Velkaongelmat ja liikaa hyvinvointia – valheita ja korruptiota

”Suomella on liikaa velkaa, liian suuri julkinen talous ja meillä on liian paljon etuuksia!”. Kuultu on. Se, mitä täällä kuulee vähemmän on se, että Suomella ei ole liikaa velkaa, julkinen sektorimme ei ole liian suuri ja että meillä ei ole liikaa etuuksia. Oikeiston latteuksia on viime kuukauksien aikana jauhettu mediassakin sen verran, että on hyvä kerrata tosiasiat. Yllättävää on sekin, kuinka helposti tosiasiat selviävät.

Suomessa ei ole velkaongelmaa

Iltalehti uutisoi joulukuun alussa, kuinka Suomen ”valtava velkataakka” alkoi kertymään Vanhasen hallituksen aikana, ja kuinka se on edelleen kertynyt Kataisen ja Urpilaisen aikana. Asetelma on ovela, sillä keskustelunaiheeksi otetaan heti poliitikkojen rooli velkaantumisessa, ja taustalla automaattisesti oletetaan velan olevan liian suuri.

Tosiasiassa Suomen velka on selvästi Euroopan keskiarvon alapuolella, ja jopa monia vahvaksi luokiteltuja talouksia paremmalla pohjalla.

Jos ranskalaiset saisivat päättää, niin Suomen velkaa ei kuvailtaisi ”valtavaksi”.

Lisäksi tällainen tilastojen tulkitseminen ottaa taloudesta huomioon vain menot. Suomella on myös tuloja.

Pelkän bruttovelan hätäily on kuin huolestuisi maailman menestyneimmän yhtiön menoista. Menot kun eivät ole ongelma, jos tulot ovat suuremmat. Myös Suomen velkaseikkailuissa tulot ovat huomattavasti menoja suuremmat.

Muutenkin hyvän blogin, revalvaation, eräässä artikkelissa asiaa valotetaan pidemmälle eläkeyhtiö Ilmarisen talousjohtajan haastattelun kautta.

Vaikka bruttovelkaa valtiolla on yli 90 miljardia euroa, valtion nettovelka on osake- ja muun varallisuuden vuoksi vain 50 miljardin luokkaa. Bruttovelasta saadaan nettovelka vähentämällä siitä finanssisijoitukset. Lisäksi työeläkeyhtiöillä on sijoituksia yhteensä yli 150 miljardin euron verran, jonka luottoluokittajat katsovat osaksi julkista taloutta.

Hädän taustalla on sinänsä ymmärrettävä hysteria siitä, että vaikka velka olisi pieni, niin se on liian suuri ”jätettäväksi jälkipolville”. Tämä populistinen ajattelu olettaa, että valtionvelka toimii kuten henkilökohtainen velka. Yksittäisten kansalaisten velathan on tapana maksaa viimeistään ennen kuolemaa, jotta ne eivät jäisi lapsille. Valtio ei kuitenkaan kuole, tai ainakaan se ei suunnittele kuolevansa, eikä valtiolla siksi ole olemassa mitään luonnollista rajaa, johon mennessä velka pitäisi maksaa.

Tulevien sukupolvien argumenttia on aikoinaan yritetty pönkittää niinsanotulla Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksella, joka väitti talouskasvun hidastuvan kun valtionvelka kasvaa. Kuitenkin monet saattavit muistaakin tutkimuksen, sillä se aiheutti mediasirkuksen viime keväänä, kun se paljastui virheelliseksi ja paikkansa pitämättömäksi.

Suomen velka on tietysti monimutkainen asia, ja siihen liittyy muutamia ongelmia, mutta missään velkakriisissä emme ole. Jos tämä aihe kiinnostaa, kannattaa katsoa alla oleva luento.

Julkinen sektori ei ole liian suuri

Tänään koko kansan presidenttinä tunnettu Sauli Niinistö asettui avoimesti leikkaus-intoilijoiden presidentiksi, kun hän sanoi julkisen sektorin olevan liian suuri. Niinistö tähdensi, että Suomen julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta (58%) on ”liian suuri”, ja että: ”tilanne ei ole terve”. Lisäksi eräässä toisessa jutussa Niinistö sanoo Suomen julkisen sektorin osuuden olevan maailman suurin, jota on vaikea todistaa. Vuoden 2012 tilastoissa Suomi on kieltämättä kärkipäässä, mutta ei suurin, ja lisäksi tilastoista on kokonaan pudotettu sellainen julkisen sektorin jättiläinen, kuin Kuuba.

Niinistö ei tietenkään viitsinyt tähdentää, että mitä tarkoittaa ”terve” julkisen sektori koko, tai miksi tämä luku on liian suuri, mutta lausunnossa on muitakin ongelmia.

Ensinnäkin, julkinen sektori ei kasva huvin vuoksi. Aina teollisen vallankumouksen alusta saakka julkinen sektori on kasvanut vain muutamin notkahduksin. Tämä ei johdu siitä, että marxilainen salaliitto soluttaisi maailman valtioita hitaasti, vaan siitä, että uudenlaiset teknologiat ja verkostot vaativat laadukasta ja varmaa yhteiskuntarakennetta, ja tätä kautta mittavia investointeja.

Monet valtiot ovat tietenkin yrittäneet yksityistää näitä modernin yhteiskunnan osa-alueita, mutta kokemukset ovat olleet karuja, ja usein kokeilu on lopetettu toimintojen takaisin kansallistamiseen. Esimerkkejä löytyy mm. Pariisista, Britanniasta ja Kaliforniasta.

Niinistö mainitsee puheenvuorossaan sinänsä varsin varteenotettavan ongelman, eli sen, että julkisella sektorilla ollaan säästetty lähinnä suorittavan työn tekijöistä, siinä missä johto pitää työpaikkansa ja vielä saa mässäilevät bonukset päälle. Tämän liittäminen julkiseen sektoriin on kuitenkin tekaistua, sillä ilmiö on vähintään yhtä vakava yksityisellä sektorilla. Tämä ongelma ei liity markkinatalouteen, sosialismiin tai mihinkään muuhunkaan talouskiistaan, vaan on suomalaisen organisaatio- ja johtamiskulttuurin ongelma. Suomalainen korkeimman tason johtaminen on täysi vitsi, ja paljon mieluummin keskustelisin siitä, miksi suomalainen johtaminen ei tunnu tuottavan juuri mitään tuloksia korkeista palkoista huolimatta.

Osaltaan on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että kun Niinistö sanoo Suomessa olevan ”liian suuri julkinen sektori”, kukaan ei tunnu kysyvän kysymystä: ”liian suuri julkinen sektori mihin tarkoitukseen?” Muutenkin julkisen sektorin keskustelussa pakollinen Olli Savelan kirjoitus huomauttaa, että koska moni menoerä on Suomessa siirretty julkiselle sektorille, myös julkisen sektorin tulot on täytynyt nostaa menoja kattamaan. On siis ymmärrettävä, että jos Niinistö ehdottaa julkisen sektorin budjetin leikkausta, on myös julkisen sektorin kuluja siirrettävä yksityiselle sektorille. Yleensä vain tällainen huomautus hiljentää elinkeinoelämän itkupotkut isosta julkisesta sektorista.

Niinistön huoli julkisesta sektorista on monelta huonosti naamioitu yritys ajaa läpi vapaata markkinataloutta. Tässäkin on sellainen pieni ongelma, että vapaata markkinataloutta ei ole olemassa laisinkaan.

Suomalaisilla työntekijöillä ei ole liian paljon etuuksia

Kaikki tietävät tämän elinkeinoelämä ikuisen marttyyrivirren, joka tällä kertaa tuli ulos Björn Wahlroosin suusta. Wahlroosin mielestä suomalaisten palkat ovat 20% liian korkealla. Onneksi kylmän faktan viimeinen linnake, tilastokeskuksen henkilökunta, oli nopeasti huomauttamassa, että väite on yksinkertaisesti tyhjästä temmattu. Suomen työvoimakustannukset ovat noususta huolimatta kilpailijamaita alempana.

Palkka ei kuitenkaan ole tämän keskustelun ainoa anti viimeaikoina. Myös suomalaisten irtisanomissuojaa on puitu, ja aivan yhtä valheellisin ja tarkoitushakuisin keinoin. Jo kliseeksi muuttunut Suomen työntekijöiden ”liian vahva” irtisanomissuoja paljastettiin harhaluuloksi uudenvuoden alla, kun YLE teki tällä kertaa laadukasta journalismia, ja vertaili irtisanomissuojaa Euroopassa. Jutussa paljastui, että pohjoismaissa yleensä on helppoa ja halpaa irtisanoa suuria joukkoja.

Johtopäätöksiä

Näistä, ja lukuisista muista faktoista, on jo monta kertaa todettu, että sen enempää Suomen kuin minkään muunkaan maan taloutta eivät pilaa työntekijät, julkinen sektori tai hyvinvointi sinänsä. Tämä perustuu markkinalogiikan dogmaattiseen tulkintaan, joka ei arvosta kapitalistisen logiikan omiakaan periaatteita.

Kuten edellä linkitetyssä palkkatasokirjoituksessakin huomautettiin, yhtiöt eivät päätä toimintapaikkaansa ja tapaansa pelkän palkkauksen perusteella. Palkkaus, veroaste ja irtisanomiset ovat oikeastaan aika pieni tekijä, ja pääasiassa toiminta päätetään sen perusteella, missä on raaka-aineita, ideoita, kauppaa ja yleisestikin hyvät puitteet toiminnalle.

Tämä on jo ihan arkijärjen tasolla. Jos yhtiöllä riittää asiakkaita ja voittoja, se kyllä palkkaa työntekijöitä kalliillakin palkkatasolla. Jos taas kauppa ei käy, ei ole mitään järkeä palkata halpojakaan työntekijöitä.

Tästäkin kirjoituksesta saattoi huomata, että edellä esitetyt oikeiston ja elinkeinoelämän harhaluulot olivat hyvin yksinkertaisia, niitä oli vaikea tulkita väärin ja lisäksi asioiden oikea laita oli muutaman helpon nettihaun takana. Oikeistoa ei selvästikään kiinnosta, onko Suomessa liikaa velkaa, julkista taloutta tai kansalla etuuksia. Näitä valheita motivoi silkka ahneus, palava tarve saada kaikki bisnesmahdollisuudet omaan hallintaan sekä kiihkeä sitoutuminen vanhanaikaiseen talousteoriaan. On vain surullista huomata, kuinka paljon vaivaa media näkee näiden harhaluulojen levittämiseksi.