmin rikollisia, jotka sattuvat olemaan suomalaisia. Keskustelun taustalta paljastuukin ajattelu, jossa uhri jää ikään kuin sivuun, ja toimia tai toimimattomuutta tarkastellaan rikoksen tekijään keskittyen.
Raiskauksia ei pidä suinkaan jättää sikseen. Kyseessä on vakava rikollisuuden muoto, ja asiaan tulee suhtautua vastaavalla vakavuudella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ”Fobba” tai Helin olisivat tehneet kovin asianmukaiset kommentit.
Forss: Ei, ulkomaalaisten tekemät raiskaukset eivät ole erillinen juttu, johon voisi puuttua. Raiskaajien tekemiin raiskauksiin tulee sen sijaan puuttua tiukasti.
Helin: Miksi somaliyhteisön pitäisi tehdä kantansa selväksi? Mikset pyydä irtisanoutumista esim. miesasialiikkeeltä tai nuorisojärjestöiltä?
Ulkomaalaisten liittäminen raiskauksiin on paatuneilta rasisteilta peritty ajatuksen kukkanen, vaikkei ehkä olekaan antaumuksellisten rasistien yksinoikeus. Se liittää rikokset ulkomaalaisiin, vaikka ne voisi yhtä hyvin ja jopa paremmin perustein liittää lähes mihin tahansa muuhun sosiaaliseen ryhmään. ”Ulkomaalaisten tekemät rikokset” ovat nykysuomalaisten ”Kahvi ilman kermaa”.
Kun suomalaisilta kysytään, mistä kohteista he leikkaisivat, ja mihin he laittaisivat lisää rahaa, tulokset ovat olleet viimeisen muutaman vuoden ajan suurin piirtein samanlaisia. Tämän vuoden alussa tehty viimeisin kysely aiheesta paljastaa, että suomalaisten pääasialliset leikkauskohteet olisivat maahanmuutto, kehitysapu, urheilu ja kulttuuri. Lisää rahaa suomalaiset antaisivat sosiaalihuoltoon, opetukseen, poliisille ja infrastruktuuriin.
Mitä ikinä ajatteleekaan suomalaisten mielipiteistä, kovin hyviä me emme ole säästämään. Esim. maahamuuton kustannuksia on vaikea laskea, mutta 2010 tehdyssä MOT-dokumentissa maahanmuuton hintaa arvioitiin seuraavasti:
Löytyy sirpaleisia lukuja sieltä täältä, mutta kukaan ei tiedä, mikä on omaksutun maahanmuuttopolitiikan kokonaishinta.
Se tiedetään, että maahanmuuttajien toimeentulotuki, asumistuki ja työttömyyskorvaukset maksavat yhteensä lähes 300 miljoonaa euroa ja voidaan laskea, että ulkomaalaisväestön nauttimiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluksiin kuluu runsaat 200 miljoonaa vuodessa.
Luvut kieltämättä vaikuttavat isoilta, ja monen karvaisen populistin* ohjelmissa luvut vilahtelevatkin tiuhaan. Silti Suomen kokoisessa taloudessa tällaisista menoeristä ei saa kovin isoja säästöjä, vaikka ne kaikki lakkauttaisi kokonaan.
Jos kaikki edellä luetellut menoerät lasketaan yhteen, niistä muodostuu hieman yli kahden miljardin euron ”säästö”. Tämä siis silloin, jos kulttuuria ei enää rahoiteta ollenkaan, maahanmuuttajille ei anneta maassamme mitään ja kehitysapu lakkautetaan. Vertailun vuoksi mainittakoon, että pelkästään Sosiaali- ja terveysministeriö käyttää rahaa vuosittain noin kahdentoista miljardin euron edestä. Ympäristöministeriön oman arvion mukaan pelkästään ympäristölle haitallisia yritystukia maksetaan vuodessa kolmen miljardin verran. Suomen valtion menoihin on budjetoitu tälle vuodelle yli 53 miljardia euroa ja Suomen pääomiin kohdistuva verotus on jopa 4 miljardia euroa EU:n keskitason alapuolella. Erityisesti tässä viimeisessä on korostettava, että verottamalla pääomia 4 miljardia euroa raskaammin olisimme silti kevyemmän pääomaverotuksen maa kuin puolet Euroopan maista.
Suomeksi ilmaistuna euromäärien epäsuhta tarkoittaa sitä, että vaikka kaikki suomalaisten lempisäästökohteet leikattaisiin kokonaan, ei lopullinen säästö välttämättä edes tuntuisi suomalaisten investointikohteisiin jaettuna. On korostettava, että tämä ei ole kannanotto suomalaisten mielipiteitä vastaan tai niiden puolesta. Ei ole yksinäisen blogikirjoittajan asia kertoa ihmisille, mitä heidä tulee ajatella vaikkapa kehitysavusta tai kulttuuripolitiikasta. Erinäisten menoerien suuruus ja käyttökelpoisuus säästökohteena ei kuitenkaan ole mielipideasia, ja jos haluaa muuttaa valtion budjetin painotusta yhteen asiaan, niin sitä rahaa kannattaa siirtää sieltä missä sitä ylipäätään on. Suomi ei käytä juurikaan rahaa maahanmuuttajiin, kehitysapuun ja kulttuuriin, mutta rikkaille ja firmoille olemme tietyillä mittareilla suoranainen veroparatiisi.
Tältä pohjalta olisikin aiheellista keskustella siitä, pitäisikö lukioissa ja ammattikouluissa opettaa pieni kurssi ”talouden maantiedettä”. Jos tieto on valtaa, niin taloustiedon keskittyminen muutaman virkamiehen osalle on myös taloudellisen vallan keskittymistä. Kansa joka ei tiedä edes karkealla tasolla Suomen talouden eri osien kokoa, on helposti manipuloitavissa erilaisten pyrkyrimäisten populistipuolueiden kelkkaan.
Ps. Jos talouden maantiede kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista ”veropuuta”. Veropuun näet täältä.
Pps. Tässä on puhuttu leikkausten ja investointien kohdentamisesta, mutta koko leikkauspolitiikan tarvehan on täyttä poliittista keksintöä. Lue lisää täältä.
Veropuu vuodelta 2013
*Karvaisena ihmisenä koen oikeudekseni käyttää tällaista retoriikkaa silläkin riskillä, että se loukkaa jotakuta.
Nalle Wahlroos röllää Suomea jälleen. Ulkomailla asuva pankkiiri on tämän kertaisessa kirjassaan ehdottanut mm. veden yksityistämistä ja lisääntymiskauppaa. Ajatuksen kulku on tuttu monelle kyökkifilosofille siitäkin huolimatta, että asiaa ihan oikeasti tutkineet asiantuntijat ovat lytänneet ns. yhteismaan ongelman. (Esim. analyysi täällä)
”Näin kävi, koska kukaan ei omista Talvivaaran ympärillä olevaa luontoa. Jos näin olisi ollut, omistaja olisi pysäyttänyt saastuttamisen heti alkuunsa”
Tässä tietysti unohdetaan, että sekä Talvivaaraa ympäröivillä metsillä että järvenrannoilla on täysin yksityiset omistajat. Sitä en tiedä, että miten tämän on ollut tarkoitus estää ekokatastrofeja, sillä kautta maailman ekokatastrofien suurimpia syitä on ollut yksityisestä omaisuudesta johtuva ulkoisvaikutus, joka toki tuhoaa luontoa, mutta on yhtä lailla vaarallista sopimuksen ulkopuolisille yksityisomistajille.
Wahlroosille on helppo nauraa ja moni onkin jo irtisanoutunut moisesta markkinafundamentalismista. Veden yksityistäminen kuulostaa oikeutetustikin sekopäiseltä idealta ja Nallen puheet sisältävät enemmän reikiä kuin kalaverkko. Näin kommunistina on silti sanottava, että suurin osa suomalaisista vetoaa ennemmin tai myöhemmin Wahlroosin kaltaiseen ajatteluun, jos keskustelun toinen osapuoli sattuukin olemaan tavallista radikaalimpi vasemmistolainen.
Kun kyse on veden yksityistämisestä tai lisääntymislisenssien myymisestä, suurin osa tuntuu olevan yhtä mieltä siitä, että markkinat eivät ole hyvä tai oikeudenmukainen järjestelmä tämän tai tuon resurssin hallinnointiin. Jos kuitenkin puhutaan ihan vain yleisesti markkinoiden olemassaolosta tai valtavista rahallisista pääomakeskittymistä, niin kovin harvalla tuntuu olevan pienintäkään epäilystä markkinamekaniikan ylivertaisuudesta. Näin puhutaan siitäkin huolimatta, että rahoituspääoma ja valtavat tuotantolaitokset ovat lähes yhtä tärkeitä kuin vesi tai ilma, vaikkakin sitten välillisesti. Monelle suomalaiselle firmojen yksityisomaisuutta pitää suojella jopa valtavien finanssikriisien ja massatyöttömyyden uhalla, mutta samaa periaatetta ei haluta käyttää vedensaannin kohdalla.
Ehkäpä nalle-pahastus johtuukin jonkinlaisesta kalvavasta syyllisyydentunnosta. Wahlroos sanoo sen, mikä on markkinamekanismia tukevalle ajattelulle täysin looginen ja luonnollinen jatke, mutta jota emme haluaisi nähdä omassa itsessämme. Ehkäpä ero Nallen ja vaikkapa eduskuntapuolueiden välillä on paljon pinnallisempi kuin oletamme. Säännellyn kapitalismin nimeen vannova Suomi on eräänkaltainen ”Wahlroos ihmiskasvoilla.”
Tuntuuko joskus, että politiikassa on joskus ihan järkeviäkin vaihtoehtoja tarjolla, mutta jotenkin silti poliittista muutosta ei näy missään? EU ja eduskunta ovat, jos eivät täynnä, niin ainakin osittain kansoitettu hyvillä tyypeillä joilla on hyviä juttuja, ja silti sosiaaliset ongelmat kärjistyvät ilman pienintäkään hidastumisen merkkiä.
Sain taannoin postissa vihkosen, jolla on kunnia olla samaan aikaan teräksinen kapitalismikritiikin lähde ja osoitus kapitalistisen ajattelun rautaisesta otteesta. Ongelma liittyy toki koko poliittiseen kenttään, mutta juuri tämän vihkosen sivuilla se kiteytyy käsin selailtavaksi ristiriidaksi. Kyseessä on lukuisten kansalaisjärjestöjen tekemä ”Maailmantalouden tekijän käsikirja”, joka on ladattavissa täältä.
Tältä vihkonen näyttää
Vihkonen on äärimmäisen hyödyllinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen, mutta parhaiten kapitalistisen ajattelun ongelmaa käsitellään esimerkin kautta.
Tapaus 1:
Vero-oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa vihko esittelee globaalin kapitalismin mädännäisyydessä, jota itse Marx olisi pitänyt täysin mahdottomana. Tilastoissa esitellään Johdannaiskaupan yli kymmenkertaista kokoa maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna, pääomapakoa kehitysmaista ja niiden rinnalla mitätöntä kehitysapua ja yleisen tason peittelemätöntä imperialismia sekä riistoa.
Näihin ongelmiin vihkosen tehneet järjestöt ehdottavat: suuryrityksiltä maakohtaisia talousraportteja, yritysten tosiasiallisten omistajien tietojen julkaisua, YK:n verokomitean aseman vahvistamista, tulo- ja varallisuusveroja tasaavien verojärjestelmien käyttöönottoa sekä ottamalla käyttöön rahoitusmarkkinavero. Tässä siis kaikki erikseen mainitut ehdotukset.
Kiinnittäkää huomiota ongelmien ja niihin ehdotettujen ratkaisujen väliseen mielettömään kuiluun vakavuudessa ja syvällisyydessä.
Tapaus 2:
Kauppaa ja yrityksiä käsittelevässä luvussa lukijalle esitellään koko kapitalistisen järjestelmän hyytävä demokratiavastaisuus. Kaikesta maailmankaupasta yli puolet tapahtuu monikansallisten konsernien sisällä, ja siten yksittäisten demokraattisten elinten vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Sadasta suurimmasta taloudesta, ja siten suurimmista vallan käyttäjistä, 37 on yksityisesti omistettuja firmoja, joissa päätäntävaltaa käytetään 1 euro = 1 ääni -periaatteella. Kappale käsittelee niitä vallankäytön muotoja, joilla firmat kävelevät suvereenien valtioiden yli, ja niitä tapoja, joilla firmat sivuuttavat yleisiä ihmisoikeuksia.
Järjestöjen suositukset näiden ongelmien suhteen olivat: yritysvastuun lisääminen Suomessa ja maailmalla, uuden mekanismin luominen, jolla taataan firmojen tekemien ihmissoikeusloukkausten uhreille oikeussuoja, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailukriteerit julkisiin hankintoihin, kestävän kehityksen normien sisällyttämistä EU:n kauppasopimuksiin sekä avoimeen ja demokraattiseen kauppapolitiikkaan sitoutumista.
—
Jokainen kappale vihkosessa jatkaa samaa linjaa, jossa ensin esitellään kilpailusta ja voitontavoittelusta syntynyttä härskiä ja avointa riistoa, jonka jälkeen ratkaisuksi ehdotetaan yleisiä periaatteita, valvontamekanismeja sekä vero-ohjailua. Jos tämän teoksen perusteella pitäisi päätellä, niin suomalainen järjestökenttä varmasti auttaisi jalkansa menettänyttä laastarilla tai ydinvoimaonnettomuudessa ollutta foliokääreellä.
Ollakseni täysin rehellinen, teos on paljon rehellisempi ja parempi kuin moni muu poliitikoille esitetty faktapläjäys. Tämä kritiikki ei kohdistu teokseen sinänsä, ja voi olla, että siinä on jopa tahallisesti tehty myönnytyksiä Suomen konsensuskulttuuria ajatellen. Kuitenkin juuri sen takia näiden ongelmien ja ratkaisuehdotusten rinnakkainasettelu paljastaa politiikkamme voimattomuuden näiden isojen ongelmien edessä.
Me haluaisimme kyllä auttaa heikompiosaisia, mutta toisaalta emme halua liian radikaalia imagoa. Tunnustamme kyllä ongelmat, mutta emme halua tunnustaa niiden syitä tai vakavuutta, sillä joutuisimme silloin kyseenalaistamaan koko oppimamme liberaalin maailmankuvan. Tiedämme kuinka totaalisia ongelmia yritämme ratkaista, mutta meillä ei ole pienintäkään mielenkiintoa ehdottaa niihin totaalisia ratkaisuja. Juuri tähän ristiriitaan perustuvat puheet kulutusvalinnoista, yrittäjyydestä tai erilaisista veroratkaisuista. Tällaisten ratkaisuehdotusten avulla voimma uskotella itsellemme auttavamme, mutta samaan aikaan voimme säilyttää uskomme markkinatalouteen, kapitalismiin ja kulutusyhteiskunnan ikuiseen jatkuvuuteen. Koko ajattelu kiteytyy kestävän kehityksen hehkuttamiseen ja firmojen imagon valkopesuun: planeettamme tuhoutuu, siis osta luomua.
Tämä ristiriita pätee yllättävän usein myös sellaiseen vasemmistoon ja ympäristöliikkeeseen, joka ainakin puheissaan kritisoi kapitalismia ja unelmoi sosialismista. Monen ”sosialistin” pintaa raaputtamalla saakin ulos sellaisia ”vaihtoehtoisia” yhteiskuntajärjestelmiä, joissa talous perustuu julkiseen keskuspankkiin, elvytyspolitiikkaan tai progressiiviseen verotukseen, mutta on muuten sitä samaa vanhaa markkinataloutta.
Tämä on yksi niitä keskeisimpiä syitä, minkä takia jo pölyttyneen imagon saanut marxilainen ajattelu on edelleen ajankohtaista. Markkinataloudesta suoraan johtuvia räikeitä ongelmia voi korjata vain ja ainoastaan markkinataloudesta luopumalla. Siinä missä sosialistinen aate ei itsessään ole taikaportti utopioihin, kuten marxilaiset itse ovat aina sanoneet, on ympäristötuhon ja kapitalismin edetessä yhä tärkeämpää tiedostaa kapitalismin kertakaikkinen mahdottomuus. Ei ole olemassa kapitalismia ihmiskasvoilla, ja harva asia osoittaa sen yhtä selvästi, kuin ongelmien ja liberaalien ratkaisuehdotusten änkeminen samoihin kansiin.
Poliittisen johdon henkilötaustat kiinnostavat usein. Jos poliitikko on rikas, verkottunut yhteiskunnan ”hyvä-veli-verkostoon” tai edustaa muuten etuoikeutettua asemaa, sen voidaan odottaa vaikuttavan myös päätöksentekoon. Esimerkkinä henkilötaustan vaikutuksesta politiikkaan voidaan ottaa vaikka Laura Rädyn taannoinen emämunaus, kun hän kysyi ilmeisen tosissaan, että kuka enää tienaa alle 2600e/kk. Tosiaan, jos ministeri ei tiedä minkälaisessa maassa valtaosa kansalaisista elää, niin päätökset heijastelevat vääristynyttä maailmankuvaa.
Tilastokeskus teki edellisten kunnallisvaalien aikaan oikein tilastollisen tiivistelmän, jossa käsiteltiin koko maan ehdokkaiden ja näistä ehdokkaista valittujen valtuutettujen taustoja. Tilastoissa käsitellään myös ehdokkaiden ja äänioikeutettujen välisiä eroja. Tilasto levisi sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin, ja niin on hyvä. Esimerkiksi äänioikeutettujen ja ehdokkaiden väliset tuloerot eittämättä vaikuttavat koko maamme poliittiseen päätöksentekoon.
Äänioikeutettujen ja ehdokkaiden (puolueittain) valtionveronalaiset mediaanitulot (euroa) kunnallisvaaleissa 2012 ja 2008
Vaikka tämä kaikki vaikuttaa oikealta ja jopa itsestäänselvältä, tätä ei uskoisi poliittisesta keskustelusta. Ensinnäkin, ”tavallisen kansan” puolustajan manttelia väittää kantavansa puolue jos toinenkin, vaikka ylläolevan graafin perusteella aniharvalla puolueella on mitään järkevää perustetta edes väittää moista. (Huom: SKP ainoana millään tasolla työttömiä edustavana puolueena.) Eduskuntavaaleissa ristiriita on usein vielä kunnallisvaalejakin räikeämpi, ja vieraantuminen tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun ehdokas valitaan eduskuntaan nauttimaan valtavaa palkkaa. Odotamme varmasti mielenkiinnolla tilastokeskuksen vastaavaa tutkimusta eduskuntavaaliehdokkaiden taustoista.
Toki kannattaa myös muistaa, että poliitikkojen ja julkisen keskustelun suhtautuminen henkilötaustoihin vaihtelee sen mukaan, mikä kussakin tilanteessa on puhujan poliittiselle agendalle edullista. Vaalipaneelissa helposti vannotaan, että siinä ollaan edustamassa ”tavallista kansalaista”, usein toki valehdellen mikäli ylläolevaa tilastoa on uskominen. Kun taas poliitikko vastustaa jotakuta, työttömyys onkin muuttunut todisteeksi vastapuolen laiskuudesta ja yleisestä luonteen heikkoudesta.
Poliitikkojen henkilötaustoista puhuttaessa tärkeää ei ole ainoastaan huomauttaa sen olevan poliittinen aihe, vaan silloinkin kuin siihen vedotaan, käsitykset henkilötaustoista voivat olla vääristyneitä tai itsessään poliittisia.
Esimerkkinä tästä mainittakoon ”poliitikot kirjastossa”-paneeli, jossa kävin puhumassa viime torstaina. Paneelin molemmat osanottajat minun lisäkseni mainostivat edustavansa tavallista kansaa. Toinen todisteli tätä sanomalla, että oli toiminut kymmenen vuotta Nokialla ohjelmistosuunnittelijana 3000 euron kuukausipalkalla, ja toinen huomautti olevansa tavallinen poliisi ja perheenäiti. Väitteet ovat omalla tavallaan poliittisia, sillä kun maassamme on liki miljoona köyhää ja jo pelkkä virallinen työttömyysluku on 300 000, niin väite vakityötä tekevän keskiluokkaisen perheenisän tai perheenäidin normaaliuudesta on liiankin helppo asettaa kyseenalaiseksi.
Poliitikot kirjastossa 19.2.2015
Vaikka tilastollisesti vakinaisista työntekijöistä voisikin puhua valtaväestönä, on vielä asia erikseen antaa poliittinen viesti, jonka mukaan keskiluokkainen vakityöntekijä on ”normaaliuutensa” takia pätevä edustamaan näitä edellä mainittuja miljoonaa köyhää tai 300 000 työtöntä. Vaikka taatut kohtuulliset tulot olisivatkin täysin normaalia, ei se tarkoita, että taattuja tuloja nauttivat ymmärtävät mitä on elää köyhyysrajan alapuolella.
Osaltaan poliittisesta keskustelusta kertoo se, että kun kirjaston paneelissa kyseenalaistin muiden panelistien ”normaliuden” ja vein keskustelun poliitikkojen henkilötaustoihin, minua syytettiin asiattomuudesta ja henkilökohtaisuuksiin menemisestä. Meninkö henkilökohtaisuuksiin? Varmasti, mutta tässä kysymyksessä henkilökohtainen on myös auttamattoman poliittista.
Meillä Suomessa ollaan toki valmiita huolestumaan poliittisen eliitin vieraantumisesta ja eriytymisestä täysin akateemisella tasolla. Esim. Taloussanomat on ansioitunut tämän todellisen ongelman huomioimisessa, ja muuan jutussa vuodelta 2012 lehti uumoilee Suomesta täyttä ja avointa luokkayhteiskuntaa lyhyen ajan sisällä. Vaan jos Suomessa ottaa poliitikkojen henkilötaustat puheeksi ennen vaaleja ja vielä poliittisessa puheessa, annetaan viesti, jonka mukaan poliitikkojen henkilötaustat eivät ole osa asiallista poliittista keskustelua.
Ainakin näiden vaalien ajan voisi yrittää tiedostaa tämän ilmiön. Oma politiikkani lähtee siitä, että köyhiä eivät voi edustaa muut kuin toiset köyhät. Olen luvannut, että jos pääsen eduskuntaan, lahjoitan pois kaikki ne eduskunnasta tulevat tulot, jotka ylittävät tuhannen euron kuukausibudjetin. Olen myös sitoutunut ajamaan eduskuntaan ja julkiseen talouteen maksimipalkkaa, joka olisi korkeintaan 3000e/kk. Tämä nyt siis sivuuttaen sen, että olen päätoiminen opiskelija, jolla on historiaa pätkätöistä, loputtomista työkokeiluista ja myös pitkäkestoisesta työttömyydestä. Vaalien jälkeen on ikävämpi pohtia, että miksiköhän eliitti on jälleen kerran vieraantunut meidän arkielämästämme.
Tänään eduskunnassa on käsitelty jälleen Kreikkaan annettuja apupaketteja. Perussuomalaiset ovat tapansa mukaan huolissaan siitä, että rahaa annetaan jonnekin muualle, ja kenties jopa paikkoihin, joissa sitä rahaa tarvitaan. Hallitus taas puolustaa totuttuun tapaansa huomauttamalla, että kyseessä on laina, eikä mikään Kreikkaan menevä almu. Tämänpäiväisessä draamassa valtionvarainministeri Antti Rinne toi eduskunnan nähtäväksi tiliotteen näistä kohutuista vakuuksista.
”Edustaja Soini, tervetuloa hakemaan, täällä on tämä tiliote, jossa todetaan, että 929 896 175 euroa ja 79 senttiä on tilillä, ja yli 12 miljoonaa korkotuottoa. Tervetuloa hakemaan, tässä on vakuudet!” – Antti Rinne
Vaan hetkinen! Meillä on siis Suomessa keskustelu, jonka osapuolista toinen vaatii köyhien maiden avustusten lopettamista, ja toinen huomauttaa, että mehän suorastaan otamme köyhistä maista rahaa pois. Tässä vaiheessa ei pitäisi enää edes kiinnostaa, että kumpi osapuoli on oikeassa. Missä meillä on poliittinen osapuoli, joka huomauttaisi rikkaiden maiden ja rikkaiden ihmisten hyötyvän köyhien maiden ja köyhien ihmisten ahdingosta? Toistaiseksi keskustelussa on ollut vain erilaisia lähtökohtia, joissa jokaisessa kuitenkin pyritään rahan nyhtämiseen jo valmiiksi nyhdetyistä paikoista.
Kreikan apupaketti ei kuitenkaan ole ainoa aiheen ympärillä vellonut kohu viimeaikoina. Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on nimittäin kirjoittanut kirjan kehitysavun karusta puolesta, ja kirjan väitteitä käsiteltiin taannoin Ajankohtaisessa kakkosessa. (Linkki Yle Areenaan) Ohjelmassa Kääriäisen huomiot siitä, että pääomavirta kulkee enemmän kehitysmaista poispäin kuin kehitysmaihin päin, ja tämän ongelman politisointi, näki vastalauseenaan lähinnä hyväntahtoisten liberaalien ”positiivista ajattelua”. Eihän pääomavirtojen keskittyminen jo valmiiksi rikkaisiin maihin merkitse mitään, jos suomalainen voi antaa pienen ruokakassin kyynel silmänurkassa kerjäävälle katulapselle.
”…kirja on saanut hyvän vastaanoton niissä perussuomalaisissa piireissä, joissa aina on vastustettu solidaarisuutta maailman köyhille ja osattomille.”
Paitsi että jokin tässä mättää. Jo ihan Ajankohtaisen kakkosen pinnallisessa käsittelyssä Kääriäinen huomauttaa, ettei vastusta kehitysapua sinänsä. Häntä haittaa juuri nykymuotoinen kehitysapu, joka aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Lisäksi Kääriäisen argumentointi yleensä ei lainkaan sovi oikeistopopulistien maailmankuvaan, vaan kritiikki tulee poliittisesta vasemmistosta käsin: meidän pitäisi auttaa kehitysmaita, mutta sen sijaan näytämme riistävän niitä. Perussuomalaiset ovat kritisoineet kehitysapua enemmän sosiaalidarwinistisesta näkökulmasta, jossa köyhyys on ansaittua ja Suomen pitäisi ajatella omaa etuaan.
Tuomioja osoittaakin sitä samaa keskustelun kieroutumista, jota Heidi Hautala osoitti Ajankohtaisessa kakkosessa.
Kun keskustelu kehitysavusta on totuttu käymään tietyistä juoksuhaudoista käsin, ei uusiin näkökulmiin osata enään suhtautua. Tähän mennessä kehitysavusta ovat keskustelleen toisaalta oikeistolaiset, jotka ovat halunneet lopettaa kehitysavun, ja liberaalit, jotka alahuuli väpättäen ja ”ajatelkaa lapsia”-argumentein puolustavat kehitysapua. Sitten kun keskusteluun tuodaankin kehitysapua vasemmistolaisesta näkökulmasta kritisoiva, kukaan ei enää osaa suhtautua keskusteluun. Oikeistolaiset luulevat, että he ovat saaneet uuden puolustajan kehitysavun vastustamiselleen, ja liberaalit teeskentelevät, että kritiikki tulee oikeistosta käsin, ja että kriitikko haluaa lakkauttaa kehitysavun kokonaan.
Vaan tosiasioita ei voi muuttaa. Länsimainen apu kehitysmaihin on luonteeltaan skitsofreeninen. Me haluamme auttaa köyhiä vaikka väkisin, mutta kun käytännössä suunnittelemme avun muotoa, emme kerta kaikkiaan hyväksy sellaisia avun muotoja, jotka eivät hyödytä myös meitä itseämme. Ajankohtaisessa kakkosessakin ehdotettiin ilmeisen tosissaan, että kehitysapurahoja voisi myöntää suoraan (suomalaisille) firmoille. Kreikalle voidaan antaa apua, mutta vain, jos sieltä maksetaan ennen pitkää kaikki takaisin korkojen kera. Ei ole ihmekään, että pääomavirrat kulkevat edelleen rikkaita maita kohti, ja että tuo virta on pahimmillaan voimistunut.
Joidenkin mielestä kehitys on tietenkin hyvää. Eikös hyvinvointivaltio perustukin taloutemme kasvuun, ja eikö kyseessä ole vapaan markkinatalouden mukaisesti kaikkia hyödyttävä suhde?
Tosiasia on se, että tavalliset suomalaiset eivät tuosta pääomavirrasta hyödy. 90-2010 lukujen välisenä talouskasvun aikana köyhimmän 10% reaalitulot ovat suorastaan pienentyneet. Kreikan Syrizaa äänestäneillä ja Espanjan Podemosta tukevilla voisi myös olla sanansa sanottavana siitä, kuinka ”molempia hyödyttävä” tämä suhde onkaan.
Kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, ja tätä prosessia onnistutaan kaiken päälle puolustamaan ”köyhien auttamisena”, on täysin aiheellista pysähtyä pohtimaan yhteiskuntamme syvempiä rakenteita. Sen enempää mainostamatta huomautan tähän väliin, että Tampereen kommarinuorilla käynnistyy 17.2. lukupiiri Leninin teoksesta ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”. Jos päivänpoliittisesta keskustelusta voi päätellä jotain, niin ainakin sen, että teoksen aihe on edelleen tärkeä.
Karl Marxin hiilihanko 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.