Suhteellisuudentajua lakkokysymykseen

Jos elinkeinoelämän edustajia ja yleisiä porvareita on uskominen, Suomi romahtaa ja lapset kuolevat koska inhottava ja ahne AY-liike lakkoilee puhdasta ilkeyttään. Meidän on annettu ymmärtää, että Suomen AY-liike on jotenkin aivan poikkeuksellisella sotajallalla, että lakkoilu on Suomessa yleistä ja liiallista. Hysteria on huipentunut ehdotukseen, jonka mukaan lakko-oikeutta pitää rajata sen liiallisen ja herkän käytön vuoksi.

Tosiasia on se, että Suomessa ei juurikaan lakkoilla. Ensinnäkään Suomessa ei kansainvälisesti lakkoilla paljon. Työtaisteluissa menetettyjen tuntien osalta Suomi kuuluu rikkaiden länsimaiden keskikastiin. Mitä tulee työtaisteluiden määrään, Suomi ei ole edes pohjoismaissa pahin tapaus. Allaolevista kuvioista kannattaa huomata myös mahdollisuudet tilastojen väärinkäyttöön ja valikoivaan tulkintaan. Työtunneissa mitattuna Norjassa lakkoillaan enemmän, vaikka työtaisteluiden määrä onkin Suomessa selvästi isompi.

Vaikka vertailu tehtäisiinkin ajallisesti eikä paikallisesti, Suomessa ei eletä erityisen lakkoherkkää aikaa. Päinvastoin, mikäli emme laske poikkeusvuotta 2005, työtaisteluiden määrä noin yleensä on lähes 30-luvun tasolla, jolloin valtio tukahdutti ammattiyhdistystoimintaa kommunististen salajuonien pelossa.

Ottaen huomioon kuinka mitätöntä, tai mittarista riippuen keskivertoa, lakkoilu Suomessa on, herää kysymys mistä nykyinen hysteria on saanut alkunsa. Esimerkiksi vuonna 2016 Kauppalehden toimitus tulkitsi ylläolevia tilastoja niin, että heidän mielestään suomalaisten ammattiliittojen ”lakkoase laukeaa liian herkästi”. Jotta tulkinta oli saatu aikaan, jutussa oli käytetty sopivasti kahta alhaisen toiminnan vuotta lähdeaineistona, ja vertailtu niitä keskenään.

Vaan entäpä tämänkertaisen lakkoilun syy? Irtisanomissuojasta on puhuttu niin paljon, että oli suoraan sanottuna hämmästyttävää oppia, kuinka irtisanominen onkin Suomessa helppoa ja halpaa. Akavan kansainvälisten asioiden päällikkö Markus Penttinen ilmaisi asian näin vuonna 2013:

”Vahva irtisanomissuoja Keski- ja Etelä-Euroopassa on kuitenkin aiheuttanut Suomellekin ongelmia. Kun yrityksen on pitänyt vähentää tuotantoa Suomesta tai muualta Euroopasta, irtisanominen on ollut helpompaa ja halvempaa Suomen tuotantolaitoksista kuin Keski- tai Etelä-Euroopasta. Toimenpiteet ovat sitten kohdistuneet enemmän Suomeen, jatkaa Penttinen.”

Ironisesti siis talouden kriisiaikoina vahva irtisanomissuoja on kilpailuetu, eikä suinkaan kilpailukykyä murentava tekijä. Nykyinen irtisanomishysteria onkin tämän takia kohdistettu ”yksittäistapausten” irtisanomisen helpottamiseen. Virallinen tarina menee niin, että vaikka isot irtisanomiserät ovat helppoja, vaikeista yksilöistä eroon pääseminen on vaikeaa. Tämä on kuulemma erityisen vaikeaa pienille yrityksille.

Väitteen tueksi piirretty tilasto ei tosin anna perustetta aivan nykyisenlaiselle ylireagoinnille. Tilasto kyllä osoittaa yksilökohtaisen irtisanomisen olevan Suomessa hivenen keskivertoa vaikeampaa, mutta mistään huipusta ei ole kysymys, emmekä me muutenkaan dramaattisesti eroa kilpailumaista siinä suhteessa.

Varustelekan perustaja Valtteri Lindholm onkin osannut kertoa, kuinka jumiutuneissa irtisanomistilanteissa ongelma on ollut yhtä paljon huonon yrittäjän pään sisällä kuin vaikeassa työntekijässä tai jäykässä lainsäädännössä.

Nämä tilastot eivät anna kuvaa tilanteesta, jossa Suomea riivaa kiihkoinen lakkoepidemia, tai jossa irtisanominen olisi jotenkin ylitsepääsemätön este kansainväliselle kilpailulle. Kysymys on jälleen kerran hätäisistä poliittisista valheista, joiden tehtailemiseen Elinkeinoelämän Keskusliitto on alunperin perustettukin, ja joiden tarkistamiseen medialla ei ole ollut joko aikaa tai mielenkiintoa.

Mainokset

Nyt tarvitaan fossiilikielto

IPCC:n jättiraportin jälkimaininneissa on puhuttu ilmastonmuutoksen nykyisyydestä, tulevaisuudesta sekä siitä mitä sille pitää tehdä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ilmastonmuutoksen äärimmäinen menneisyys. Jo ainakin kolme vuosikymmentä ilmastotieteilijät ovat olleet tuskallisen tietoisia siitä, että mitä meidän pitää ilmastonmuutokselle tehdä ja miksi. Tästä huolimatta ilmastonmuutos on jatkanut pysäyttämätöntä marssiaan. Hälyttävintä on se, että nyt vain muutama vuosi ennen kriittisiä ratkaisun aikoja, puhumme edelleen samoista asioista kuin vuosikymmeniä sitten.

Investoinnit uusiutuviin energianlähteisiin, ydinvoimaan ja kasvissyönnin edistäminen ovat nousseet esille. Ongelma näissä ratkaisuissa on niiden epäsuoruus. Me tiedämme, että ilmastonmuutos johtuu erilaisista hiilipohjaisista kaasuista ilmakehässä, ja useimmat ehdotetut toimet joko epäsuorasti yrittävät tasapainottaa päästöjä sitomalla hiiltä toisaalle (hiilinielut), poistaa taloudellisia houkutuksia tuottaa fossiilipäästöjä (valtiontukien peruminen ja hiilitullit) tai pahimmillaan ne eivät liity hiilen vähentämiseen oikeastaan mitenkään (vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittäminen).  Paraskaan aurinkopaneeli tai ydinvoimala ei itsessään vähennä fossiilipäästöjä. Pahimmillaan yksilövetoisten kulutus- ja äänestysvalintojen korostaminen ruokkii tilannetta, jossa päättäjät väistävät vastuutaan vetoamalla yksilöihin. Kivojen vaihtoehtojen sijaan nyt tarvitaan täyttä fossiilikieltoa ja varteenotettavia rangaistuksia kiellon rikkomisesta.

Vain täysi fossiilisten polttoaineiden tuotanto- ja maahantuontikielto voi taata tarpeeksi nopean ilmastopoliittisen vaikutuksen. Vaikka muut epäsuoremmat tavat eität tietenkään ole loogisesti mahdottomia, tässä vaiheessa ei enää ole varaa ottaa sitä täysin mahdollista ja realistista riskiä, että demokraattiset, kapitalistiset ja yksilövetoiset reformit eivät toimikaan tarvitussa aikataulussa.

Täyttä fossiilikieltoa vastustetaan usein vetoamalla siihen, että kielto tarkoittaisi talouslamaa ja monien nykymukavuuksien loppua. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että väitteen faktapohja on täysin pitävä. Jos fossiiliset polttoaineet yksinkertaisesti kielletään riittävän nopeassa ajassa, meillä ei ole aikaa korvata energiatuotantoa muilla resursseilla, eikä yhteiskunta nykymuodossaan pysty sopeutumaan muutokseen. Kielto tarkoittaisi vain muutaman vuoden sisällä liikenteen romahtamista sekä valtavaa massamuuttoa maaseudulle, kun kone- ja fossiilipohjaisen ruuantuotannon aukkoja pitää paikata yhä useamman ihmisen henkilökohtaisella työpanoksella. Jollain tasolla me siis tiedostamme ristiriidan, joka vallitsee nykyisen kapitalistisen elämän ja ilmastonmuutoksen hidastamisen välillä. Me kuitenkin kohtelemme tätä ristiriitaa ongelmana joka pitää ratkaista, vaikka se on valinta, joka tulee tehdä.

Kyse ei varsinaisesti ole enää edes kovin radikaalista valinnasta. Fossiilisten liikennevälineiden kieltoja on tehtailtu eri aikatauluilla ympäri maailman, vaikka ilmeisesti useimmissa on edelleen taustalla luulo siitä, että ajoneuvokanta voidaan vielä uusia toisenlaisilla liikennevälineillä. Näistä päätöksistä on jopa oma sivunsa wikipediassa. Kun kaikista maailman valtioista juuri Suomi harkitsee kivihiilen ja turpeen kieltoa, aikataulun kiireistäminen ja muutaman muun energialähteen mukaan ottaminen ei enää ole valtava askel vihervasemmistoon.

Näissä on kuitenkin usein kysymys vain liikennevälineitä koskevasta rajoituksesta. Jotta ilmastonmuutosta voisi edes jossain määrin hillitä, kaikki fossiilituotanto pitää lopettaa niin nopeasti, että valtaosa nykyisistäkin fossiiliesiintymistä pysyy maassa. Ottaen huomioon raportin kirjoitusajankohdan (2015), se tarkoittaa esimerkiksi hiilen kohdalla lähes välitöntä kieltoa.

Tilasto osoittaa, kuinka iso osa nykyään tunnetuista fossiilivarannoista pitää jättää maahan, mikäli aiomme välttää täyden ilmastokatastrofin.

Olisi tietenkin vastuutonta teeskennellä, että erityisesti Suomessa fossiilituotannon kielto olisi jonkinlainen helppo taikaratkaisu. Kuten irtikytkentäkeskustelussa on huomattu, tähän asti länsimaiden yritykset kytkeä talouskasvu irti fossiilipäästöistä on tarkoittanut lähinnä päästöjen siirtämistä kehitysmaihin. Kyse on siis eräänlaisesta ympäristöimperialismista. Kiina on ehkä saastuttava maa, mutta suurin osa niistä saasteista menee sellaisenaan länsimaisen elintason ylläpitämiseen. Tämän takia Suomessa varsinaisen tuotantokiellon ohella tärkeä askel olisi täysi fossiilisten polttoaineiden tuontikielto, sekä mittavat hiilitullit tuotteen ja alkuperämaan pohjalta.

Maltillisen politiikan nimissä me olemme odotelleet sopuisaa, demokraattista ja taloudellisesti hyväksyttävää lopputulosta ilmastonmuutokselle. Kuitenkin kun tiedemiehet antavat takarajat yhä lähemmäs tulevaisuuteen, tulee kivojen ratkaisujen odottelu aina vain kalliimmaksi. Jokaisen maan on aika vakavissaan pohtia, että kuinka hirveitä lopputuloksia voimmekaan oikeuttaa hyvillä päämäärillä ja jaloilla toimintatavoilla.

Juuso on oikeassa

Suomalainen nettikeskustelu on saanut jälleen hysteerisen kohtauksen, kun Yle julkaisi jutun Juusosta, joka ei halua tehdä töitä. Kohussa on hieman samaa ainesta kuin taannoisessa Tatu-skandaalissa, joskin se ettei näitä skandaaleita ole löytynyt enempää kertoo hieman ilmiön merkittävyydestä. Tilastolliset tosiasiat ja asiantuntijahaastattelut osaavatkin valistaa siitä, että kyseessä on äärimmäisen harvinainen ilmiö Suomessa.

Oli miten oli, on eri asia puhua siitä kuinka yleistä ilmiö on, ja siitä kuinka yleistä ilmiön pitäisi olla. Totuus kun on se, että Juuso on oikeassa.

Meidän vanhempamme elivät nuoruutensa talouskasvun aikana. Ihmisiä haettiin säännönmukaisesti vakituisiin töihin suoraan koulun penkiltä. Jo ensimmäiset työt olivat palkallisia, ja niitä töitä ylipäätään oli. Nykynuoret sen sijaan aloittavat työuransa puhteeksi teetätetyillä kesätöillä, loputtomilla paskaduunijonoilla ja yhä useammin jopa kasalla täysin palkatonta harjoittelua. Kouluakin käydään vuosikausia vain sen takia, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada yhtään mitään työtä koskaan. Tällaisessa tilanteessa joillakin on vielä röyhkeyttä ihmetellä sitä, että miksi nuorilla ei ole hyvää kuvaa työstä ja työelämästä. Ainoa ihme Juuson jutussa on se, ettei hänenlaisiaan avoimesti luovuttaneita näy mediassa tämän enempää.

Syy Ylen jutun aiheuttamalle älämölölle on kuitenkin harvinaisen selvä. Juttu sohaisi yhtä suomalaisen kulttuurin pinttyneimpiä tabuja: työn kulttia. Suomalaiset ovat nykyään jo valmiita kyseenalaistamaan talvisodan myyttejä, sisällissodan vaikeita aikoja, hyvinvointivaltion syntyaikoja ja suomalaisen kulttuurin olemusta itseään, mutta protestanttisen työmoraalin vimmassa vaahtoava kansa ei suostu katsomaan hetkeäkään nuorta joka laiskottelee. Silti se on juuri se, mitä meidän ehkä pitäisi tehdä.

Ollaanpa hetki rehellisiä ja myönnetään itsellemme, että me työskentelemme aivan liian tunnollisesti. Masennusepidemia on yleisimpiä yksittäisiä varhaisen eläköitymisen syitä. Myös työsuojeluvaltuutetut ovat todenneet, että Suomessa tehdään enemmän töitä, kuin mikä on terveellistä tai edes työnteolle hyödyllistä. Ilmiö pitäisi ottaa asiaankuuluvalla vakavuudella, sillä keskinmäärin alle puolet suomalaisista pysyvät työelämässä edes vanhaan eläkeikään asti, puhumattakaan uudesta korotetusta eläkeiästä. Nuorten kohdalla työkulttuuri on erityisen julmaa ja armotonta, ja suoranainen työkyvyttömyys onkin juuri nuorten kohdalla kasvava ilmiö.

Ottaen huomioon ilmiön vakavuuden, nuoret suorastaan nirsoilevat töistänsä liian vähän, eivätkä suinkaan liikaa. Ei ole mitään järkeä ensin vaatia nuoria töihin millä ehdoilla hyvänsä, ja kymmenen vuotta myöhemmin itkeä krokotiilinkyyneleitä siitä hyvästä, että kukaan ei kestä työelämässä tarvittavaa aikaa.

Kaikki konservatiivit eivät tietenkään kiistä näitä faktoja, mutta he muistuttavat, kuinka vain työnteolla Suomi voi pärjätä. He ovat väärässä.

Työ ei pelasta

Kun maailman maat asetetaan järjestykseen sen mukaan, kuinka paljon niissä tehdään töitä, löydökset ovat kiinnostavia. Eniten työtä tekevät maat eivät suinkaan ole vauraita tai muutenkaan taloudellisissa mittareissa kadehdittavia dynaamisen suorittamisen pesäkkeitä. Niin ikään vähiten työtä tekevät maat ovat lähes poikkeuksetta niitä rikkaimpia maita, joita muut maat yrittävät matkia.

Näistä tilastoista voi tietysti olla montaa mieltä. Onnellisuus ei synny aineellisesta vauraudesta, kaikki ei ole rikkaissa maissa hyvin ja entistä enemmän voi myös sanoa, että kaikki ei ole köyhissä maissa huonosti. Se kuitenkin voidaan sanoa kovin turvallisesti, että silkka työn tekeminen ei tuota vaurautta, eikä siten auta Suomea ”pärjäämään” kansainvälisessä kilpailussa.

Vaan myönnettäköön, on kaksi eri asiaa pelätä kansantalouden kaatuvan laiskoihin nuoriin, ja kokonaan toinen asia pelätä ”loisia” väärinkäyttämässä Suomen sosiaaliturvaa. Mutta niiltä, jotka ovat huolissaan työttömyysturvan väärinkäytöstä, kysyn mitä Juuson sitten pitäisi tehdä?

Työmoraaliin kuuluu perinteisesti raivokas individualismi, jossa sekä työttömyys että työllisyys katsotaan puhtaasti yksilön omaksi ansioksi. Niin ei pitäisi tehdä. Maamme korkeimmalle johdollekin on yhä ylivoimaista käsittää mitä tarkoittaa, kun on olemassa työttömien ja avointen työpaikkojen välinen suhdeluku. Toki Juuso voisi rimpuilla ja pyristellä kelan ja työkkärin hampaissa, mutta mitä kuviteltavissa olevaa hyötyä siitä olisi? Niin kauan kuin työttömien ja työpaikkojen välinen suhdeluku jatkaa nousuaan, vaikka Juuso saisikin työpaikan, se tarkoittaisi vain että joku muu olisi työtön ja konservatiivien haukuttavana. Kysymys on perinteisestä tuolileikin tilanteesta: jos jäljellä on vain yksi tuoli ja kymmenen pelaajaa, sillä ei ole mitään merkitystä kuka käyttää kyynerpäitään parhaiten, koska jäljelle jää joka tapauksessa yhdeksän ihmistä ilman tuolia.

En nyt yritä sanoa, että yksilöllä ei ole olemassa mitään vastuuta yhtään mistään. Individualisteilla on kuitenkin joskus vaikea ymmärtää, että on olemassa sekä kollektiivisia että yksilöllisiä ongelmia. Työttömyys on tällä hetkellä kollektiivinen ongelma, koska se ei riipu työttömien henkilökohtaisista piirteistä vaan taloustilanteesta. On asia erikseen puhua siitä onko moraalisesti oikein palkita laiskottelua, mutta puhtaasti valtion tilikirjan näkökulmasta loisella ja aidolla työttömällä ei ole juurikaan eroa. Niin kauan kuin työpaikkoja on liian vähän, jompiakumpia tulee elämään työttömyysturvalla, eikä asialle voi mitään.

Kannustinloukkujen harha

Tässä vaiheesa konservatiivinen ammattipahastuja osaakin vetää kannustinloukut esiin. Hänen teoriansa mukaan sosiaaliturvan helppous ja korkea taso mahdollistaa loisena elämisen ja täten kannustaa laiskottelemaan. Jos jokin nimenomainen konservatiivi osaa käyttää googlea, hän osaa jopa mainita kuinka työpaikkoja on avoinna tälläkin hetkellä, ja täten siis jokainen ”loinen” on kuin onkin ylimääräistä kulua valtion kassassa.

Aluksi on mainittava, kuinka logiikka ei edes teoriassa päde. Ei ole järkevää hankaloittaa työttömyysturvaa sadalle aidolle työttömälle vain siinä vainoharhaisessa pelossa, että yksi ”loinen” saattaa väärinkäyttää turvaa aiheetta. Tällaiset yksittäiset ”väärinkäytön” tapaukset on vain hyväksyttävä missä tahansa järjestelmässä, joka on millään tasolla käytännöllinen.

Suurin osa avoimista työpaikoista, joihin ei löydy työntekijää, ovat joko surkeasti näkyvillä tai työehdot ovat millä tahansa järkevällä mittarilla liian huonot. Kuten edellä todettua, ei ole kansantaloudenkaan kannalta järkevää, että nuoret hyväksyisivät työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Koko ajatus kannustinloukuista onkin typerä sikäli, että sellaisia on aina. Vaikka työttömyysturva olisi vain yhden euron kuussa, joku työnantaja varmasti avaisi työpaikan viidenkymmenen sentin kuukausipalkalla, ja kirjoittaisi sen jälkeen itkuisen blogin siitä kun työntekijöitä ei löydy ja on kannustinloukkuja. Pikainen vilkaisu maailman köyhimpiin maihin osoittaa, että tämä esimerkki on hälyttävän realistinen. Niin kauan kuin ihmisillä on turvallisuutta edes perheenjäsenten avuliaisuuden vertaa, löytyy myös työmoraalista vaahtoavia oikeistolaisia, jotka valittavat kannustinloukkuja.

Tosiasia on se, että Suomen sosiaaliturva on jo nyt liian pieni. Euroopan neuvosto on hiljattain lisännyt Suomen tarkkailulistalle huonon sosiaaliturvan johdosta. Paitsi että Suomi vaatii hintatasonsa johdosta korkeamman sosiaaliturvan jotta sama elintaso voitaisiin taata, suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä on helppo pudota kokonaan läpi. Viimeisimmäksi turvaverkoksi teoriassa tarkoitettu toimeentulotuki on loputtoman lomakeviidakon takana, eikä siis täytä rooliaan juuri lainkaan. Jos Juuso tällaisessa tilanteessa voi elää sosiaaliturvan varassa, häntä pitäisi palkita eikä suinkaan rangaista.

Jos tällaisessa tilanteessa työtarjous on niin totaalisen surkea, että työtön ei sitä hyväksy, se ei niinkään kerro työttömästä vaan työtarjouksesta.

Laupias työnhakija

Koko vyyhdin taustalta löytyykin järjettömän epärealistinen kuva siitä, mitä työnhakijan pitää olla. Suomalainen kulttuuri ei hellitä eikä lepää, ennen kuin työnhakija paitsi hakee aktiivisesti ja kritiikittömästi töitä, niin hänen myös pitää nauttia ja kiittää mahdollisuudestaan tehdä töitä palkatta isänmaan hyväksi. Suurin osa näistä työmoraalikohuista ei liitykään siihen, että työnhakija olisi voinut tehdä jotain toisin, tai että hän oikeasti olisi taakka yhteiskunnalle. Suurimmat kohut liittyvät yleensä siihen, että työnhakija ei ole ollut henkisellä tasolla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen siitä, että rikkaat sallivat raukan ylipäätänsä elää.

Ikävä tehtäväni on muistuttaa, että tällainen työmoraali ei sovi yhtään minkään koulukunnan taloustieteeseen. Oli kyse sitten kapitalistisesta tai kommunistisesta vapauskäsitteestä, työtä ei pitäisikään joutua tekemään hinnalla millä hyvänsä. Sosiaaliturva toimii kaikessa talousajattelussa hyvänä työkaluna määrittelemään sitä, että mikä on inhimillisen elämän alaraja, ja minkä tason alittavat työtarjoukset pitääkin unohtaa kannustinloukkujen unholaan.

Näin on aina ollut, eikä se ole koskaan kaatanut yhtäkään taloutta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, ettei työstä ole tarkoituskaan nauttia itseisarvoisesti. Toisen ihmisen eteen tehty työ on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, minkä takia lakiin on säädetty oikeus saada työstänsä vastineeksi palkkaa. Rahallinen korvaus on se todennäköisin ja vahvin syy sille miksi nouset aamulla sängystä, eikä suinkaan isänmaallinen kiihko. Miksi työttömällä pitäisi olla velvollisuus nauttia työstä yhtään sinua enempää?

On hyvinkin mahdollista, ettei yksikään työnhakija nauti työstä yhtään sen enempää kuin Juuso. Tämä ei tarkoita, että he olisivat työmarkkinoiden ulkopuolella. Se vain tarkoittaa sitä mitä se on aina tarkoittanut: jos työnantajilta ei löydy maksuhalukkuutta, ei työntekijöiltäkään voi odottaa työhalukkuutta. Kannustinloukkuihin on ilmiselvä ja ajan hammasta kestänyt ratkaisu: maksakaa enemmän palkkaa.

Juuson jutusta pahastuminen onkin käsitettävä eräänlaisena ylimielisyyden purkauksena. Koko rajanveto ”työhaluttoman loisen” ja tavallisen työnhakijan välillä on lähinnä filosofinen. Ei kukaan halua tehdä töitä hinnalla millä hyvänsä, joten miksi Juusonkaan pitäisi haluta? Ottaen huomioon, että työmoraali kumpuaa länsimaissa usein protestanttisesta teologiasta, raja loisen ja tavallisen työttömän välillä on likipitäen uskonnollinen.

Ottaen huomioon eläkepommista panikoimisen ja ihmisten työssä kestämisen, ihmisten pitäisi ottaa enemmän mallia Juusosta kuin Jari Sarasvuosta. Juuso nyt vain on oikeassa.

 

Kelan ruuhka sen osoittaa: tiukat ehdot ovat tuhlausta

No niin, Kela sai viimein toimeentulotuen jakamisen hoidettavakseen. Puhtaalla ajatuksen tasolla uudistuksessa on tietenkin paljon hyvää. Sosiaaliturva ei aja saajaansa niin helposti ongelmiin muiden ”luukkujen” kanssa, mikäli luukkuja on vain yksi. Lisäksi tarveharkintaa on helpompi tehdä kun kaikki sosiaalinen tieto on jo harkitsijan saatavilla. Käytännössähän asia ei ole mennyt ihan näin helposti.

Kaiken draaman ja yksittäisten ihmisten arkea vaikeuttavien sekoilujen keskellä Kelan yllättävällä hölmöilyllä on kuitenkin yksi tärkeä ja positiivinen merkitys. Kelan toimeentulotukiruuhkat ovat tuoneet kiistattomalla ja kaiken paljastavalla tavalla esille sen, mitä sosiaaliturvaa tutkineet ovat aina tienneet: Sosiaaliturvan tiukat ehdot tuovat enemmän kustannuksia kuin säästöjä.

Sosiaaliturvaa hakevat ihmiset ovat yhä edelleen poliitikoille ja ikävä kyllä myös monille kansalaisille vain valtaisa lauma huijareita, pummeja, laiskureita ja psykopaatteja, joille Kela on vain herkullinen tarjotin täynnä ilmaista rahaa ja helppoja lomapäiviä. Puhutaan ”sossun taikaseinästä” ja kannustinloukuista. Tämän maailmankuvan innoittamina sosiaaliturvalle on säädetty mykistävä viidakko ehtoja, sääntöjä ja lakiteknisiä koukeroita, joilla yritetään pitää huolta siitä, ettei yksikään sentti löytäisi tietään toimettoman ihmisen taskuun ilman ansioita. Tätä ajattelua edustaa puhtaimmillaan puhe vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, ikään kuin vastikkeeton sosiaaliturva olisi sen enempää nykyinen asiaintila kuin epätoivottavaakaan. Tilanne on kärjistynyt siihen pisteeseen, että EU on hiljattain lisännyt Suomen tarkkailulistalle sosiaaliturvan riittämättömän kattavuuden johdosta.

Kun nyt Kelan ruuhkakriisin yhteydessä on paljastunut, että Kelan virkailijat eivät ole aikeissa tulkita tilanteita yhtä liberaalisti kuin kuntien sosiaalitoimistot, meidän pitää hyväksyä se, että tiukan sosiaalidarwinismin hinta alkaa olla liian korkea. Kun Kelan on nyt palkattava uutta väkeä paikkaamaan puutteita (tai luovuttava toimeentulotukien käsittelystä), me emme voi enää teeskennellä, että sosiaaliturvan ehdot ovat ilmaisia. Jokaisen hakemuksen käsittely maksaa ihan aitoa rahaa, ja mitä monimutkaisempi hakemusprosessi on, sitä enemmän rahaa se maksaa.

Paitsi että tiukan militantti köyhien piiskaaminen on kallista, niin sosiaaliturvan ehdot myös kumoavat sosiaaliturvan koko alkuperäisen roolin. Mikäli Suomen valtiosta olisi kiinni, yhden sosiaaliturvan väärinkäyttäjän aikeet estettäisiin, vaikka samalla estettäisiin kymmenen aidosti sosiaaliturvaa tarvitsevan ihmisen oikeudet.

Kuten EU:kin on näemmä nyt huomannut, Suomen sosiaaliturvasta puuttuu kokonaan valtavien järjestelmien hallinnointiin tarvittava suhteellisuudentaju. Mitä tahansa isoja järjestelmiä luonut ymmärtää, että yksinkertainen ja joustava ratkaisu on moninkertaisesti parempi kuin yksityiskohtaisella tavalla täydellinen järjestelmä. Tämä silläkin riskillä, että yksinkertaisesta ratkaisusta pääsee muutama hassu väärinkäytös läpi. Liian jäykät ja yksityiskohtaiset järjestelmät kun menevät helpommin sekaisin tilanteen muuttuessa. Mikään ei voisi olla tästä viisaudesta parempi osoitus, kuin Kelan yhtäkkinen sulaminen yksinkertaisen vastuunvaihdon yhteydessä. Voi vain arvailla, että kuinka paljon varoja muutaman huijarin kyttääminen on vienyt kunnissa tätä ennen. Köyhien mutta rehellisten kansalaisten mielenterveydestä oikeistolaiset tuskin ovat koskaan olleet kiinnostuneitakaan.

Lisäksi Kelagate antaa oivan osoituksen siitä puoluepoliittisesta ironiasta, joka monilla suomalaisilla menee helposti ohi. Siinä missä oikeisto jatkuvasti syyttää julkista sektoria byrokratiasta ja raskaasta hallinnosta, niin juuri oikeisto on se, joka on väkisin änkenyt ainakin nämä byrokraattiset paperisodat ja ehtoviidakot järjestelmäämme. Vasemmistolle olisi varmasti ollut täysin hyväksyttävää, mikäli sosiaaliturvaa olisi jaettu kevyemmällä järjestelmällä ja löyhemmin ehdoin.

Vaikka itse olen sitä mieltä, että erilaisissa perustulomalleissa on omat ongelmansa, niin ne ovat ehdottomasti askel oikeaan suuntaan. Mikään perustulo ei voi edustaa niin rajatonta hulluutta ja eksistentiaalista tyhjyyttä, kuin sosiaaliturva jonka hakemuksen ymmärtämiseen tarvitaan likipitäen oma tutkinto. Nyt kun tämä on yleisen järjettömyyden lisäksi muuttunut aidoksi rahataloudelliseksi ja hallinnolliseksi ongelmaksi, voisimmeko me viimein puhua koko sosiaalidarwinistisen vastikeajattelun lopettamisesta? Entä sitten jos joku takahikiän asunnoton saa sata euroa ylimääräistä? Minä olen sillä tavalla joustamaton ajattelija, että mielestäni järjestelmän yleinen toimivuus ja verorahojen säästäminen ovat paljon tärkeämpiä tavoitteita, kuin yksittäisten epätoivoisten köyhien kiusaaminen.

Kela - ei ehkä syypää sosiaaliturvan järjettömyyteen, mutta epäonnekkaasti on täydellinen esimerkki siitä miksi sosiaaliturva on järjetöntä.
Kela – ei ehkä syypää sosiaaliturvan järjettömyyteen, mutta epäonnekkaasti on täydellinen esimerkki siitä miksi sosiaaliturva on järjetöntä.

TET-nuoren pitääkin valittaa

Olga Temosen kolumni Maaseudun tulevaisuudessa on levinnyt netissä. ”Nuorten velttoudesta” kertova kolumni silittelee vanhempien ikäluokkien itsetuntoa, kun se protestanttista työmoraalia uhkuen syyttää ”nuorta sukupolvea” nössöydestä, laiskuudesta ja pikkumaisuudesta. Siinä kovalla fyysisellä työllä pätevä pomo pahastuu, kun nuori kehtaa suoraan lausua mielipiteensä työstä.

Kuitenkin kolumnissa on jotain vialla. Jotain isompaakin kuin uskonnollista moralistista uhoa.

Eikö TET-harjoittelu ole juurikin sitä varten, että nuori pääsee oikean työn makuun ja saa ravisteltua nuoruudelle ominaiset harhakuvat pois? Pomoja on toki syytetty siitä, että he hakevat harjoittelijoista vain ilmaista työvoimaa, mutta tällaisen syytöksen vahvistaminen kolumnimuodossa on kyllä tarpeettoman lyhytnäköistä. Tettiläiset ovat lähtökohtaisesti taakka pomolle. Sen takia heille ei makseta palkkaa. Vaatii erityistä otsaa vielä valittaa siitä, että täysin ilmaiseksi työhön tullut nuori vaatii pomoltakin erityistä huomiota. Jos tettiläinen onkin tuottava ja pätevä työntekijä, niin lain mukaan hänelle pitäisi maksaa palkkaa.

Toki sekin on mielenkiintoinen työmoraaliin liittyvä harhakuvitelma, että työntekijä on veltto jos hän valittaa tai ei suostu johonkin. Teorian tasolla kapitalismia ylistetään siitä, kuinka kaikki taloudelliset suhteet tehdään neuvottelemalla kahden aikuisen ihmisen välillä. Työntekijän ja työn ostajan välinen suhde on näistä tietenkin se päällimmäisin. Silti käytännössä rikkaat ja pomoihmiset uskaltava valittaa, kun työntekijät käytännössä harjoittavat tätä neuvotteluasemaansa. Esim. ammattiliitot ovat sananmukaisesti työmarkkinajärjestö, siis työmarkkinoiden toinen osapuoli eikä niiden ulkopuolinen vääristäjä. Samalla tavalla tet-suhdekin on nuoren ja pomon välinen suhde, ja nuorta pitää pikemminkin rohkaista neuvottelukulttuurin omaksumiseen kuin tukehduttaa oman tahdon ilmaiseminen. Tämä on osa sitä tet-pomon taakkaa, jonka painon takia sille nuorelle ei tarvitse maksaa palkkaa.

Yhteiskuntamme pitäisi paljon tarkemmin katsoa, miten se kohtelee nuoria työuran alussa. Nykynuoret aloittavat työuransa lukemattomilla kokonaan palkattomilla harjoitteluilla, pilkkahintaisilla paskaduuneilla ja nollatuntisopimuksilla. Meidän vanhempamme pääsivät heti palkan makuun ja parhaimmillaan pomot suorastaan kilpailivat heidän suosiostaan työvoimapulaa luovan talouskasvun aikana. Onko mikään ihme, jos nuorta ei suuremmin fyysinen työ kiinnosta? Aikuisilla ja erityisesti pomoilla on valtaisa rooli hyvän työkuvan antamisessa, mutta silti juuri pomot ovat niitä, jotka eniten valittavat siitä, että nuorilla ylipäätään on vaatimuksia.

Noin yleisesti koko tet-järjestelmän voisi kyseenalaistaa. Utopistinen unelma ”valmiista työntekijästä”, joka tulee koulunpenkiltä ilman mitään pidempiä koulutustarpeita, on naurettava. Silti koulut tavoittelevat juuri sitä, ja lähettävät opiskelijoita työelämään ”harjoittelemaan” aina vain enemmän. Lisäksi on kyseenalaista, että kuinka hyvä idea on tutustuttaa nuori työelämään puskemalla hänet sinne työmarkkinoiden kaikkein kiittäättömimpään päähän.

Nuorille sanon siis tämän: Ottakaa ikävät asiat puheeksi ja valittakaa. Ei työtä ole koskaan pitänyt tehdä hinnalla millä hyvänsä. Jos kohtaatte ikävän pomon, ikävän työn josta ei oltu sovittu tai muuta vastaavaa, niin neuvotelkaa asiasta. Etenkin jos olette ilmaiseksi työssä, niin pomonne saisi olla vain kiitollinen, että ylipäätään olette suostuneet saapumaan paikalle. On totta, että kovassa kilpailutilanteessa kovin suurilla vaatimuksilla ei pärjää, se on ikävä totuus. Silloin voi kuitenkin järjestäytyä, ja toisaalta olette harjoittelemassa myös sitä osaa työelämässä. Vaatimusten sopiva rajakin on työelämään liittyvä asia joka pitää oppia, ja miten muuten sitä oppisi kuin vaatimalla?

 

Työttömyysturvaan on varaa

Pekka Pohjola väittää, että Suomella ei ole varaa entisen kaltaiseen työttömyysturvaan. (HS mielipide 7.9.) Hän ei voisi olla enemmän väärässä.
Vuonna 2015 työttömyysturvaa maksettiin 4,6 miljardia euroa, tosin tästä vain 60% oli julkisen sektorin vastuulla. Summa voi vaikuttaa suurelta, kunnes sitä vertaa muihin nykypolitiikan avainlukuihin.
Suomi maksaa pelkästään ympäristölle haitallisia yritystukia jopa neljä miljardia euroa vuodessa. Pääomia verotetaan maassamme jopa viisi miljardia euroa EU- maita kevyemmin vuodessa. Yritysten verovelat olivat viimevuoden elokuussa kolme miljardia euroa. Suomella on saatavia varoja yli sata miljardia euroa enemmän kuin velkoja.
Työttömyysturva vie paljon rahaa, se on totta. Se ei kuitenkaan vie niin paljoa rahaa, että voitaisiin puhua absoluuttisesta rahan puutteesta. Valtiomme käyttää vähemmän tärkeisiin ja jopa haitallisiin hankkeisiin yhtä suuria summia. Todellinen pula on poliittisesta tahdosta ja terveestä ideologiasta.

Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.