Velkaongelmat ja liikaa hyvinvointia – valheita ja korruptiota

”Suomella on liikaa velkaa, liian suuri julkinen talous ja meillä on liian paljon etuuksia!”. Kuultu on. Se, mitä täällä kuulee vähemmän on se, että Suomella ei ole liikaa velkaa, julkinen sektorimme ei ole liian suuri ja että meillä ei ole liikaa etuuksia. Oikeiston latteuksia on viime kuukauksien aikana jauhettu mediassakin sen verran, että on hyvä kerrata tosiasiat. Yllättävää on sekin, kuinka helposti tosiasiat selviävät.

Suomessa ei ole velkaongelmaa

Iltalehti uutisoi joulukuun alussa, kuinka Suomen ”valtava velkataakka” alkoi kertymään Vanhasen hallituksen aikana, ja kuinka se on edelleen kertynyt Kataisen ja Urpilaisen aikana. Asetelma on ovela, sillä keskustelunaiheeksi otetaan heti poliitikkojen rooli velkaantumisessa, ja taustalla automaattisesti oletetaan velan olevan liian suuri.

Tosiasiassa Suomen velka on selvästi Euroopan keskiarvon alapuolella, ja jopa monia vahvaksi luokiteltuja talouksia paremmalla pohjalla.

Jos ranskalaiset saisivat päättää, niin Suomen velkaa ei kuvailtaisi ”valtavaksi”.

Lisäksi tällainen tilastojen tulkitseminen ottaa taloudesta huomioon vain menot. Suomella on myös tuloja.

Pelkän bruttovelan hätäily on kuin huolestuisi maailman menestyneimmän yhtiön menoista. Menot kun eivät ole ongelma, jos tulot ovat suuremmat. Myös Suomen velkaseikkailuissa tulot ovat huomattavasti menoja suuremmat.

Muutenkin hyvän blogin, revalvaation, eräässä artikkelissa asiaa valotetaan pidemmälle eläkeyhtiö Ilmarisen talousjohtajan haastattelun kautta.

Vaikka bruttovelkaa valtiolla on yli 90 miljardia euroa, valtion nettovelka on osake- ja muun varallisuuden vuoksi vain 50 miljardin luokkaa. Bruttovelasta saadaan nettovelka vähentämällä siitä finanssisijoitukset. Lisäksi työeläkeyhtiöillä on sijoituksia yhteensä yli 150 miljardin euron verran, jonka luottoluokittajat katsovat osaksi julkista taloutta.

Hädän taustalla on sinänsä ymmärrettävä hysteria siitä, että vaikka velka olisi pieni, niin se on liian suuri ”jätettäväksi jälkipolville”. Tämä populistinen ajattelu olettaa, että valtionvelka toimii kuten henkilökohtainen velka. Yksittäisten kansalaisten velathan on tapana maksaa viimeistään ennen kuolemaa, jotta ne eivät jäisi lapsille. Valtio ei kuitenkaan kuole, tai ainakaan se ei suunnittele kuolevansa, eikä valtiolla siksi ole olemassa mitään luonnollista rajaa, johon mennessä velka pitäisi maksaa.

Tulevien sukupolvien argumenttia on aikoinaan yritetty pönkittää niinsanotulla Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksella, joka väitti talouskasvun hidastuvan kun valtionvelka kasvaa. Kuitenkin monet saattavit muistaakin tutkimuksen, sillä se aiheutti mediasirkuksen viime keväänä, kun se paljastui virheelliseksi ja paikkansa pitämättömäksi.

Suomen velka on tietysti monimutkainen asia, ja siihen liittyy muutamia ongelmia, mutta missään velkakriisissä emme ole. Jos tämä aihe kiinnostaa, kannattaa katsoa alla oleva luento.

Julkinen sektori ei ole liian suuri

Tänään koko kansan presidenttinä tunnettu Sauli Niinistö asettui avoimesti leikkaus-intoilijoiden presidentiksi, kun hän sanoi julkisen sektorin olevan liian suuri. Niinistö tähdensi, että Suomen julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta (58%) on ”liian suuri”, ja että: ”tilanne ei ole terve”. Lisäksi eräässä toisessa jutussa Niinistö sanoo Suomen julkisen sektorin osuuden olevan maailman suurin, jota on vaikea todistaa. Vuoden 2012 tilastoissa Suomi on kieltämättä kärkipäässä, mutta ei suurin, ja lisäksi tilastoista on kokonaan pudotettu sellainen julkisen sektorin jättiläinen, kuin Kuuba.

Niinistö ei tietenkään viitsinyt tähdentää, että mitä tarkoittaa ”terve” julkisen sektori koko, tai miksi tämä luku on liian suuri, mutta lausunnossa on muitakin ongelmia.

Ensinnäkin, julkinen sektori ei kasva huvin vuoksi. Aina teollisen vallankumouksen alusta saakka julkinen sektori on kasvanut vain muutamin notkahduksin. Tämä ei johdu siitä, että marxilainen salaliitto soluttaisi maailman valtioita hitaasti, vaan siitä, että uudenlaiset teknologiat ja verkostot vaativat laadukasta ja varmaa yhteiskuntarakennetta, ja tätä kautta mittavia investointeja.

Monet valtiot ovat tietenkin yrittäneet yksityistää näitä modernin yhteiskunnan osa-alueita, mutta kokemukset ovat olleet karuja, ja usein kokeilu on lopetettu toimintojen takaisin kansallistamiseen. Esimerkkejä löytyy mm. Pariisista, Britanniasta ja Kaliforniasta.

Niinistö mainitsee puheenvuorossaan sinänsä varsin varteenotettavan ongelman, eli sen, että julkisella sektorilla ollaan säästetty lähinnä suorittavan työn tekijöistä, siinä missä johto pitää työpaikkansa ja vielä saa mässäilevät bonukset päälle. Tämän liittäminen julkiseen sektoriin on kuitenkin tekaistua, sillä ilmiö on vähintään yhtä vakava yksityisellä sektorilla. Tämä ongelma ei liity markkinatalouteen, sosialismiin tai mihinkään muuhunkaan talouskiistaan, vaan on suomalaisen organisaatio- ja johtamiskulttuurin ongelma. Suomalainen korkeimman tason johtaminen on täysi vitsi, ja paljon mieluummin keskustelisin siitä, miksi suomalainen johtaminen ei tunnu tuottavan juuri mitään tuloksia korkeista palkoista huolimatta.

Osaltaan on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että kun Niinistö sanoo Suomessa olevan ”liian suuri julkinen sektori”, kukaan ei tunnu kysyvän kysymystä: ”liian suuri julkinen sektori mihin tarkoitukseen?” Muutenkin julkisen sektorin keskustelussa pakollinen Olli Savelan kirjoitus huomauttaa, että koska moni menoerä on Suomessa siirretty julkiselle sektorille, myös julkisen sektorin tulot on täytynyt nostaa menoja kattamaan. On siis ymmärrettävä, että jos Niinistö ehdottaa julkisen sektorin budjetin leikkausta, on myös julkisen sektorin kuluja siirrettävä yksityiselle sektorille. Yleensä vain tällainen huomautus hiljentää elinkeinoelämän itkupotkut isosta julkisesta sektorista.

Niinistön huoli julkisesta sektorista on monelta huonosti naamioitu yritys ajaa läpi vapaata markkinataloutta. Tässäkin on sellainen pieni ongelma, että vapaata markkinataloutta ei ole olemassa laisinkaan.

Suomalaisilla työntekijöillä ei ole liian paljon etuuksia

Kaikki tietävät tämän elinkeinoelämä ikuisen marttyyrivirren, joka tällä kertaa tuli ulos Björn Wahlroosin suusta. Wahlroosin mielestä suomalaisten palkat ovat 20% liian korkealla. Onneksi kylmän faktan viimeinen linnake, tilastokeskuksen henkilökunta, oli nopeasti huomauttamassa, että väite on yksinkertaisesti tyhjästä temmattu. Suomen työvoimakustannukset ovat noususta huolimatta kilpailijamaita alempana.

Palkka ei kuitenkaan ole tämän keskustelun ainoa anti viimeaikoina. Myös suomalaisten irtisanomissuojaa on puitu, ja aivan yhtä valheellisin ja tarkoitushakuisin keinoin. Jo kliseeksi muuttunut Suomen työntekijöiden ”liian vahva” irtisanomissuoja paljastettiin harhaluuloksi uudenvuoden alla, kun YLE teki tällä kertaa laadukasta journalismia, ja vertaili irtisanomissuojaa Euroopassa. Jutussa paljastui, että pohjoismaissa yleensä on helppoa ja halpaa irtisanoa suuria joukkoja.

Johtopäätöksiä

Näistä, ja lukuisista muista faktoista, on jo monta kertaa todettu, että sen enempää Suomen kuin minkään muunkaan maan taloutta eivät pilaa työntekijät, julkinen sektori tai hyvinvointi sinänsä. Tämä perustuu markkinalogiikan dogmaattiseen tulkintaan, joka ei arvosta kapitalistisen logiikan omiakaan periaatteita.

Kuten edellä linkitetyssä palkkatasokirjoituksessakin huomautettiin, yhtiöt eivät päätä toimintapaikkaansa ja tapaansa pelkän palkkauksen perusteella. Palkkaus, veroaste ja irtisanomiset ovat oikeastaan aika pieni tekijä, ja pääasiassa toiminta päätetään sen perusteella, missä on raaka-aineita, ideoita, kauppaa ja yleisestikin hyvät puitteet toiminnalle.

Tämä on jo ihan arkijärjen tasolla. Jos yhtiöllä riittää asiakkaita ja voittoja, se kyllä palkkaa työntekijöitä kalliillakin palkkatasolla. Jos taas kauppa ei käy, ei ole mitään järkeä palkata halpojakaan työntekijöitä.

Tästäkin kirjoituksesta saattoi huomata, että edellä esitetyt oikeiston ja elinkeinoelämän harhaluulot olivat hyvin yksinkertaisia, niitä oli vaikea tulkita väärin ja lisäksi asioiden oikea laita oli muutaman helpon nettihaun takana. Oikeistoa ei selvästikään kiinnosta, onko Suomessa liikaa velkaa, julkista taloutta tai kansalla etuuksia. Näitä valheita motivoi silkka ahneus, palava tarve saada kaikki bisnesmahdollisuudet omaan hallintaan sekä kiihkeä sitoutuminen vanhanaikaiseen talousteoriaan. On vain surullista huomata, kuinka paljon vaivaa media näkee näiden harhaluulojen levittämiseksi.

Paluu 30-luvulle

Nyt kun meitä suomalaisia on peloteltu kestävyysvajeella ja velkakriisillä jonkin aikaa, on hyvä hetki hengähtää, ja pohtia mitä velkakriisi oikein Suomelle tarkoittaa. Käytännön tasollahan velkakriisistä puhutaan kansakunnan yhteisenä uhkana, jonka edessä kaikkien pitäisi unohtaa omat henkilökohtaiset edut. Viimeksi tämä retoriikka ruumiillistui Jutta Urpilaisen ulostulossa, jossa hän uhkaili työmarkkinajärjestöjä, jos ne eivät kanna ”yhteistä vastuuta”.

Velkakriisi on nykyiselle hallitukselle samanlainen mörkö, kuin Neuvostoliitto 30-luvun valkoiselle vallalle. Se on uhka, joka oikeuttaa käytännössä kaiken, ja jonka edessä kaikkien pitää unohtaa demokratia ja työväenliike. Urpilaisenkin ulostulossa möröllä uhkailtiin suoraan ammattiyhdistysliikettä.

Tämä vertaus on tietyssä mielessä hieman epäreilu, sillä ainakin Neuvostoliitto oli oikeasti olemassa.

Mitä ne roomalaiset ovat koskaan meille tehneet?

Päällisin puolin käsiteltynä velkakriisi vaikuttaa ihan oikealta asialta. Netistä löytyy palvelu nimeltä ”velkakello”, joka osoittaa valtionvelan olevan jo yli 80 miljardia. Yhden kansalaisen osuuskin valtionvelasta on kellon mukaan 16 000 euroa. Nämä ovat isoja lukuja!

Tällainen retoriikka kuitenkin unohtaa, että kutakuinkin kaikki luvut valtiontaloudessa ovat suuria. Myös ne saatavat.

Valtionvelka ei ole yksityishenkilön velan tavoin yksinkertainen asia. Siihen liittyy monenlaisia velan muotoja, monenlaisten julkisyhteisöjen saatavia ja paljon tulkintaa. Alla on lyhyt asiantuntijaesitelmä valtionvelasta, mutta asian yksinkertaistaen, Suomella ei ole nettovelkaa, vaan nettosaatavia.

Eli hetkinen, avataanpas tätä hieman. Suomella on velkaongelma, mutta vain jos unohdamme suhteuttaa velan taloutemme suuruuteen, jos emme suhteuta velkaamme maailman yleiseen velkatasoon, jos unohdamme kokonaan velkasaatavat ja jos emme laske eläkerahastoja osaksi kestävyysvajelaskelmia. Erityisesti tämä viimeinen hämmästyttää, sillä juuri eläkerahastojen luulisi olevan keskeisessä asemassa kestävyyttä laskettaessa.

Koko velkakriisi alkaa vaikuttaa joltain Monty Pythonin sketsiltä. Väite velkakriisistä pitää paikkansa vain, jos unohdamme valtavan määrän keskeistä faktatietoa.

Mutta miksi?

Syy tällaiselle ideologiselle rakennelmalle on tietysti ilmiselvä. Jos kansa pitää saada hyväksymään ilmiselviä oikeuksien ja etuuksien vähennyksiä, pitää kansa saada ensin vakuuttuneeksi kansallisesta kriisistä. Koska Suomi ei voi uskottavasti peloitella Venäjän peikolla tai terrorismilla, maamme oikeisto voi ainostaan selitellä velan suurta määrää, ja toivoa, että kansa uskoo kaiken.

Tietysti, jos hetkeksi sivuutamme eläkerahastojen velkasaatavat, velan suhteuttamisen bruttokansantuotteeseen jne. huomio Suomen valtion monen kymmenen miljardin suuruisesta bruttovelasta pitää teknisesti paikkansa. Kuitenkin väite siitä, että Suomessa on velkaongelma, on likainen valhe, ja tämän väitteen levittelijät valtionvarainministeriössä ja hallituksessa ovat likaisia valehtelijoita.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että valtionvarainministeriö ei rehellisesti tiedä valtiontalouden rakenteesta kovin paljoa, mutta se ei välttämättä ole lainkaan parempi vaihtoehto heidän kannaltaan.

Seuraavan kerran kun teille puhutaan Suomen velkakriisistä, kysykää onko velkakriisin käsitteeseen sisällytetty velkasaatavat, vai moralisoiko kriisivouhottaja vain bruttovelkaa. Kysykää myös velan määrää suhteessa bruttokansantuotteeseen, tämän luvun määrää suhteutettuna Euroopan maiden velkoihin, tai mikä vielä parempaa, kysykää kuinka suuri Suomen julkistalouden nettovelka on verrattuna Euroopan maiden vastaaviin.

Väite velkakriisistä on täynnä aukkoja, ja on käytännön ihme, ettei se ole argumenttina uponnut jo aikoja sitten. Todennäköisesti ainoa syy, minkä takia nämä puheet otetaan vakavissaan on se, että niiden taakse on saatu valtionvarainministeriö.

Velasta itsenäisyyteen

SuomiAreenan jälkimainingeissa Li Andersson nosti esille käsittelyn arvoisen pointin. Anderssonin mukaan suomalaista keskustelua dominoiva märehtiminen velkataakasta on osa oikeiston poliittista taktiikkaa, jolla perustellaan leikkauspolitiikkaa ja eurokuria. Oikeistopolitiikan tukemisen lisäksi keskustelulla on tarkoitus viedä huomio siitä tosiasiasta, että Suomen työllisyyspolitiikka on edelleen surkeaa.

Ajatus on täysin oikeassa siinä, että politiikan pitäisi lähtökohtaisesti lähteä täysin muista arvoista kuin rahasta, ja että politiikan pitäisi asettaa täysin muita tavoitteita kuin säästäminen. En kuitenkaan pidä siitä ajatuksesta, että siirrämme keskustelun kokonaan muualle, ikään kuin pelkäisimme oikeiston muka pätevää puhetta. Meidän pitää sen sijaan kaapata talouskeskustelu itsellemme, ja liittää se omiin aiheisiimme.

Suomessa ei ole velkaongelmaa

Keskusteluun voi lähteä mainitsemalla aivan ensimmäiseksi, että Suomen velkaongelma on täysin keksitty ilmiö. Suomen velka suhteutettuna bruttokansantuotteeseen on yksi euromaiden pienimpiä, ja maailmanlaajuisestikin se on keskiverto. Tämä ei tietenkään tarkoita, että velka olisi hyvä juttu, mutta Suomessa ei velasta saa ongelmaa tekemälläkään.

Japanissa olisin ehkä huolissani velkataakasta, mutta en Suomessa.

Toisaalta oikeiston velkahurskastelusta kertoo se, kuinka koko keskustelu pyörii pelkkien maksettavien puolella. On tietenkin helppo osoittaa valtionvelan suuria lukuja, ja teeskennellä pelastajaa, mutta jos velasta puhuttaessa ei oteta puheeksi myös velkasaatavia, jää koko keskustelu tyhjäksi retoriikaksi. Maailman rahoitussekoiluissa Suomen julkinen talous jää helposti plussalle, kun sosiaaliturvarahastomme nettoavat 150 miljardia euroa vuodessa. Luku on kasvanut vuodesta 2005 noin 50 miljardia euroa.

Jos velkataakassa on jotain ongelman juurta, niin se on valtionvelkamme rakenne. Kun tarkastelemme valtionvelan neljäätoista päämarkkinatakaajaa, niistä ei löydä yhtäkään suomalaisenemmistöistä sijoittajaa.

Tätä kautta pääsemmekin itse ongelmaan.

Velan voi politisoida

Koko oikeistolainen retoriikka, velan suhteen tai muuten vain, perustuu aina muiden palvelemiseen. Joskus meidän pitäisi peesata pankkeja ja joskus vain yleisiä sijoittajia. Yksinkertaisesti ilmaistuna, koko velkakeskustelun tarkoitus on alentaa demokratia tulosvastuuseen, ja itsenäiset valtiot samalle lähtöviivalle suurimpien omistajien kanssa.

Suomen ei pidä nöyrtyä siihen ajatteluun, että meidän päätöstemme pitäisi miellyttää puhtaasti taloudellisia tekijöitä. Vielä enemmän tämä koskee hallitusta, jonka tehtävä on edustaa äänestäjiä, eikä sijoittajia.

Aina kun velka tuodaan keskusteluun, keskusteluun pitää tuoda myös kysymys siitä, kuka päättää velkaehdoista. Todellisesti itsenäisellä valtiolla tulee olla alaisuudessaan pankki, jonka kautta rahoitus voidaan turvata ilman päätäntävallan luovuttamista suuremmille talouksille. Niin kauan kuin vasemmisto käy keskustelua siitä lähtökohdasta, että riippumatonta talouspolitiikkaa ei tarvitse olla, niin oikeiston etulyöntiasema velkakeskustelussa on täysin perusteltua.

Jos taas lähdemme riippumattoman talouspolitiikan lähtökohdista, voimme politisoida myös velan rakenteen.

Suomi on velkaa ulkomaille, mutta myös ulkomailta ollaan velkaa Suomeen, kuten jo totesin. Yksi parhaimmista kehitysavuista, mitä me voimme tarjota kolmanteen maailmaan, on velkojen anteeksiantaminen.

Itsenäinen rahoitus mahdollistaisi kehitysmaiden velkojen siirtämisen kehitysmailta suomalaiselle julkiselle pankille, ilman suurta riskiä esim. sosiaaliturvarahastoille. Toisaalta taas Suomi voisi taata halpaa lainaa ystävilleen puhtaasti poliittisin perustein, ja lisäksi riippumattomuus ulkomaisista sijoittajista lisää Suomen mahdollisuutta sanoutua irti vanhoista veloista. Tätä voi käyttää niin poliittisena lyömäaseena suurimpia velkojia kohtaan, ja lisäksi tällainen mahdollisuus parantaisi toteutuessaan Suomen julkista taloutta.

Itsenäinen rahapolitiikka ei tietenkään tarkoita pelkkää suomalaista keskuspankkia, vaan se tarvitsee myös keskustelua siitä, millä ehdoilla rahaa ja lainaa luodaan. Se on tietysti oma aiheensa, mutta se on samalla aihe, joka on vasemmistolle edullinen.

Ideasta keskusteluun

Suomen ongelmat tuskin ratkeavat näin yksinkertaisesti, ja näistä aiheista on lisäksi käymättä paljon keskeistä aineistoa. Se ei kuitenkaan ole asian ydin.

Velkakeskustelun kaappaaminen demokraattisen rahoitusjärjestelyn ja itsenäisen talouspolitiikan tarkoituksiin saavutetaan jo pelkästään ehdotuksia tekemällä. Lisäksi suomalainen keskustelu tarvitsee jonkin vaihtoehdon, joka oikeasti ajaa suomalaista ja demokraattista uudistusta, eikä ainoastaan parempia lainaehtoja etelän tukipaketteihin.