Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.

Kannustinloukkuja pitää aina olla

Sosiaaliturva on liian suuri! Se on talouden tiellä, koska eihän kenenkään kannata mennä töihin, kun sosiaaliturva on palkkaa kookkaampi. Ihmistenhän kannattaa jäädä kotiin istumaan.

Kaikki tietävät mikä on paljon puhuttu ”kannustinloukku”. Suomalaisesta keskustelusta päätellen se on itse tuomiopäivän ratsumies, hirmuisa kaaosvoima, joka täytyy pysäyttää hinnalla millä hyvänsä. Harvempi tietää, että kannustinloukut ovat typerä argumentti yhtään mihinkään. Olisi kovin hälyttävä merkki, jos kannustinloukkuja ei olisi.

Kannustinloukku on tilanne, jollaista ei voi olla olematta järkevässä yhteiskunnassa. Ei ole olemassa sellaista sosiaaliturvaa, etteikö yrittäjä voisi tarjota pienempää palkkaa. Poliittinen keskustelu on kovin epärakentava, jos kannustinloukku nähdään järkevänä argumenttina, sillä jos huomenna sosiaaliturvan taso laskettaisiin euroon kuukaudessa, voisin ylihuomenna perustaa yrityksen ja ehdottaa palkaksi viisikymmentä senttiä kuussa. Sitten kun kukaan ei tarttuisi tarjoukseen, voisin hieman tirauttaa kyyneleitä ja kirjoittaa koskettavan blogikirjoituksen kannustinloukuista. Omassa paremmuudessaan piehtaroivat pukupellet tulevat valittamaan kannustinloukuista niin kauan, kuin sosiaaliturvaa on ylipäätään olemassa.

Valitus on sitä kummallisempaa, mitä lähemmin tarkastelemme ”purkakaa sosiaaliturva”-huutoja. Periaatteessahan kannustinloukkujen vastainen logiikka harmittelee sitä, että ihmisten ei ole kerta kaikkiaan pakko hyväksyä mitä tahansa paskaduuneja suunnattomassa epätoivon ja selviytymistaistelun vimmassa. Minä en ole lainkaan pahoillani siitä, että yhteiskunnassa on olemassa joku alimmainen taso, jonka kohdalla voi viime kädessä valita vaikka työttömyyden, mieluummin kuin kaikkea ihmisarvoa polkevan hikipajan.

Poliittisesta vasemmistostakin voi joskus kuulla kannustinloukkujen vastaista retoriikkaa. Sieltä käsin kritiikki tosin koskee sitä, että sosiaaliturva pitäisi järjestää tavalla, jolloin työn vastaanottaminen ei koskaan verota sosiaaliturvaa. Tämä kritiikki ei ole varsinaisesti ihmisvihamielistä ja sitä kautta pilkattavissa, mutta se on toisella tapaa outo. Palkkatyö (toisin kuin työ yleensä) tehdään juuri rahan takia, ja jokaisella ihmisellä on aina valmius pohtia onko tämä tai tuo rahallinen korvaus kannattavampaa kuin tämä tai tuo sosiaaliturva. On toki mahdollista käydä keskustelua siitä, että minkälaiset puitteet näille valinnoille ovat järkevät, ja siihen keskusteluun kannustaisinkin mm. keikkatöiden suhteen. Varsinaisia valintoja ja ”jään kotiin makaamaan” tilanteita tämä ei kuitenkaan koskaan voi poistaa, koska viime kädessä työnantajan palkkatarjous voi vain olla yksinkertaisesti liian pieni vaivaan verrattuna, ja se on kannustinloukku sekin.

Toisaalta vasemmistolainen perustulomalli on siitäkin hassu, että se on suoraa tulonsiirtoa työnantajille. Jos meillä on jonkinlainen asteittainen sosiaaliturvamalli, jossa sosiaaliturva laskee sitä myötä kun palkka nousee, niin se on käytännössä surkean liiketoiminnan surkeiden palkkojen subventointia valtion taholta. Suurimmat skeptikot ovat arvioineet, että tällainen asteittainen sosiaaliturvamalli johtaisi ainoastaan palkkojen alenemiseen, koska työnantajat voivat sysätä ihmisen elättämisen kustannuksia valtiolle. Vaikka näin ei kävisikään, niin se olisi tulonsiirtoa yhtiöille silti, ja lisäksi kannattamattomien liikemuotojen tukemista.

Tässä vaiheessa oman elämänsä pankkiirit tulevat viimeistään vetämään tavanomaisen korttinsa:
”Mutta onhan yhteiskunnassa tehtävä työtä! Eihän tästä tule mitään jos kaikki lepäävät kotona ja saavat suunnatonta tiliä!”

Argumentti on tietenkin olkiukko. Ei kukaan ehdotakaan sosiaaliturvan nostamista viiteen tuhanteen euroon kuussa, ja täten kaiken palkkatyön nollaamista. Kun kyse on lähinnä surkeimpien riistosuhteiden poistamisesta, niin pieniä kannustinloukkuja pitääkin olla. Suomen radikaalein aloite, SKP:n 1200 euron perusturva-aloite, on kirjaimellisesti köyhyysrajan tuntumassa, eikä siis loppupeleissä kovin radikaali tavoite laisinkaan.

Kyse ei edes ole siitä, että sosiaaliturva olisi jonkinlaista markkinavoimiin sekaantumista ja talouden vääristämistä. Kysyntään ja tarjontaan kuuluu luonnollisena osana valtavien firmojen ja kokonaisten teollisuudenalojen poistuminen luonnonvalinnan kautta. Ihmiset olettavat yleensä, että kannustinloukut kertovat jotain olennaista Suomen sosiaaliturvasta tai työehdoista. Jos kuitenkin firmasi ei kerta kaikkiaan kannata, ellei ihmisiä saada töihin yhdeksällä sadalla eurolla kuussa, niin se kertoo enemmän firmastasi kuin sosiaaliturvasta. Jos firmasi selviytyminen on ehdottomasti siitä muutamasta satasesta kiinni jonka saisit köyhiä kurittamalla, niin silloin on mennyt pieleen kyllä paljon muutakin kuin pelkät kannustinloukut.

Ottaen huomioon, että Suomessa työvoimakustannukset ovat kilpailualueen keskiarvoa alempana, katseen pitäisi aivan erityisesti olla siinä, että miksi näilläkään tilastoilla suomalainen myyntimies ei vain saa toimintaansa tuottavaksi. Koska kapitalismi ei ole meille voittoisan firman velkaa, ei voi samaan aikaan kannattaa kapitalismia ja valittaa siitä kun se karsii huonot liikeideat pois markkinoilta. Se on juuri sitä, mitä kapitalismi tekee.

Kun sosiaaliturvaa vaaditaan lihoiksi, kysymys on ennenkaikkea siitä, että maamme rikkaat yrittävät sysätä liiketoimintansa riskit köyhän kansan maksettaviksi. Jos on huono liikemies ja konkurssi uhkaa, niin paljon mieluummin sitä ehdottelee sosiaaliturvan poistoa ja hikipajojen tuomista Suomeen, kuin että laittaisi suosiolla lapun luukulle. Siinä ei sinänsä ole mitään objektiivisesti väärää, mutta ehkä sillä tavalla näitä avautumisia kannattaisi kuunnella. Kyse ei ole karskin pörssihain analyysistä kovan talousmaailman suhteen, vaan siinä epäonnistuneen pseudo-sijoittajan viimeinen epätoivoinen yritys pakottaa niskaan kaatuneet kustannukset muiden maksettavaksi.

Kysymys ei ole siitä, että kannustinloukut olisivat aina ja kaikkialla hyvä juttu. Kun kuitenkin puhumme Suomesta 2010-luvulla, kannustinloukut eivät ole liian suurta sosiaaliturvaa. Kannustinloukut ovat viimekädessä liian pieniä palkkoja. Kannustinloukut voi suorastaan ajatella eräänlaisena merkkipaaluna, jonka tavoite on karsia taloudesta pois sellaiset firmat ja liiketoiminnan muodot, jotka eivät kykene kustantamaan tätä määriteltyä elintasoa. On yksinomaan yhtiöiden asia pohtia, että kustantaako se mieluummin itselleen työvoimaa vai omistajille osinkoja.

Paitsi sota, myös sotilaspolitiikka tarvitsee tarkoituksen

   Puolustusvoimat haluavat asevelvolliset nopeammin palvelukseen, aseita uudistetaan ja Natosta keskustellaan kunnes kansalaisten mielipide on oikea. Sotilaskeskustelu ei ole koskaan nuoren elämäni aikana ollut yhtä vilkasta, mutta samaan aikaan se ei myöskään ole ollut koskaan yhtä merkityksetöntä.
   Keskustelu on täysin perustellusti pyörinyt sen ympärillä, että mitä vastaan meidän pitäisi puolustautua. Infosota, ”hybridisota”, pienet vihreät miehet, terrorismi ja tietysti Putin ovat aina esillä. Osa uhkakuvista on laajasti liioiteltuja, mutta osa on enemmän kuin aiheellisia. Kuitenkin kaiken tämän keskellä on unohtunut, että mitä tässä pitäisi puolustaa.
   Suomi mätänee. Ylimmän yhteiskuntaluokan korruptio leivää ja uusia paljastuksia tulee harva se päivä. Tuloerot kasvavat, ja köyhyyden ongelmat lisääntyvät jatkuvasti. Hallituksen, jotka ovat jääneet kiinni törkeästä valehtelusta ja vaalilupausten pettämisestä, jatkavat yhä toimintaansa, eikä oppositio tutkimusten mukaan herätä yhtään sen enempää luottamusta. Mikään ulkomainen kulttuuri tai punavuorelainen punikkikupla ei ikinä voisi mädättää Suomea yhtä paljon kuin Suomen johto itse. Tämän takia ei tee mieli tapattaa itseään Karjalassa.
   Tässä vaiheessa moni täysin perustellusti älähtää. Eikös Suomi kuitenkin ole ihan hyvä paikka elää? Ja onhan meillä se itsenäisyys.
   Olisi sulaa hulluutta väittää vastaan. Suomen elintaso on kuin onkin jonkin verran parempi kuin Venäjällä, vaikka se ei kovin kummoinen lohdutus köyhälle olekaan. Ja onhan Suomen demokratia kaikesta valinnanvapauden puutteestaan huolimatta selvästi Venäjän vastaavaa edellä. Nämä ovat kuitenkin sellaisia eroja, ettei niiden puolesta tee mieli kuolla totaalisessa sodassa.
   Tosiasia on se, että liki pyhyyteen asti kanonisoitu Suomen itsenäisyys on muuttunut loputtomaksi talouskriisiksi, johon köyhät eivät vieläkään näe loppumisen merkkejä. Itsenäisyytemme on sitä, että talouden tuotteet yksityistetään rikkaille ”koska riski”, mutta tappiot sysätäänkin koko kansan asiaksi. On totta, että elintasomme on vielä jokseenkin hyvä maailman mittapuulla, mutta kaikki toivo tulevaisuudesta tapetaan kylmäverisesti joka neljäs vuosi, kun kansalaisille tarjotaan mielikuvituksettomuutta ja saamattomuutta erivärisissä paketeissa. Suomen itsenäisyys on luhistunut röykkiöksi moralisoivia pukupellejä ja informaatiosodan tohtoreita, jotka tekevät puolustuspolitiikkaa tyhjistä teknokraattisista lähtökohdista käsin ilman mitään muuta motivaatiota kuin veteraanimytologia.
   Tällainen filosofia voi vaikuttaa radikaalilta, mutta en ole ajatuksissani yksin. Reservinkieltäytyminen, eli aseistakieltäytyminen reservistä käsin, on rikkonut ennätyksiä muutamaan kertaan viime vuosien aikana. Viimeaikoina tätä on edistänyt mm. ”eroa armeijasta”-sivusto, jonka ylläpitäjien mukaan yleisin motivaatio on juurikin ulko- ja puolustuspolitiikka, jonka puolesta ei haluta kuolla tai taistella.
   Tarkoitus ei ole pilkata Suomen itsenäisyyttä. Mikään ei olisi yhtä miellyttävää kuin olla ylpeä isänmaastaan ja elää jonkin selvän tarkoituksen puolesta. Tilanne nyt kuitenkin on se, että jos Venäjä hyökkää Suomeen nykyisen Nato-pelleilyn takia, niin kovin harvaa kiinnostaa kuolla tällaisen mitättömyyden puolesta. Jos haluatte reserviläiset eturintamaan, perustella mittavia asehankintoja ja oikeuttaa liki fossiilisen asevelvollisuusjärjestelmän, niin siihen on hyvin yksinkertainen keino: antakaa ihmisille jotain jonka puolesta kannattaisi taistella.
kampanjakuva

Puolustusvoimat – Tee työtä… jolla kait voisi joskus tulevaisuudessa olla myös tarkoitus

Analyysi: Perussuomalaisia käy sääliksi

Yle julkaisi uuden puoluekannatusmittauksen tänä aamuna. Päällimmäisinä tuloksina mainittiin SDP:n suosion yllättävä lasku sekä perussuomalaisten putoaminen vasemmistoliiton taakse. Keskusta ja Kokoomus kasvoivat hieman ja ovat edelleen kaksi suurinta puoluetta.

Omassa (vasemmistolaisessa) piirissäni ehdittiin jo ihmetellä, että miten Kokoomuksen ja Keskustan kannatus voi säilyä, vaikka ne ovat tehneet samaa politiikkaa Perussuomalaisten kanssa. Vastaus on osittain selvä: Kokoomuksella ja Keskustalla on pitkälti eri kannattajakunta kuin Perussuomalaisilla. Toisaalta taas kysymys on myös aidosti mielenkiintoinen.

Keskusta ja Kokoomus ovat viettäneet koko hallituskauden loikkien naurettavasta epäonnistumisesta toiseen. Kiky-sopimus syntyi vuoden väännön jälkeen, mutta asiantuntijat eivät ole sopimuksen vaikutuksesta yksimielisiä. Vaikka poliittinen linja kaikessa saamattomuudessaan miellyttäisikin Keskustan ja Kokoomuksen kannattajia, paatuneinkaan oikeistolainen ei voi olla erityisen tyytyväinen uusista ja taas uusista korruptioskandaaleista. Paitsi että ministerit pääministeriä myöten ovat sekaantuneet veronkiertoepäilyihin, on Alexander Stubb aktiivisesti yrittänyt helpottaa veronkiertoa ja Panama-skandaalista hallitus seilasi hiljaa läpi tekemättä varsinaisesti mitään. Oikeistopuolueiden kannatus on siis kummallista, mutta varsinainen mysteeri syntyy muiden puolueiden kannatuksen säilyvyydessä.

Tässä uusimmassa kyselyssä pienten puolueiden kannatuksissa näkyi tavanomaista sahaamista. Tällä kertaa Vihreiden kannatus laski hieman ja Vasemmistoliiton kannatus nousi. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna mitään dramaattista muutosta ei ole käynyt, paitsi tietenkin Perussuomalaisten nousu ja tuho.

Perussuomalaisten laskua on ehditty jo perustella äänestäjien pettämisellä hallituksessa, mutta se selitys ei riitä. Joka ikinen puolue on viimeisen kahden vaalikauden aikana osallistunut leikkauspolitiikkaan. Se on tosiasia, jonka ne kaikki mielellään unohtaisivat, mahdollisesti Kokoomusta lukuunottamatta.

Suomen politiikkaa ylipäätään eivät määrittele niinkään paljon puolueiden erot, kuin hallituksen ja opposition ero. Oli puolue mikä hyvänsä, oppositiossa se vastustaa suomalaiseen konsensukseen kuuluvaa politiikkaa, ja hallituksessa se sitten puolustaa sitä. Lähes jokainen puolue kuulostaa oppositiossa vasemmistolaiselta ja hallituksessa oikeistolaiselta. Jostain syystä ainoastaan Perussuomalaisten kannattajat rankaisevat puoluettaan tästä.

Syitä ilmiölle on varmasti monia. Yksi syy on varmasti perussuomalaisten kannattajakunnassa, jossa ollaan enemmän lojaaleja aatteelle kuin puolueorganisaatiolle. Toinen syy on mahdollisesti odotuksissa. Perussuomalaiset ovat uusi puolue, ja koska ihmiset ovat konservatiivisia, kaikelta uudelta odotetaan lähes täydellistä suoritusta, siinä missä vanhoilta puolueilta ollaan valmiita katsomaan suuriakin virheitä läpi sormien.

Tosiasia on, että Suomen poliittinen kulttuuri liittyy enemmän elämäntapavalintoihin kuin politiikkaan. Keskustan on aina tiedetty olevan lähinnä uskonnollinen lahko, mutta sama pätee vaihtelevissa määrin kaikkiin puolueisiin. Sillä ei ole mitään väliä kuinka monta ydinvoimalaa tai rantatunnelia Vihreät ajavat läpi, mutta heitä äänestetään, koska se kuuluu tiettyyn alakulttuuriin. Sosiaalidemokraatit voivat rauhassa tehdä leikkauslistoja tai alentaa palkkoja, koska demarius nyt vain on osa AY-liikkeen identiteettiä.

Tässä myllyssä Perussuomalaisia käy sääliksi. Kyseessä ei ole välttämättä kaikkein uskottavin puolue, eikä allekirjoittaneen henkilökohtaista aatetta edustava puolue, mutta on se kieltämättä keinotekoista, että Perussuomalaisilta ei sallita sitä samaa, mitä kaikki muut puolueet tekevät jokainen vaalikausi.

On vaikea sanoa kumpi on huonompi vaihtoehto. Sekö, että liikkuvana äänestäjänä yrittää nähdä jonkinlaisia pinnallisia eroja nykyisissä eduskuntapuolueissa, vai se, että lojaalisti pysyy puolueensa mukana täysin riippumatta sen tekemästä politiikasta. Koko suomalainen poliittinen kulttuuri mätänee, ja se pitäisi rakentaa kokonaan alusta riippumatta nykyisen elitistyneen puoluekentän tahdosta.

Uusimman puoluekannatuskyselyn tulokset

Britannian lähtö on vasemmiston voitto

Britannian kansa äänesti EU-jäsenyyttä vastaan, ja tämän johdosta Britannia mitä todennäköisimmin eroaa unionista. Suomen euromyönteinen media on liki yhteen ääneen kauhistellut tätä huonona asiana, ja otsikot ovat vallanneet odotettu talouskatastrofi ja taloudellinen tuomiopäivä. Myös muutama vaihtoehtoinen näkemys on päässyt toimituksissa läpi.

Äänestys on myös julistettu äärioikeiston voitoksi, osittain sen tosiasian saattelemana, että rasistinen oikeisto näkee britannian eron hyvänä asiana. Tämä ei ole kuitenkaan sellainen asia, jossa ajattelu kannattaisi ulkoistaa idiooteille. Lähes 17 miljoonaa ihmistä äänesti EU-eron puolesta, mutta vain 3,8 miljoonaa äänesti äärioikeistolaista UKIP-puoluetta viimevaaleissa. Eron julistaminen äärioikeiston voitoksi ei ole niinkään faktan toteamista, kuin EU-myönteisen ja elitistyneen kentän oman turhautumisen purkamista. Paitsi että väite on faktuaalisesti väärä, niin on poliittinen itsemurha väkisin tunkea tämän mittakaavan voitto vastustajan tilille.

Tosiasia on, että brexit avaa ovia, jos ei unionin täydelliselle purkamiselle, niin ainakin se asettaa paineita valtaville muutoksille. Brexit on avannut työväestölle ja Euroopan kansalaisliikkeille ovia, joita EU:ssa ei ikinä olisi ollut. Tässä paljastuukin EU-myönteisen vasemmiston konkurssi, jota se jatkaa jopa nyt Unionin ollessa uhattuna ennenäkemättömällä tavalla.

EU:ssa mitään poliittista liikkumavaraa ei ollut, eikä tule olemaan. Britannian ja toivottavasti jatkossa muiden maiden ero ei takaa sen enempää oikeistolaista kuin vasemmistolaistakaan Eurooppaa, mutta juuri sen takia sitä pitääkin kannattaa. Unionin heikkeneminen avaa ovia, ja tulevaisuus on nyt avoin. Juuri se Unionin kannattajia pelottaakin.

Kuva ”lexit”-kampanjan sivuilta. Lexit kampanja edisti Britannian EU-eroa vasemmistolaisista lähtökohdista käsin.

Missä ovat oikeistolaiset tietovuodot?

Tietovuotoja tulee yksi toisensa jälkeen. Tällä kertaa asialla oli Greenpeace, joka vuosi tietoa liittyen TTIP-vapaakauppasopimuksen tiimoilta käytäviin neuvotteluihin. Tietovuodossa paljastui, että sopimuksesta on tulossa Yhdysvaltain kauppasopimus Eurooppaan päin, kuinka kansalaisille luvattua kuluttajansuojaa ei ole tulossa ja kuinka myös investointisuoja ei lupauksista huolimatta ole neuvottelulistalla.

TTIP:n vastustajat ovat jo ilkkuneet, kuinka maltilliseksi tekeytyneet vapaakauppasopimusta puolustaneet nyt näyttävät täysin idiooteilta. Ilkkumiselle olisi kuitenkin paljon laajemminkin syytä.

Vaikka politiikka on jo kaksi vuosisataa ollut äärimmäisen kirjavaa eri aatteineen ja liikkeineen, perusvire on ollut konservatiivinen. Vaikka täysin fanaattisia vallitsevien olojen puolustajia tuskin on koskaan riittänyt enemmistöksi asti, ihmiset ovat enemmän kuin halukkaita uskomaan, että neuvottelulla ja pienellä hienosäädöllä voidaan saada tuloksia. Koko lähihistorian ajan on ollut yksinomaan radikaalivasemmiston tehtävä huomauttaa, kuinka parlamentaarinen päätöksenteko ei toimi, kuinka yhteiskunta on jakaantunut hallitsijoihin sekä hallittaviin ja kuinka varsinainen muutos tarvitsisi yhteiskunnan perusteiden täydellistä remonttia. Pelottavana kattokäsitteenä on kummitellut ”kapitalismi”, josta ongelmat tietysti juontuvat.

Kun tässä on seurattu eeppisen mittaluokan tietovuotoja, TTIP-vuoto, Panama papers, Wikileaks, Edward Snowden ja Chelsea Manning, lukemattomista aikaisemmista vuodoista puhumattakaan, yksi kysymys jää painamaan mieltä: Missä ovat oikeistolaiset tietovuodot?

Milloin saamme nähdä sen päivän, kun tietovuodoissa paljastuu yksityisen sektorin toimineen vastuullisesti ja niin kuin oikeistolainen ideologia väittää sen toimivan? Missä ovat ne paljastukset, joiden mukaan kovapalkkaiset poliitikot ovat ansainneet palkkansa ansiokkaalla työllä? Entä milloin saamme kuulla, kuinka vahingoilta olisi voitu välttyä yksityistämällä, lisäämällä rikkaiden palkkausta ja valvomalla markkinoiden toimintaa vähemmän?

Lisätäänpä vielä panoksia. Olisi ihan kiva nähdä sellaisia tietovuotoja, jotka eivät antaisi yksiselitteisen vasemmistolaista maailmankuvaa valtarakenteiden huipusta ja yhteisestä päätöksenteostamme.

On yksi asia kirjoittaa jeesustelevaa blogikirjoitusta aiheesta, ja kokonaan toinen asia oppia tilanteesta jotain. Tietovuoto toisensa perään Suomi tuomitsee kyllä paljastuneet rikkeet, mutta jatkaa sinisilmäisesti sen uskomista, että vielä pimennossa oleva osa järjestelmästä toimii, jos ei moitteettomasti, niin ainakin tarpeeksi hyvin. Me passiivisesti sallimme kansanedustajien jatkuvat palkankorotukset kun tavallisilta ihmisiltä leikataan viimeisetkin roposet. Me hyväksymme  leikkauspolitiikan, koska ilmeisesti vielä on vallalla käsitys, jonka mukaan rikkaat valtaapitävät keski-ikäiset miehet ajattelisivat yhteistä etua. Katselemme vierestä, kun valta keskitetään, rikkaat rikastuvat, toiminta siirretään yksityiselle sektorille ja ”normienpurkutalkoiden” nimissä kaikki valvonta ja laatuvaatimukset puretaan. Hei, onhan Suomessa kuitenkin velkakriisi, eikö?

Tehdäänpä siis yhteinen sopimus. Kun seuraavan kerran tulee vastaavan luokan tietovuoto, tarkistakaa sen sisältö. Jos se tietovuoto sattuukin kertomaan, kuinka ihmisoikeusjärjestöjen ja aktivistien aavistukset olivat aiheettomia, niin saat tämän sopimuksen nojalla palata vanhaan ajattelutapaasi. Jos taas luvassa on jälleen uusi lista rikkaiden mässäilyä, korruptiota, yksityisen sektorin suojassa pelattua valtapeliä ja ihan vain silkkaa planeetanlaajuista terroria, niin lopetat kategorisesti oikeiston ja keskustan äänestämisen siihen paikkaan.

Pelkkä äänestyskäyttäytymisen muuttaminen on vielä aika pinnallinen teko, mutta tarkoitus on olla hetken ajan rehellisiä itsellemme. Suomalainen ajattelu menee kutakuinkin niin, että vaikka koskaan emme varsinaisesti ylläty tietovuotojen paljastamasta häikäilemättömäst ja raadollisesta maailmasta, niin yritämme vaalien alla ja poliittisessa keskustelussa unohtaa sen kaiken. Periaatteesta tietenkin vastustamme näin julmaa vallankäyttöä, mutta vielä enemmän vastustamme sitä, että saisimme imagon ”radikaalina” ja ”vasemmistolaisen” ituhippinä.

Ja okei, vasemmistolla ei ole aina kaikkia ratkaisuja valmiina itselläkään. Silti, vain idiootti kokeilee samaa ratkaisua vuosi toisensa jälkeen ja odottaa toisenlaisia tuloksia.

vallankumous

Kimmo Sasi haluaa sallia murhat?

Tamperelainen varatuomari ja oman elämänsä filosofi Kimmo Sasi kirjoitti verosuunnittelusta Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Hänen mukaansa suurin osa kansalaisista harjoittaa verosuunnittelua käydessään ostoksilla Virossa tai tankatessaan bensaa ennen bensaveron korotusta. Tällaisen toiminnan hän rinnastaa bulvaaniyhtiöiden perustamiseen toiselle puolelle planeettaa, ja siten väittää, ettei toiminnassa voi olla mitään väärää sikäli kuin se on laillista.

Ajatus on tietenkin naurettava, sillä kaikesta väittämisestä huolimatta kokonaisen yhtiön perustaminen veroparatiisiin ei ole verrattavissa vaikkapa siihen, että pyydän kuitit työmatkakuluistani. Veroparatiisijärjestelyt tuomitaan juuri sen takia, että niiden koko tarkoitus on venyttää rajaa laillisen verosuunnittelun ja laittoman veronkierron välillä.

Se ei kuitenkaan ole tekstin huolestuttavin väite, sillä kyseisessä kirjoituksessa suomalainen varatuomari tokaisee näin:

Verokeskustelun paradoksi on: ne, jotka moittivat verosuunnittelua ovat niitä, jotka veroja korottaessaan sitä itse aiheuttavat.

Tässä tietenkin samalla vihjataan, että jos veroja alennettaisiin, niin verosuunnittelu loppuisi. Väitteen viehätys on siinä, että se on täysin totta. Jos laki ei vaadi yhteiskunnan rakentamiseen osallistumista, niin eivät ihmiset sitten osallistu. Vastaavasti on aivan varmaa, että jos laki vaatii entistä aktiivisempaa osallistumista, niin löytyy myös niitä, jotka yrittävät luikerrella vastuutaan karkuun.

Ajatus on varatuomarin suusta sikäli huolestuttava, että samalla logiikalla murhien salliminen on vain nerokas tapa vähentää väkivaltarikollisuutta, ja poistamalla nopeusrajoitukset voidaan viimein nitistää ylinopeusrikkeet. Missään näissä kolmessa esimerkissä ei kylläkään tajuta, että rikollisuus ja laillisuus ei ole se, joka ihmisiä loppupeleissä kiinnostaa.

Veroparatiisit pitää tuomita, ei sen takia että ne olisivat rikollisia, vaan koska rikkaiden pitää osallistua yhteiskunnan rahoittamiseen. Sasin kaltaiset korkeasti koulutetut hyötyvät suunnattomia rahamääriä siitä, että Suomessa on toimiva terveydenhuolto, tieto- ja liikenneyhteydet, päivähoito, turvallisuus, oikeuslaitos jne jne…

Suomalaiset ovat tietenkin aina olleet kansaa jolle laki on itseisarvo, mutta voisimmeko me edes verotuksessa ajatella asiaa käytännönläheisesti? Tarkoituksena ei ole olla mahdollisimman lainmukainen ja saada rikollisuutta kuriin pelkästään lakiteknisesti. Tarkoituksena on rahoittaa yhteiskunnan toimintaa, ja mieluiten vielä tavalla, joka on oikeudenmukainen. Ottaen huomioon kuinka rikkaat ovat nykyään selvästi köyhiä suurempi rahareikä yhteiskunnalle, voisi olla ihan reilua tilkitä verotusta juurikin sieltä päästä.

Kimmo ”Jos jokin asia sallitaan laissa niin se ei enää ole ongelma” Sasi