Näinkö köyhiä maita autetaan?

Tänään eduskunnassa on käsitelty jälleen Kreikkaan annettuja apupaketteja. Perussuomalaiset ovat tapansa mukaan huolissaan siitä, että rahaa annetaan jonnekin muualle, ja kenties jopa paikkoihin, joissa sitä rahaa tarvitaan. Hallitus taas puolustaa totuttuun tapaansa huomauttamalla, että kyseessä on laina, eikä mikään Kreikkaan menevä almu. Tämänpäiväisessä draamassa valtionvarainministeri Antti Rinne toi eduskunnan nähtäväksi tiliotteen näistä kohutuista vakuuksista.

Edustaja Soini, tervetuloa hakemaan, täällä on tämä tiliote, jossa todetaan, että 929 896 175 euroa ja 79 senttiä on tilillä, ja yli 12 miljoonaa korkotuottoa. Tervetuloa hakemaan, tässä on vakuudet!” – Antti Rinne

Vaan hetkinen! Meillä on siis Suomessa keskustelu, jonka osapuolista toinen vaatii köyhien maiden avustusten lopettamista, ja toinen huomauttaa, että mehän suorastaan otamme köyhistä maista rahaa pois. Tässä vaiheessa ei pitäisi enää edes kiinnostaa, että kumpi osapuoli on oikeassa. Missä meillä on poliittinen osapuoli, joka huomauttaisi rikkaiden maiden ja rikkaiden ihmisten hyötyvän köyhien maiden ja köyhien ihmisten ahdingosta? Toistaiseksi keskustelussa on ollut vain erilaisia lähtökohtia, joissa jokaisessa kuitenkin pyritään rahan nyhtämiseen jo valmiiksi nyhdetyistä paikoista.

Kreikan apupaketti ei kuitenkaan ole ainoa aiheen ympärillä vellonut kohu viimeaikoina. Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on nimittäin kirjoittanut kirjan kehitysavun karusta puolesta, ja kirjan väitteitä käsiteltiin taannoin Ajankohtaisessa kakkosessa. (Linkki Yle Areenaan) Ohjelmassa Kääriäisen huomiot siitä, että pääomavirta kulkee enemmän kehitysmaista poispäin kuin kehitysmaihin päin, ja tämän ongelman politisointi, näki vastalauseenaan lähinnä hyväntahtoisten liberaalien ”positiivista ajattelua”. Eihän pääomavirtojen keskittyminen jo valmiiksi rikkaisiin maihin merkitse mitään, jos suomalainen voi antaa pienen ruokakassin kyynel silmänurkassa kerjäävälle katulapselle.

Ulkopolitiikan veteraani Erkki Tuomioja ehti jo kritisoida kirjaa seuraavin sanoin:

”…kirja on saanut hyvän vastaanoton niissä perussuomalaisissa piireissä, joissa aina on vastustettu solidaarisuutta maailman köyhille ja osattomille.”

Paitsi että jokin tässä mättää. Jo ihan Ajankohtaisen kakkosen pinnallisessa käsittelyssä Kääriäinen huomauttaa, ettei vastusta kehitysapua sinänsä. Häntä haittaa juuri nykymuotoinen kehitysapu, joka aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Lisäksi Kääriäisen argumentointi yleensä ei lainkaan sovi oikeistopopulistien maailmankuvaan, vaan kritiikki tulee poliittisesta vasemmistosta käsin: meidän pitäisi auttaa kehitysmaita, mutta sen sijaan näytämme riistävän niitä. Perussuomalaiset ovat kritisoineet kehitysapua enemmän sosiaalidarwinistisesta näkökulmasta, jossa köyhyys on ansaittua ja Suomen pitäisi ajatella omaa etuaan.

Tuomioja osoittaakin sitä samaa keskustelun kieroutumista, jota Heidi Hautala osoitti Ajankohtaisessa kakkosessa.

Kun keskustelu kehitysavusta on totuttu käymään tietyistä juoksuhaudoista käsin, ei uusiin näkökulmiin osata enään suhtautua. Tähän mennessä kehitysavusta ovat keskustelleen toisaalta oikeistolaiset, jotka ovat halunneet lopettaa kehitysavun, ja liberaalit, jotka alahuuli väpättäen ja ”ajatelkaa lapsia”-argumentein puolustavat kehitysapua. Sitten kun keskusteluun tuodaankin kehitysapua vasemmistolaisesta näkökulmasta kritisoiva, kukaan ei enää osaa suhtautua keskusteluun. Oikeistolaiset luulevat, että he ovat saaneet uuden puolustajan kehitysavun vastustamiselleen, ja liberaalit teeskentelevät, että kritiikki tulee oikeistosta käsin, ja että kriitikko haluaa lakkauttaa kehitysavun kokonaan.

Vaan tosiasioita ei voi muuttaa. Länsimainen apu kehitysmaihin on luonteeltaan skitsofreeninen. Me haluamme auttaa köyhiä vaikka väkisin, mutta kun käytännössä suunnittelemme avun muotoa, emme kerta kaikkiaan hyväksy sellaisia avun muotoja, jotka eivät hyödytä myös meitä itseämme. Ajankohtaisessa kakkosessakin ehdotettiin ilmeisen tosissaan, että kehitysapurahoja voisi myöntää suoraan (suomalaisille) firmoille. Kreikalle voidaan antaa apua, mutta vain, jos sieltä maksetaan ennen pitkää kaikki takaisin korkojen kera. Ei ole ihmekään, että pääomavirrat kulkevat edelleen rikkaita maita kohti, ja että tuo virta on pahimmillaan voimistunut.

Joidenkin mielestä kehitys on tietenkin hyvää. Eikös hyvinvointivaltio perustukin taloutemme kasvuun, ja eikö kyseessä ole vapaan markkinatalouden mukaisesti kaikkia hyödyttävä suhde?

Tosiasia on se, että tavalliset suomalaiset eivät tuosta pääomavirrasta hyödy. 90-2010 lukujen välisenä talouskasvun aikana köyhimmän 10% reaalitulot ovat suorastaan pienentyneet. Kreikan Syrizaa äänestäneillä ja Espanjan Podemosta tukevilla voisi myös olla sanansa sanottavana siitä, kuinka ”molempia hyödyttävä” tämä suhde onkaan.

Kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, ja tätä prosessia onnistutaan kaiken päälle puolustamaan ”köyhien auttamisena”, on täysin aiheellista pysähtyä pohtimaan yhteiskuntamme syvempiä rakenteita. Sen enempää mainostamatta huomautan tähän väliin, että Tampereen kommarinuorilla käynnistyy 17.2. lukupiiri Leninin teoksesta ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”. Jos päivänpoliittisesta keskustelusta voi päätellä jotain, niin ainakin sen, että teoksen aihe on edelleen tärkeä.

 

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s