Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.
Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.
Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.
Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.
Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.
Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.
EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:
Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.
Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.
Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.
Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.
Inhimillinen kriisi
Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.
Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”
Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.
Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?
Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:
- ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
- ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.
Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.
Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.
Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.
Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…
Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.
Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.
Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.
Karl Marxin hiilihanko 