Juuso on oikeassa

Suomalainen nettikeskustelu on saanut jälleen hysteerisen kohtauksen, kun Yle julkaisi jutun Juusosta, joka ei halua tehdä töitä. Kohussa on hieman samaa ainesta kuin taannoisessa Tatu-skandaalissa, joskin se ettei näitä skandaaleita ole löytynyt enempää kertoo hieman ilmiön merkittävyydestä. Tilastolliset tosiasiat ja asiantuntijahaastattelut osaavatkin valistaa siitä, että kyseessä on äärimmäisen harvinainen ilmiö Suomessa.

Oli miten oli, on eri asia puhua siitä kuinka yleistä ilmiö on, ja siitä kuinka yleistä ilmiön pitäisi olla. Totuus kun on se, että Juuso on oikeassa.

Meidän vanhempamme elivät nuoruutensa talouskasvun aikana. Ihmisiä haettiin säännönmukaisesti vakituisiin töihin suoraan koulun penkiltä. Jo ensimmäiset työt olivat palkallisia, ja niitä töitä ylipäätään oli. Nykynuoret sen sijaan aloittavat työuransa puhteeksi teetätetyillä kesätöillä, loputtomilla paskaduunijonoilla ja yhä useammin jopa kasalla täysin palkatonta harjoittelua. Kouluakin käydään vuosikausia vain sen takia, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada yhtään mitään työtä koskaan. Tällaisessa tilanteessa joillakin on vielä röyhkeyttä ihmetellä sitä, että miksi nuorilla ei ole hyvää kuvaa työstä ja työelämästä. Ainoa ihme Juuson jutussa on se, ettei hänenlaisiaan avoimesti luovuttaneita näy mediassa tämän enempää.

Syy Ylen jutun aiheuttamalle älämölölle on kuitenkin harvinaisen selvä. Juttu sohaisi yhtä suomalaisen kulttuurin pinttyneimpiä tabuja: työn kulttia. Suomalaiset ovat nykyään jo valmiita kyseenalaistamaan talvisodan myyttejä, sisällissodan vaikeita aikoja, hyvinvointivaltion syntyaikoja ja suomalaisen kulttuurin olemusta itseään, mutta protestanttisen työmoraalin vimmassa vaahtoava kansa ei suostu katsomaan hetkeäkään nuorta joka laiskottelee. Silti se on juuri se, mitä meidän ehkä pitäisi tehdä.

Ollaanpa hetki rehellisiä ja myönnetään itsellemme, että me työskentelemme aivan liian tunnollisesti. Masennusepidemia on yleisimpiä yksittäisiä varhaisen eläköitymisen syitä. Myös työsuojeluvaltuutetut ovat todenneet, että Suomessa tehdään enemmän töitä, kuin mikä on terveellistä tai edes työnteolle hyödyllistä. Ilmiö pitäisi ottaa asiaankuuluvalla vakavuudella, sillä keskinmäärin alle puolet suomalaisista pysyvät työelämässä edes vanhaan eläkeikään asti, puhumattakaan uudesta korotetusta eläkeiästä. Nuorten kohdalla työkulttuuri on erityisen julmaa ja armotonta, ja suoranainen työkyvyttömyys onkin juuri nuorten kohdalla kasvava ilmiö.

Ottaen huomioon ilmiön vakavuuden, nuoret suorastaan nirsoilevat töistänsä liian vähän, eivätkä suinkaan liikaa. Ei ole mitään järkeä ensin vaatia nuoria töihin millä ehdoilla hyvänsä, ja kymmenen vuotta myöhemmin itkeä krokotiilinkyyneleitä siitä hyvästä, että kukaan ei kestä työelämässä tarvittavaa aikaa.

Kaikki konservatiivit eivät tietenkään kiistä näitä faktoja, mutta he muistuttavat, kuinka vain työnteolla Suomi voi pärjätä. He ovat väärässä.

Työ ei pelasta

Kun maailman maat asetetaan järjestykseen sen mukaan, kuinka paljon niissä tehdään töitä, löydökset ovat kiinnostavia. Eniten työtä tekevät maat eivät suinkaan ole vauraita tai muutenkaan taloudellisissa mittareissa kadehdittavia dynaamisen suorittamisen pesäkkeitä. Niin ikään vähiten työtä tekevät maat ovat lähes poikkeuksetta niitä rikkaimpia maita, joita muut maat yrittävät matkia.

Näistä tilastoista voi tietysti olla montaa mieltä. Onnellisuus ei synny aineellisesta vauraudesta, kaikki ei ole rikkaissa maissa hyvin ja entistä enemmän voi myös sanoa, että kaikki ei ole köyhissä maissa huonosti. Se kuitenkin voidaan sanoa kovin turvallisesti, että silkka työn tekeminen ei tuota vaurautta, eikä siten auta Suomea ”pärjäämään” kansainvälisessä kilpailussa.

Vaan myönnettäköön, on kaksi eri asiaa pelätä kansantalouden kaatuvan laiskoihin nuoriin, ja kokonaan toinen asia pelätä ”loisia” väärinkäyttämässä Suomen sosiaaliturvaa. Mutta niiltä, jotka ovat huolissaan työttömyysturvan väärinkäytöstä, kysyn mitä Juuson sitten pitäisi tehdä?

Työmoraaliin kuuluu perinteisesti raivokas individualismi, jossa sekä työttömyys että työllisyys katsotaan puhtaasti yksilön omaksi ansioksi. Niin ei pitäisi tehdä. Maamme korkeimmalle johdollekin on yhä ylivoimaista käsittää mitä tarkoittaa, kun on olemassa työttömien ja avointen työpaikkojen välinen suhdeluku. Toki Juuso voisi rimpuilla ja pyristellä kelan ja työkkärin hampaissa, mutta mitä kuviteltavissa olevaa hyötyä siitä olisi? Niin kauan kuin työttömien ja työpaikkojen välinen suhdeluku jatkaa nousuaan, vaikka Juuso saisikin työpaikan, se tarkoittaisi vain että joku muu olisi työtön ja konservatiivien haukuttavana. Kysymys on perinteisestä tuolileikin tilanteesta: jos jäljellä on vain yksi tuoli ja kymmenen pelaajaa, sillä ei ole mitään merkitystä kuka käyttää kyynerpäitään parhaiten, koska jäljelle jää joka tapauksessa yhdeksän ihmistä ilman tuolia.

En nyt yritä sanoa, että yksilöllä ei ole olemassa mitään vastuuta yhtään mistään. Individualisteilla on kuitenkin joskus vaikea ymmärtää, että on olemassa sekä kollektiivisia että yksilöllisiä ongelmia. Työttömyys on tällä hetkellä kollektiivinen ongelma, koska se ei riipu työttömien henkilökohtaisista piirteistä vaan taloustilanteesta. On asia erikseen puhua siitä onko moraalisesti oikein palkita laiskottelua, mutta puhtaasti valtion tilikirjan näkökulmasta loisella ja aidolla työttömällä ei ole juurikaan eroa. Niin kauan kuin työpaikkoja on liian vähän, jompiakumpia tulee elämään työttömyysturvalla, eikä asialle voi mitään.

Kannustinloukkujen harha

Tässä vaiheesa konservatiivinen ammattipahastuja osaakin vetää kannustinloukut esiin. Hänen teoriansa mukaan sosiaaliturvan helppous ja korkea taso mahdollistaa loisena elämisen ja täten kannustaa laiskottelemaan. Jos jokin nimenomainen konservatiivi osaa käyttää googlea, hän osaa jopa mainita kuinka työpaikkoja on avoinna tälläkin hetkellä, ja täten siis jokainen ”loinen” on kuin onkin ylimääräistä kulua valtion kassassa.

Aluksi on mainittava, kuinka logiikka ei edes teoriassa päde. Ei ole järkevää hankaloittaa työttömyysturvaa sadalle aidolle työttömälle vain siinä vainoharhaisessa pelossa, että yksi ”loinen” saattaa väärinkäyttää turvaa aiheetta. Tällaiset yksittäiset ”väärinkäytön” tapaukset on vain hyväksyttävä missä tahansa järjestelmässä, joka on millään tasolla käytännöllinen.

Suurin osa avoimista työpaikoista, joihin ei löydy työntekijää, ovat joko surkeasti näkyvillä tai työehdot ovat millä tahansa järkevällä mittarilla liian huonot. Kuten edellä todettua, ei ole kansantaloudenkaan kannalta järkevää, että nuoret hyväksyisivät työtä ehdoilla millä hyvänsä.

Koko ajatus kannustinloukuista onkin typerä sikäli, että sellaisia on aina. Vaikka työttömyysturva olisi vain yhden euron kuussa, joku työnantaja varmasti avaisi työpaikan viidenkymmenen sentin kuukausipalkalla, ja kirjoittaisi sen jälkeen itkuisen blogin siitä kun työntekijöitä ei löydy ja on kannustinloukkuja. Pikainen vilkaisu maailman köyhimpiin maihin osoittaa, että tämä esimerkki on hälyttävän realistinen. Niin kauan kuin ihmisillä on turvallisuutta edes perheenjäsenten avuliaisuuden vertaa, löytyy myös työmoraalista vaahtoavia oikeistolaisia, jotka valittavat kannustinloukkuja.

Tosiasia on se, että Suomen sosiaaliturva on jo nyt liian pieni. Euroopan neuvosto on hiljattain lisännyt Suomen tarkkailulistalle huonon sosiaaliturvan johdosta. Paitsi että Suomi vaatii hintatasonsa johdosta korkeamman sosiaaliturvan jotta sama elintaso voitaisiin taata, suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä on helppo pudota kokonaan läpi. Viimeisimmäksi turvaverkoksi teoriassa tarkoitettu toimeentulotuki on loputtoman lomakeviidakon takana, eikä siis täytä rooliaan juuri lainkaan. Jos Juuso tällaisessa tilanteessa voi elää sosiaaliturvan varassa, häntä pitäisi palkita eikä suinkaan rangaista.

Jos tällaisessa tilanteessa työtarjous on niin totaalisen surkea, että työtön ei sitä hyväksy, se ei niinkään kerro työttömästä vaan työtarjouksesta.

Laupias työnhakija

Koko vyyhdin taustalta löytyykin järjettömän epärealistinen kuva siitä, mitä työnhakijan pitää olla. Suomalainen kulttuuri ei hellitä eikä lepää, ennen kuin työnhakija paitsi hakee aktiivisesti ja kritiikittömästi töitä, niin hänen myös pitää nauttia ja kiittää mahdollisuudestaan tehdä töitä palkatta isänmaan hyväksi. Suurin osa näistä työmoraalikohuista ei liitykään siihen, että työnhakija olisi voinut tehdä jotain toisin, tai että hän oikeasti olisi taakka yhteiskunnalle. Suurimmat kohut liittyvät yleensä siihen, että työnhakija ei ole ollut henkisellä tasolla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen siitä, että rikkaat sallivat raukan ylipäätänsä elää.

Ikävä tehtäväni on muistuttaa, että tällainen työmoraali ei sovi yhtään minkään koulukunnan taloustieteeseen. Oli kyse sitten kapitalistisesta tai kommunistisesta vapauskäsitteestä, työtä ei pitäisikään joutua tekemään hinnalla millä hyvänsä. Sosiaaliturva toimii kaikessa talousajattelussa hyvänä työkaluna määrittelemään sitä, että mikä on inhimillisen elämän alaraja, ja minkä tason alittavat työtarjoukset pitääkin unohtaa kannustinloukkujen unholaan.

Näin on aina ollut, eikä se ole koskaan kaatanut yhtäkään taloutta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, ettei työstä ole tarkoituskaan nauttia itseisarvoisesti. Toisen ihmisen eteen tehty työ on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, minkä takia lakiin on säädetty oikeus saada työstänsä vastineeksi palkkaa. Rahallinen korvaus on se todennäköisin ja vahvin syy sille miksi nouset aamulla sängystä, eikä suinkaan isänmaallinen kiihko. Miksi työttömällä pitäisi olla velvollisuus nauttia työstä yhtään sinua enempää?

On hyvinkin mahdollista, ettei yksikään työnhakija nauti työstä yhtään sen enempää kuin Juuso. Tämä ei tarkoita, että he olisivat työmarkkinoiden ulkopuolella. Se vain tarkoittaa sitä mitä se on aina tarkoittanut: jos työnantajilta ei löydy maksuhalukkuutta, ei työntekijöiltäkään voi odottaa työhalukkuutta. Kannustinloukkuihin on ilmiselvä ja ajan hammasta kestänyt ratkaisu: maksakaa enemmän palkkaa.

Juuson jutusta pahastuminen onkin käsitettävä eräänlaisena ylimielisyyden purkauksena. Koko rajanveto ”työhaluttoman loisen” ja tavallisen työnhakijan välillä on lähinnä filosofinen. Ei kukaan halua tehdä töitä hinnalla millä hyvänsä, joten miksi Juusonkaan pitäisi haluta? Ottaen huomioon, että työmoraali kumpuaa länsimaissa usein protestanttisesta teologiasta, raja loisen ja tavallisen työttömän välillä on likipitäen uskonnollinen.

Ottaen huomioon eläkepommista panikoimisen ja ihmisten työssä kestämisen, ihmisten pitäisi ottaa enemmän mallia Juusosta kuin Jari Sarasvuosta. Juuso nyt vain on oikeassa.

 

Kelan ruuhka sen osoittaa: tiukat ehdot ovat tuhlausta

No niin, Kela sai viimein toimeentulotuen jakamisen hoidettavakseen. Puhtaalla ajatuksen tasolla uudistuksessa on tietenkin paljon hyvää. Sosiaaliturva ei aja saajaansa niin helposti ongelmiin muiden ”luukkujen” kanssa, mikäli luukkuja on vain yksi. Lisäksi tarveharkintaa on helpompi tehdä kun kaikki sosiaalinen tieto on jo harkitsijan saatavilla. Käytännössähän asia ei ole mennyt ihan näin helposti.

Kaiken draaman ja yksittäisten ihmisten arkea vaikeuttavien sekoilujen keskellä Kelan yllättävällä hölmöilyllä on kuitenkin yksi tärkeä ja positiivinen merkitys. Kelan toimeentulotukiruuhkat ovat tuoneet kiistattomalla ja kaiken paljastavalla tavalla esille sen, mitä sosiaaliturvaa tutkineet ovat aina tienneet: Sosiaaliturvan tiukat ehdot tuovat enemmän kustannuksia kuin säästöjä.

Sosiaaliturvaa hakevat ihmiset ovat yhä edelleen poliitikoille ja ikävä kyllä myös monille kansalaisille vain valtaisa lauma huijareita, pummeja, laiskureita ja psykopaatteja, joille Kela on vain herkullinen tarjotin täynnä ilmaista rahaa ja helppoja lomapäiviä. Puhutaan ”sossun taikaseinästä” ja kannustinloukuista. Tämän maailmankuvan innoittamina sosiaaliturvalle on säädetty mykistävä viidakko ehtoja, sääntöjä ja lakiteknisiä koukeroita, joilla yritetään pitää huolta siitä, ettei yksikään sentti löytäisi tietään toimettoman ihmisen taskuun ilman ansioita. Tätä ajattelua edustaa puhtaimmillaan puhe vastikkeellisesta sosiaaliturvasta, ikään kuin vastikkeeton sosiaaliturva olisi sen enempää nykyinen asiaintila kuin epätoivottavaakaan. Tilanne on kärjistynyt siihen pisteeseen, että EU on hiljattain lisännyt Suomen tarkkailulistalle sosiaaliturvan riittämättömän kattavuuden johdosta.

Kun nyt Kelan ruuhkakriisin yhteydessä on paljastunut, että Kelan virkailijat eivät ole aikeissa tulkita tilanteita yhtä liberaalisti kuin kuntien sosiaalitoimistot, meidän pitää hyväksyä se, että tiukan sosiaalidarwinismin hinta alkaa olla liian korkea. Kun Kelan on nyt palkattava uutta väkeä paikkaamaan puutteita (tai luovuttava toimeentulotukien käsittelystä), me emme voi enää teeskennellä, että sosiaaliturvan ehdot ovat ilmaisia. Jokaisen hakemuksen käsittely maksaa ihan aitoa rahaa, ja mitä monimutkaisempi hakemusprosessi on, sitä enemmän rahaa se maksaa.

Paitsi että tiukan militantti köyhien piiskaaminen on kallista, niin sosiaaliturvan ehdot myös kumoavat sosiaaliturvan koko alkuperäisen roolin. Mikäli Suomen valtiosta olisi kiinni, yhden sosiaaliturvan väärinkäyttäjän aikeet estettäisiin, vaikka samalla estettäisiin kymmenen aidosti sosiaaliturvaa tarvitsevan ihmisen oikeudet.

Kuten EU:kin on näemmä nyt huomannut, Suomen sosiaaliturvasta puuttuu kokonaan valtavien järjestelmien hallinnointiin tarvittava suhteellisuudentaju. Mitä tahansa isoja järjestelmiä luonut ymmärtää, että yksinkertainen ja joustava ratkaisu on moninkertaisesti parempi kuin yksityiskohtaisella tavalla täydellinen järjestelmä. Tämä silläkin riskillä, että yksinkertaisesta ratkaisusta pääsee muutama hassu väärinkäytös läpi. Liian jäykät ja yksityiskohtaiset järjestelmät kun menevät helpommin sekaisin tilanteen muuttuessa. Mikään ei voisi olla tästä viisaudesta parempi osoitus, kuin Kelan yhtäkkinen sulaminen yksinkertaisen vastuunvaihdon yhteydessä. Voi vain arvailla, että kuinka paljon varoja muutaman huijarin kyttääminen on vienyt kunnissa tätä ennen. Köyhien mutta rehellisten kansalaisten mielenterveydestä oikeistolaiset tuskin ovat koskaan olleet kiinnostuneitakaan.

Lisäksi Kelagate antaa oivan osoituksen siitä puoluepoliittisesta ironiasta, joka monilla suomalaisilla menee helposti ohi. Siinä missä oikeisto jatkuvasti syyttää julkista sektoria byrokratiasta ja raskaasta hallinnosta, niin juuri oikeisto on se, joka on väkisin änkenyt ainakin nämä byrokraattiset paperisodat ja ehtoviidakot järjestelmäämme. Vasemmistolle olisi varmasti ollut täysin hyväksyttävää, mikäli sosiaaliturvaa olisi jaettu kevyemmällä järjestelmällä ja löyhemmin ehdoin.

Vaikka itse olen sitä mieltä, että erilaisissa perustulomalleissa on omat ongelmansa, niin ne ovat ehdottomasti askel oikeaan suuntaan. Mikään perustulo ei voi edustaa niin rajatonta hulluutta ja eksistentiaalista tyhjyyttä, kuin sosiaaliturva jonka hakemuksen ymmärtämiseen tarvitaan likipitäen oma tutkinto. Nyt kun tämä on yleisen järjettömyyden lisäksi muuttunut aidoksi rahataloudelliseksi ja hallinnolliseksi ongelmaksi, voisimmeko me viimein puhua koko sosiaalidarwinistisen vastikeajattelun lopettamisesta? Entä sitten jos joku takahikiän asunnoton saa sata euroa ylimääräistä? Minä olen sillä tavalla joustamaton ajattelija, että mielestäni järjestelmän yleinen toimivuus ja verorahojen säästäminen ovat paljon tärkeämpiä tavoitteita, kuin yksittäisten epätoivoisten köyhien kiusaaminen.

Kela - ei ehkä syypää sosiaaliturvan järjettömyyteen, mutta epäonnekkaasti on täydellinen esimerkki siitä miksi sosiaaliturva on järjetöntä.

Kela – ei ehkä syypää sosiaaliturvan järjettömyyteen, mutta epäonnekkaasti on täydellinen esimerkki siitä miksi sosiaaliturva on järjetöntä.

Rikastuminen ei ole pahaa, mutta ei kyllä hyvääkään

Suomi viettää veropäivää, jota on ehditty jo nimittää ”kateuspäiväksi” ja ”katkeruuspäiväksi”. Omaa paremmuuttaan julistavat pikkudarwinit ovat nousseet päivän myötä barrikaideille. Heidän mielestään on väärin, että maan ökyjen tuloja tarkastellaan edes hieman pohtien, että onko tällainen tulonjakokehitys perusteltua. Yksi esimerkki tällaisesta ulostulosta on mm. Tokman-miljonääri Kyösti Kakkonen. Hänen mielestään rikastumisessa ei ole mitään pahaa. Ehkä hieman yllättäen kärkisijan tässä keulimisessa otti yle, kun se teki jutun ”kermankuorijoista” ja ”laskun maksajista”. Koko jutun ohjaavana nuorana toimii ajatus siitä, että valtion taloutta ohjaavat yksilöiden ahkeruus ja valinnat, joiden avulla kukin voidaan yksilönä luokitella ”nettomaksajiin” ja muihin.

Mutta ajatellaanpas hetki tätä uusinta mielensäpahoittamisen aaltoa. Kyösti Kakkonen on ihan oikeassa sanoessaan, että rikastumisessa sinänsä ei ehkä ole mitään pahaa. Toki voi rikastua toisten kustannuksella (siitä lisää kohta) tai rehellisin keinoin, mutta rikastuminen sinänsä on kovin neutraali asia. Tämän pohjalta on kuitenkin annettu ymmärtää, että rikastuminen on liki pyhä asia, tai vähintäänkin hyvä asia, ja että rikkaiden pitäisi nauttia tiettyä kiitollisuutta tai koskemattomuutta.

Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että rikkaat ovat jotenkin ”luoneet” rikkautensa omin neuvoin, ja olisi siten epäoikeudenmukaista kajota ”heidän” omaisuuteensa. Ajatus kuitenkin kaatuu ihan jo pinnalliseen tarkasteluun siitä, miten vauraus yhteiskunnassa muodostuu.

Teollisen vallankumouksen jälkeisessä kapitalismissa rahaa ei enää pitkään aikaan ole ”ansaittu”. Rahaa ainoastaan saadaan tai sitä ei saada. Jo ihan alkeistason markkinateoria sanoo, että resurssit kohdennetaan kysynnän ja tarjonnan mukaan, ja että tämä koskee myös palkkoja ja tuloja. On siis ilmiselvää, että edes teoriassa vaurauteen ei liity mitään moraalista ulottuvuutta, jonka mukaan rikkaus olisi merkki yhtään mistään kiitollisuuden tai kunnioituksen ansaitsevasta asiasta.

Myös käytännön tasolla tämä teorian tosiasia on kiistaton. Yksi kuuluisa tulonjakoa havainnollistava esimerkki on kertomus ruotsalaisesta ja intialaisesta bussikuskista. Ruotsalainen bussikuski tienaa moninkertaisen määrän intialaiseen bussikuskiin verrattuna, ja markkintalaouden periaatteiden mukaan se tarkoittaa tietenkin sitä, että ruotsalaisen bussikuskin työ on moninkertaisesti tehokkaampaa. Sen tehon selitykset eivät kuitenkaan löydy bussikuskin henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Tukholman bussit ovat pääasiassa uudempia, tehokkaampia, ja paremmassa kunnossa. Tukholman kadut ovat ehjät, ja liikennejärjestelyt on suunniteltu ammattitaidolla. Tukholmalainen bussikuski on saanut ilmaisen koulutuksen ja hänen terveytensä on hoidettu valtion taholta, joten bussifirma saa työntekijälleen luotettavia ominaisuuksia täysin ilmaiseksi. Lisäksi Tukholma on ympäristönä turvallinen, joten sen enempää kuski kuin bussikaan ei tarvitse erityisiä toimenpiteitä rikosten ehkäisyssä.

Kaikkien tällaisten ongelmien keskellä olisi perusteltua väittää, että intialainen bussikuski on suorastaan taitavampi ja parempi työntekijä kuin tukholmalainen kollegansa. Tästä huolimatta intialainen bussikuskin työtunti on tehottomampi, ja siksi hän saa huonompaa palkkaa. Vain murto-osa palkkaeroista selittyy bussikuskien henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, kuten ahkeruudella, vastuuntunnolla tai kekseliäisyydellä.

Kun tällaisia yhteiskunnan laajuisia ominaisuuksia tarkastellaan Suomen sisällä, ei ole mitään vaikeuksia nähdä, kuinka täälläkin vauraus tulee ilman mitään välttämättömiä moraalisia hyveitä. Ensinnäkin, Suomen rikkaimmissa ei ole ainuttakaan omalla työllään rikastunutta. Jos täällä haluaa rikkaaksi, pitää syntyä oikeaan perheeseen, tai vähintäänkin saada jostain mehevä alkupotti jonka voi sijoittaa onnekkaasti. Kun ”rikkaan” käsitettä laajennetaan käsittämään koko maan hyvätuloisin muutama prosenttia, niin pääomatulojen merkitys korostuu. Se ei ole mikään yllätys, sillä pääomatuloja ei juurikaan Suomessa veroteta EU:n keskiarvoon suhteutettuna. Myös prosentuaalisesti Suomen verotuksen progressiivisuus pätee lähinnä köyhien ja keskiluokan kohdalla, siinä missä rikkaiden verotus voi olla lähes mitä hyvänsä. Jos Suomen tilannetta tarkkaillaan muutoinkin kuin henkilökohtaisten tulojen kohdalla, vaikkapa yritysverotuksen kautta, huomaamme kuinka Suomen yritykset maksavat vähemmän veroa kuin mitä ne saavat tukia. Jostain syystä yrityksiä ei nimitetä uutisissa ”kermankuorijoiksi”.

tilasto

Mutta hyvä on, entä sitten jos rikkaat saavat tukia hillittömästi, tai jos ihan jokainen euro ei tule rikkaan omasta henkilökohtaisesta hyvyydestä? Ainakin rikas tuottaa jotakin ja ylipäätään maksaa veroa, toisin kuin köyhät, jotka vain saavat tukia ja maksavat veroja korkeintaan näistä tuista.

Näin voisi ainakin ajatella, jos ei olisi kiinnostunut Suomen kansantalouden rakenteesta. Tiesitkö esimerkiksi sen, että joka kymmenes suomalainen työntekijä tekee työnsä täysin palkatta? Olisi mielenkiintoinen filosofinen kysymys, että onko tällaisten ihmisten sosiaaliturva niinkään tukea ilmaistyöntekijälle, vai onko se suoraa palkkatukea näiden työntekijöiden firmoille. Myös asumistuki on sellainen sosiaalituen muoto, että se tuottaa voittoa enemmänkin Suomen yhä rikastuvalle asuntokeinottelijoiden luokalle, kuin mitä se hyödyttää rahallisesti ajatellen asujia itseään.

Tarkoitus ei ole tässä argumentoida sosiaaliturvaa tai yritystukia vastaan. Sen sijaan se on kiistatonta, että maamme rikkaat eivät ole missään asemassa valittamaan. Vaatii aivan erityistä röyhkeyttä ensin ottaa EU:n mittakaavassa poikkeuksellisen suuria verohelpotuksia, nauttia enemmän tukia kuin mitä maksaa veroja, ja sen jälkeen heittää laiskoja syytöksiä siitä, että kansa on vain kateellista jos se arvostelee näin kerätyn omaisuuden oikeutusta.

Tosiasiassa Suomen köyhät ovat enemmän kuin oikeassa arvostellessaan tuloerojen kasvamista. Jo vuodesta 2010 köyhiin ja palkansaajiin on kohdistettu kuritoimenpiteitä sillä perusteella, että kriisi on yhteinen, ja että tässä ollaan samassa veneessä. Nyt kun talouskasvun hedelmiä sitten jaetaan, on äärimmäisen selkärangatonta väittää, että voitot ja tuotot olisivatkin yhtäkkiä täysin yksityinen asia.

Jos väität että talouskriisi on yhteinen asia, että uhrauksia vaaditaan kaikilta ja että palkansaajien pitää tulla vastaan, niin ole sen verran aikuinen että myönnät myös voittojen olevan tällöin julkinen asia. Se ei ole kateutta, vaan perusteltu ja kohtuullinen huomautus siitä, että juuri alempien luokkien uhrauksilla ne omaisuudet on kartutettu.

Joten rikas: jos luulet että rikkautesi on täysin omaa ansiotasi, voit viedä liikeideasi, työmoraalisi ja ahkeruutesi vaikkapa Norsunluurannikolle. Tule sitten muutaman vuoden päästä kertomaan, kuinka nerokas yksilösuorittamisesi on maallisen vaurautesi perusta.

TET-nuoren pitääkin valittaa

Olga Temosen kolumni Maaseudun tulevaisuudessa on levinnyt netissä. ”Nuorten velttoudesta” kertova kolumni silittelee vanhempien ikäluokkien itsetuntoa, kun se protestanttista työmoraalia uhkuen syyttää ”nuorta sukupolvea” nössöydestä, laiskuudesta ja pikkumaisuudesta. Siinä kovalla fyysisellä työllä pätevä pomo pahastuu, kun nuori kehtaa suoraan lausua mielipiteensä työstä.

Kuitenkin kolumnissa on jotain vialla. Jotain isompaakin kuin uskonnollista moralistista uhoa.

Eikö TET-harjoittelu ole juurikin sitä varten, että nuori pääsee oikean työn makuun ja saa ravisteltua nuoruudelle ominaiset harhakuvat pois? Pomoja on toki syytetty siitä, että he hakevat harjoittelijoista vain ilmaista työvoimaa, mutta tällaisen syytöksen vahvistaminen kolumnimuodossa on kyllä tarpeettoman lyhytnäköistä. Tettiläiset ovat lähtökohtaisesti taakka pomolle. Sen takia heille ei makseta palkkaa. Vaatii erityistä otsaa vielä valittaa siitä, että täysin ilmaiseksi työhön tullut nuori vaatii pomoltakin erityistä huomiota. Jos tettiläinen onkin tuottava ja pätevä työntekijä, niin lain mukaan hänelle pitäisi maksaa palkkaa.

Toki sekin on mielenkiintoinen työmoraaliin liittyvä harhakuvitelma, että työntekijä on veltto jos hän valittaa tai ei suostu johonkin. Teorian tasolla kapitalismia ylistetään siitä, kuinka kaikki taloudelliset suhteet tehdään neuvottelemalla kahden aikuisen ihmisen välillä. Työntekijän ja työn ostajan välinen suhde on näistä tietenkin se päällimmäisin. Silti käytännössä rikkaat ja pomoihmiset uskaltava valittaa, kun työntekijät käytännössä harjoittavat tätä neuvotteluasemaansa. Esim. ammattiliitot ovat sananmukaisesti työmarkkinajärjestö, siis työmarkkinoiden toinen osapuoli eikä niiden ulkopuolinen vääristäjä. Samalla tavalla tet-suhdekin on nuoren ja pomon välinen suhde, ja nuorta pitää pikemminkin rohkaista neuvottelukulttuurin omaksumiseen kuin tukehduttaa oman tahdon ilmaiseminen. Tämä on osa sitä tet-pomon taakkaa, jonka painon takia sille nuorelle ei tarvitse maksaa palkkaa.

Yhteiskuntamme pitäisi paljon tarkemmin katsoa, miten se kohtelee nuoria työuran alussa. Nykynuoret aloittavat työuransa lukemattomilla kokonaan palkattomilla harjoitteluilla, pilkkahintaisilla paskaduuneilla ja nollatuntisopimuksilla. Meidän vanhempamme pääsivät heti palkan makuun ja parhaimmillaan pomot suorastaan kilpailivat heidän suosiostaan työvoimapulaa luovan talouskasvun aikana. Onko mikään ihme, jos nuorta ei suuremmin fyysinen työ kiinnosta? Aikuisilla ja erityisesti pomoilla on valtaisa rooli hyvän työkuvan antamisessa, mutta silti juuri pomot ovat niitä, jotka eniten valittavat siitä, että nuorilla ylipäätään on vaatimuksia.

Noin yleisesti koko tet-järjestelmän voisi kyseenalaistaa. Utopistinen unelma ”valmiista työntekijästä”, joka tulee koulunpenkiltä ilman mitään pidempiä koulutustarpeita, on naurettava. Silti koulut tavoittelevat juuri sitä, ja lähettävät opiskelijoita työelämään ”harjoittelemaan” aina vain enemmän. Lisäksi on kyseenalaista, että kuinka hyvä idea on tutustuttaa nuori työelämään puskemalla hänet sinne työmarkkinoiden kaikkein kiittäättömimpään päähän.

Nuorille sanon siis tämän: Ottakaa ikävät asiat puheeksi ja valittakaa. Ei työtä ole koskaan pitänyt tehdä hinnalla millä hyvänsä. Jos kohtaatte ikävän pomon, ikävän työn josta ei oltu sovittu tai muuta vastaavaa, niin neuvotelkaa asiasta. Etenkin jos olette ilmaiseksi työssä, niin pomonne saisi olla vain kiitollinen, että ylipäätään olette suostuneet saapumaan paikalle. On totta, että kovassa kilpailutilanteessa kovin suurilla vaatimuksilla ei pärjää, se on ikävä totuus. Silloin voi kuitenkin järjestäytyä, ja toisaalta olette harjoittelemassa myös sitä osaa työelämässä. Vaatimusten sopiva rajakin on työelämään liittyvä asia joka pitää oppia, ja miten muuten sitä oppisi kuin vaatimalla?

 

Pullamössösukupolvi

Kaikkihan tietävät, että nuoret työttömät ovat laiskoja ja että sosiaaliturva passivoi. “Vastikkeellisen sosiaaliturvan” käsitettä on ehdotettu ratkaisuna paitsi Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja Keskustan, niin myös Vihreiden poliitikkojen taholta. Ikään kuin sattumalta, puheet passivoivasta byrokratiasta ja laiskasta nuorisosta kuuluvat usein keski-ikäisten, puvuissaan päsmäröivien setämiesten suusta.

Ajatuksessa on tietty houkutteleva totuuden siemen. On totta, että nykynuorilla on kännykät, siinä missä 90-luvun alussa sellaisia oli vain kaikkein rikkaimmilla. Sekin on totta, että 50-luvulla syntyneet muistavat ajan, jolloin ihan perustavan ruuan eteen piti tehdä paljon töitä. Näistä aiheista puhuttaessa kannattaa kuitenkin muistaa, että siinä missä keski-ikäiset muumiot valittavat joutuneensa tekemään töitä ruuan eteen, nykynuoret ainoastaan toivovat, että he voisivat tehdä töitä ruokansa eteen. Kumpi näistä sukupolvista on se “pullamössösukupolvi”, onkin ihan mielenkiintoinen kysymys.

Edellisten tosiasioiden ohella olisi syytä muistaa sellainen fakta, että nykyajan valtaapitävä setämiesten ryhmä on saanut hopeatarjottimella paljon sellaista, mistä nykynuoret vain unelmoivat. Kylmän sodan aikana kasvaneet elivät utopiassa, jossa töitä saattoi saada ilman korkeakoulututkintoa. Jopa nuorena siitä työstä sai usein palkkaa, ja se palkka riitti elämiseen. Suurimman osan heidän elämästään sosiaaliturva on edes jossain määrin toiminut, sillä vaikka se ei aina ollut suurta, ainakin sitä sai.

Jotkut nykyisen korkean elintason merkitkin ovat tarkemmin ajateltuna jälkiä yhteiskunnan passiivis-agressiivisesta asenteesta nuoria ja köyhiä kohtaan. Entiset sukupolvet muistavat “joutuneensa” asumaan 60- ja 70-lukujen ankeissa betonihelveteissä. Ne ovat kieltämättä esteettisesti haasteellinen kokemus, mutta nykyajan opiskelija tuskin valittaisi kaupungista, jossa on tarjolla runsaasti kohtuuhintaisia asuntoja. Kun suuri osa sukupolvesta joutuu maksamaan 2/3 kuukausituloistaan suoraan vuokrakeinottelijalle (usein keski-ikäinen talouskasvun aikaan elänyt), hyvä asunto voi vaikuttaa statussymbolin lisäksi taloudelliselta taakalta. Yhä useammin tuo taakka on myös taloudellisesti sietämätön, sillä nykynuoret ovat selvästi aikaisempaa useammin asunnottomia tai kestämättömästi asuntovelallisia.

En ehdota, että nyt pitäisi alkaa rakentamaan tahallaan huonoja asuntoja, mutta sitä voisi miettiä uudestaan, että onko aina järkevää seurata bisnesmiesten esimerkkiä, ja rakentaa asuntoja ainoastaan rahallisen kysynnän mukaan ja “hyviä veronmaksajia” ajatellen.

Olisi typerää väittää, että kaikki on nykynuorilla huonosti, sillä niin ei ole. Riippuen siitä, että vertaako eri paikkaan tai eri aikaan, suomalaisten nuorten köyhyys on hyvin erilaista. Pointti on kuitenkin juuri siinä, että se köyhyys on erilaista, ei suurempaa tai pienempää.

Ekonomistien hallitsemana aikana jokainen maailman ilmiö yritetään käsittää jonkinlaisen mittarin kautta. Usein se mittari on raha, sillä monen mielestä kaikki pitää arvottaa rahallisesti vain sen takia, että kaiken voi arvottaa rahallisesti. Tämän takia usein kuulee sanottavan typeryyksiä, kuten että nykynuorilla on kaikki hyvin, tai että tietysti kenelläkään ei pitäisi olla mitään valittamista, tai että tietysti kapitalismi on “onnistunut”. Miksikö? No koska rahaa on paljon.

Tosiasiassa köyhyyttä ei juurikaan voi mitata. Nykyaikaisessa köyhyystutkimuksessa nojataankin enemmän laadullisiin ilmiöihin kuin määrällisiin mittareihin. Köyhyyttä voi ymmärtää paremmin ns. “köyhyyden ongelmien” kautta. Mitä enemmän ihmisen elämässä on köyhyyden ongelmia, sen vakavammin köyhä hän on.

Jos ihmisellä onkin varaa moneen elintasoa nostavaan asiaan, mutta raha ei riitä vaikkapa lääkärikäynteihin, se on köyhyyden ongelma. Jos kuun lopussa raha ei tuppaa riittämään ruokaan, se on ilmiselvästi köyhyyden ongelma. Jos rahaa ei ole ehjään asuntoon, vaatteisiin tai työmarkkinoiden vaatimiin välttämättömyyksiin kuten kännykkään, kyseessä on ehdottomasti köyhyyden ongelma. Osa köyhyyden ongelmista ei edes liity liian pieneen varallisuuteen, vaan jopa päinvastoin. Jos aineellinen ylläpitosi vaatii sen, että käyt aina töissä eikä sinulla ole vapaa-aikaa, se on köyhyyden ongelma.

Tästä vinkkelistä katsottuna Sipilän, Soinin ja muiden vastikkeellista sosiaaliturvaa jeesustelevien keski-ikäisten miesten pitäisi pitää turpansa visusti tukossa. Olisi ehkä hölmöä sanoa, että nykynuoret ovat jotenkin “enemmän köyhiä” kuin vanhempansa, mutta nykynuoret joutuvat käsittelemään sellaisia äärimmäisen vakavia ongelmia, joita heidän vanhempansa eivät osanneet edes ajatella. Nykyinenkin pääministeri kasvoi naurettavan helpon työmarkkinatilanteen aikana, mutta silti juuri hän on se, joka jakaa nuorille neuvoja työllistymisestä ja yrittää jotenkin käsittää tilanteen kokonaisuudessaan. Näin ajateltuna on täysin perusteltua sanoa, että se todellinen pullamössösukupolvi on juurikin nyt vallankahvassa, ja ikävä kyllä me nuoret saamme maksaa siitä kovan hinnan.

Kasvoi helpoimman mahdollisen työmarkkinatilanteen aikana. Kertoo nyt neuvoja siitä, miten kannattaa työllistyä.

Kasvoi helpoimman mahdollisen työmarkkinatilanteen aikana. Kertoo nyt neuvoja siitä, miten kannattaa työllistyä.

Vasemmistolainen väkivalta on parempaa

Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson meni erään kerran televisiossa tokaisemaan, että vasemmistolainen väkivalta on erilaista. Väite tietenkin on totta, sillä vasemmistolaiset järjestöt tarttuvat väkivaltaan eri kriteerein, eri keinoin ja eri kohteisiin tähdäten kuin oikeistolaiset järjestöt. Lausahduksessa ei sinänsä oteta kantaa siihen, että onko tämä hyvä tai huono asia, mutta sehän ei Internetin vihaista oikeistoa ole koskaan estänyt. Nyt Anderssonilla on maine ihmisenä, jonka mielestä vasemmiston väkivalta on parempaa. Jonkun mielestä se on ilmeisesti lähes sama asia.

Sekä Andersson että oikeisto ovat olleet niin kiireisiä kylpemään omassa moraalintunnossaan ja kaiken väkivallan tuomitsemisessa, että varsinaista kysymystä ei ole koskaan asetettu keskustelun aiheeksi. Kenelläkään ei ole käynyt mielessäkään pohtia, että onko se vasemmistolainen väkivalta sitten parempaa. Osasyy passiivisuuteen voi olla se, että vastaus on monelle epämiellyttävä. Vasemmistolainen väkivalta kun on parempaa.

Näennäinen pasifismi ja valikoiva laillisuus

Ennen kuin käsitellään vasemmiston tapausta, on hyvä saada taustalla vaikuttavat oletukset pois alta. Aluksi on selvitettävä, voiko ylipäätään mikään väkivalta olla parempaa kuin toinen väkivalta. Moralisti voisi tokaista, että tietenkin kaikki väkivalta on tuomittava, mutta tällainen absoluuttinen julistus ei kestäisi pinnallistakaan tarkastelua. Maailma on niin täynnä esimerkkejä erilaisista väkivallan tapauksista, että olisi vaikea uskoa jonkun tuomitsevan niistä jokaista.

Tosiasia on se, että murskaenemmistö ihmisistä osaa mainita muutaman väkivallan muodon, jonka hän hyväksyy. Jos tuomitset anarkistiset väkivallan muttet anarkistia hakkaavaa poliisia, et voi vedota pasifismiin tai rauhallisuuteen. Jos tuomitset Bolshevikit muttet valkokaarteja, et ole pasifisti, vaan ainoastaan oikeistolainen. Jos tuomitset kaikki osapuolet yhdessä sodassa muttet toisessa sodassa, et ole rauhaa rakastava sodan kritisoija, vaan hyvin täsmällisesti poliittisen aatteesi tunnistava pragmaatikko.

Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous, Suomen talvisota, Kuuban vallankumous, Espanjan sisällissota jne… Kaikkien armeijoiden tuomitseminen yhtäläisesti syyllisinä olisi hyvin arveluttava filosofinen kanta. Itsenäisyyspäivän mellakat, Pariisin kommuunin barrikadit, Espanjan siirtomaiden itsenäistyminen, orjakapinat jne… Jos tuomitsisit kaikki mellakat, olisit vähintäänkin yhtä arveluttava kuin väärän asian puolesta mellakoiva.

Usein näitä ja muita esimerkkejä yritetään sivuuttaa vetoamalla siihen, että väkivalta on näissä tapauksissa jotenkin erilaista. Talvisota on laillista maanpuolustusta, eikä laitonta mellakointia. Yhdysvaltain vallankumouksessa on kyse vapauden puolustamisesta, kun bolshevikit vastustivat vapautta. Tällaisissa argumenteissa kuitenkin väistämättä vedotaan johonkin epäoleelliseen tai subjektiiviseen. Ehkä talvisota oli laillinen ja oikeutettu, mutta se ei tee siitä vähemmän poliittista tai vähemmän väkivaltaista. Ehkä Yhdysvaltain vallankumoukselliset kokivat puolustavansa vapautta, mutta niin kokivat bolshevikitkin, eikä juuri vapaudesta voida näissä asioissa sanoa mitään sen objektiivisempaa.

Entäpä laki? Suomalaiset rakastavat tuomita kaikkea laitonta siitä huolimatta, että suuri osa suomalaisista on rikkonut lakia itse. Suomalaiselle laki on rikkumaton ja liki pyhä asia kun kettutyttö on tunkeutunut yksityisalueelle, mutta kun kyse on ylinopeudesta, kannabiskokeilusta, punaisia päin kävelemisestä tai kypärän päässä pitämisestä pyöräillessä, laki onkin yhtäkkiä ”sovellettavissa”. Lain erehtymättömyys on muutenkin niin naurettavan helposti kyseenalaistettava periaate, että jos laki on jonkun mielestä itseisarvo, hänen ei ehkä kannattaisi vaivata päätänsä tällaisilla keskusteluilla ylipäätään.

Ehkä jokin väkivalta on laillisempaa tai oikeutetumpaa kuin toinen, mutta suurin osa suomalaisista hyväksyy poliittisen väkivallan siitä huolimatta. Kysymys on ainoastaan siitä, että milloin väkivalta on perusteltua, liioiteltua tai tarpeetonta.

Tosiasia on se, että harvoin vasemmistolaisessa vallankumouksessa ihmistä haittaa tapahtuman vallankumouksellisuus, ja useammin niissä haittaa vallankumouksen vasemmistolaisuus. Anarkistisissa mellakoissa valtavirtaa tuskin haittaa anarkistien mellakointi, vaan harmaita hiuksia aiheuttaa enemmänkin mellakoijien anarkistisuus. Mistäkö tiedämme tämän? Koska kun ihmisiä tapetaan teollisessa mittakaavassa Suomen valtion tai kansallisidentiteetin säilyttämiseksi, se on monen mielestä paitsi perusteltua, niin myös hyvin tavoitteeseensa nähden mitoitettua voimankäyttöä. Kun Kiovassa laitetaan koko kaupunki matalaksi EU:n puolesta, kyse ei ole päämäärättömästä tuhosta ja ilkeydestä, vaan ”vapaudenkaipuusta” tai ”demokratiasta”.

Väkivalta on tietenkin ikävää

Vaikka kaikki yllä kirjoitettu rikkookin monia väsyneitä tabuja moraalifilosofiasta, se on ilmiselvää jokaiselle itselleen rehelliselle ihmiselle. Puhtaan periaatteen tasolla, konkreettisia esimerkkejä miettimättä, me osaamme kuvitella tapauksen jossa hyväksymme poliittista väkivaltaa. Asia menee jopa niin päin, että olisi vaikeampaa puolustella täyttä pasifismia kuin tiettyjä väkivallantekoja. Päämäärät eivät oikeuta keinoja, mutta eivät keinotkaan oikeuta mitä tahansa lopputuloksia.

Tästä periaatteesta pääsemme tämän kaikkien jakaman periaatteen toiseen puoleen. Mikään yllä kirjoitetusta ei nimittäin tarkoita, että kaikki väkivalta on nyt perusteltua, jos vain osaa mainita jonkin jalon päämäärän, tai koska mitään objektiivista moraalinuoraa ei ole olemassa. Ylläoleva tarkoittaa ainoastaan sitä, että vaikka jaloilla päämäärillä ei saisi oikeuttaa hirmutekoja, niin myöskään jaloilla toimintatavoilla ei saisi oikeuttaa hirmuisia lopputuloksia.

Pääsääntönä voidaan pitää sitä, että jokainen poliittista väkivaltaa tehnyt ei ole halunnut tehdä poliittista väkivaltaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että Yhdysvaltain vallankumous olisi tapahtunut juuri niin, jos rauhanomaisia vaikutuskeinoja olisi ollut. Niin ikään on vaikea uskoa, että Ranskan vallankumoukselliset tahallaan pyrkivät väkivaltaan. Arkijärjellä ajateltuna periaatteen luulisi pätevän myös äärimmäisiin esimerkkeihin. Ihmisten vapaaehtoinen alistuminen olisi varmasti ollut Stalinille helpompaa kuin puhdistukset ja tankkien vyöryttäminen Euroopan pääkaupunkeihin, joten voisi luulla Stalinin ainakin harkinneen rauhanomaisia keinoja ennen lukuisia hirmutekojaan. Samalla lailla olisi hölmöä väittää, että Suomen hallitus halusi talvisotaa. Se oli ainoastaan jalon päämäärän oikeuttama hirmukeino. (Jatkosotaan Suomi onkin sitten selvemmin syypää, mutta tämä on toinen puheenaihe.)

Poliittisesta väkivallasta puhuttaessa puolihuolimattomien moralistien houkutuksena on vedota johonkin ankeaan latteuteen, kuten että väkivallalla ei ole ikinä saavutettu mitään hyvää, tai että sillä luodaan enemmän ongelmia kuin ratkaistaan. Argumentti esitetään, ikään kuin väkivallantekijät kautta historian olisivat vain odottaneet yhteiskuntarauhan kaatumista päästäkseen elämään väkivaltafantasioitaan. Maailmankuva on naurettava. Varsinaisesti väkivaltaa haluavat voidaan rajata muutamaan erityiseen yksilöön, eikä poliittista väkivaltaa mitenkään voida selittää sillä, etteikö sen tekijä olisi vain tullut ajatelleeksi sitä kuinka kivaa tai hyödyllistä rauhanomainen vaikuttaminen on.

Mutta kun… mutta kun demokratia!

Demokratia on ehkä vähemmän universaali arvo kuin väkivallan vastustaminen, joten siihen vetoaminen on vakavammin otettava argumentti nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa. Kovinkaan diktaattori tuskin haluaa tahallaan hankalaa hallintoa ja automaattisesti riskialtista väkivaltakulttuuria alueelleen, joten se menee aina ns. ”vaikean valinnan” alueelle. Sen sijaan demokratiasta on olemassa paljon hatarampia käsityksiä, eikä sen kannatuskaan ole samanlainen historiallinen ihmisluontoon kuuluva vakio, joten ehkäpä poliittisen väkivallan tekijät eivät vain sisimmässään kannata demokratiaa. Miksi muuten he asettuisivat murtamaan demokraattisesti valitun eduskunnan rakentamaa yhteiskuntajärjestystä?

Tähänkin tosin voi löytää vastauksen kun tutkii tarpeeksi omia väkivallan perusteitaan. Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous ja Venäjän vallankumoukset syrjäyttivät yksinvaltiaat monarkit valtaistuimilta, joten kutakin vallankumousta puolustava voi vedota demokratian puolustamiseen. Silti uudemmissa levottomuuksissa löytyy harmaata aluetta myös tämän suhteen. Mitä moderni länsimaalainen sanoisi mm. itsenäisyyttään tavoittelevien siirtomaiden liikehdinnästä toisen maailmansodan jälkeen, jolloin osa saattoi olla hyvinkin rauhattomia liikkeitä? Tuolloin moni länsimaa oli jo monessa mielessä hyvin demokraattinen, vaikka täydellistä demokratiaa tuskin on vieläkään missään.

Moni varmasti vetoaisi kansojen itsemääräämisoikeuteen tai vapauden periaatteisiin, mutta silloin ollaan jo menty demokratiasta ohi. Demokratian ajatukseen kuuluu se, että kansa voi äänestää vaikka jotain vähemmistöä vastaan tai vapauden pois itseltään.

Moderniin demokratiaan kuuluukin olennaisena osana käsitys siitä, että demokraattista keskustelua käydään vain tiettyjen hyväksyttyjen rajojen sisällä. Nykyään sellaisia ovat mm. perustuslaki ja YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus. Kun tämä lisäys tehdään demokratiakäsitykseen, voimme puolustaa monia länsimaiseen narratiiviin kuuluvia vapaustaisteluja, mutta silloin olemme ajautuneet uuteen dilemmaan. Miksi nykyiset rajat olisivat sen parempia kuin muutkaan rajat keskustelulle, etenkin kun niitä rajoja muutetaan koko ajan?

Jokaisella ihmisellä on asioita, joista hän ei ole valmis keskustelemaan tai neuvottelemaan ainakaan rauhallisesti. Näin ei pitäisikään olla. Ei ole mitään syytä ajatella, että YK:n ihmisoikeusjulistus olisi sen enemmän ”oikeassa” kuin kenen tahansa poliittisen aktivistin oma ihmisoikeuskäsitys. Myös YK:n julistuksen sisällöstä käydään jatkuvaa kamppailua. Jos joku väittää, että demokratia ja siihen liittyvien ihmisoikeuskäsitysten välinen suhde on selvä, hän ei vain ole ajatellut asiaa kovin pitkälle.

Vasemmiston väkivalta

Kaikki ylläoleva käsitteli aihetta vain periaatteen tasolla, ja yritin sen takia ottaa esimerkkejä poliittisen janan molemmista päistä. On syytä olettaa, että suurin osa länsimaisista ihmisistä, poliittiseen aatteeseen katsomatta, paheksuu väkivaltaa periaatteessa, hyväksyy sen joitain muotoja käytännössä ja asettaa sille kriteerit omien ihmisoikeuskäsitystensä pohjalta. Vasta tämän ymmärrettyämme pääsemme käsittelemään sitä, miksi vasemmiston väkivalta on parempaa.

Periaatteen kysymyksistä päästyämme pääsemme käytäntöön, ja kysymään, että onko tällaisesta keskustelutahdottomuudesta mitään hyötyä. Siihenkin vastaus on se, että kyllä siitä on hyötyä.

Vasemmistolainen väkivalta on kuin onkin tehnyt maailmasta paremman paikan, vaikka onkin ikävää, että siihen on väkivaltaa tarvittu. Joku voisi tarkastella vasemmistolaista väkivaltaa nähden pelkästään Stalinin terroria ja Venäjän sisällissotaa, mutta se joku olisi hyvin valikoiva ja älyllisesti epärehellinen ihminen. Laajemmalla otannalla tarkasteltuna väite vasemmistolaisen väkivallan (ja väkivallattoman toiminnan) saavutuksista on suorastaan ilmiselvä.

Kun vasemmistolaiset olivat kaatamassa Euroopan monarkioita, oikeisto pohti pahimmillaan miten monarkiat voisi säilyttää, ja parhaimmillaan miten tilanteesta voi hyötyä taloudellisesti. Kun vasemmistolaiset lakkoilivat ja mellakoivat kahdeksantuntista työpäivää, naisten äänioikeutta, orjuuden loppumista ja monta muuta asiaa, oikeisto olisi mieluummin pitänyt asiat entisellään. Kun oikeisto sitten uhkasi työntää näitä saavutuksia takaisinpäin, vasemmisto soti pahimmillaan sisällissotia pitääkseen oikeiston mielipuoliset fiksaatiot kurissa.

Käytännöllisesti katsottuna kaikki puolustamisen arvoinen nykymaailmassa, inhimilliset työehdot, vapaa-aika ja kansalaisoikeudet, ovat tavalla tai toisella vasemmiston aikaansaamia. Ikävän usein oikeisto on vastustanut näitä asioita niin paljon, että myös väkivaltaa on tarvittu takaamaan nämä vapaudet. Asia on näin paitsi maailmalla yleensä, niin se on sitä myös Suomessa.

Suomi 2010-luvulla on maa, jossa moni ihmisarvoon liittyvä itsestäänselvyys on paitsi julkisessa keskustelussa, myös osittain kiistetty. Kun ihmiset juhlivat demokratiaa eduskunnan äänestäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista, vain vasemmistosta osattiin huomauttaa, ettei ihmisen arvo ja ihmisoikeudet saisi olla keskustelun ja äänestämisen asia ylipäätään. Kun poliisi valittaa, että rasististen ja avoimesti fasististen mielenosoitusten kieltäminen ja hajottaminen ei kuulu demokratiaan, vain vasemmisto osaa huomauttaa, ettei demokratian vastainen toimintakaan voi kuulua demokratiaan. Kun päättäjämme ovat toinen toistaan ponnettomampia keksimään keinoja ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi, vain vasemmisto on huomauttanut, että planeetan selviäminen on tärkeämpi arvo kuin talouskasvu, porvariston vapaus tai jopa yhteiskuntarauha.

Tällaisissa, jopa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ilmenevissä kysymyksissä, maltillinen vasemmisto, keskusta ja oikeisto näyttävät todelliset kasvonsa. Heille ihmisoikeudet ovat vain demokratiassa käytettävä neuvottelukortti, josta voidaan rauhan nimissä tinkiä kuten veroprosentista tai palkkatasosta. Heille planeetan selviäminen ei ole lainkaan yhtä tärkeää, kuin planeetan selviäminen markkinatalouden puitteissa ja yläluokan vapaudet säilyttäen. Maltilliselle laki, järjestys ja sivistyneet toimintatavat ovat jumalallinen kolminaisuus, jonka alttarilla uhrataan kaikki mitä se vain keksii vaatia. Kyllä, jalot päämäärät eivät oikeuta mitä tahansa toimintatapoja, mutta maltilliselle vasemmistolle, keskustalle ja oikeistolle ei ole olemassa niin julmaa ja hirveää lopputulosta, etteikö sitä voitaisi oikeuttaa jaloilla toimintatavoilla.

Mikä vielä oudompaa, oikeiston ja keskustan vasemmistovastaiset argumentit ovat väsyneintä ja ankeinta argumentointia ikinä. Allekirjoittanutkaan ei ole kasvanut vasemmistolaisessa kodissa, vaan tärkeimpiä yksittäisiä syitä kommunistiseen liikkeeseen liittymiselle oli oikeistolaisen ajattelutavan lässähtäneisyys. Kun vasemmistolaiset ovat osanneet kertoa minulle yksityiskohtaisesti logiikkansa toiminnan kohdalla sekä sen rajan, missä vaiheessa, millä kriteereillä ja minkälaiseen väkivaltaan ryhdytään, oikeisto osaa antaa vain tunkkaisia latteuksia siitä, kuinka väkivalta on ikävää ja muutenkin ihan vain mälsää. Oli vasemmisto oikeassa tai ei, ainakaan se ei teeskentele, että asia olisi jotenkin hirvittävän yksinkertainen. Millään tasolla maapallon hankalasta tilasta kiinnostunut ihminen ei voi kyetä ottamaan oikeistolaista tai maltillista maailmankuvaa vakavissaan.

Kun Suomessa leikitellään hevosenkenkäteorioilla ja verrataan rasistista ja vasemmistolaista väkivaltaa toisiinsa, siinä heitetään ikkunasta ulos tällaiset sinänsä kohtuulliset huomiot. Ei ole mitään objektiivista ja kaikille yhteistä syytä ajatella, että anarkistia hakkaava poliisi olisi jotenkin enemmän oikeassa kuin anarkisti itse. Voidaan ainoastaan sanoa, että poliisille järjestys on ihmisarvoa tärkeämpää, ja että anarkistille tasa-arvo on järjestystä tärkeämpää. Väkivalta on ikävää, mutta sitä tuskin kukaan on koskaan kieltänyt. Väkivalta ihmisoikeuksien puolesta nyt kuitenkin on keskeisiltä osin eri asia kuin väkivalta ihmisoikeuksia vastaan. Vasemmistolainen väkivalta nyt vain on parempaa.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.

Työttömyysturvaan on varaa

Pekka Pohjola väittää, että Suomella ei ole varaa entisen kaltaiseen työttömyysturvaan. (HS mielipide 7.9.) Hän ei voisi olla enemmän väärässä.
Vuonna 2015 työttömyysturvaa maksettiin 4,6 miljardia euroa, tosin tästä vain 60% oli julkisen sektorin vastuulla. Summa voi vaikuttaa suurelta, kunnes sitä vertaa muihin nykypolitiikan avainlukuihin.
Suomi maksaa pelkästään ympäristölle haitallisia yritystukia jopa neljä miljardia euroa vuodessa. Pääomia verotetaan maassamme jopa viisi miljardia euroa EU- maita kevyemmin vuodessa. Yritysten verovelat olivat viimevuoden elokuussa kolme miljardia euroa. Suomella on saatavia varoja yli sata miljardia euroa enemmän kuin velkoja.
Työttömyysturva vie paljon rahaa, se on totta. Se ei kuitenkaan vie niin paljoa rahaa, että voitaisiin puhua absoluuttisesta rahan puutteesta. Valtiomme käyttää vähemmän tärkeisiin ja jopa haitallisiin hankkeisiin yhtä suuria summia. Todellinen pula on poliittisesta tahdosta ja terveestä ideologiasta.