Jos elinkeinoelämän edustajia ja yleisiä porvareita on uskominen, Suomi romahtaa ja lapset kuolevat koska inhottava ja ahne AY-liike lakkoilee puhdasta ilkeyttään. Meidän on annettu ymmärtää, että Suomen AY-liike on jotenkin aivan poikkeuksellisella sotajallalla, että lakkoilu on Suomessa yleistä ja liiallista. Hysteria on huipentunut ehdotukseen, jonka mukaan lakko-oikeutta pitää rajata sen liiallisen ja herkän käytön vuoksi.
Tosiasia on se, että Suomessa ei juurikaan lakkoilla. Ensinnäkään Suomessa ei kansainvälisesti lakkoilla paljon. Työtaisteluissa menetettyjen tuntien osalta Suomi kuuluu rikkaiden länsimaiden keskikastiin. Mitä tulee työtaisteluiden määrään, Suomi ei ole edes pohjoismaissa pahin tapaus. Allaolevista kuvioista kannattaa huomata myös mahdollisuudet tilastojen väärinkäyttöön ja valikoivaan tulkintaan. Työtunneissa mitattuna Norjassa lakkoillaan enemmän, vaikka työtaisteluiden määrä onkin Suomessa selvästi isompi.
Vaikka vertailu tehtäisiinkin ajallisesti eikä paikallisesti, Suomessa ei eletä erityisen lakkoherkkää aikaa. Päinvastoin, mikäli emme laske poikkeusvuotta 2005, työtaisteluiden määrä noin yleensä on lähes 30-luvun tasolla, jolloin valtio tukahdutti ammattiyhdistystoimintaa kommunististen salajuonien pelossa.
Ottaen huomioon kuinka mitätöntä, tai mittarista riippuen keskivertoa, lakkoilu Suomessa on, herää kysymys mistä nykyinen hysteria on saanut alkunsa. Esimerkiksi vuonna 2016 Kauppalehden toimitus tulkitsi ylläolevia tilastoja niin, että heidän mielestään suomalaisten ammattiliittojen ”lakkoase laukeaa liian herkästi”. Jotta tulkinta oli saatu aikaan, jutussa oli käytetty sopivasti kahta alhaisen toiminnan vuotta lähdeaineistona, ja vertailtu niitä keskenään.
Vaan entäpä tämänkertaisen lakkoilun syy? Irtisanomissuojasta on puhuttu niin paljon, että oli suoraan sanottuna hämmästyttävää oppia, kuinka irtisanominen onkin Suomessa helppoa ja halpaa. Akavan kansainvälisten asioiden päällikkö Markus Penttinen ilmaisi asian näin vuonna 2013:
”Vahva irtisanomissuoja Keski- ja Etelä-Euroopassa on kuitenkin aiheuttanut Suomellekin ongelmia. Kun yrityksen on pitänyt vähentää tuotantoa Suomesta tai muualta Euroopasta, irtisanominen on ollut helpompaa ja halvempaa Suomen tuotantolaitoksista kuin Keski- tai Etelä-Euroopasta. Toimenpiteet ovat sitten kohdistuneet enemmän Suomeen, jatkaa Penttinen.”
Ironisesti siis talouden kriisiaikoina vahva irtisanomissuoja on kilpailuetu, eikä suinkaan kilpailukykyä murentava tekijä. Nykyinen irtisanomishysteria onkin tämän takia kohdistettu ”yksittäistapausten” irtisanomisen helpottamiseen. Virallinen tarina menee niin, että vaikka isot irtisanomiserät ovat helppoja, vaikeista yksilöistä eroon pääseminen on vaikeaa. Tämä on kuulemma erityisen vaikeaa pienille yrityksille.
Väitteen tueksi piirretty tilasto ei tosin anna perustetta aivan nykyisenlaiselle ylireagoinnille. Tilasto kyllä osoittaa yksilökohtaisen irtisanomisen olevan Suomessa hivenen keskivertoa vaikeampaa, mutta mistään huipusta ei ole kysymys, emmekä me muutenkaan dramaattisesti eroa kilpailumaista siinä suhteessa.
Varustelekan perustaja Valtteri Lindholm onkin osannut kertoa, kuinka jumiutuneissa irtisanomistilanteissa ongelma on ollut yhtä paljon huonon yrittäjän pään sisällä kuin vaikeassa työntekijässä tai jäykässä lainsäädännössä.
Nämä tilastot eivät anna kuvaa tilanteesta, jossa Suomea riivaa kiihkoinen lakkoepidemia, tai jossa irtisanominen olisi jotenkin ylitsepääsemätön este kansainväliselle kilpailulle. Kysymys on jälleen kerran hätäisistä poliittisista valheista, joiden tehtailemiseen Elinkeinoelämän Keskusliitto on alunperin perustettukin, ja joiden tarkistamiseen medialla ei ole ollut joko aikaa tai mielenkiintoa.
Karl Marxin hiilihanko 