Rikastuminen ei ole pahaa, mutta ei kyllä hyvääkään

Suomi viettää veropäivää, jota on ehditty jo nimittää ”kateuspäiväksi” ja ”katkeruuspäiväksi”. Omaa paremmuuttaan julistavat pikkudarwinit ovat nousseet päivän myötä barrikaideille. Heidän mielestään on väärin, että maan ökyjen tuloja tarkastellaan edes hieman pohtien, että onko tällainen tulonjakokehitys perusteltua. Yksi esimerkki tällaisesta ulostulosta on mm. Tokman-miljonääri Kyösti Kakkonen. Hänen mielestään rikastumisessa ei ole mitään pahaa. Ehkä hieman yllättäen kärkisijan tässä keulimisessa otti yle, kun se teki jutun ”kermankuorijoista” ja ”laskun maksajista”. Koko jutun ohjaavana nuorana toimii ajatus siitä, että valtion taloutta ohjaavat yksilöiden ahkeruus ja valinnat, joiden avulla kukin voidaan yksilönä luokitella ”nettomaksajiin” ja muihin.

Mutta ajatellaanpas hetki tätä uusinta mielensäpahoittamisen aaltoa. Kyösti Kakkonen on ihan oikeassa sanoessaan, että rikastumisessa sinänsä ei ehkä ole mitään pahaa. Toki voi rikastua toisten kustannuksella (siitä lisää kohta) tai rehellisin keinoin, mutta rikastuminen sinänsä on kovin neutraali asia. Tämän pohjalta on kuitenkin annettu ymmärtää, että rikastuminen on liki pyhä asia, tai vähintäänkin hyvä asia, ja että rikkaiden pitäisi nauttia tiettyä kiitollisuutta tai koskemattomuutta.

Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että rikkaat ovat jotenkin ”luoneet” rikkautensa omin neuvoin, ja olisi siten epäoikeudenmukaista kajota ”heidän” omaisuuteensa. Ajatus kuitenkin kaatuu ihan jo pinnalliseen tarkasteluun siitä, miten vauraus yhteiskunnassa muodostuu.

Teollisen vallankumouksen jälkeisessä kapitalismissa rahaa ei enää pitkään aikaan ole ”ansaittu”. Rahaa ainoastaan saadaan tai sitä ei saada. Jo ihan alkeistason markkinateoria sanoo, että resurssit kohdennetaan kysynnän ja tarjonnan mukaan, ja että tämä koskee myös palkkoja ja tuloja. On siis ilmiselvää, että edes teoriassa vaurauteen ei liity mitään moraalista ulottuvuutta, jonka mukaan rikkaus olisi merkki yhtään mistään kiitollisuuden tai kunnioituksen ansaitsevasta asiasta.

Myös käytännön tasolla tämä teorian tosiasia on kiistaton. Yksi kuuluisa tulonjakoa havainnollistava esimerkki on kertomus ruotsalaisesta ja intialaisesta bussikuskista. Ruotsalainen bussikuski tienaa moninkertaisen määrän intialaiseen bussikuskiin verrattuna, ja markkintalaouden periaatteiden mukaan se tarkoittaa tietenkin sitä, että ruotsalaisen bussikuskin työ on moninkertaisesti tehokkaampaa. Sen tehon selitykset eivät kuitenkaan löydy bussikuskin henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Tukholman bussit ovat pääasiassa uudempia, tehokkaampia, ja paremmassa kunnossa. Tukholman kadut ovat ehjät, ja liikennejärjestelyt on suunniteltu ammattitaidolla. Tukholmalainen bussikuski on saanut ilmaisen koulutuksen ja hänen terveytensä on hoidettu valtion taholta, joten bussifirma saa työntekijälleen luotettavia ominaisuuksia täysin ilmaiseksi. Lisäksi Tukholma on ympäristönä turvallinen, joten sen enempää kuski kuin bussikaan ei tarvitse erityisiä toimenpiteitä rikosten ehkäisyssä.

Kaikkien tällaisten ongelmien keskellä olisi perusteltua väittää, että intialainen bussikuski on suorastaan taitavampi ja parempi työntekijä kuin tukholmalainen kollegansa. Tästä huolimatta intialainen bussikuskin työtunti on tehottomampi, ja siksi hän saa huonompaa palkkaa. Vain murto-osa palkkaeroista selittyy bussikuskien henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, kuten ahkeruudella, vastuuntunnolla tai kekseliäisyydellä.

Kun tällaisia yhteiskunnan laajuisia ominaisuuksia tarkastellaan Suomen sisällä, ei ole mitään vaikeuksia nähdä, kuinka täälläkin vauraus tulee ilman mitään välttämättömiä moraalisia hyveitä. Ensinnäkin, Suomen rikkaimmissa ei ole ainuttakaan omalla työllään rikastunutta. Jos täällä haluaa rikkaaksi, pitää syntyä oikeaan perheeseen, tai vähintäänkin saada jostain mehevä alkupotti jonka voi sijoittaa onnekkaasti. Kun ”rikkaan” käsitettä laajennetaan käsittämään koko maan hyvätuloisin muutama prosenttia, niin pääomatulojen merkitys korostuu. Se ei ole mikään yllätys, sillä pääomatuloja ei juurikaan Suomessa veroteta EU:n keskiarvoon suhteutettuna. Myös prosentuaalisesti Suomen verotuksen progressiivisuus pätee lähinnä köyhien ja keskiluokan kohdalla, siinä missä rikkaiden verotus voi olla lähes mitä hyvänsä. Jos Suomen tilannetta tarkkaillaan muutoinkin kuin henkilökohtaisten tulojen kohdalla, vaikkapa yritysverotuksen kautta, huomaamme kuinka Suomen yritykset maksavat vähemmän veroa kuin mitä ne saavat tukia. Jostain syystä yrityksiä ei nimitetä uutisissa ”kermankuorijoiksi”.

tilasto

Mutta hyvä on, entä sitten jos rikkaat saavat tukia hillittömästi, tai jos ihan jokainen euro ei tule rikkaan omasta henkilökohtaisesta hyvyydestä? Ainakin rikas tuottaa jotakin ja ylipäätään maksaa veroa, toisin kuin köyhät, jotka vain saavat tukia ja maksavat veroja korkeintaan näistä tuista.

Näin voisi ainakin ajatella, jos ei olisi kiinnostunut Suomen kansantalouden rakenteesta. Tiesitkö esimerkiksi sen, että joka kymmenes suomalainen työntekijä tekee työnsä täysin palkatta? Olisi mielenkiintoinen filosofinen kysymys, että onko tällaisten ihmisten sosiaaliturva niinkään tukea ilmaistyöntekijälle, vai onko se suoraa palkkatukea näiden työntekijöiden firmoille. Myös asumistuki on sellainen sosiaalituen muoto, että se tuottaa voittoa enemmänkin Suomen yhä rikastuvalle asuntokeinottelijoiden luokalle, kuin mitä se hyödyttää rahallisesti ajatellen asujia itseään.

Tarkoitus ei ole tässä argumentoida sosiaaliturvaa tai yritystukia vastaan. Sen sijaan se on kiistatonta, että maamme rikkaat eivät ole missään asemassa valittamaan. Vaatii aivan erityistä röyhkeyttä ensin ottaa EU:n mittakaavassa poikkeuksellisen suuria verohelpotuksia, nauttia enemmän tukia kuin mitä maksaa veroja, ja sen jälkeen heittää laiskoja syytöksiä siitä, että kansa on vain kateellista jos se arvostelee näin kerätyn omaisuuden oikeutusta.

Tosiasiassa Suomen köyhät ovat enemmän kuin oikeassa arvostellessaan tuloerojen kasvamista. Jo vuodesta 2010 köyhiin ja palkansaajiin on kohdistettu kuritoimenpiteitä sillä perusteella, että kriisi on yhteinen, ja että tässä ollaan samassa veneessä. Nyt kun talouskasvun hedelmiä sitten jaetaan, on äärimmäisen selkärangatonta väittää, että voitot ja tuotot olisivatkin yhtäkkiä täysin yksityinen asia.

Jos väität että talouskriisi on yhteinen asia, että uhrauksia vaaditaan kaikilta ja että palkansaajien pitää tulla vastaan, niin ole sen verran aikuinen että myönnät myös voittojen olevan tällöin julkinen asia. Se ei ole kateutta, vaan perusteltu ja kohtuullinen huomautus siitä, että juuri alempien luokkien uhrauksilla ne omaisuudet on kartutettu.

Joten rikas: jos luulet että rikkautesi on täysin omaa ansiotasi, voit viedä liikeideasi, työmoraalisi ja ahkeruutesi vaikkapa Norsunluurannikolle. Tule sitten muutaman vuoden päästä kertomaan, kuinka nerokas yksilösuorittamisesi on maallisen vaurautesi perusta.

TET-nuoren pitääkin valittaa

Olga Temosen kolumni Maaseudun tulevaisuudessa on levinnyt netissä. ”Nuorten velttoudesta” kertova kolumni silittelee vanhempien ikäluokkien itsetuntoa, kun se protestanttista työmoraalia uhkuen syyttää ”nuorta sukupolvea” nössöydestä, laiskuudesta ja pikkumaisuudesta. Siinä kovalla fyysisellä työllä pätevä pomo pahastuu, kun nuori kehtaa suoraan lausua mielipiteensä työstä.

Kuitenkin kolumnissa on jotain vialla. Jotain isompaakin kuin uskonnollista moralistista uhoa.

Eikö TET-harjoittelu ole juurikin sitä varten, että nuori pääsee oikean työn makuun ja saa ravisteltua nuoruudelle ominaiset harhakuvat pois? Pomoja on toki syytetty siitä, että he hakevat harjoittelijoista vain ilmaista työvoimaa, mutta tällaisen syytöksen vahvistaminen kolumnimuodossa on kyllä tarpeettoman lyhytnäköistä. Tettiläiset ovat lähtökohtaisesti taakka pomolle. Sen takia heille ei makseta palkkaa. Vaatii erityistä otsaa vielä valittaa siitä, että täysin ilmaiseksi työhön tullut nuori vaatii pomoltakin erityistä huomiota. Jos tettiläinen onkin tuottava ja pätevä työntekijä, niin lain mukaan hänelle pitäisi maksaa palkkaa.

Toki sekin on mielenkiintoinen työmoraaliin liittyvä harhakuvitelma, että työntekijä on veltto jos hän valittaa tai ei suostu johonkin. Teorian tasolla kapitalismia ylistetään siitä, kuinka kaikki taloudelliset suhteet tehdään neuvottelemalla kahden aikuisen ihmisen välillä. Työntekijän ja työn ostajan välinen suhde on näistä tietenkin se päällimmäisin. Silti käytännössä rikkaat ja pomoihmiset uskaltava valittaa, kun työntekijät käytännössä harjoittavat tätä neuvotteluasemaansa. Esim. ammattiliitot ovat sananmukaisesti työmarkkinajärjestö, siis työmarkkinoiden toinen osapuoli eikä niiden ulkopuolinen vääristäjä. Samalla tavalla tet-suhdekin on nuoren ja pomon välinen suhde, ja nuorta pitää pikemminkin rohkaista neuvottelukulttuurin omaksumiseen kuin tukehduttaa oman tahdon ilmaiseminen. Tämä on osa sitä tet-pomon taakkaa, jonka painon takia sille nuorelle ei tarvitse maksaa palkkaa.

Yhteiskuntamme pitäisi paljon tarkemmin katsoa, miten se kohtelee nuoria työuran alussa. Nykynuoret aloittavat työuransa lukemattomilla kokonaan palkattomilla harjoitteluilla, pilkkahintaisilla paskaduuneilla ja nollatuntisopimuksilla. Meidän vanhempamme pääsivät heti palkan makuun ja parhaimmillaan pomot suorastaan kilpailivat heidän suosiostaan työvoimapulaa luovan talouskasvun aikana. Onko mikään ihme, jos nuorta ei suuremmin fyysinen työ kiinnosta? Aikuisilla ja erityisesti pomoilla on valtaisa rooli hyvän työkuvan antamisessa, mutta silti juuri pomot ovat niitä, jotka eniten valittavat siitä, että nuorilla ylipäätään on vaatimuksia.

Noin yleisesti koko tet-järjestelmän voisi kyseenalaistaa. Utopistinen unelma ”valmiista työntekijästä”, joka tulee koulunpenkiltä ilman mitään pidempiä koulutustarpeita, on naurettava. Silti koulut tavoittelevat juuri sitä, ja lähettävät opiskelijoita työelämään ”harjoittelemaan” aina vain enemmän. Lisäksi on kyseenalaista, että kuinka hyvä idea on tutustuttaa nuori työelämään puskemalla hänet sinne työmarkkinoiden kaikkein kiittäättömimpään päähän.

Nuorille sanon siis tämän: Ottakaa ikävät asiat puheeksi ja valittakaa. Ei työtä ole koskaan pitänyt tehdä hinnalla millä hyvänsä. Jos kohtaatte ikävän pomon, ikävän työn josta ei oltu sovittu tai muuta vastaavaa, niin neuvotelkaa asiasta. Etenkin jos olette ilmaiseksi työssä, niin pomonne saisi olla vain kiitollinen, että ylipäätään olette suostuneet saapumaan paikalle. On totta, että kovassa kilpailutilanteessa kovin suurilla vaatimuksilla ei pärjää, se on ikävä totuus. Silloin voi kuitenkin järjestäytyä, ja toisaalta olette harjoittelemassa myös sitä osaa työelämässä. Vaatimusten sopiva rajakin on työelämään liittyvä asia joka pitää oppia, ja miten muuten sitä oppisi kuin vaatimalla?

 

Pullamössösukupolvi

Kaikkihan tietävät, että nuoret työttömät ovat laiskoja ja että sosiaaliturva passivoi. “Vastikkeellisen sosiaaliturvan” käsitettä on ehdotettu ratkaisuna paitsi Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja Keskustan, niin myös Vihreiden poliitikkojen taholta. Ikään kuin sattumalta, puheet passivoivasta byrokratiasta ja laiskasta nuorisosta kuuluvat usein keski-ikäisten, puvuissaan päsmäröivien setämiesten suusta.

Ajatuksessa on tietty houkutteleva totuuden siemen. On totta, että nykynuorilla on kännykät, siinä missä 90-luvun alussa sellaisia oli vain kaikkein rikkaimmilla. Sekin on totta, että 50-luvulla syntyneet muistavat ajan, jolloin ihan perustavan ruuan eteen piti tehdä paljon töitä. Näistä aiheista puhuttaessa kannattaa kuitenkin muistaa, että siinä missä keski-ikäiset muumiot valittavat joutuneensa tekemään töitä ruuan eteen, nykynuoret ainoastaan toivovat, että he voisivat tehdä töitä ruokansa eteen. Kumpi näistä sukupolvista on se “pullamössösukupolvi”, onkin ihan mielenkiintoinen kysymys.

Edellisten tosiasioiden ohella olisi syytä muistaa sellainen fakta, että nykyajan valtaapitävä setämiesten ryhmä on saanut hopeatarjottimella paljon sellaista, mistä nykynuoret vain unelmoivat. Kylmän sodan aikana kasvaneet elivät utopiassa, jossa töitä saattoi saada ilman korkeakoulututkintoa. Jopa nuorena siitä työstä sai usein palkkaa, ja se palkka riitti elämiseen. Suurimman osan heidän elämästään sosiaaliturva on edes jossain määrin toiminut, sillä vaikka se ei aina ollut suurta, ainakin sitä sai.

Jotkut nykyisen korkean elintason merkitkin ovat tarkemmin ajateltuna jälkiä yhteiskunnan passiivis-agressiivisesta asenteesta nuoria ja köyhiä kohtaan. Entiset sukupolvet muistavat “joutuneensa” asumaan 60- ja 70-lukujen ankeissa betonihelveteissä. Ne ovat kieltämättä esteettisesti haasteellinen kokemus, mutta nykyajan opiskelija tuskin valittaisi kaupungista, jossa on tarjolla runsaasti kohtuuhintaisia asuntoja. Kun suuri osa sukupolvesta joutuu maksamaan 2/3 kuukausituloistaan suoraan vuokrakeinottelijalle (usein keski-ikäinen talouskasvun aikaan elänyt), hyvä asunto voi vaikuttaa statussymbolin lisäksi taloudelliselta taakalta. Yhä useammin tuo taakka on myös taloudellisesti sietämätön, sillä nykynuoret ovat selvästi aikaisempaa useammin asunnottomia tai kestämättömästi asuntovelallisia.

En ehdota, että nyt pitäisi alkaa rakentamaan tahallaan huonoja asuntoja, mutta sitä voisi miettiä uudestaan, että onko aina järkevää seurata bisnesmiesten esimerkkiä, ja rakentaa asuntoja ainoastaan rahallisen kysynnän mukaan ja “hyviä veronmaksajia” ajatellen.

Olisi typerää väittää, että kaikki on nykynuorilla huonosti, sillä niin ei ole. Riippuen siitä, että vertaako eri paikkaan tai eri aikaan, suomalaisten nuorten köyhyys on hyvin erilaista. Pointti on kuitenkin juuri siinä, että se köyhyys on erilaista, ei suurempaa tai pienempää.

Ekonomistien hallitsemana aikana jokainen maailman ilmiö yritetään käsittää jonkinlaisen mittarin kautta. Usein se mittari on raha, sillä monen mielestä kaikki pitää arvottaa rahallisesti vain sen takia, että kaiken voi arvottaa rahallisesti. Tämän takia usein kuulee sanottavan typeryyksiä, kuten että nykynuorilla on kaikki hyvin, tai että tietysti kenelläkään ei pitäisi olla mitään valittamista, tai että tietysti kapitalismi on “onnistunut”. Miksikö? No koska rahaa on paljon.

Tosiasiassa köyhyyttä ei juurikaan voi mitata. Nykyaikaisessa köyhyystutkimuksessa nojataankin enemmän laadullisiin ilmiöihin kuin määrällisiin mittareihin. Köyhyyttä voi ymmärtää paremmin ns. “köyhyyden ongelmien” kautta. Mitä enemmän ihmisen elämässä on köyhyyden ongelmia, sen vakavammin köyhä hän on.

Jos ihmisellä onkin varaa moneen elintasoa nostavaan asiaan, mutta raha ei riitä vaikkapa lääkärikäynteihin, se on köyhyyden ongelma. Jos kuun lopussa raha ei tuppaa riittämään ruokaan, se on ilmiselvästi köyhyyden ongelma. Jos rahaa ei ole ehjään asuntoon, vaatteisiin tai työmarkkinoiden vaatimiin välttämättömyyksiin kuten kännykkään, kyseessä on ehdottomasti köyhyyden ongelma. Osa köyhyyden ongelmista ei edes liity liian pieneen varallisuuteen, vaan jopa päinvastoin. Jos aineellinen ylläpitosi vaatii sen, että käyt aina töissä eikä sinulla ole vapaa-aikaa, se on köyhyyden ongelma.

Tästä vinkkelistä katsottuna Sipilän, Soinin ja muiden vastikkeellista sosiaaliturvaa jeesustelevien keski-ikäisten miesten pitäisi pitää turpansa visusti tukossa. Olisi ehkä hölmöä sanoa, että nykynuoret ovat jotenkin “enemmän köyhiä” kuin vanhempansa, mutta nykynuoret joutuvat käsittelemään sellaisia äärimmäisen vakavia ongelmia, joita heidän vanhempansa eivät osanneet edes ajatella. Nykyinenkin pääministeri kasvoi naurettavan helpon työmarkkinatilanteen aikana, mutta silti juuri hän on se, joka jakaa nuorille neuvoja työllistymisestä ja yrittää jotenkin käsittää tilanteen kokonaisuudessaan. Näin ajateltuna on täysin perusteltua sanoa, että se todellinen pullamössösukupolvi on juurikin nyt vallankahvassa, ja ikävä kyllä me nuoret saamme maksaa siitä kovan hinnan.

Kasvoi helpoimman mahdollisen työmarkkinatilanteen aikana. Kertoo nyt neuvoja siitä, miten kannattaa työllistyä.

Kasvoi helpoimman mahdollisen työmarkkinatilanteen aikana. Kertoo nyt neuvoja siitä, miten kannattaa työllistyä.

Vasemmistolainen väkivalta on parempaa

Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson meni erään kerran televisiossa tokaisemaan, että vasemmistolainen väkivalta on erilaista. Väite tietenkin on totta, sillä vasemmistolaiset järjestöt tarttuvat väkivaltaan eri kriteerein, eri keinoin ja eri kohteisiin tähdäten kuin oikeistolaiset järjestöt. Lausahduksessa ei sinänsä oteta kantaa siihen, että onko tämä hyvä tai huono asia, mutta sehän ei Internetin vihaista oikeistoa ole koskaan estänyt. Nyt Anderssonilla on maine ihmisenä, jonka mielestä vasemmiston väkivalta on parempaa. Jonkun mielestä se on ilmeisesti lähes sama asia.

Sekä Andersson että oikeisto ovat olleet niin kiireisiä kylpemään omassa moraalintunnossaan ja kaiken väkivallan tuomitsemisessa, että varsinaista kysymystä ei ole koskaan asetettu keskustelun aiheeksi. Kenelläkään ei ole käynyt mielessäkään pohtia, että onko se vasemmistolainen väkivalta sitten parempaa. Osasyy passiivisuuteen voi olla se, että vastaus on monelle epämiellyttävä. Vasemmistolainen väkivalta kun on parempaa.

Näennäinen pasifismi ja valikoiva laillisuus

Ennen kuin käsitellään vasemmiston tapausta, on hyvä saada taustalla vaikuttavat oletukset pois alta. Aluksi on selvitettävä, voiko ylipäätään mikään väkivalta olla parempaa kuin toinen väkivalta. Moralisti voisi tokaista, että tietenkin kaikki väkivalta on tuomittava, mutta tällainen absoluuttinen julistus ei kestäisi pinnallistakaan tarkastelua. Maailma on niin täynnä esimerkkejä erilaisista väkivallan tapauksista, että olisi vaikea uskoa jonkun tuomitsevan niistä jokaista.

Tosiasia on se, että murskaenemmistö ihmisistä osaa mainita muutaman väkivallan muodon, jonka hän hyväksyy. Jos tuomitset anarkistiset väkivallan muttet anarkistia hakkaavaa poliisia, et voi vedota pasifismiin tai rauhallisuuteen. Jos tuomitset Bolshevikit muttet valkokaarteja, et ole pasifisti, vaan ainoastaan oikeistolainen. Jos tuomitset kaikki osapuolet yhdessä sodassa muttet toisessa sodassa, et ole rauhaa rakastava sodan kritisoija, vaan hyvin täsmällisesti poliittisen aatteesi tunnistava pragmaatikko.

Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous, Suomen talvisota, Kuuban vallankumous, Espanjan sisällissota jne… Kaikkien armeijoiden tuomitseminen yhtäläisesti syyllisinä olisi hyvin arveluttava filosofinen kanta. Itsenäisyyspäivän mellakat, Pariisin kommuunin barrikadit, Espanjan siirtomaiden itsenäistyminen, orjakapinat jne… Jos tuomitsisit kaikki mellakat, olisit vähintäänkin yhtä arveluttava kuin väärän asian puolesta mellakoiva.

Usein näitä ja muita esimerkkejä yritetään sivuuttaa vetoamalla siihen, että väkivalta on näissä tapauksissa jotenkin erilaista. Talvisota on laillista maanpuolustusta, eikä laitonta mellakointia. Yhdysvaltain vallankumouksessa on kyse vapauden puolustamisesta, kun bolshevikit vastustivat vapautta. Tällaisissa argumenteissa kuitenkin väistämättä vedotaan johonkin epäoleelliseen tai subjektiiviseen. Ehkä talvisota oli laillinen ja oikeutettu, mutta se ei tee siitä vähemmän poliittista tai vähemmän väkivaltaista. Ehkä Yhdysvaltain vallankumoukselliset kokivat puolustavansa vapautta, mutta niin kokivat bolshevikitkin, eikä juuri vapaudesta voida näissä asioissa sanoa mitään sen objektiivisempaa.

Entäpä laki? Suomalaiset rakastavat tuomita kaikkea laitonta siitä huolimatta, että suuri osa suomalaisista on rikkonut lakia itse. Suomalaiselle laki on rikkumaton ja liki pyhä asia kun kettutyttö on tunkeutunut yksityisalueelle, mutta kun kyse on ylinopeudesta, kannabiskokeilusta, punaisia päin kävelemisestä tai kypärän päässä pitämisestä pyöräillessä, laki onkin yhtäkkiä ”sovellettavissa”. Lain erehtymättömyys on muutenkin niin naurettavan helposti kyseenalaistettava periaate, että jos laki on jonkun mielestä itseisarvo, hänen ei ehkä kannattaisi vaivata päätänsä tällaisilla keskusteluilla ylipäätään.

Ehkä jokin väkivalta on laillisempaa tai oikeutetumpaa kuin toinen, mutta suurin osa suomalaisista hyväksyy poliittisen väkivallan siitä huolimatta. Kysymys on ainoastaan siitä, että milloin väkivalta on perusteltua, liioiteltua tai tarpeetonta.

Tosiasia on se, että harvoin vasemmistolaisessa vallankumouksessa ihmistä haittaa tapahtuman vallankumouksellisuus, ja useammin niissä haittaa vallankumouksen vasemmistolaisuus. Anarkistisissa mellakoissa valtavirtaa tuskin haittaa anarkistien mellakointi, vaan harmaita hiuksia aiheuttaa enemmänkin mellakoijien anarkistisuus. Mistäkö tiedämme tämän? Koska kun ihmisiä tapetaan teollisessa mittakaavassa Suomen valtion tai kansallisidentiteetin säilyttämiseksi, se on monen mielestä paitsi perusteltua, niin myös hyvin tavoitteeseensa nähden mitoitettua voimankäyttöä. Kun Kiovassa laitetaan koko kaupunki matalaksi EU:n puolesta, kyse ei ole päämäärättömästä tuhosta ja ilkeydestä, vaan ”vapaudenkaipuusta” tai ”demokratiasta”.

Väkivalta on tietenkin ikävää

Vaikka kaikki yllä kirjoitettu rikkookin monia väsyneitä tabuja moraalifilosofiasta, se on ilmiselvää jokaiselle itselleen rehelliselle ihmiselle. Puhtaan periaatteen tasolla, konkreettisia esimerkkejä miettimättä, me osaamme kuvitella tapauksen jossa hyväksymme poliittista väkivaltaa. Asia menee jopa niin päin, että olisi vaikeampaa puolustella täyttä pasifismia kuin tiettyjä väkivallantekoja. Päämäärät eivät oikeuta keinoja, mutta eivät keinotkaan oikeuta mitä tahansa lopputuloksia.

Tästä periaatteesta pääsemme tämän kaikkien jakaman periaatteen toiseen puoleen. Mikään yllä kirjoitetusta ei nimittäin tarkoita, että kaikki väkivalta on nyt perusteltua, jos vain osaa mainita jonkin jalon päämäärän, tai koska mitään objektiivista moraalinuoraa ei ole olemassa. Ylläoleva tarkoittaa ainoastaan sitä, että vaikka jaloilla päämäärillä ei saisi oikeuttaa hirmutekoja, niin myöskään jaloilla toimintatavoilla ei saisi oikeuttaa hirmuisia lopputuloksia.

Pääsääntönä voidaan pitää sitä, että jokainen poliittista väkivaltaa tehnyt ei ole halunnut tehdä poliittista väkivaltaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että Yhdysvaltain vallankumous olisi tapahtunut juuri niin, jos rauhanomaisia vaikutuskeinoja olisi ollut. Niin ikään on vaikea uskoa, että Ranskan vallankumoukselliset tahallaan pyrkivät väkivaltaan. Arkijärjellä ajateltuna periaatteen luulisi pätevän myös äärimmäisiin esimerkkeihin. Ihmisten vapaaehtoinen alistuminen olisi varmasti ollut Stalinille helpompaa kuin puhdistukset ja tankkien vyöryttäminen Euroopan pääkaupunkeihin, joten voisi luulla Stalinin ainakin harkinneen rauhanomaisia keinoja ennen lukuisia hirmutekojaan. Samalla lailla olisi hölmöä väittää, että Suomen hallitus halusi talvisotaa. Se oli ainoastaan jalon päämäärän oikeuttama hirmukeino. (Jatkosotaan Suomi onkin sitten selvemmin syypää, mutta tämä on toinen puheenaihe.)

Poliittisesta väkivallasta puhuttaessa puolihuolimattomien moralistien houkutuksena on vedota johonkin ankeaan latteuteen, kuten että väkivallalla ei ole ikinä saavutettu mitään hyvää, tai että sillä luodaan enemmän ongelmia kuin ratkaistaan. Argumentti esitetään, ikään kuin väkivallantekijät kautta historian olisivat vain odottaneet yhteiskuntarauhan kaatumista päästäkseen elämään väkivaltafantasioitaan. Maailmankuva on naurettava. Varsinaisesti väkivaltaa haluavat voidaan rajata muutamaan erityiseen yksilöön, eikä poliittista väkivaltaa mitenkään voida selittää sillä, etteikö sen tekijä olisi vain tullut ajatelleeksi sitä kuinka kivaa tai hyödyllistä rauhanomainen vaikuttaminen on.

Mutta kun… mutta kun demokratia!

Demokratia on ehkä vähemmän universaali arvo kuin väkivallan vastustaminen, joten siihen vetoaminen on vakavammin otettava argumentti nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa. Kovinkaan diktaattori tuskin haluaa tahallaan hankalaa hallintoa ja automaattisesti riskialtista väkivaltakulttuuria alueelleen, joten se menee aina ns. ”vaikean valinnan” alueelle. Sen sijaan demokratiasta on olemassa paljon hatarampia käsityksiä, eikä sen kannatuskaan ole samanlainen historiallinen ihmisluontoon kuuluva vakio, joten ehkäpä poliittisen väkivallan tekijät eivät vain sisimmässään kannata demokratiaa. Miksi muuten he asettuisivat murtamaan demokraattisesti valitun eduskunnan rakentamaa yhteiskuntajärjestystä?

Tähänkin tosin voi löytää vastauksen kun tutkii tarpeeksi omia väkivallan perusteitaan. Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous ja Venäjän vallankumoukset syrjäyttivät yksinvaltiaat monarkit valtaistuimilta, joten kutakin vallankumousta puolustava voi vedota demokratian puolustamiseen. Silti uudemmissa levottomuuksissa löytyy harmaata aluetta myös tämän suhteen. Mitä moderni länsimaalainen sanoisi mm. itsenäisyyttään tavoittelevien siirtomaiden liikehdinnästä toisen maailmansodan jälkeen, jolloin osa saattoi olla hyvinkin rauhattomia liikkeitä? Tuolloin moni länsimaa oli jo monessa mielessä hyvin demokraattinen, vaikka täydellistä demokratiaa tuskin on vieläkään missään.

Moni varmasti vetoaisi kansojen itsemääräämisoikeuteen tai vapauden periaatteisiin, mutta silloin ollaan jo menty demokratiasta ohi. Demokratian ajatukseen kuuluu se, että kansa voi äänestää vaikka jotain vähemmistöä vastaan tai vapauden pois itseltään.

Moderniin demokratiaan kuuluukin olennaisena osana käsitys siitä, että demokraattista keskustelua käydään vain tiettyjen hyväksyttyjen rajojen sisällä. Nykyään sellaisia ovat mm. perustuslaki ja YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus. Kun tämä lisäys tehdään demokratiakäsitykseen, voimme puolustaa monia länsimaiseen narratiiviin kuuluvia vapaustaisteluja, mutta silloin olemme ajautuneet uuteen dilemmaan. Miksi nykyiset rajat olisivat sen parempia kuin muutkaan rajat keskustelulle, etenkin kun niitä rajoja muutetaan koko ajan?

Jokaisella ihmisellä on asioita, joista hän ei ole valmis keskustelemaan tai neuvottelemaan ainakaan rauhallisesti. Näin ei pitäisikään olla. Ei ole mitään syytä ajatella, että YK:n ihmisoikeusjulistus olisi sen enemmän ”oikeassa” kuin kenen tahansa poliittisen aktivistin oma ihmisoikeuskäsitys. Myös YK:n julistuksen sisällöstä käydään jatkuvaa kamppailua. Jos joku väittää, että demokratia ja siihen liittyvien ihmisoikeuskäsitysten välinen suhde on selvä, hän ei vain ole ajatellut asiaa kovin pitkälle.

Vasemmiston väkivalta

Kaikki ylläoleva käsitteli aihetta vain periaatteen tasolla, ja yritin sen takia ottaa esimerkkejä poliittisen janan molemmista päistä. On syytä olettaa, että suurin osa länsimaisista ihmisistä, poliittiseen aatteeseen katsomatta, paheksuu väkivaltaa periaatteessa, hyväksyy sen joitain muotoja käytännössä ja asettaa sille kriteerit omien ihmisoikeuskäsitystensä pohjalta. Vasta tämän ymmärrettyämme pääsemme käsittelemään sitä, miksi vasemmiston väkivalta on parempaa.

Periaatteen kysymyksistä päästyämme pääsemme käytäntöön, ja kysymään, että onko tällaisesta keskustelutahdottomuudesta mitään hyötyä. Siihenkin vastaus on se, että kyllä siitä on hyötyä.

Vasemmistolainen väkivalta on kuin onkin tehnyt maailmasta paremman paikan, vaikka onkin ikävää, että siihen on väkivaltaa tarvittu. Joku voisi tarkastella vasemmistolaista väkivaltaa nähden pelkästään Stalinin terroria ja Venäjän sisällissotaa, mutta se joku olisi hyvin valikoiva ja älyllisesti epärehellinen ihminen. Laajemmalla otannalla tarkasteltuna väite vasemmistolaisen väkivallan (ja väkivallattoman toiminnan) saavutuksista on suorastaan ilmiselvä.

Kun vasemmistolaiset olivat kaatamassa Euroopan monarkioita, oikeisto pohti pahimmillaan miten monarkiat voisi säilyttää, ja parhaimmillaan miten tilanteesta voi hyötyä taloudellisesti. Kun vasemmistolaiset lakkoilivat ja mellakoivat kahdeksantuntista työpäivää, naisten äänioikeutta, orjuuden loppumista ja monta muuta asiaa, oikeisto olisi mieluummin pitänyt asiat entisellään. Kun oikeisto sitten uhkasi työntää näitä saavutuksia takaisinpäin, vasemmisto soti pahimmillaan sisällissotia pitääkseen oikeiston mielipuoliset fiksaatiot kurissa.

Käytännöllisesti katsottuna kaikki puolustamisen arvoinen nykymaailmassa, inhimilliset työehdot, vapaa-aika ja kansalaisoikeudet, ovat tavalla tai toisella vasemmiston aikaansaamia. Ikävän usein oikeisto on vastustanut näitä asioita niin paljon, että myös väkivaltaa on tarvittu takaamaan nämä vapaudet. Asia on näin paitsi maailmalla yleensä, niin se on sitä myös Suomessa.

Suomi 2010-luvulla on maa, jossa moni ihmisarvoon liittyvä itsestäänselvyys on paitsi julkisessa keskustelussa, myös osittain kiistetty. Kun ihmiset juhlivat demokratiaa eduskunnan äänestäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista, vain vasemmistosta osattiin huomauttaa, ettei ihmisen arvo ja ihmisoikeudet saisi olla keskustelun ja äänestämisen asia ylipäätään. Kun poliisi valittaa, että rasististen ja avoimesti fasististen mielenosoitusten kieltäminen ja hajottaminen ei kuulu demokratiaan, vain vasemmisto osaa huomauttaa, ettei demokratian vastainen toimintakaan voi kuulua demokratiaan. Kun päättäjämme ovat toinen toistaan ponnettomampia keksimään keinoja ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi, vain vasemmisto on huomauttanut, että planeetan selviäminen on tärkeämpi arvo kuin talouskasvu, porvariston vapaus tai jopa yhteiskuntarauha.

Tällaisissa, jopa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ilmenevissä kysymyksissä, maltillinen vasemmisto, keskusta ja oikeisto näyttävät todelliset kasvonsa. Heille ihmisoikeudet ovat vain demokratiassa käytettävä neuvottelukortti, josta voidaan rauhan nimissä tinkiä kuten veroprosentista tai palkkatasosta. Heille planeetan selviäminen ei ole lainkaan yhtä tärkeää, kuin planeetan selviäminen markkinatalouden puitteissa ja yläluokan vapaudet säilyttäen. Maltilliselle laki, järjestys ja sivistyneet toimintatavat ovat jumalallinen kolminaisuus, jonka alttarilla uhrataan kaikki mitä se vain keksii vaatia. Kyllä, jalot päämäärät eivät oikeuta mitä tahansa toimintatapoja, mutta maltilliselle vasemmistolle, keskustalle ja oikeistolle ei ole olemassa niin julmaa ja hirveää lopputulosta, etteikö sitä voitaisi oikeuttaa jaloilla toimintatavoilla.

Mikä vielä oudompaa, oikeiston ja keskustan vasemmistovastaiset argumentit ovat väsyneintä ja ankeinta argumentointia ikinä. Allekirjoittanutkaan ei ole kasvanut vasemmistolaisessa kodissa, vaan tärkeimpiä yksittäisiä syitä kommunistiseen liikkeeseen liittymiselle oli oikeistolaisen ajattelutavan lässähtäneisyys. Kun vasemmistolaiset ovat osanneet kertoa minulle yksityiskohtaisesti logiikkansa toiminnan kohdalla sekä sen rajan, missä vaiheessa, millä kriteereillä ja minkälaiseen väkivaltaan ryhdytään, oikeisto osaa antaa vain tunkkaisia latteuksia siitä, kuinka väkivalta on ikävää ja muutenkin ihan vain mälsää. Oli vasemmisto oikeassa tai ei, ainakaan se ei teeskentele, että asia olisi jotenkin hirvittävän yksinkertainen. Millään tasolla maapallon hankalasta tilasta kiinnostunut ihminen ei voi kyetä ottamaan oikeistolaista tai maltillista maailmankuvaa vakavissaan.

Kun Suomessa leikitellään hevosenkenkäteorioilla ja verrataan rasistista ja vasemmistolaista väkivaltaa toisiinsa, siinä heitetään ikkunasta ulos tällaiset sinänsä kohtuulliset huomiot. Ei ole mitään objektiivista ja kaikille yhteistä syytä ajatella, että anarkistia hakkaava poliisi olisi jotenkin enemmän oikeassa kuin anarkisti itse. Voidaan ainoastaan sanoa, että poliisille järjestys on ihmisarvoa tärkeämpää, ja että anarkistille tasa-arvo on järjestystä tärkeämpää. Väkivalta on ikävää, mutta sitä tuskin kukaan on koskaan kieltänyt. Väkivalta ihmisoikeuksien puolesta nyt kuitenkin on keskeisiltä osin eri asia kuin väkivalta ihmisoikeuksia vastaan. Vasemmistolainen väkivalta nyt vain on parempaa.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.

Työttömyysturvaan on varaa

Pekka Pohjola väittää, että Suomella ei ole varaa entisen kaltaiseen työttömyysturvaan. (HS mielipide 7.9.) Hän ei voisi olla enemmän väärässä.
Vuonna 2015 työttömyysturvaa maksettiin 4,6 miljardia euroa, tosin tästä vain 60% oli julkisen sektorin vastuulla. Summa voi vaikuttaa suurelta, kunnes sitä vertaa muihin nykypolitiikan avainlukuihin.
Suomi maksaa pelkästään ympäristölle haitallisia yritystukia jopa neljä miljardia euroa vuodessa. Pääomia verotetaan maassamme jopa viisi miljardia euroa EU- maita kevyemmin vuodessa. Yritysten verovelat olivat viimevuoden elokuussa kolme miljardia euroa. Suomella on saatavia varoja yli sata miljardia euroa enemmän kuin velkoja.
Työttömyysturva vie paljon rahaa, se on totta. Se ei kuitenkaan vie niin paljoa rahaa, että voitaisiin puhua absoluuttisesta rahan puutteesta. Valtiomme käyttää vähemmän tärkeisiin ja jopa haitallisiin hankkeisiin yhtä suuria summia. Todellinen pula on poliittisesta tahdosta ja terveestä ideologiasta.

Hallituksen päiväkirja

19.4.2015

Hei päiväkirja! Eduskuntavaalit on takana, ja me voitettiin!😀 Nyt me muodostetaan hallitus Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten yhteisvoimin. Me kirjoitetaan tätä päiväkirjaa, jotta voidaan sitten myöhemmin muistella miten Suomi muutettiin.

Vaalit olivat oikeastaan aika helpot. Koko edellisen vaalikauden Sipilä oli puhunut työntekijöiden ja köyhien puolesta. Soinikin tokaisi, että köyhiltä ei kerta kaikkiaan leikata. Kun tätä vertasi Katainen-Stubb-hallituksen menoon, niin voitto oli sitä myötä selvä. Me myös luvattiin eri tavoin, että koulutuksesta ja opiskelijoista ei leikata, joten nuoret olivat meidän puolellamme. Sipilä ja Stubb lupasivat, että leikkaustarve on kuusi miljardia euroa. Tästä on hyvä lähteä uudistustyöhön.

10.5.2015

Moikka päiväkirja!

Ensimmäiset muutosvastarinnan pesäkkeet on nyt näkyvissä. Muistatko kun kerroimme, että leikkaamme vain kuusi miljardia? No, ammattiliitot lällätteli meille eikä suostunu kuuntelemaan, joten me päätettiin leikatakin kymmenen miljardia. Jostain syystä kaikki suuttui siitä ja valittaa nyt ihan sikana. Miksei ne tajua, ettei me voida antaa tollasen dissauksen olla ihan ilmaista. Haters gonna hate.

29.11.2015

Nyt se sitten tapahtui, päiväkirja! Me oltiin luvattu muutamille kavereille, että me autettaisiin niitä pääsemään pälkähästä, kun kansainvälinen verotietojen jakaminen yleistyy tässä kohtapuoliin. Me oltiin tekemässä sellaista hallintorekisterihanketta, jonka avulla ne voisi päästä rangaistuksetta kun tietoja aletaan julkistamaan.

Asiantuntijat tietysti laittoi vastaan, koska niillä nyt on aina joku juttu korruptiota ja veronkiertoa vastaan.😛 Ei siinä mitään, mutta Stubb meni sanomaan, että asiantuntijat on ihan tod tän takana. Vakuutteli sitä kovaan ääneen. Noh, asia olisi vieläkin voinut mennä läpi, mutta sitten joku kiittämätön toimittaja sai jostain tietää, ettei asiantuntijat yhtään ole tän takana. Nyt tässä on menossa ihan täysi hulabaloo, eikä me varmaan saada sitä rekisteriä läpi tällaisessa mediamyrskyssä. Pitäisi jo se kansa huolen omista asioistaan eikä aina sekaantuisi kun me uudistetaan!

24.2.2016

Hyvä päiväkirja

Opiskelijat kimmastuivat nyt jostain syystä. Sanoimme leikkaavamme koulutuksesta, ja nyt ne on kaikki ihan barrikadeilla. Toki on totta, että lupasimme jättävämme koulutuksen rauhaan, mutta ei kai ne nyt voi oikeasti odottaa meidän pitävän sitä lupausta? Ihme porukkaa.

Oli miten oli, me laitetaan Orpo lupaamaan ettei koulutuksesta enää leikata, kun se todennäköisesti tulee Stubbin tilalle valtionvarainministeriöön kesäkuussa.

14.6.2016

Kiltti päiväkirja

Me ollaan väännetty vaalivoitosta asti sellaista juttua kun yhteiskuntasopimus. Se on ollut lähes allekirjoitettuna jo monta kertaa, mutta aina ne ammattiliitot valittaa että me leikataan heikoilta ja annetaan vahvoille. Duh! Miten ne muuten ois vahvoja ellei me koko ajan annettais niille kaikkea? No, jokatapauksessa se sopimus on nyt allekirjoitettu! \o/

Me jouduttiin lupaamaan että kuntien talous pysyy kustannusneutraalina. Tarkoittaa siis käytännössä sitä, ettei kuntien talouksiin tule enää kovin suuria leikkauksia.

15.8.2016

Hei päiväkirja!

Me leikataan lisää koulutuksesta. Tiedetään tiedetään, me luvattiin olla leikkaamatta. Tää nyt on silti aika tärkeä juttu, joten ei tältä nyt voi välttyä. Jotkut opiskelijat ja AY-jyrät nyt kuitenkin veti tästä pultit. Luulisi jo niiden tajuavan, ettei rahaa tule taikaseinästä.

31.8.2016

Ei ole totta!

Me oltiin jo aloittamassa budjettiriihtä ja sitä rataa, mutta jostain puskasta tuli muutama ammattiliitto ja halusi lisäselvityksiä kuntaleikkauksista. Joo joo, oltiinhan me luvattu että niitä ei tule, mutta hitto soikoon tämä on Suomi! Me nyt vaan halutaan tämä juttu näin! Onko se oikeasti niin paljon pyydetty, että ammattiliitot pysyy kiky-sopimuksessa, mutta että me saadaan toimia ihan miten vain? Ihme sekoilua.

Hyvä päiväkirja, mikä siinä on, että rehellinen hallitus ei saa sitä kunnioitusta ja luottamusta jota se ansaitsee ja tarvitsee maan pyörittämiseen? Me ei kerta kaikkiaan tajuta, että mistä ne ammattiliitot aina keksii valittaa. Mukamas epärehellisyyttä siellä ja luottamuspulaa täällä, anna meidän kaikki kestää. Me ollaan pidetty meidän lupauksia juuri niin paljon kuin on ollut meille käytännöllistä, voiko enempää vaatia?

Oli miten oli, tarkasteltiin tässä viimeaikojen kannatuslukemia. Kaikki tämä draama ei tunnu vaikuttavan meidän pääpuolueen kannatukseen. Keskusta on edelleen isoin! Jee! Onneksi kansa ymmärtää.

Oi niitä aikoja.

Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.