Ei unohdeta ilmasto-oikeutta

Ilmastonmuutosta käsitellään lähes yksinomaan poliittis-teknisenä aiheena. Koululaisten ilmastolakko, IPCC:n tutkimus ja käytännöllisesti katsoen kaikki poliitikot puhuvat ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ikään kuin se olisi jokin joukko lakireformeja.

Tietenkin ilmastonmuutoksen hillitsemiseen liittyy tekninen puoli, eikä sitä tulisikaan sivuuttaa. Päinvastoin, sitä saisi hieroa ihmisten naamaan nykyistä enemmänkin, sillä ilmastodenialistien määrä on edelleen hälyttävän suuri. Kuitenkin teknisessä keskustelussa unohtuu rinnakkainen kysymys: ilmasto-oikeus.

Oletetaan hetken ajan, että ilmastonmuutos saadaan kuin saadaankin hillittyä 1,5 asteeseen. Sillä ei ole merkitystä, että miten tämä tapahtuu. Ehkä nykyiset poliitikot tulevat järkiinsä, ehkä nykyiset poliitikot syrjäytetään, tai ehkä tapahtuu jotain kokonaan muuta. Se olisi tietenkin itsessään iloinen tapahtuma, mutta keskustelun ei suinkaan tulisi tauota siihen. Edelleen jäisi auki kysymys siitä, että mitä teemme niille päättäjille, jotka ovat vastuussa jo tapahtuneesta tuhosta.

Ja tuhoa todellakin on. New Orleansin tuho 2005 voidaan ainakin osittain sälyttää ilmastonmuutoksen koventamien myrskyjen harteille. Kuivuudet ja huonot sadot ovat jo nyt yleistyneet ympäri maailmaa. Palestiinan ja Syyrian konfliktit ovat osittain myös vesisotia. Listaa voi jatkaa, mutta tarkempia tietoja saa tähän hätään etsiä muualta.

Meillä ei ole mitään syytä vain passiivisesti hyväksyä sitä, että näiden päätösten tekijät pääsevät vastuustaan kuin koira veräjästä. Filosofi Keijo Lakkala kirjoitti Tiedonantaja-lehdessä, kuinka päättäjien pitäisi katsoa peiliin, etteivät he joudu ilmastonmuutoksen Nürnberg-oikeudenkäynnissä väärälle puolelle. Heitto ilmastonmuutoksen vastuuoikeudenkäynneistä voi kuulostaa vitsikkäältä, mutta se pitäisi ottaa mitä suurimmalla vakavuudella.

On tietenkin totta, että laki kertoo vallasta eikä oikeudesta. Kuitenkin, jos lain laatijat haluavat pitää edes näennäistä oikeudenmukaisuuden kulissia yllä, on heidän asetettava syytteeseen ilmastonmuutoksesta vastuulliset. Tai siis, jos emme aseta syytteeseen planeetan historian vakavimmasta rikoksesta vastuullisia, ei ole mielekästä järjestää oikeudenkäyntejä ylipäätään. Ilmastonmuutoksen Nürnberg-oikeudenkäyntien pitäisi olla vakava vaatimus, eikä vain mielenkiintoinen ajatus.

Muutamia vastalauseita

Olen heitellyt ajatusta muutamaan otteeseen julkisesti, ja erityisesti nykyisten puolueiden aktiivit ovat nopeita keksimään tekosyitä, joiden varjolla ehdotus pitäisi sivuuttaa. Yleisin on hurskastelu siitä, että syyttävien sormien sijaan meidän pitäisi keskittyä ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen.

Tehdäkseni asian selväksi, en tietenkään ole sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei pitäisi yrittää ratkaista. Heitto on silti lähinnä laiska väistö. Ilmastonmuutoksen hillintä ei mitenkään sulje pois ilmasto-oikeuden kysymystä. Niiden asettaminen vastakkain on keskustelun tahallista sumentamista.

Toinen yleinen vastalause on huomauttaa, että ilmastonmuutos on vanha ilmiö. Fossiilisiin pohjautuva teknologia tosiaan kehitettiin 1700- ja 1800-luvuilla, eikä sitä tulisikaan kiistää. Kuitenkin ilmastonmuutoksesta on tiedetty akateemisessa maailmassa vasta toisen maailmansodan jälkeen, ja yleisessä poliittisessa tietoisuudessa ilmiö on ollut vasta n. 30 vuotta. Tämä tarkoittaa, että oikeastaan kaikki poliittiset päätökset, joissa tietoisuutta ilmastonmuutoksen suhteen ollaan voitu vaatia, on tehty tuon 30 vuoden aikaikkunan sisällä. Siitä puolestaan seuraa, että valtaosa ilmastonmuutosta koskevien päätösten tekijöistä on edelleen hengissä ja jopa poliittisissa vastuutehtävissä. Tämä on eittämättä yksi isoimpia syitä siihen, että ilmasto-oikeudesta on puheenaiheena hiljetty suunnattomalla vimmalla.

Kolmas yleinen vastalause on vedota ilmiön monimutkaisuuteen. Tätä argumenttia voisi edustaa vaikkapa sellainen huomio, että syytetyn penkille ei voida (mukamas) valita ketään, koska syyllinen on koko sivilisaatiomme tapa järjestäytyä. Kyseessä on kuitenkin jälleen hienovarainen sekaannus. Ilmastonmuutos on tietenkin ilmiönä monimutkainen, ja siihen tosiaan liittyy koko yhteiskuntamme tapa järjestäytyä. Ilmastonmuutosta koskeva eettinen vastuu ei kuitenkaan ole monimutkainen asia.

Tämän viimeisimmän argumentin taustalla on ajatus jonkinlaisesta kollektiivisesta vastuusta. ”Me olemme kaikki syyllisiä”, sanoo monimutkaisuudessa rypevä poliitikko. Tässä maailmankuvassa poliitikko ei ehkä ole tehnyt hyviä päätöksiä, mutta se johtuu kuulemma osittain myös siitä, etteivät kuluttajat ole shoppailleet tarpeeksi vihreästi eivätkä firmat ole keränneet voittojaan vastuullisesti. Kuitenkin rivien välissä on äärimmäisen epäilyttävä maailmankuva. Jotta meillä voisi olla tällainen kollektiivinen vastuu, meillä pitäisi olla myös kollektiivinen valta. Naiiveinkaan demokratian kannattaja ei silti voi väittää, ettäkö naapurin Jessen valta olisi mitenkään verrattavissa Suomen pääministerin käyttämään valtaan. Ja koska valta ei ole yhtäläistä, myöskään vastuu ei voi olla yhtäläistä. Tämän takia ilmastonmuutoksen monimutkaisuudesta ei seuraa, että sitä koskevien päätösten vastuu on monimutkainen.

On myös odotettavissa, että jossain vaiheessa oikeudenkäyntiä aiheesta vastustetaan vedoten käytännön vaatimuksiin. Itse en ole vielä kuullut tätä vastalausetta tosielämässä, mutta epäilemättä se tulee vastaan kun muut argumentit osoittautuvat heikoiksi. Politiikassa kaikkia pitkän aikavälin tavoitteita on voitu vastustaa vetoamalla siihen, ettei se juuri nykyisessä ilmapiirissä onnistuisi. Väite olisi tietenkin sinänsä totta, sillä nykyinen globaali politiikka ei kykene tällaiseen urakkaan. Kun kuitenkin keskustelun aiheena on, että pitäisikö johonkin pyrkiä, vastalauseeksi ei kelpaa, että se ei ole mahdollista juuri nyt. Lisäksi ilmastonmuutoksen hillintä itsessään vaatii ehdottomasti nykyisen globaalin politiikan muuttumista. Jos voimme olettaa globaalin politiikan muuttuvan ilmastonmuutoksen teknisen hillinnän suhteen, miksi emme voisi odottaa ilmapiirin muutosta myös ilmasto-oikeuden suhteen?

Keitä syytteeseen?

Etukäteen on kehno pohtia keitä yksilöitä olisi syytetyn penkillä. Tarkoitushan on tosiaan järjestää oikeudenkäyntejä ja selvittää syyllisyyttä, eivätkä noitavainot helpottaisi ilmasto-oikeutta yhtään nykyistä enempää. Syytettyjä voidaan kuitenkin etsiä muutamasta pääluokasta: Poliittisista päättäjistä, taloudellisista päättäjistä sekä ”kritiikittömistä käskyläisistä”. Tämä viimeinen ryhmä siis sisältäisi kokoelman virkamiehiä, pienempiä apupoliitikkoja ja muita avainasemassa olevia tahoja jotka eivät ole päävastuussa, mutta jotka sivuuttivat mahdollisuuden mielekkääseen vastarintaan. Jos rinnastamme ryhmät alkuperäisiin Nürnberg-oikeudenkäynteihin, natsien lisäksi syytteeseen on laitettava keskeisimmät yhteistyötahot ja toiminnan mahdollistaneet välijohdon hahmot.

Syylliset olisivat lähtökohtaisesti planeetan rikkaimman kymmenen prosentin edustajia. Paitsi että köyhemmillä ihmisillä ei määritelmällisesti ole valtaa markkinajärjestelmässä, lisäksi heidän individualistinen kulutuksensakaan ei koskaan ole ollut erityisen ongelmallista. Ilmastonmuutoksesta vastuullisia eivät ole ”ihmiset” tai liikaväestö, vaan ennen kaikkea omistava luokka. Ei ole lainkaan liioiteltua väittää, että ilmastonmuutos on luokkakysymys.

Yritysjohdossa pitäisi keskittyä globaaleihin super-yhtiöihin, jotka niin ikään ovat tilastollisessa mittakaavassa dramaattisesti isompi ongelma, kuin pienemmät yritykset. Vain sata yhtiötä on vastuussa yli kahdesta kolmasosasta ilmastopäästöjä.

Globaalin politiikan suhteen syyllisiä tulee etsiä pääasiassa rikkaista teollistuneista maista. Päästöjä ei ole mielekästä laskea maiden välillä, koska esim. länsimaisten yritysten omistavat tehtaat, jotka valmistavat tuotteita länsimaisille kuluttajille, voivat hyvinkin sijaita kehitysmaissa. Siksi mielekästä ei ole seurata tämän tai tuon maan jonkinlaista keinotekoista päästömäärää, vaan sen sijaan kyseisen maan asemaa maailman politiikassa. Koska absoluuttista irtikytkentää talouskasvun ja ympäristökuormituksen välillä ei ole havaittu, voi länsimaa rikastua vain jos se tuottaa saasteensa muissa maissa pitäen kuitenkin voitot itsellään. Ilmastonmuutoksen ohella länsimaiset poliitikot tulisi saada vastuuseen harjoittamastaan ekoimperialismista, jossa saastuttavat tehtaat siirretään kehitysmaihin, jonka jälkeen kehitysmaille asetetaan pakotteita saasteiden johdosta.

Suomessa tulisi tutkia kaikki parlamentaaritason poliitikot, jotka ovat olleet hallitusvastuussa 90-luvulla tai sen jälkeen. Näin siksi, että tämä on se aika, jolloin Suomessa on tehty päätöksiä ollen tietoisia ilmastonmuutoksesta. Tämä tietenkin johtaa kirjaimellisesti jokaisen nykyisen eduskuntapuolueen tutkintaan, mutta siihen on muitakin vahvoja perusteita.

Kansalaisjärjestöjen ”Korvaamaton”-ilmastokampanja julkaisi äskettäin selvityksen, jossa se arvioi mikä vaikutus kunkin puolueen vaaliohjelmalla olisi ilmastoon, erityisesti suhteessa Pariisin ilmastosopimuksen tavoiterajaan. Vaikka selvityksessä on dramaattisesti huonompia ja parempia puolueita, tärkein huomio on se, ettei kirjaimellisesti yhdenkään tutkitun puolueen linja riitä Pariisin sopimuksen vaatimaan 1,5 asteen saavuttamiseen. Meidän poliittinen kenttämme on siis puhtaasti osa ongelmaa. Jotkut ovat isompi osa ongelmaa ja jotkut pienempi osa ongelmaa, mutta kaikki ovat silti osa ongelmaa. Ei siis ole perusteltua pudottaa näistä puoluekoneistoista ainuttakaan, kun pohditaan Suomen syytettyjä ilmasto-oikeuden edessä.