Suomalainen nettikeskustelu on saanut jälleen hysteerisen kohtauksen, kun Yle julkaisi jutun Juusosta, joka ei halua tehdä töitä. Kohussa on hieman samaa ainesta kuin taannoisessa Tatu-skandaalissa, joskin se ettei näitä skandaaleita ole löytynyt enempää kertoo hieman ilmiön merkittävyydestä. Tilastolliset tosiasiat ja asiantuntijahaastattelut osaavatkin valistaa siitä, että kyseessä on äärimmäisen harvinainen ilmiö Suomessa.
Oli miten oli, on eri asia puhua siitä kuinka yleistä ilmiö on, ja siitä kuinka yleistä ilmiön pitäisi olla. Totuus kun on se, että Juuso on oikeassa.
Meidän vanhempamme elivät nuoruutensa talouskasvun aikana. Ihmisiä haettiin säännönmukaisesti vakituisiin töihin suoraan koulun penkiltä. Jo ensimmäiset työt olivat palkallisia, ja niitä töitä ylipäätään oli. Nykynuoret sen sijaan aloittavat työuransa puhteeksi teetätetyillä kesätöillä, loputtomilla paskaduunijonoilla ja yhä useammin jopa kasalla täysin palkatonta harjoittelua. Kouluakin käydään vuosikausia vain sen takia, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada yhtään mitään työtä koskaan. Tällaisessa tilanteessa joillakin on vielä röyhkeyttä ihmetellä sitä, että miksi nuorilla ei ole hyvää kuvaa työstä ja työelämästä. Ainoa ihme Juuson jutussa on se, ettei hänenlaisiaan avoimesti luovuttaneita näy mediassa tämän enempää.
Syy Ylen jutun aiheuttamalle älämölölle on kuitenkin harvinaisen selvä. Juttu sohaisi yhtä suomalaisen kulttuurin pinttyneimpiä tabuja: työn kulttia. Suomalaiset ovat nykyään jo valmiita kyseenalaistamaan talvisodan myyttejä, sisällissodan vaikeita aikoja, hyvinvointivaltion syntyaikoja ja suomalaisen kulttuurin olemusta itseään, mutta protestanttisen työmoraalin vimmassa vaahtoava kansa ei suostu katsomaan hetkeäkään nuorta joka laiskottelee. Silti se on juuri se, mitä meidän ehkä pitäisi tehdä.
Ollaanpa hetki rehellisiä ja myönnetään itsellemme, että me työskentelemme aivan liian tunnollisesti. Masennusepidemia on yleisimpiä yksittäisiä varhaisen eläköitymisen syitä. Myös työsuojeluvaltuutetut ovat todenneet, että Suomessa tehdään enemmän töitä, kuin mikä on terveellistä tai edes työnteolle hyödyllistä. Ilmiö pitäisi ottaa asiaankuuluvalla vakavuudella, sillä keskinmäärin alle puolet suomalaisista pysyvät työelämässä edes vanhaan eläkeikään asti, puhumattakaan uudesta korotetusta eläkeiästä. Nuorten kohdalla työkulttuuri on erityisen julmaa ja armotonta, ja suoranainen työkyvyttömyys onkin juuri nuorten kohdalla kasvava ilmiö.
Ottaen huomioon ilmiön vakavuuden, nuoret suorastaan nirsoilevat töistänsä liian vähän, eivätkä suinkaan liikaa. Ei ole mitään järkeä ensin vaatia nuoria töihin millä ehdoilla hyvänsä, ja kymmenen vuotta myöhemmin itkeä krokotiilinkyyneleitä siitä hyvästä, että kukaan ei kestä työelämässä tarvittavaa aikaa.
Kaikki konservatiivit eivät tietenkään kiistä näitä faktoja, mutta he muistuttavat, kuinka vain työnteolla Suomi voi pärjätä. He ovat väärässä.
Työ ei pelasta
Kun maailman maat asetetaan järjestykseen sen mukaan, kuinka paljon niissä tehdään töitä, löydökset ovat kiinnostavia. Eniten työtä tekevät maat eivät suinkaan ole vauraita tai muutenkaan taloudellisissa mittareissa kadehdittavia dynaamisen suorittamisen pesäkkeitä. Niin ikään vähiten työtä tekevät maat ovat lähes poikkeuksetta niitä rikkaimpia maita, joita muut maat yrittävät matkia.
Näistä tilastoista voi tietysti olla montaa mieltä. Onnellisuus ei synny aineellisesta vauraudesta, kaikki ei ole rikkaissa maissa hyvin ja entistä enemmän voi myös sanoa, että kaikki ei ole köyhissä maissa huonosti. Se kuitenkin voidaan sanoa kovin turvallisesti, että silkka työn tekeminen ei tuota vaurautta, eikä siten auta Suomea ”pärjäämään” kansainvälisessä kilpailussa.
Vaan myönnettäköön, on kaksi eri asiaa pelätä kansantalouden kaatuvan laiskoihin nuoriin, ja kokonaan toinen asia pelätä ”loisia” väärinkäyttämässä Suomen sosiaaliturvaa. Mutta niiltä, jotka ovat huolissaan työttömyysturvan väärinkäytöstä, kysyn mitä Juuson sitten pitäisi tehdä?
Työmoraaliin kuuluu perinteisesti raivokas individualismi, jossa sekä työttömyys että työllisyys katsotaan puhtaasti yksilön omaksi ansioksi. Niin ei pitäisi tehdä. Maamme korkeimmalle johdollekin on yhä ylivoimaista käsittää mitä tarkoittaa, kun on olemassa työttömien ja avointen työpaikkojen välinen suhdeluku. Toki Juuso voisi rimpuilla ja pyristellä kelan ja työkkärin hampaissa, mutta mitä kuviteltavissa olevaa hyötyä siitä olisi? Niin kauan kuin työttömien ja työpaikkojen välinen suhdeluku jatkaa nousuaan, vaikka Juuso saisikin työpaikan, se tarkoittaisi vain että joku muu olisi työtön ja konservatiivien haukuttavana. Kysymys on perinteisestä tuolileikin tilanteesta: jos jäljellä on vain yksi tuoli ja kymmenen pelaajaa, sillä ei ole mitään merkitystä kuka käyttää kyynerpäitään parhaiten, koska jäljelle jää joka tapauksessa yhdeksän ihmistä ilman tuolia.
En nyt yritä sanoa, että yksilöllä ei ole olemassa mitään vastuuta yhtään mistään. Individualisteilla on kuitenkin joskus vaikea ymmärtää, että on olemassa sekä kollektiivisia että yksilöllisiä ongelmia. Työttömyys on tällä hetkellä kollektiivinen ongelma, koska se ei riipu työttömien henkilökohtaisista piirteistä vaan taloustilanteesta. On asia erikseen puhua siitä onko moraalisesti oikein palkita laiskottelua, mutta puhtaasti valtion tilikirjan näkökulmasta loisella ja aidolla työttömällä ei ole juurikaan eroa. Niin kauan kuin työpaikkoja on liian vähän, jompiakumpia tulee elämään työttömyysturvalla, eikä asialle voi mitään.
Kannustinloukkujen harha
Tässä vaiheesa konservatiivinen ammattipahastuja osaakin vetää kannustinloukut esiin. Hänen teoriansa mukaan sosiaaliturvan helppous ja korkea taso mahdollistaa loisena elämisen ja täten kannustaa laiskottelemaan. Jos jokin nimenomainen konservatiivi osaa käyttää googlea, hän osaa jopa mainita kuinka työpaikkoja on avoinna tälläkin hetkellä, ja täten siis jokainen ”loinen” on kuin onkin ylimääräistä kulua valtion kassassa.
Aluksi on mainittava, kuinka logiikka ei edes teoriassa päde. Ei ole järkevää hankaloittaa työttömyysturvaa sadalle aidolle työttömälle vain siinä vainoharhaisessa pelossa, että yksi ”loinen” saattaa väärinkäyttää turvaa aiheetta. Tällaiset yksittäiset ”väärinkäytön” tapaukset on vain hyväksyttävä missä tahansa järjestelmässä, joka on millään tasolla käytännöllinen.
Suurin osa avoimista työpaikoista, joihin ei löydy työntekijää, ovat joko surkeasti näkyvillä tai työehdot ovat millä tahansa järkevällä mittarilla liian huonot. Kuten edellä todettua, ei ole kansantaloudenkaan kannalta järkevää, että nuoret hyväksyisivät työtä ehdoilla millä hyvänsä.
Koko ajatus kannustinloukuista onkin typerä sikäli, että sellaisia on aina. Vaikka työttömyysturva olisi vain yhden euron kuussa, joku työnantaja varmasti avaisi työpaikan viidenkymmenen sentin kuukausipalkalla, ja kirjoittaisi sen jälkeen itkuisen blogin siitä kun työntekijöitä ei löydy ja on kannustinloukkuja. Pikainen vilkaisu maailman köyhimpiin maihin osoittaa, että tämä esimerkki on hälyttävän realistinen. Niin kauan kuin ihmisillä on turvallisuutta edes perheenjäsenten avuliaisuuden vertaa, löytyy myös työmoraalista vaahtoavia oikeistolaisia, jotka valittavat kannustinloukkuja.
Tosiasia on se, että Suomen sosiaaliturva on jo nyt liian pieni. Euroopan neuvosto on hiljattain lisännyt Suomen tarkkailulistalle huonon sosiaaliturvan johdosta. Paitsi että Suomi vaatii hintatasonsa johdosta korkeamman sosiaaliturvan jotta sama elintaso voitaisiin taata, suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä on helppo pudota kokonaan läpi. Viimeisimmäksi turvaverkoksi teoriassa tarkoitettu toimeentulotuki on loputtoman lomakeviidakon takana, eikä siis täytä rooliaan juuri lainkaan. Jos Juuso tällaisessa tilanteessa voi elää sosiaaliturvan varassa, häntä pitäisi palkita eikä suinkaan rangaista.
Jos tällaisessa tilanteessa työtarjous on niin totaalisen surkea, että työtön ei sitä hyväksy, se ei niinkään kerro työttömästä vaan työtarjouksesta.
Laupias työnhakija
Koko vyyhdin taustalta löytyykin järjettömän epärealistinen kuva siitä, mitä työnhakijan pitää olla. Suomalainen kulttuuri ei hellitä eikä lepää, ennen kuin työnhakija paitsi hakee aktiivisesti ja kritiikittömästi töitä, niin hänen myös pitää nauttia ja kiittää mahdollisuudestaan tehdä töitä palkatta isänmaan hyväksi. Suurin osa näistä työmoraalikohuista ei liitykään siihen, että työnhakija olisi voinut tehdä jotain toisin, tai että hän oikeasti olisi taakka yhteiskunnalle. Suurimmat kohut liittyvät yleensä siihen, että työnhakija ei ole ollut henkisellä tasolla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen siitä, että rikkaat sallivat raukan ylipäätänsä elää.
Ikävä tehtäväni on muistuttaa, että tällainen työmoraali ei sovi yhtään minkään koulukunnan taloustieteeseen. Oli kyse sitten kapitalistisesta tai kommunistisesta vapauskäsitteestä, työtä ei pitäisikään joutua tekemään hinnalla millä hyvänsä. Sosiaaliturva toimii kaikessa talousajattelussa hyvänä työkaluna määrittelemään sitä, että mikä on inhimillisen elämän alaraja, ja minkä tason alittavat työtarjoukset pitääkin unohtaa kannustinloukkujen unholaan.
Näin on aina ollut, eikä se ole koskaan kaatanut yhtäkään taloutta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, ettei työstä ole tarkoituskaan nauttia itseisarvoisesti. Toisen ihmisen eteen tehty työ on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, minkä takia lakiin on säädetty oikeus saada työstänsä vastineeksi palkkaa. Rahallinen korvaus on se todennäköisin ja vahvin syy sille miksi nouset aamulla sängystä, eikä suinkaan isänmaallinen kiihko. Miksi työttömällä pitäisi olla velvollisuus nauttia työstä yhtään sinua enempää?
On hyvinkin mahdollista, ettei yksikään työnhakija nauti työstä yhtään sen enempää kuin Juuso. Tämä ei tarkoita, että he olisivat työmarkkinoiden ulkopuolella. Se vain tarkoittaa sitä mitä se on aina tarkoittanut: jos työnantajilta ei löydy maksuhalukkuutta, ei työntekijöiltäkään voi odottaa työhalukkuutta. Kannustinloukkuihin on ilmiselvä ja ajan hammasta kestänyt ratkaisu: maksakaa enemmän palkkaa.
Juuson jutusta pahastuminen onkin käsitettävä eräänlaisena ylimielisyyden purkauksena. Koko rajanveto ”työhaluttoman loisen” ja tavallisen työnhakijan välillä on lähinnä filosofinen. Ei kukaan halua tehdä töitä hinnalla millä hyvänsä, joten miksi Juusonkaan pitäisi haluta? Ottaen huomioon, että työmoraali kumpuaa länsimaissa usein protestanttisesta teologiasta, raja loisen ja tavallisen työttömän välillä on likipitäen uskonnollinen.
Ottaen huomioon eläkepommista panikoimisen ja ihmisten työssä kestämisen, ihmisten pitäisi ottaa enemmän mallia Juusosta kuin Jari Sarasvuosta. Juuso nyt vain on oikeassa.
Karl Marxin hiilihanko 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.