Vasemmistolainen väkivalta on parempaa

Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson meni erään kerran televisiossa tokaisemaan, että vasemmistolainen väkivalta on erilaista. Väite tietenkin on totta, sillä vasemmistolaiset järjestöt tarttuvat väkivaltaan eri kriteerein, eri keinoin ja eri kohteisiin tähdäten kuin oikeistolaiset järjestöt. Lausahduksessa ei sinänsä oteta kantaa siihen, että onko tämä hyvä tai huono asia, mutta sehän ei Internetin vihaista oikeistoa ole koskaan estänyt. Nyt Anderssonilla on maine ihmisenä, jonka mielestä vasemmiston väkivalta on parempaa. Jonkun mielestä se on ilmeisesti lähes sama asia.

Sekä Andersson että oikeisto ovat olleet niin kiireisiä kylpemään omassa moraalintunnossaan ja kaiken väkivallan tuomitsemisessa, että varsinaista kysymystä ei ole koskaan asetettu keskustelun aiheeksi. Kenelläkään ei ole käynyt mielessäkään pohtia, että onko se vasemmistolainen väkivalta sitten parempaa. Osasyy passiivisuuteen voi olla se, että vastaus on monelle epämiellyttävä. Vasemmistolainen väkivalta kun on parempaa.

Näennäinen pasifismi ja valikoiva laillisuus

Ennen kuin käsitellään vasemmiston tapausta, on hyvä saada taustalla vaikuttavat oletukset pois alta. Aluksi on selvitettävä, voiko ylipäätään mikään väkivalta olla parempaa kuin toinen väkivalta. Moralisti voisi tokaista, että tietenkin kaikki väkivalta on tuomittava, mutta tällainen absoluuttinen julistus ei kestäisi pinnallistakaan tarkastelua. Maailma on niin täynnä esimerkkejä erilaisista väkivallan tapauksista, että olisi vaikea uskoa jonkun tuomitsevan niistä jokaista.

Tosiasia on se, että murskaenemmistö ihmisistä osaa mainita muutaman väkivallan muodon, jonka hän hyväksyy. Jos tuomitset anarkistiset väkivallan muttet anarkistia hakkaavaa poliisia, et voi vedota pasifismiin tai rauhallisuuteen. Jos tuomitset Bolshevikit muttet valkokaarteja, et ole pasifisti, vaan ainoastaan oikeistolainen. Jos tuomitset kaikki osapuolet yhdessä sodassa muttet toisessa sodassa, et ole rauhaa rakastava sodan kritisoija, vaan hyvin täsmällisesti poliittisen aatteesi tunnistava pragmaatikko.

Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous, Suomen talvisota, Kuuban vallankumous, Espanjan sisällissota jne… Kaikkien armeijoiden tuomitseminen yhtäläisesti syyllisinä olisi hyvin arveluttava filosofinen kanta. Itsenäisyyspäivän mellakat, Pariisin kommuunin barrikadit, Espanjan siirtomaiden itsenäistyminen, orjakapinat jne… Jos tuomitsisit kaikki mellakat, olisit vähintäänkin yhtä arveluttava kuin väärän asian puolesta mellakoiva.

Usein näitä ja muita esimerkkejä yritetään sivuuttaa vetoamalla siihen, että väkivalta on näissä tapauksissa jotenkin erilaista. Talvisota on laillista maanpuolustusta, eikä laitonta mellakointia. Yhdysvaltain vallankumouksessa on kyse vapauden puolustamisesta, kun bolshevikit vastustivat vapautta. Tällaisissa argumenteissa kuitenkin väistämättä vedotaan johonkin epäoleelliseen tai subjektiiviseen. Ehkä talvisota oli laillinen ja oikeutettu, mutta se ei tee siitä vähemmän poliittista tai vähemmän väkivaltaista. Ehkä Yhdysvaltain vallankumoukselliset kokivat puolustavansa vapautta, mutta niin kokivat bolshevikitkin, eikä juuri vapaudesta voida näissä asioissa sanoa mitään sen objektiivisempaa.

Entäpä laki? Suomalaiset rakastavat tuomita kaikkea laitonta siitä huolimatta, että suuri osa suomalaisista on rikkonut lakia itse. Suomalaiselle laki on rikkumaton ja liki pyhä asia kun kettutyttö on tunkeutunut yksityisalueelle, mutta kun kyse on ylinopeudesta, kannabiskokeilusta, punaisia päin kävelemisestä tai kypärän päässä pitämisestä pyöräillessä, laki onkin yhtäkkiä ”sovellettavissa”. Lain erehtymättömyys on muutenkin niin naurettavan helposti kyseenalaistettava periaate, että jos laki on jonkun mielestä itseisarvo, hänen ei ehkä kannattaisi vaivata päätänsä tällaisilla keskusteluilla ylipäätään.

Ehkä jokin väkivalta on laillisempaa tai oikeutetumpaa kuin toinen, mutta suurin osa suomalaisista hyväksyy poliittisen väkivallan siitä huolimatta. Kysymys on ainoastaan siitä, että milloin väkivalta on perusteltua, liioiteltua tai tarpeetonta.

Tosiasia on se, että harvoin vasemmistolaisessa vallankumouksessa ihmistä haittaa tapahtuman vallankumouksellisuus, ja useammin niissä haittaa vallankumouksen vasemmistolaisuus. Anarkistisissa mellakoissa valtavirtaa tuskin haittaa anarkistien mellakointi, vaan harmaita hiuksia aiheuttaa enemmänkin mellakoijien anarkistisuus. Mistäkö tiedämme tämän? Koska kun ihmisiä tapetaan teollisessa mittakaavassa Suomen valtion tai kansallisidentiteetin säilyttämiseksi, se on monen mielestä paitsi perusteltua, niin myös hyvin tavoitteeseensa nähden mitoitettua voimankäyttöä. Kun Kiovassa laitetaan koko kaupunki matalaksi EU:n puolesta, kyse ei ole päämäärättömästä tuhosta ja ilkeydestä, vaan ”vapaudenkaipuusta” tai ”demokratiasta”.

Väkivalta on tietenkin ikävää

Vaikka kaikki yllä kirjoitettu rikkookin monia väsyneitä tabuja moraalifilosofiasta, se on ilmiselvää jokaiselle itselleen rehelliselle ihmiselle. Puhtaan periaatteen tasolla, konkreettisia esimerkkejä miettimättä, me osaamme kuvitella tapauksen jossa hyväksymme poliittista väkivaltaa. Asia menee jopa niin päin, että olisi vaikeampaa puolustella täyttä pasifismia kuin tiettyjä väkivallantekoja. Päämäärät eivät oikeuta keinoja, mutta eivät keinotkaan oikeuta mitä tahansa lopputuloksia.

Tästä periaatteesta pääsemme tämän kaikkien jakaman periaatteen toiseen puoleen. Mikään yllä kirjoitetusta ei nimittäin tarkoita, että kaikki väkivalta on nyt perusteltua, jos vain osaa mainita jonkin jalon päämäärän, tai koska mitään objektiivista moraalinuoraa ei ole olemassa. Ylläoleva tarkoittaa ainoastaan sitä, että vaikka jaloilla päämäärillä ei saisi oikeuttaa hirmutekoja, niin myöskään jaloilla toimintatavoilla ei saisi oikeuttaa hirmuisia lopputuloksia.

Pääsääntönä voidaan pitää sitä, että jokainen poliittista väkivaltaa tehnyt ei ole halunnut tehdä poliittista väkivaltaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että Yhdysvaltain vallankumous olisi tapahtunut juuri niin, jos rauhanomaisia vaikutuskeinoja olisi ollut. Niin ikään on vaikea uskoa, että Ranskan vallankumoukselliset tahallaan pyrkivät väkivaltaan. Arkijärjellä ajateltuna periaatteen luulisi pätevän myös äärimmäisiin esimerkkeihin. Ihmisten vapaaehtoinen alistuminen olisi varmasti ollut Stalinille helpompaa kuin puhdistukset ja tankkien vyöryttäminen Euroopan pääkaupunkeihin, joten voisi luulla Stalinin ainakin harkinneen rauhanomaisia keinoja ennen lukuisia hirmutekojaan. Samalla lailla olisi hölmöä väittää, että Suomen hallitus halusi talvisotaa. Se oli ainoastaan jalon päämäärän oikeuttama hirmukeino. (Jatkosotaan Suomi onkin sitten selvemmin syypää, mutta tämä on toinen puheenaihe.)

Poliittisesta väkivallasta puhuttaessa puolihuolimattomien moralistien houkutuksena on vedota johonkin ankeaan latteuteen, kuten että väkivallalla ei ole ikinä saavutettu mitään hyvää, tai että sillä luodaan enemmän ongelmia kuin ratkaistaan. Argumentti esitetään, ikään kuin väkivallantekijät kautta historian olisivat vain odottaneet yhteiskuntarauhan kaatumista päästäkseen elämään väkivaltafantasioitaan. Maailmankuva on naurettava. Varsinaisesti väkivaltaa haluavat voidaan rajata muutamaan erityiseen yksilöön, eikä poliittista väkivaltaa mitenkään voida selittää sillä, etteikö sen tekijä olisi vain tullut ajatelleeksi sitä kuinka kivaa tai hyödyllistä rauhanomainen vaikuttaminen on.

Mutta kun… mutta kun demokratia!

Demokratia on ehkä vähemmän universaali arvo kuin väkivallan vastustaminen, joten siihen vetoaminen on vakavammin otettava argumentti nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa. Kovinkaan diktaattori tuskin haluaa tahallaan hankalaa hallintoa ja automaattisesti riskialtista väkivaltakulttuuria alueelleen, joten se menee aina ns. ”vaikean valinnan” alueelle. Sen sijaan demokratiasta on olemassa paljon hatarampia käsityksiä, eikä sen kannatuskaan ole samanlainen historiallinen ihmisluontoon kuuluva vakio, joten ehkäpä poliittisen väkivallan tekijät eivät vain sisimmässään kannata demokratiaa. Miksi muuten he asettuisivat murtamaan demokraattisesti valitun eduskunnan rakentamaa yhteiskuntajärjestystä?

Tähänkin tosin voi löytää vastauksen kun tutkii tarpeeksi omia väkivallan perusteitaan. Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous ja Venäjän vallankumoukset syrjäyttivät yksinvaltiaat monarkit valtaistuimilta, joten kutakin vallankumousta puolustava voi vedota demokratian puolustamiseen. Silti uudemmissa levottomuuksissa löytyy harmaata aluetta myös tämän suhteen. Mitä moderni länsimaalainen sanoisi mm. itsenäisyyttään tavoittelevien siirtomaiden liikehdinnästä toisen maailmansodan jälkeen, jolloin osa saattoi olla hyvinkin rauhattomia liikkeitä? Tuolloin moni länsimaa oli jo monessa mielessä hyvin demokraattinen, vaikka täydellistä demokratiaa tuskin on vieläkään missään.

Moni varmasti vetoaisi kansojen itsemääräämisoikeuteen tai vapauden periaatteisiin, mutta silloin ollaan jo menty demokratiasta ohi. Demokratian ajatukseen kuuluu se, että kansa voi äänestää vaikka jotain vähemmistöä vastaan tai vapauden pois itseltään.

Moderniin demokratiaan kuuluukin olennaisena osana käsitys siitä, että demokraattista keskustelua käydään vain tiettyjen hyväksyttyjen rajojen sisällä. Nykyään sellaisia ovat mm. perustuslaki ja YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus. Kun tämä lisäys tehdään demokratiakäsitykseen, voimme puolustaa monia länsimaiseen narratiiviin kuuluvia vapaustaisteluja, mutta silloin olemme ajautuneet uuteen dilemmaan. Miksi nykyiset rajat olisivat sen parempia kuin muutkaan rajat keskustelulle, etenkin kun niitä rajoja muutetaan koko ajan?

Jokaisella ihmisellä on asioita, joista hän ei ole valmis keskustelemaan tai neuvottelemaan ainakaan rauhallisesti. Näin ei pitäisikään olla. Ei ole mitään syytä ajatella, että YK:n ihmisoikeusjulistus olisi sen enemmän ”oikeassa” kuin kenen tahansa poliittisen aktivistin oma ihmisoikeuskäsitys. Myös YK:n julistuksen sisällöstä käydään jatkuvaa kamppailua. Jos joku väittää, että demokratia ja siihen liittyvien ihmisoikeuskäsitysten välinen suhde on selvä, hän ei vain ole ajatellut asiaa kovin pitkälle.

Vasemmiston väkivalta

Kaikki ylläoleva käsitteli aihetta vain periaatteen tasolla, ja yritin sen takia ottaa esimerkkejä poliittisen janan molemmista päistä. On syytä olettaa, että suurin osa länsimaisista ihmisistä, poliittiseen aatteeseen katsomatta, paheksuu väkivaltaa periaatteessa, hyväksyy sen joitain muotoja käytännössä ja asettaa sille kriteerit omien ihmisoikeuskäsitystensä pohjalta. Vasta tämän ymmärrettyämme pääsemme käsittelemään sitä, miksi vasemmiston väkivalta on parempaa.

Periaatteen kysymyksistä päästyämme pääsemme käytäntöön, ja kysymään, että onko tällaisesta keskustelutahdottomuudesta mitään hyötyä. Siihenkin vastaus on se, että kyllä siitä on hyötyä.

Vasemmistolainen väkivalta on kuin onkin tehnyt maailmasta paremman paikan, vaikka onkin ikävää, että siihen on väkivaltaa tarvittu. Joku voisi tarkastella vasemmistolaista väkivaltaa nähden pelkästään Stalinin terroria ja Venäjän sisällissotaa, mutta se joku olisi hyvin valikoiva ja älyllisesti epärehellinen ihminen. Laajemmalla otannalla tarkasteltuna väite vasemmistolaisen väkivallan (ja väkivallattoman toiminnan) saavutuksista on suorastaan ilmiselvä.

Kun vasemmistolaiset olivat kaatamassa Euroopan monarkioita, oikeisto pohti pahimmillaan miten monarkiat voisi säilyttää, ja parhaimmillaan miten tilanteesta voi hyötyä taloudellisesti. Kun vasemmistolaiset lakkoilivat ja mellakoivat kahdeksantuntista työpäivää, naisten äänioikeutta, orjuuden loppumista ja monta muuta asiaa, oikeisto olisi mieluummin pitänyt asiat entisellään. Kun oikeisto sitten uhkasi työntää näitä saavutuksia takaisinpäin, vasemmisto soti pahimmillaan sisällissotia pitääkseen oikeiston mielipuoliset fiksaatiot kurissa.

Käytännöllisesti katsottuna kaikki puolustamisen arvoinen nykymaailmassa, inhimilliset työehdot, vapaa-aika ja kansalaisoikeudet, ovat tavalla tai toisella vasemmiston aikaansaamia. Ikävän usein oikeisto on vastustanut näitä asioita niin paljon, että myös väkivaltaa on tarvittu takaamaan nämä vapaudet. Asia on näin paitsi maailmalla yleensä, niin se on sitä myös Suomessa.

Suomi 2010-luvulla on maa, jossa moni ihmisarvoon liittyvä itsestäänselvyys on paitsi julkisessa keskustelussa, myös osittain kiistetty. Kun ihmiset juhlivat demokratiaa eduskunnan äänestäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista, vain vasemmistosta osattiin huomauttaa, ettei ihmisen arvo ja ihmisoikeudet saisi olla keskustelun ja äänestämisen asia ylipäätään. Kun poliisi valittaa, että rasististen ja avoimesti fasististen mielenosoitusten kieltäminen ja hajottaminen ei kuulu demokratiaan, vain vasemmisto osaa huomauttaa, ettei demokratian vastainen toimintakaan voi kuulua demokratiaan. Kun päättäjämme ovat toinen toistaan ponnettomampia keksimään keinoja ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi, vain vasemmisto on huomauttanut, että planeetan selviäminen on tärkeämpi arvo kuin talouskasvu, porvariston vapaus tai jopa yhteiskuntarauha.

Tällaisissa, jopa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ilmenevissä kysymyksissä, maltillinen vasemmisto, keskusta ja oikeisto näyttävät todelliset kasvonsa. Heille ihmisoikeudet ovat vain demokratiassa käytettävä neuvottelukortti, josta voidaan rauhan nimissä tinkiä kuten veroprosentista tai palkkatasosta. Heille planeetan selviäminen ei ole lainkaan yhtä tärkeää, kuin planeetan selviäminen markkinatalouden puitteissa ja yläluokan vapaudet säilyttäen. Maltilliselle laki, järjestys ja sivistyneet toimintatavat ovat jumalallinen kolminaisuus, jonka alttarilla uhrataan kaikki mitä se vain keksii vaatia. Kyllä, jalot päämäärät eivät oikeuta mitä tahansa toimintatapoja, mutta maltilliselle vasemmistolle, keskustalle ja oikeistolle ei ole olemassa niin julmaa ja hirveää lopputulosta, etteikö sitä voitaisi oikeuttaa jaloilla toimintatavoilla.

Mikä vielä oudompaa, oikeiston ja keskustan vasemmistovastaiset argumentit ovat väsyneintä ja ankeinta argumentointia ikinä. Allekirjoittanutkaan ei ole kasvanut vasemmistolaisessa kodissa, vaan tärkeimpiä yksittäisiä syitä kommunistiseen liikkeeseen liittymiselle oli oikeistolaisen ajattelutavan lässähtäneisyys. Kun vasemmistolaiset ovat osanneet kertoa minulle yksityiskohtaisesti logiikkansa toiminnan kohdalla sekä sen rajan, missä vaiheessa, millä kriteereillä ja minkälaiseen väkivaltaan ryhdytään, oikeisto osaa antaa vain tunkkaisia latteuksia siitä, kuinka väkivalta on ikävää ja muutenkin ihan vain mälsää. Oli vasemmisto oikeassa tai ei, ainakaan se ei teeskentele, että asia olisi jotenkin hirvittävän yksinkertainen. Millään tasolla maapallon hankalasta tilasta kiinnostunut ihminen ei voi kyetä ottamaan oikeistolaista tai maltillista maailmankuvaa vakavissaan.

Kun Suomessa leikitellään hevosenkenkäteorioilla ja verrataan rasistista ja vasemmistolaista väkivaltaa toisiinsa, siinä heitetään ikkunasta ulos tällaiset sinänsä kohtuulliset huomiot. Ei ole mitään objektiivista ja kaikille yhteistä syytä ajatella, että anarkistia hakkaava poliisi olisi jotenkin enemmän oikeassa kuin anarkisti itse. Voidaan ainoastaan sanoa, että poliisille järjestys on ihmisarvoa tärkeämpää, ja että anarkistille tasa-arvo on järjestystä tärkeämpää. Väkivalta on ikävää, mutta sitä tuskin kukaan on koskaan kieltänyt. Väkivalta ihmisoikeuksien puolesta nyt kuitenkin on keskeisiltä osin eri asia kuin väkivalta ihmisoikeuksia vastaan. Vasemmistolainen väkivalta nyt vain on parempaa.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.

Työttömyysturvaan on varaa

Pekka Pohjola väittää, että Suomella ei ole varaa entisen kaltaiseen työttömyysturvaan. (HS mielipide 7.9.) Hän ei voisi olla enemmän väärässä.
Vuonna 2015 työttömyysturvaa maksettiin 4,6 miljardia euroa, tosin tästä vain 60% oli julkisen sektorin vastuulla. Summa voi vaikuttaa suurelta, kunnes sitä vertaa muihin nykypolitiikan avainlukuihin.
Suomi maksaa pelkästään ympäristölle haitallisia yritystukia jopa neljä miljardia euroa vuodessa. Pääomia verotetaan maassamme jopa viisi miljardia euroa EU- maita kevyemmin vuodessa. Yritysten verovelat olivat viimevuoden elokuussa kolme miljardia euroa. Suomella on saatavia varoja yli sata miljardia euroa enemmän kuin velkoja.
Työttömyysturva vie paljon rahaa, se on totta. Se ei kuitenkaan vie niin paljoa rahaa, että voitaisiin puhua absoluuttisesta rahan puutteesta. Valtiomme käyttää vähemmän tärkeisiin ja jopa haitallisiin hankkeisiin yhtä suuria summia. Todellinen pula on poliittisesta tahdosta ja terveestä ideologiasta.

Hallituksen päiväkirja

19.4.2015

Hei päiväkirja! Eduskuntavaalit on takana, ja me voitettiin!😀 Nyt me muodostetaan hallitus Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten yhteisvoimin. Me kirjoitetaan tätä päiväkirjaa, jotta voidaan sitten myöhemmin muistella miten Suomi muutettiin.

Vaalit olivat oikeastaan aika helpot. Koko edellisen vaalikauden Sipilä oli puhunut työntekijöiden ja köyhien puolesta. Soinikin tokaisi, että köyhiltä ei kerta kaikkiaan leikata. Kun tätä vertasi Katainen-Stubb-hallituksen menoon, niin voitto oli sitä myötä selvä. Me myös luvattiin eri tavoin, että koulutuksesta ja opiskelijoista ei leikata, joten nuoret olivat meidän puolellamme. Sipilä ja Stubb lupasivat, että leikkaustarve on kuusi miljardia euroa. Tästä on hyvä lähteä uudistustyöhön.

10.5.2015

Moikka päiväkirja!

Ensimmäiset muutosvastarinnan pesäkkeet on nyt näkyvissä. Muistatko kun kerroimme, että leikkaamme vain kuusi miljardia? No, ammattiliitot lällätteli meille eikä suostunu kuuntelemaan, joten me päätettiin leikatakin kymmenen miljardia. Jostain syystä kaikki suuttui siitä ja valittaa nyt ihan sikana. Miksei ne tajua, ettei me voida antaa tollasen dissauksen olla ihan ilmaista. Haters gonna hate.

29.11.2015

Nyt se sitten tapahtui, päiväkirja! Me oltiin luvattu muutamille kavereille, että me autettaisiin niitä pääsemään pälkähästä, kun kansainvälinen verotietojen jakaminen yleistyy tässä kohtapuoliin. Me oltiin tekemässä sellaista hallintorekisterihanketta, jonka avulla ne voisi päästä rangaistuksetta kun tietoja aletaan julkistamaan.

Asiantuntijat tietysti laittoi vastaan, koska niillä nyt on aina joku juttu korruptiota ja veronkiertoa vastaan.😛 Ei siinä mitään, mutta Stubb meni sanomaan, että asiantuntijat on ihan tod tän takana. Vakuutteli sitä kovaan ääneen. Noh, asia olisi vieläkin voinut mennä läpi, mutta sitten joku kiittämätön toimittaja sai jostain tietää, ettei asiantuntijat yhtään ole tän takana. Nyt tässä on menossa ihan täysi hulabaloo, eikä me varmaan saada sitä rekisteriä läpi tällaisessa mediamyrskyssä. Pitäisi jo se kansa huolen omista asioistaan eikä aina sekaantuisi kun me uudistetaan!

24.2.2016

Hyvä päiväkirja

Opiskelijat kimmastuivat nyt jostain syystä. Sanoimme leikkaavamme koulutuksesta, ja nyt ne on kaikki ihan barrikadeilla. Toki on totta, että lupasimme jättävämme koulutuksen rauhaan, mutta ei kai ne nyt voi oikeasti odottaa meidän pitävän sitä lupausta? Ihme porukkaa.

Oli miten oli, me laitetaan Orpo lupaamaan ettei koulutuksesta enää leikata, kun se todennäköisesti tulee Stubbin tilalle valtionvarainministeriöön kesäkuussa.

14.6.2016

Kiltti päiväkirja

Me ollaan väännetty vaalivoitosta asti sellaista juttua kun yhteiskuntasopimus. Se on ollut lähes allekirjoitettuna jo monta kertaa, mutta aina ne ammattiliitot valittaa että me leikataan heikoilta ja annetaan vahvoille. Duh! Miten ne muuten ois vahvoja ellei me koko ajan annettais niille kaikkea? No, jokatapauksessa se sopimus on nyt allekirjoitettu! \o/

Me jouduttiin lupaamaan että kuntien talous pysyy kustannusneutraalina. Tarkoittaa siis käytännössä sitä, ettei kuntien talouksiin tule enää kovin suuria leikkauksia.

15.8.2016

Hei päiväkirja!

Me leikataan lisää koulutuksesta. Tiedetään tiedetään, me luvattiin olla leikkaamatta. Tää nyt on silti aika tärkeä juttu, joten ei tältä nyt voi välttyä. Jotkut opiskelijat ja AY-jyrät nyt kuitenkin veti tästä pultit. Luulisi jo niiden tajuavan, ettei rahaa tule taikaseinästä.

31.8.2016

Ei ole totta!

Me oltiin jo aloittamassa budjettiriihtä ja sitä rataa, mutta jostain puskasta tuli muutama ammattiliitto ja halusi lisäselvityksiä kuntaleikkauksista. Joo joo, oltiinhan me luvattu että niitä ei tule, mutta hitto soikoon tämä on Suomi! Me nyt vaan halutaan tämä juttu näin! Onko se oikeasti niin paljon pyydetty, että ammattiliitot pysyy kiky-sopimuksessa, mutta että me saadaan toimia ihan miten vain? Ihme sekoilua.

Hyvä päiväkirja, mikä siinä on, että rehellinen hallitus ei saa sitä kunnioitusta ja luottamusta jota se ansaitsee ja tarvitsee maan pyörittämiseen? Me ei kerta kaikkiaan tajuta, että mistä ne ammattiliitot aina keksii valittaa. Mukamas epärehellisyyttä siellä ja luottamuspulaa täällä, anna meidän kaikki kestää. Me ollaan pidetty meidän lupauksia juuri niin paljon kuin on ollut meille käytännöllistä, voiko enempää vaatia?

Oli miten oli, tarkasteltiin tässä viimeaikojen kannatuslukemia. Kaikki tämä draama ei tunnu vaikuttavan meidän pääpuolueen kannatukseen. Keskusta on edelleen isoin! Jee! Onneksi kansa ymmärtää.

Oi niitä aikoja.

Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.

Kannustinloukkuja pitää aina olla

Sosiaaliturva on liian suuri! Se on talouden tiellä, koska eihän kenenkään kannata mennä töihin, kun sosiaaliturva on palkkaa kookkaampi. Ihmistenhän kannattaa jäädä kotiin istumaan.

Kaikki tietävät mikä on paljon puhuttu ”kannustinloukku”. Suomalaisesta keskustelusta päätellen se on itse tuomiopäivän ratsumies, hirmuisa kaaosvoima, joka täytyy pysäyttää hinnalla millä hyvänsä. Harvempi tietää, että kannustinloukut ovat typerä argumentti yhtään mihinkään. Olisi kovin hälyttävä merkki, jos kannustinloukkuja ei olisi.

Kannustinloukku on tilanne, jollaista ei voi olla olematta järkevässä yhteiskunnassa. Ei ole olemassa sellaista sosiaaliturvaa, etteikö yrittäjä voisi tarjota pienempää palkkaa. Poliittinen keskustelu on kovin epärakentava, jos kannustinloukku nähdään järkevänä argumenttina, sillä jos huomenna sosiaaliturvan taso laskettaisiin euroon kuukaudessa, voisin ylihuomenna perustaa yrityksen ja ehdottaa palkaksi viisikymmentä senttiä kuussa. Sitten kun kukaan ei tarttuisi tarjoukseen, voisin hieman tirauttaa kyyneleitä ja kirjoittaa koskettavan blogikirjoituksen kannustinloukuista. Omassa paremmuudessaan piehtaroivat pukupellet tulevat valittamaan kannustinloukuista niin kauan, kuin sosiaaliturvaa on ylipäätään olemassa.

Valitus on sitä kummallisempaa, mitä lähemmin tarkastelemme ”purkakaa sosiaaliturva”-huutoja. Periaatteessahan kannustinloukkujen vastainen logiikka harmittelee sitä, että ihmisten ei ole kerta kaikkiaan pakko hyväksyä mitä tahansa paskaduuneja suunnattomassa epätoivon ja selviytymistaistelun vimmassa. Minä en ole lainkaan pahoillani siitä, että yhteiskunnassa on olemassa joku alimmainen taso, jonka kohdalla voi viime kädessä valita vaikka työttömyyden, mieluummin kuin kaikkea ihmisarvoa polkevan hikipajan.

Poliittisesta vasemmistostakin voi joskus kuulla kannustinloukkujen vastaista retoriikkaa. Sieltä käsin kritiikki tosin koskee sitä, että sosiaaliturva pitäisi järjestää tavalla, jolloin työn vastaanottaminen ei koskaan verota sosiaaliturvaa. Tämä kritiikki ei ole varsinaisesti ihmisvihamielistä ja sitä kautta pilkattavissa, mutta se on toisella tapaa outo. Palkkatyö (toisin kuin työ yleensä) tehdään juuri rahan takia, ja jokaisella ihmisellä on aina valmius pohtia onko tämä tai tuo rahallinen korvaus kannattavampaa kuin tämä tai tuo sosiaaliturva. On toki mahdollista käydä keskustelua siitä, että minkälaiset puitteet näille valinnoille ovat järkevät, ja siihen keskusteluun kannustaisinkin mm. keikkatöiden suhteen. Varsinaisia valintoja ja ”jään kotiin makaamaan” tilanteita tämä ei kuitenkaan koskaan voi poistaa, koska viime kädessä työnantajan palkkatarjous voi vain olla yksinkertaisesti liian pieni vaivaan verrattuna, ja se on kannustinloukku sekin.

Toisaalta vasemmistolainen perustulomalli on siitäkin hassu, että se on suoraa tulonsiirtoa työnantajille. Jos meillä on jonkinlainen asteittainen sosiaaliturvamalli, jossa sosiaaliturva laskee sitä myötä kun palkka nousee, niin se on käytännössä surkean liiketoiminnan surkeiden palkkojen subventointia valtion taholta. Suurimmat skeptikot ovat arvioineet, että tällainen asteittainen sosiaaliturvamalli johtaisi ainoastaan palkkojen alenemiseen, koska työnantajat voivat sysätä ihmisen elättämisen kustannuksia valtiolle. Vaikka näin ei kävisikään, niin se olisi tulonsiirtoa yhtiöille silti, ja lisäksi kannattamattomien liikemuotojen tukemista.

Tässä vaiheessa oman elämänsä pankkiirit tulevat viimeistään vetämään tavanomaisen korttinsa:
”Mutta onhan yhteiskunnassa tehtävä työtä! Eihän tästä tule mitään jos kaikki lepäävät kotona ja saavat suunnatonta tiliä!”

Argumentti on tietenkin olkiukko. Ei kukaan ehdotakaan sosiaaliturvan nostamista viiteen tuhanteen euroon kuussa, ja täten kaiken palkkatyön nollaamista. Kun kyse on lähinnä surkeimpien riistosuhteiden poistamisesta, niin pieniä kannustinloukkuja pitääkin olla. Suomen radikaalein aloite, SKP:n 1200 euron perusturva-aloite, on kirjaimellisesti köyhyysrajan tuntumassa, eikä siis loppupeleissä kovin radikaali tavoite laisinkaan.

Kyse ei edes ole siitä, että sosiaaliturva olisi jonkinlaista markkinavoimiin sekaantumista ja talouden vääristämistä. Kysyntään ja tarjontaan kuuluu luonnollisena osana valtavien firmojen ja kokonaisten teollisuudenalojen poistuminen luonnonvalinnan kautta. Ihmiset olettavat yleensä, että kannustinloukut kertovat jotain olennaista Suomen sosiaaliturvasta tai työehdoista. Jos kuitenkin firmasi ei kerta kaikkiaan kannata, ellei ihmisiä saada töihin yhdeksällä sadalla eurolla kuussa, niin se kertoo enemmän firmastasi kuin sosiaaliturvasta. Jos firmasi selviytyminen on ehdottomasti siitä muutamasta satasesta kiinni jonka saisit köyhiä kurittamalla, niin silloin on mennyt pieleen kyllä paljon muutakin kuin pelkät kannustinloukut.

Ottaen huomioon, että Suomessa työvoimakustannukset ovat kilpailualueen keskiarvoa alempana, katseen pitäisi aivan erityisesti olla siinä, että miksi näilläkään tilastoilla suomalainen myyntimies ei vain saa toimintaansa tuottavaksi. Koska kapitalismi ei ole meille voittoisan firman velkaa, ei voi samaan aikaan kannattaa kapitalismia ja valittaa siitä kun se karsii huonot liikeideat pois markkinoilta. Se on juuri sitä, mitä kapitalismi tekee.

Kun sosiaaliturvaa vaaditaan lihoiksi, kysymys on ennenkaikkea siitä, että maamme rikkaat yrittävät sysätä liiketoimintansa riskit köyhän kansan maksettaviksi. Jos on huono liikemies ja konkurssi uhkaa, niin paljon mieluummin sitä ehdottelee sosiaaliturvan poistoa ja hikipajojen tuomista Suomeen, kuin että laittaisi suosiolla lapun luukulle. Siinä ei sinänsä ole mitään objektiivisesti väärää, mutta ehkä sillä tavalla näitä avautumisia kannattaisi kuunnella. Kyse ei ole karskin pörssihain analyysistä kovan talousmaailman suhteen, vaan siinä epäonnistuneen pseudo-sijoittajan viimeinen epätoivoinen yritys pakottaa niskaan kaatuneet kustannukset muiden maksettavaksi.

Kysymys ei ole siitä, että kannustinloukut olisivat aina ja kaikkialla hyvä juttu. Kun kuitenkin puhumme Suomesta 2010-luvulla, kannustinloukut eivät ole liian suurta sosiaaliturvaa. Kannustinloukut ovat viimekädessä liian pieniä palkkoja. Kannustinloukut voi suorastaan ajatella eräänlaisena merkkipaaluna, jonka tavoite on karsia taloudesta pois sellaiset firmat ja liiketoiminnan muodot, jotka eivät kykene kustantamaan tätä määriteltyä elintasoa. On yksinomaan yhtiöiden asia pohtia, että kustantaako se mieluummin itselleen työvoimaa vai omistajille osinkoja.

Paitsi sota, myös sotilaspolitiikka tarvitsee tarkoituksen

   Puolustusvoimat haluavat asevelvolliset nopeammin palvelukseen, aseita uudistetaan ja Natosta keskustellaan kunnes kansalaisten mielipide on oikea. Sotilaskeskustelu ei ole koskaan nuoren elämäni aikana ollut yhtä vilkasta, mutta samaan aikaan se ei myöskään ole ollut koskaan yhtä merkityksetöntä.
   Keskustelu on täysin perustellusti pyörinyt sen ympärillä, että mitä vastaan meidän pitäisi puolustautua. Infosota, ”hybridisota”, pienet vihreät miehet, terrorismi ja tietysti Putin ovat aina esillä. Osa uhkakuvista on laajasti liioiteltuja, mutta osa on enemmän kuin aiheellisia. Kuitenkin kaiken tämän keskellä on unohtunut, että mitä tässä pitäisi puolustaa.
   Suomi mätänee. Ylimmän yhteiskuntaluokan korruptio leivää ja uusia paljastuksia tulee harva se päivä. Tuloerot kasvavat, ja köyhyyden ongelmat lisääntyvät jatkuvasti. Hallituksen, jotka ovat jääneet kiinni törkeästä valehtelusta ja vaalilupausten pettämisestä, jatkavat yhä toimintaansa, eikä oppositio tutkimusten mukaan herätä yhtään sen enempää luottamusta. Mikään ulkomainen kulttuuri tai punavuorelainen punikkikupla ei ikinä voisi mädättää Suomea yhtä paljon kuin Suomen johto itse. Tämän takia ei tee mieli tapattaa itseään Karjalassa.
   Tässä vaiheessa moni täysin perustellusti älähtää. Eikös Suomi kuitenkin ole ihan hyvä paikka elää? Ja onhan meillä se itsenäisyys.
   Olisi sulaa hulluutta väittää vastaan. Suomen elintaso on kuin onkin jonkin verran parempi kuin Venäjällä, vaikka se ei kovin kummoinen lohdutus köyhälle olekaan. Ja onhan Suomen demokratia kaikesta valinnanvapauden puutteestaan huolimatta selvästi Venäjän vastaavaa edellä. Nämä ovat kuitenkin sellaisia eroja, ettei niiden puolesta tee mieli kuolla totaalisessa sodassa.
   Tosiasia on se, että liki pyhyyteen asti kanonisoitu Suomen itsenäisyys on muuttunut loputtomaksi talouskriisiksi, johon köyhät eivät vieläkään näe loppumisen merkkejä. Itsenäisyytemme on sitä, että talouden tuotteet yksityistetään rikkaille ”koska riski”, mutta tappiot sysätäänkin koko kansan asiaksi. On totta, että elintasomme on vielä jokseenkin hyvä maailman mittapuulla, mutta kaikki toivo tulevaisuudesta tapetaan kylmäverisesti joka neljäs vuosi, kun kansalaisille tarjotaan mielikuvituksettomuutta ja saamattomuutta erivärisissä paketeissa. Suomen itsenäisyys on luhistunut röykkiöksi moralisoivia pukupellejä ja informaatiosodan tohtoreita, jotka tekevät puolustuspolitiikkaa tyhjistä teknokraattisista lähtökohdista käsin ilman mitään muuta motivaatiota kuin veteraanimytologia.
   Tällainen filosofia voi vaikuttaa radikaalilta, mutta en ole ajatuksissani yksin. Reservinkieltäytyminen, eli aseistakieltäytyminen reservistä käsin, on rikkonut ennätyksiä muutamaan kertaan viime vuosien aikana. Viimeaikoina tätä on edistänyt mm. ”eroa armeijasta”-sivusto, jonka ylläpitäjien mukaan yleisin motivaatio on juurikin ulko- ja puolustuspolitiikka, jonka puolesta ei haluta kuolla tai taistella.
   Tarkoitus ei ole pilkata Suomen itsenäisyyttä. Mikään ei olisi yhtä miellyttävää kuin olla ylpeä isänmaastaan ja elää jonkin selvän tarkoituksen puolesta. Tilanne nyt kuitenkin on se, että jos Venäjä hyökkää Suomeen nykyisen Nato-pelleilyn takia, niin kovin harvaa kiinnostaa kuolla tällaisen mitättömyyden puolesta. Jos haluatte reserviläiset eturintamaan, perustella mittavia asehankintoja ja oikeuttaa liki fossiilisen asevelvollisuusjärjestelmän, niin siihen on hyvin yksinkertainen keino: antakaa ihmisille jotain jonka puolesta kannattaisi taistella.
kampanjakuva

Puolustusvoimat – Tee työtä… jolla kait voisi joskus tulevaisuudessa olla myös tarkoitus

Analyysi: Perussuomalaisia käy sääliksi

Yle julkaisi uuden puoluekannatusmittauksen tänä aamuna. Päällimmäisinä tuloksina mainittiin SDP:n suosion yllättävä lasku sekä perussuomalaisten putoaminen vasemmistoliiton taakse. Keskusta ja Kokoomus kasvoivat hieman ja ovat edelleen kaksi suurinta puoluetta.

Omassa (vasemmistolaisessa) piirissäni ehdittiin jo ihmetellä, että miten Kokoomuksen ja Keskustan kannatus voi säilyä, vaikka ne ovat tehneet samaa politiikkaa Perussuomalaisten kanssa. Vastaus on osittain selvä: Kokoomuksella ja Keskustalla on pitkälti eri kannattajakunta kuin Perussuomalaisilla. Toisaalta taas kysymys on myös aidosti mielenkiintoinen.

Keskusta ja Kokoomus ovat viettäneet koko hallituskauden loikkien naurettavasta epäonnistumisesta toiseen. Kiky-sopimus syntyi vuoden väännön jälkeen, mutta asiantuntijat eivät ole sopimuksen vaikutuksesta yksimielisiä. Vaikka poliittinen linja kaikessa saamattomuudessaan miellyttäisikin Keskustan ja Kokoomuksen kannattajia, paatuneinkaan oikeistolainen ei voi olla erityisen tyytyväinen uusista ja taas uusista korruptioskandaaleista. Paitsi että ministerit pääministeriä myöten ovat sekaantuneet veronkiertoepäilyihin, on Alexander Stubb aktiivisesti yrittänyt helpottaa veronkiertoa ja Panama-skandaalista hallitus seilasi hiljaa läpi tekemättä varsinaisesti mitään. Oikeistopuolueiden kannatus on siis kummallista, mutta varsinainen mysteeri syntyy muiden puolueiden kannatuksen säilyvyydessä.

Tässä uusimmassa kyselyssä pienten puolueiden kannatuksissa näkyi tavanomaista sahaamista. Tällä kertaa Vihreiden kannatus laski hieman ja Vasemmistoliiton kannatus nousi. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna mitään dramaattista muutosta ei ole käynyt, paitsi tietenkin Perussuomalaisten nousu ja tuho.

Perussuomalaisten laskua on ehditty jo perustella äänestäjien pettämisellä hallituksessa, mutta se selitys ei riitä. Joka ikinen puolue on viimeisen kahden vaalikauden aikana osallistunut leikkauspolitiikkaan. Se on tosiasia, jonka ne kaikki mielellään unohtaisivat, mahdollisesti Kokoomusta lukuunottamatta.

Suomen politiikkaa ylipäätään eivät määrittele niinkään paljon puolueiden erot, kuin hallituksen ja opposition ero. Oli puolue mikä hyvänsä, oppositiossa se vastustaa suomalaiseen konsensukseen kuuluvaa politiikkaa, ja hallituksessa se sitten puolustaa sitä. Lähes jokainen puolue kuulostaa oppositiossa vasemmistolaiselta ja hallituksessa oikeistolaiselta. Jostain syystä ainoastaan Perussuomalaisten kannattajat rankaisevat puoluettaan tästä.

Syitä ilmiölle on varmasti monia. Yksi syy on varmasti perussuomalaisten kannattajakunnassa, jossa ollaan enemmän lojaaleja aatteelle kuin puolueorganisaatiolle. Toinen syy on mahdollisesti odotuksissa. Perussuomalaiset ovat uusi puolue, ja koska ihmiset ovat konservatiivisia, kaikelta uudelta odotetaan lähes täydellistä suoritusta, siinä missä vanhoilta puolueilta ollaan valmiita katsomaan suuriakin virheitä läpi sormien.

Tosiasia on, että Suomen poliittinen kulttuuri liittyy enemmän elämäntapavalintoihin kuin politiikkaan. Keskustan on aina tiedetty olevan lähinnä uskonnollinen lahko, mutta sama pätee vaihtelevissa määrin kaikkiin puolueisiin. Sillä ei ole mitään väliä kuinka monta ydinvoimalaa tai rantatunnelia Vihreät ajavat läpi, mutta heitä äänestetään, koska se kuuluu tiettyyn alakulttuuriin. Sosiaalidemokraatit voivat rauhassa tehdä leikkauslistoja tai alentaa palkkoja, koska demarius nyt vain on osa AY-liikkeen identiteettiä.

Tässä myllyssä Perussuomalaisia käy sääliksi. Kyseessä ei ole välttämättä kaikkein uskottavin puolue, eikä allekirjoittaneen henkilökohtaista aatetta edustava puolue, mutta on se kieltämättä keinotekoista, että Perussuomalaisilta ei sallita sitä samaa, mitä kaikki muut puolueet tekevät jokainen vaalikausi.

On vaikea sanoa kumpi on huonompi vaihtoehto. Sekö, että liikkuvana äänestäjänä yrittää nähdä jonkinlaisia pinnallisia eroja nykyisissä eduskuntapuolueissa, vai se, että lojaalisti pysyy puolueensa mukana täysin riippumatta sen tekemästä politiikasta. Koko suomalainen poliittinen kulttuuri mätänee, ja se pitäisi rakentaa kokonaan alusta riippumatta nykyisen elitistyneen puoluekentän tahdosta.

Uusimman puoluekannatuskyselyn tulokset