Kannustinloukkuja pitää aina olla

Sosiaaliturva on liian suuri! Se on talouden tiellä, koska eihän kenenkään kannata mennä töihin, kun sosiaaliturva on palkkaa kookkaampi. Ihmistenhän kannattaa jäädä kotiin istumaan.

Kaikki tietävät mikä on paljon puhuttu ”kannustinloukku”. Suomalaisesta keskustelusta päätellen se on itse tuomiopäivän ratsumies, hirmuisa kaaosvoima, joka täytyy pysäyttää hinnalla millä hyvänsä. Harvempi tietää, että kannustinloukut ovat typerä argumentti yhtään mihinkään. Olisi kovin hälyttävä merkki, jos kannustinloukkuja ei olisi.

Kannustinloukku on tilanne, jollaista ei voi olla olematta järkevässä yhteiskunnassa. Ei ole olemassa sellaista sosiaaliturvaa, etteikö yrittäjä voisi tarjota pienempää palkkaa. Poliittinen keskustelu on kovin epärakentava, jos kannustinloukku nähdään järkevänä argumenttina, sillä jos huomenna sosiaaliturvan taso laskettaisiin euroon kuukaudessa, voisin ylihuomenna perustaa yrityksen ja ehdottaa palkaksi viisikymmentä senttiä kuussa. Sitten kun kukaan ei tarttuisi tarjoukseen, voisin hieman tirauttaa kyyneleitä ja kirjoittaa koskettavan blogikirjoituksen kannustinloukuista. Omassa paremmuudessaan piehtaroivat pukupellet tulevat valittamaan kannustinloukuista niin kauan, kuin sosiaaliturvaa on ylipäätään olemassa.

Valitus on sitä kummallisempaa, mitä lähemmin tarkastelemme ”purkakaa sosiaaliturva”-huutoja. Periaatteessahan kannustinloukkujen vastainen logiikka harmittelee sitä, että ihmisten ei ole kerta kaikkiaan pakko hyväksyä mitä tahansa paskaduuneja suunnattomassa epätoivon ja selviytymistaistelun vimmassa. Minä en ole lainkaan pahoillani siitä, että yhteiskunnassa on olemassa joku alimmainen taso, jonka kohdalla voi viime kädessä valita vaikka työttömyyden, mieluummin kuin kaikkea ihmisarvoa polkevan hikipajan.

Poliittisesta vasemmistostakin voi joskus kuulla kannustinloukkujen vastaista retoriikkaa. Sieltä käsin kritiikki tosin koskee sitä, että sosiaaliturva pitäisi järjestää tavalla, jolloin työn vastaanottaminen ei koskaan verota sosiaaliturvaa. Tämä kritiikki ei ole varsinaisesti ihmisvihamielistä ja sitä kautta pilkattavissa, mutta se on toisella tapaa outo. Palkkatyö (toisin kuin työ yleensä) tehdään juuri rahan takia, ja jokaisella ihmisellä on aina valmius pohtia onko tämä tai tuo rahallinen korvaus kannattavampaa kuin tämä tai tuo sosiaaliturva. On toki mahdollista käydä keskustelua siitä, että minkälaiset puitteet näille valinnoille ovat järkevät, ja siihen keskusteluun kannustaisinkin mm. keikkatöiden suhteen. Varsinaisia valintoja ja ”jään kotiin makaamaan” tilanteita tämä ei kuitenkaan koskaan voi poistaa, koska viime kädessä työnantajan palkkatarjous voi vain olla yksinkertaisesti liian pieni vaivaan verrattuna, ja se on kannustinloukku sekin.

Toisaalta vasemmistolainen perustulomalli on siitäkin hassu, että se on suoraa tulonsiirtoa työnantajille. Jos meillä on jonkinlainen asteittainen sosiaaliturvamalli, jossa sosiaaliturva laskee sitä myötä kun palkka nousee, niin se on käytännössä surkean liiketoiminnan surkeiden palkkojen subventointia valtion taholta. Suurimmat skeptikot ovat arvioineet, että tällainen asteittainen sosiaaliturvamalli johtaisi ainoastaan palkkojen alenemiseen, koska työnantajat voivat sysätä ihmisen elättämisen kustannuksia valtiolle. Vaikka näin ei kävisikään, niin se olisi tulonsiirtoa yhtiöille silti, ja lisäksi kannattamattomien liikemuotojen tukemista.

Tässä vaiheessa oman elämänsä pankkiirit tulevat viimeistään vetämään tavanomaisen korttinsa:
”Mutta onhan yhteiskunnassa tehtävä työtä! Eihän tästä tule mitään jos kaikki lepäävät kotona ja saavat suunnatonta tiliä!”

Argumentti on tietenkin olkiukko. Ei kukaan ehdotakaan sosiaaliturvan nostamista viiteen tuhanteen euroon kuussa, ja täten kaiken palkkatyön nollaamista. Kun kyse on lähinnä surkeimpien riistosuhteiden poistamisesta, niin pieniä kannustinloukkuja pitääkin olla. Suomen radikaalein aloite, SKP:n 1200 euron perusturva-aloite, on kirjaimellisesti köyhyysrajan tuntumassa, eikä siis loppupeleissä kovin radikaali tavoite laisinkaan.

Kyse ei edes ole siitä, että sosiaaliturva olisi jonkinlaista markkinavoimiin sekaantumista ja talouden vääristämistä. Kysyntään ja tarjontaan kuuluu luonnollisena osana valtavien firmojen ja kokonaisten teollisuudenalojen poistuminen luonnonvalinnan kautta. Ihmiset olettavat yleensä, että kannustinloukut kertovat jotain olennaista Suomen sosiaaliturvasta tai työehdoista. Jos kuitenkin firmasi ei kerta kaikkiaan kannata, ellei ihmisiä saada töihin yhdeksällä sadalla eurolla kuussa, niin se kertoo enemmän firmastasi kuin sosiaaliturvasta. Jos firmasi selviytyminen on ehdottomasti siitä muutamasta satasesta kiinni jonka saisit köyhiä kurittamalla, niin silloin on mennyt pieleen kyllä paljon muutakin kuin pelkät kannustinloukut.

Ottaen huomioon, että Suomessa työvoimakustannukset ovat kilpailualueen keskiarvoa alempana, katseen pitäisi aivan erityisesti olla siinä, että miksi näilläkään tilastoilla suomalainen myyntimies ei vain saa toimintaansa tuottavaksi. Koska kapitalismi ei ole meille voittoisan firman velkaa, ei voi samaan aikaan kannattaa kapitalismia ja valittaa siitä kun se karsii huonot liikeideat pois markkinoilta. Se on juuri sitä, mitä kapitalismi tekee.

Kun sosiaaliturvaa vaaditaan lihoiksi, kysymys on ennenkaikkea siitä, että maamme rikkaat yrittävät sysätä liiketoimintansa riskit köyhän kansan maksettaviksi. Jos on huono liikemies ja konkurssi uhkaa, niin paljon mieluummin sitä ehdottelee sosiaaliturvan poistoa ja hikipajojen tuomista Suomeen, kuin että laittaisi suosiolla lapun luukulle. Siinä ei sinänsä ole mitään objektiivisesti väärää, mutta ehkä sillä tavalla näitä avautumisia kannattaisi kuunnella. Kyse ei ole karskin pörssihain analyysistä kovan talousmaailman suhteen, vaan siinä epäonnistuneen pseudo-sijoittajan viimeinen epätoivoinen yritys pakottaa niskaan kaatuneet kustannukset muiden maksettavaksi.

Kysymys ei ole siitä, että kannustinloukut olisivat aina ja kaikkialla hyvä juttu. Kun kuitenkin puhumme Suomesta 2010-luvulla, kannustinloukut eivät ole liian suurta sosiaaliturvaa. Kannustinloukut ovat viimekädessä liian pieniä palkkoja. Kannustinloukut voi suorastaan ajatella eräänlaisena merkkipaaluna, jonka tavoite on karsia taloudesta pois sellaiset firmat ja liiketoiminnan muodot, jotka eivät kykene kustantamaan tätä määriteltyä elintasoa. On yksinomaan yhtiöiden asia pohtia, että kustantaako se mieluummin itselleen työvoimaa vai omistajille osinkoja.

Britannian lähtö on vasemmiston voitto

Britannian kansa äänesti EU-jäsenyyttä vastaan, ja tämän johdosta Britannia mitä todennäköisimmin eroaa unionista. Suomen euromyönteinen media on liki yhteen ääneen kauhistellut tätä huonona asiana, ja otsikot ovat vallanneet odotettu talouskatastrofi ja taloudellinen tuomiopäivä. Myös muutama vaihtoehtoinen näkemys on päässyt toimituksissa läpi.

Äänestys on myös julistettu äärioikeiston voitoksi, osittain sen tosiasian saattelemana, että rasistinen oikeisto näkee britannian eron hyvänä asiana. Tämä ei ole kuitenkaan sellainen asia, jossa ajattelu kannattaisi ulkoistaa idiooteille. Lähes 17 miljoonaa ihmistä äänesti EU-eron puolesta, mutta vain 3,8 miljoonaa äänesti äärioikeistolaista UKIP-puoluetta viimevaaleissa. Eron julistaminen äärioikeiston voitoksi ei ole niinkään faktan toteamista, kuin EU-myönteisen ja elitistyneen kentän oman turhautumisen purkamista. Paitsi että väite on faktuaalisesti väärä, niin on poliittinen itsemurha väkisin tunkea tämän mittakaavan voitto vastustajan tilille.

Tosiasia on, että brexit avaa ovia, jos ei unionin täydelliselle purkamiselle, niin ainakin se asettaa paineita valtaville muutoksille. Brexit on avannut työväestölle ja Euroopan kansalaisliikkeille ovia, joita EU:ssa ei ikinä olisi ollut. Tässä paljastuukin EU-myönteisen vasemmiston konkurssi, jota se jatkaa jopa nyt Unionin ollessa uhattuna ennenäkemättömällä tavalla.

EU:ssa mitään poliittista liikkumavaraa ei ollut, eikä tule olemaan. Britannian ja toivottavasti jatkossa muiden maiden ero ei takaa sen enempää oikeistolaista kuin vasemmistolaistakaan Eurooppaa, mutta juuri sen takia sitä pitääkin kannattaa. Unionin heikkeneminen avaa ovia, ja tulevaisuus on nyt avoin. Juuri se Unionin kannattajia pelottaakin.

Kuva ”lexit”-kampanjan sivuilta. Lexit kampanja edisti Britannian EU-eroa vasemmistolaisista lähtökohdista käsin.

Missä ovat oikeistolaiset tietovuodot?

Tietovuotoja tulee yksi toisensa jälkeen. Tällä kertaa asialla oli Greenpeace, joka vuosi tietoa liittyen TTIP-vapaakauppasopimuksen tiimoilta käytäviin neuvotteluihin. Tietovuodossa paljastui, että sopimuksesta on tulossa Yhdysvaltain kauppasopimus Eurooppaan päin, kuinka kansalaisille luvattua kuluttajansuojaa ei ole tulossa ja kuinka myös investointisuoja ei lupauksista huolimatta ole neuvottelulistalla.

TTIP:n vastustajat ovat jo ilkkuneet, kuinka maltilliseksi tekeytyneet vapaakauppasopimusta puolustaneet nyt näyttävät täysin idiooteilta. Ilkkumiselle olisi kuitenkin paljon laajemminkin syytä.

Vaikka politiikka on jo kaksi vuosisataa ollut äärimmäisen kirjavaa eri aatteineen ja liikkeineen, perusvire on ollut konservatiivinen. Vaikka täysin fanaattisia vallitsevien olojen puolustajia tuskin on koskaan riittänyt enemmistöksi asti, ihmiset ovat enemmän kuin halukkaita uskomaan, että neuvottelulla ja pienellä hienosäädöllä voidaan saada tuloksia. Koko lähihistorian ajan on ollut yksinomaan radikaalivasemmiston tehtävä huomauttaa, kuinka parlamentaarinen päätöksenteko ei toimi, kuinka yhteiskunta on jakaantunut hallitsijoihin sekä hallittaviin ja kuinka varsinainen muutos tarvitsisi yhteiskunnan perusteiden täydellistä remonttia. Pelottavana kattokäsitteenä on kummitellut ”kapitalismi”, josta ongelmat tietysti juontuvat.

Kun tässä on seurattu eeppisen mittaluokan tietovuotoja, TTIP-vuoto, Panama papers, Wikileaks, Edward Snowden ja Chelsea Manning, lukemattomista aikaisemmista vuodoista puhumattakaan, yksi kysymys jää painamaan mieltä: Missä ovat oikeistolaiset tietovuodot?

Milloin saamme nähdä sen päivän, kun tietovuodoissa paljastuu yksityisen sektorin toimineen vastuullisesti ja niin kuin oikeistolainen ideologia väittää sen toimivan? Missä ovat ne paljastukset, joiden mukaan kovapalkkaiset poliitikot ovat ansainneet palkkansa ansiokkaalla työllä? Entä milloin saamme kuulla, kuinka vahingoilta olisi voitu välttyä yksityistämällä, lisäämällä rikkaiden palkkausta ja valvomalla markkinoiden toimintaa vähemmän?

Lisätäänpä vielä panoksia. Olisi ihan kiva nähdä sellaisia tietovuotoja, jotka eivät antaisi yksiselitteisen vasemmistolaista maailmankuvaa valtarakenteiden huipusta ja yhteisestä päätöksenteostamme.

On yksi asia kirjoittaa jeesustelevaa blogikirjoitusta aiheesta, ja kokonaan toinen asia oppia tilanteesta jotain. Tietovuoto toisensa perään Suomi tuomitsee kyllä paljastuneet rikkeet, mutta jatkaa sinisilmäisesti sen uskomista, että vielä pimennossa oleva osa järjestelmästä toimii, jos ei moitteettomasti, niin ainakin tarpeeksi hyvin. Me passiivisesti sallimme kansanedustajien jatkuvat palkankorotukset kun tavallisilta ihmisiltä leikataan viimeisetkin roposet. Me hyväksymme  leikkauspolitiikan, koska ilmeisesti vielä on vallalla käsitys, jonka mukaan rikkaat valtaapitävät keski-ikäiset miehet ajattelisivat yhteistä etua. Katselemme vierestä, kun valta keskitetään, rikkaat rikastuvat, toiminta siirretään yksityiselle sektorille ja ”normienpurkutalkoiden” nimissä kaikki valvonta ja laatuvaatimukset puretaan. Hei, onhan Suomessa kuitenkin velkakriisi, eikö?

Tehdäänpä siis yhteinen sopimus. Kun seuraavan kerran tulee vastaavan luokan tietovuoto, tarkistakaa sen sisältö. Jos se tietovuoto sattuukin kertomaan, kuinka ihmisoikeusjärjestöjen ja aktivistien aavistukset olivat aiheettomia, niin saat tämän sopimuksen nojalla palata vanhaan ajattelutapaasi. Jos taas luvassa on jälleen uusi lista rikkaiden mässäilyä, korruptiota, yksityisen sektorin suojassa pelattua valtapeliä ja ihan vain silkkaa planeetanlaajuista terroria, niin lopetat kategorisesti oikeiston ja keskustan äänestämisen siihen paikkaan.

Pelkkä äänestyskäyttäytymisen muuttaminen on vielä aika pinnallinen teko, mutta tarkoitus on olla hetken ajan rehellisiä itsellemme. Suomalainen ajattelu menee kutakuinkin niin, että vaikka koskaan emme varsinaisesti ylläty tietovuotojen paljastamasta häikäilemättömäst ja raadollisesta maailmasta, niin yritämme vaalien alla ja poliittisessa keskustelussa unohtaa sen kaiken. Periaatteesta tietenkin vastustamme näin julmaa vallankäyttöä, mutta vielä enemmän vastustamme sitä, että saisimme imagon ”radikaalina” ja ”vasemmistolaisen” ituhippinä.

Ja okei, vasemmistolla ei ole aina kaikkia ratkaisuja valmiina itselläkään. Silti, vain idiootti kokeilee samaa ratkaisua vuosi toisensa jälkeen ja odottaa toisenlaisia tuloksia.

Jotta jokin muuttuisi, myös johtajien on vaihduttava

”Veroparatiisit kuriin”-mielenosoituksen blogissa hyökättiin rajuin sanoin Nordeasta pois vaihtavia puolueita vastaan. Nordean palveluista ovat luopuneet paitsi SDP, Vasemmistoliitto niin myös SKP.

Blogikirjoituksen ydin on jo kulahtaneessa vasemmistokliseessä: ”vika on systeemissä”. Ja niinhän se tietenkin onkin. Ajattelua kuvaa sinänsä varsin hyvä kielikuva blogista itsestään:

Eikö olisi jo aika korjata pelilauta, pelinappuloiden kiillottamisen ja itsellemme valehtelemisen sijaan?

Ovela lainaus eikö? Pankit ja pankkiirit ovat kuin ovatkin ”vain” pelinappuloita, ja rikkihän tässä on koko peli, eli kapitalismi? Kaikki on totta, mutta samalla kielikuva osoittaa ajattelun heikkouden.

Kokeilkaapas selittää shakin sääntöjä antamatta mitään tietoa sen nappuloista. Tai päinvastoin, yrittäkääpä kertoa shakkinappuloista mainitsematta koskaan pelin sääntöjä. Erottelu järjestelmän ja siinä toimivien ihmisten välillä on keinotekoinen. Tietenkin konkreettisia pankkeja pitää vastustaa! Tietenkin moraalirikkeitä tehneitä pitää rangaista! Suomalaiset puolueet tekevät siinä täysin oikein.

Filosofit rakastavat puhua metafyysisitä voimista, jotka ”vastustavat” toisiaan. Lapsille opetetaan, että asioiden pitäisi riidellä eikä ihmisten. Poliitikot puhuvat, että tässä ei ole kyse vain henkilöriidoista, vaan kokonaisten elämäntyylien eroavaisuuksista. Vaan miten asiat voisivat riidellä ilman ihmisiä? Entä miten elämäntyylit voisivat edes olla olemassa ilman niitä tukevia ihmisiä?

Suomen puolueiden toiminnassa on tietenkin paljon muita ongelmia asiaan liittyen. Ne eivät tosiaankaan kovin usein pyri muuttamaan järjestelmää, eivätkä pahimmillaan edes tunnusta järjestelmällisten ongelmien olemassaoloa. Kun ne poistavat rahansa Nordeasta, ne todennäköisesti ovat hyvin naiiveja sen suhteen, että kuinka paljon muissa pankeissa harjoitetaan veronkiertoa. On perusteltua kysyä, että kuinka suurta muutosta Nordean boikotti saa aikaan edes Nordeassa.

Tästä huolimatta monarkiaa ei voi kaataa kaatamatta kuningasta, ja kapitalismia ei voi kaataa vastustamatta kapitalisteja. Päteminen siitä, että Nordean voisi jättää toimimaan nykyisellään ”koska se on vain pelinappula”, on vain saivartelua. Nappuloiden muuttaminen on osa pelin muuttamista.

Pelinappulat ovat osa peliä, eivätkä ”vain” sen sisällä olevia uhreja. Järjestelmät muodostuvat ihmisistä, ja nykyjärjestelmää vastustetaan vastustamalla nykyihmisiä ja nykyinstituutioita.

4 asiaa veronkierrosta, jotka eivät korjaannu lähiaikoina

Panaman veropaperiskandaali on käynnistynyt, ja tulevien päivien aikana näemme median täyttyvän erilaisista analyyseistä ja ehdotuksista veronkiertoon liittyen. Vuoto on mittakaavaltaan jättimäinen, joten mielenkiintoisia avauksia on luvassa, ja muutamia hyviä on jo tullutkin.

Kun tämä on sanottu, meidän kannattanee ehkä myöntää, että tiettyjä asioita ei kuitenkaan tapahdu. Tässä lista muutamasta jutusta, jotka eivät tule toteutumaan vuodon seurauksena, vaikka niiden ehkä pitäisi.

1. Ketään ei rangaista

Mistäkö tiedän tämän? En tiedäkään, mutta menneiden tapausten jälkipyykistä päätellen ihmeitä ei ole luvassa.

Muistatteko esim. sen, että verosuunnittelua harjoittanut pääministerimme on edelleen pääministeri? Tai että hallintorekisterijupakassa todistetusti valehdellut valtionvarainministerimme on edelleen valtionvarainministeri? Me suomalaiset tuppaamme päästämään johtajamme pälkähästä koska… tai no, en kyllä rehellisesti sanottuna tiedä miksi suostumme katselemaan tällaista.

2. Laki ei muutu

Kuten pääministeri Sipilä, myös Nordea on ehtinyt jo puolustaa itseään sillä, että verosuunnittelu on täysin laillista. Tämä esitetään argumenttina verosuunnittelijan puolesta, vaikka todellisuudessa se on argumentti lakia vastaan.

Joten lakia pitää muuttaa, se on selvää. Lain muuttaminen on kuitenkin hankalaa, ja se vaatisi valtaan ihmisiä, jotka eivät olleet vastuussa veronkierron laillistamisesta alunperinkään. Se taas vaatisi poliittisia muutoksia, ja niihin ihmiset eivät ole valmiita. Vähän aikaa sitten julkaistiin puoluekannatusmittaus, jonka perusteella suomalaiset hieman ehkä nurisevat hallituksesta, mutta eivät kyllä halua mitään muutakaan.

Elleivät suomalaiset ala luopumaan puolueidentiteeteistään, niin luvassa on lisää laillista veronkiertoa ja lisää surkeita leikkauspäätöksiä, koska meille on paljon tärkeämpää puoluekannalla tärkeileminen… tai jotain. On oikeasti vaikea ymmärtää miksi pettymys politiikkaan ei näy pettymyksenä niiden poliittisten päätösten tekijöihin.

3. Kukaan ei ota vastuuta

Tietenkin tulevat viikot ovat täynnä krokotiilinkyyneleitä. Poliitikot, yritysjohtajat, kansalaiset ja aktivistit tuomitsevat veronkiertoa kilpaa toistensa kanssa. Itkuvirsiä, tuomioita sekä koskettavia anekdootteja on luvassa jopa siinä määrin, että sitä alkaa pohtimaan miten alkuperäiset verosuunnittelun mahdollistaneet lait syntyivät ylipäätään. Jonkun tuomitsijan on kerta kaikkiaan ollut pakollista osallistua myös veronkierron mahdollistamiseen.

4. Oppositio ei taistele

Tätä ei pidä ymmärtää väärin, sillä oppositio eittämättä tuohtuu, kyselee hankalia ja onpa sitä ehditty jo tekemään muutamia ihan oikeasti järkeviä ehdotuksiakin. Kaikesta tulevasta mielipidekirjoittelusta ja linjavedoista huolimatta Suomen poliittinen kulttuuri on sellainen, ettei oppositiota oikein tarvitse pelätä.

Oppositiopuolueet tulevat vaatimaan yhtä ja sitten sanomaan toista, mutta kaikki, mukaanlukien oppositio itse, tietävät ettei mitään vaaraa varsinaisista hallituksen vastaisista toimista ole.

Mm. syksyisen STOP-mielenosoituksen perustelut olivat AY-liikkeen osalta höyryjen päästeleminen, etteivät ihmiset nyt alkaisi lakkoilemaan liikaa. Oppositiopuolueet hallituskaudesta toiseen ja puolueesta riippumatta ylpeilevät erikseen sillä, kuinka he ovat sivistyneitä ja enemmän sitoutuneita hyviin tapoihin kuin asiansa ajamiseen. Kyllä me kaikki tiedämme ettei keisarilla ole vaatteita, ja että vaikka oppositio esittää ”vaatimuksia”, sillä ei ole pienintäkään aikomusta tehdä mitään välikysymystä konkreettisempaa.

Lopuksi

Positiivinen ajattelu on nyt kovin muodikasta, ja vaikka itse en negatiivisesta ajattelusta perusta sen enempää, niin tämä on sellainen kysymys, jota ei missään tapauksessa saa jättää fiilistelyn tasolle. Jos veronkierron haluaa vakavissaan lopettaa, pitää tiedostaa kaikki ne ongelmat joita asian tiimoilta on ennen ollut, ja pyrkiä korjaamaan ne. Suomen poliittiseen järjestelmään ei kerta kaikkiaan voi luottaa.

Radikaaleimmatkin ratkaisuehdotukset ovat tähän mennessä tyytyneet näpertämään talousjärjestelmän pieniä yksityiskohtia, ja vaikka ne tekevätkin sen hyvin, niin mitään sen ihmeellisempää ei ole luvassa. Tosiasiassa ehkä rakentavin ratkaisu on tullut ”Kaikki on poliittista”-blogilta, jossa ehdotetaan pankkien kansallistamista. Todennäköisesti ainoa tapa varmistaa pankkien varojen rehellinen käyttö, on asettaa ne julkiseen omistukseen.

Johtuen tästä poliittisen kulttuurimme mädännäisyydestä, veronkierron ja veronkiertäjien suitsiminen jää kansalaisten itsensä kontolle. Puoluepoliittisesti ajattelevat löytävät vastauksia ainoastaan eduskunnan ulkopuolelta, jonka takia kansalaisliikkeiden rooli korostuu tässäkin asiassa. Ilman lakkoja, mielenosoituksia, valtauksia ja häirintää tämäkin asia jää nokkaansa nyrpistelevien ja hyvätuloisten ammattipoliitikkojen imagoviikoksi.

Todennäköisesti tässäkin asiassa annetut ratkaisuvaihtoehdot tulevat olemaan saman vanhan ongelman eri versioita.

Rasismi toimii kuin virus

Tällä ei viitata biologisiin viiruksiin, vaan tietokoneviiruksiin. Vieläkin tarkemmin rasismi toimii, kuten virukset, joita käytetään palvelunestohyökkäyksissä.

Palvelunestohyökkäys tarkoittaa verkkohyökkäystä, jonka tarkoituksena on estää verkkosivuston tai -palvelun tarkoitettu käyttö. Pääasiallinen, joskaan ei ainoa, keino suorittaa tällainen hyökkäys, on tukkia palvelu suurella määrällä sinänsä helppoja palvelupyyntöjä, mutta joiden puhdas lukumäärä estää varsinaisten ja tarkoituksenmukaisten pyyntöjen käsittelyn. Palvelunestohyökkäykset ovat pelkästään Suomessa saaneet väliaikaisesti estettyä mm. Uutis-, keskustelu-, puhelin- sekä pankkipalveluita.

Rasistit ovat ideologinen liike, joka toimii palvelunestohyökkäyksen lailla. Sen strategiaan kuuluu vastustajien suun tukkiminen silkalla väitteiden määrällä, kuten kuka tahansa rasismia vastustava kirjoittaja tietää. Yksikään rasistinen väite ei ole itsessään erityisen vaikea torpattava perustavalla tavalla koulutetulle ihmiselle, mutta koska väitteitä on niin paljon, niillä onnistutaan sabotoimaan tärkeä tai asiapitoinen keskustelu.

Ongelman luonne tekee siitä erityisen hankalan käsiteltävän länsimaista demokratiaa kannattavalle yhteiskunnalle. Viimeksi Ylen Aamu-TV erehtyi antamaan kahdelle rotuoppia kannattavalle natsille ilmaista mainosaikaa, koska omien sanojensa mukaan uskoo keskusteluun sekä aatteiden tasapuoliseen edustukseen mediassa. Lisäksi taustalla on epäilemättä uskomus siitä, että katsoja kykenee rationaaliseen päätökseen itsekin.

Kaikki nämä arvot ovat eräänlaisessa filosofisessa tyhjiössä tietenkin kannatettavia, eikä tässä ole tarkoitus niitä kiistää. Me emme kuitenkaan elä filosofisessa tyhjiössä. Minkä tahansa verkkopalvelun ylläpitäjä haluaa myös antaa huonoihin kysymyksiin mahdollisuuden ja pystyy käsittelemään typerimmätkin virhepyynnöt. Tämä kyky kuitenkin loppuu sillä hetkellä kun hänen palvelunsa on järjestäytyneen palvelunestohyökkäyksen kohteena. Pinttyneinkin vapaan tiedonkulun kannattaja arvioi ihanteitaan uudelleen palomuurin mennessä rikki.

Ihmiskunnalla on vielä paljon opittavaa siitä, miten tiedonkulku ja keskustelu toimii nopean tiedonvälityksen maailmassa. Eurooppa ei ole osoittanut tiedostavansa koko asettelua laisinkaan, ja me jatkamme rasististen väitteiden vakavasti ottamista. Tilanne on verrattavissa tietopalveluun, joka jääräpäisesti jatkaa tietopyyntöjen käsittelyä manuaalisesti mitä raivokkaimman palvelunestohyökkäyksen aikana, ja perustelee sitä vapaalla ja tasapuolisella tiedonkululla.

Perinteiset näkemykset rasismin leviämisestä eivät tietenkään ole vanhentuneita. Keltainen lehdistö jatkaa toimintaansa julkisen sanan neuvoston sietokyvyn rajoilla, koska se saa rahaa kertomalla rasisteille sen, mitä rasistit haluavat kuulla. Valkoihoisella keskiluokalla ei ole mitään menetettävää rasismin yleistyessä, joten sillä on houkutus jäädä puolueettomaksi, jotta sopuisa yhteiselo ystäväpiireissä säilyisi. Nämä perinteiset selitykset rasismin leviämiselle eivät kuitenkaan tarjoa kunnollista ratkaisua sille, mitä asian eteen pitäisi tehdä.

Yhteiskuntamme tarvitsee oman spämmisuodattimen. Tämä tarkoittaa käytännössä paitsi avoimesti vihamielisten, myös pelkästään huonojen argumenttien poistamista julkisesta keskustelusta. Tietyn ideologian poistaminen lehdistöstä, nettisivuilta ja keskustelulaudoilta ei ole sananvapauden vastaista niin kauan, kuin rasisteilla on oikeus perustaa halutessaan oma lehtensä. Jos kuitenkin tämä on liian puolueellinen liike jonkun mielestä, niin keskustelun laatu tuskin putoaisi vaikka kaikki uutisten, videoiden ja blogien kommenttipalstat poistettaisiin täysin. Moni nettipalvelu on itseasiassa jo tehnyt juuri näin, ja juurikin rasistisen spämmikirjoittelun takia.

Lukijana voit tehdä vähintään sen, että et omilla sivuillasi salli rasistista tai edes hieman sekalaista rasismin kanssa flirttailevaa kirjoittelua. Oli sävy sitten vihainen tai suorastaan sovitteleva ja asiallinen, sinulla on tärkeämpääkin tekemistä. Kysymys ei ole ainoastaan hänen oikeudestaan ilmaista itseään, vaan myös siitä, että sinulla ei ole velvollisuutta käyttää palvelintilaasi tai aikaasi muiden mielipiteiden levittämiseen. Tämä periaate koskee paitsi yksittäisten henkilöiden facebook-seiniä ja blogeja, myös Yleä, Helsingin Sanomia ja Suomi24:sta.

Kun yhteiskuntamme verkostoituu entistä enemmän ja mielipiteiden kirjo kasvaa, meillä on yhä suurempi velvollisuus oppia käymään järkevää keskustelua. Ihmiset, jotka vannovat säätelemättömyyden nimiin, eivät todennäköisesti vain ymmärrä kuinka paljon ja minkälaisia mielipiteitä maailmassa levitetään. Tuskinpa sellaiset ihmiset ovat edes olleet järjestämässä kahdenkymmenen hengen kirjallisuuspaneelia yleiseen kirjastoon.

Kysymys ei voi enää olla siitä säädelläänkö julkista keskustelua jotenkin, vaan siitä, että minkälaisista salaliittoteorioista kulttuuriamme aletaan siistimään. Tosiasia on se, että jo nykyisellään tällaiset keskustelun palomuurit ovat pystyssä monen mielipiteen suhteen. Me emme kauaa katsele litteämaa-teoreetikoita tai kreationisteja julkisessa keskustelussa. On ihan mielenkiintoista pohtia miksi järjestelmällisesti suljemme julkisesta keskustelusta ulos ufoista ja keijukaisista vauhkoavat marginaalit, mutta olimme täysin valmiita tulkitsemaan rasismin salonkikelpoiseksi mielipiteeksi.

Tämä ei niinkään avaa keskustelua siitä pitäisikö joitain mielipiteitä sulkea pois. Niitä on aina suljettu ja niitä pitää aina sulkea. Sen sijaan, että salonkikelpoisten ja sekopäisten ajatusten välinen erottelu tehtäisiin sormet korvissa ja avoimuutta teeskennellen, meidän pitäisi tiedostaa oman kulttuurimme ominaisuudet ja kehittää niitä tietoisesti. Tämä tietysti tarkoittaa aina keskustelua siitä, mitkä näkemykset hyväksytään yhteiskuntaan. Se onkin paljon mielenkiintoisempi ja äärimmäisen poliittinen kysymys.

Julkinen keskustelumme on palvelunestohyökkäyksen kohteena.

Tilastotiedettä rasisteille

Heippa rasistit! Olen nyt tässä monta vuotta seurannut jutusteluanne. Moni ystäväni väittää, että te olette ilkeitä ja tyhmiä. Toki osa teistä on varmasti sitäkin, kuten mm. Soldiers of Odin porukka, jolla tuntuu olevan kova identiteettikriisi meneillään suomalaisen ja ulkomaalaisen kulttuuriperinnön välillä. Minä en kuitenkaan usko, että suurin osa teistä on tyhmiä tai ilkeitä. Vuosi vuodelta on käynyt enemmän selväksi, että teitä on yksinkertaisesti vedetty nenästä. Ehkä te ette ole saaneet mahdollisuutta opiskella aihetta, ehkä asia ei ole tullut esille ennen kuin eksyittä Jussi Halla-Ahon blogiin tai ehkä teillä on ollut joku muu syy tietämyksen puutteelle. Se ei ole kummallista, sillä kovin moni muukin painii tässä blogissa käsiteltävien asioiden kanssa. Oli miten oli, se on selvää, että muutama tilastotieteen seikka kannattaisi selventää, ennen kuin kiirehditte syyttämään kokonaisia kulttuureita rikollisiksi.

Pidemmittä puheitta, mennään suoraan asiaan.

1. Suhteellinen yliedustus ja absoluuttinen edustus

Kaikkihan tietävät maahanmuuttajien olevan yliedustettuja rikostilastoissa, eikö niin? On todettava, että väite sinänsä pitää täysin paikkansa. On kuitenkin mielenkiintoista seurata, kuinka pitkälle vietyjä johtopäätöksiä ihmiset ovat siitä valmiita vetämään.

Vuonna 2014 käräjäoikeudessa rangaistukseen tuomituista 11% oli ulkomaalaisia. Ennen kuin jatkamme luvun kanssa pidemmälle, korjataan lukua vielä hieman tarkemmaksi. Tämä usein lehdistössäkin viitattu luku nimittäin sisältää paitsi maahanmuuttajat, myös Suomessa lomalla olevat ja ohikulkumatkalla olevat ulkomaiden kansalaiset. Koska me suomalaiset emme halua tulla tuomituiksi Tukholmassa örveltävien perusteella, ollaan sen verran reiluja, ettei tehdä sitä maahanmuuttajillekaan.

Tuomituista ulkomaalaisista vain 56%:lla oli vakinainen asuinpaikka Suomessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikista käräjäoikeuden tuomitsemista vain 6% oli maahanmuuttajia. (Ulkomaalaisia tuomittuja oli 6 150, heistä 56% oli maahanmuuttajia ja kaiken kaikkiaan tuomioita oli 56 968.) Ulkomaiden kansalaisten osuus Suomen väestöstä tuona vuonna oli noin 4%.

Joten kyllä, maahanmuuttajat ovat yliedustettuina rikostilastoissa, joskaan eivät niin paljoa, kuin mitä usein annetaan ymmärtää. Kiinnostavin kysymys ei ole kuitenkaan se, että ovatko he yliedustettuina, vaan se, mitä se tarkoittaa. Suomessa on viimeaikoina puhuttu turvallisuudentunteen kaikkoamisesta, vaarattomista kaduista ja turvattomista lähiöistä. Kaikesta tästä väitetystä turvattomuuden noususta on syytetty nimenomaan tuota kuutta prosenttia rikollisuudesta, ja tätä on perusteltu yksinomaan yliedustuksella.

Tämän oppitunnin keskeisin opetus on siinä, että jonkin ryhmän yliedustus ei tarkoita, että tuo ryhmä on absoluuttisessa mitassa sen suurempi ongelma. Jos turvattomuudentunteesi johtuu yksinomaan maahanmuuttajista, sivuutat 94% kaikesta rikollisuudesta. Tämä on myös se syy, minkä takia feministiset järjestöt eivät keskity juurikaan maahanmuuttajiin ja heidän rooliinsa seksuaalirikoksissa. Se ei johdu minkäänlaisesta passiivisesta hyväksynnästä tai silmien ummistamiselta, vaan päinvastoin. Yliedustus on täysin validi ilmiö, josta puhumme lisää, mutta feministit ovat syystäkin huolissaan siitä, että ummistamme silmämme suurimmalta osalta seksuaalirikollisuutta. Maahanmuuttajat ovat vielä sen verran pieni vähemmistö, että edes yliedustettuina he eivät ole vastuussa ainoastakaan yksittäisestä ongelmasta sinänsä.

2. Korrelaatio ja kausaliteetti

Mutta hyvä on, ylideustus kuitenkin on olemassa, ja se varmaankin kertoo jostain. Jos se ei ole vastuussa ainoastakaan rikollisuuden muodosta sinänsä, niin kai se nyt kuitenkin on ongelma josta pitää puhua?

Yliedustus kertoo jostain, mutta mistä, onkin hyvin vaikea ongelma, johon edes kirkkoslaavin tutkijat eivät noin vain voi ottaa kantaa mututuntumalta. Liian usein maahanmuuttajien yliedustus tulkitaan osoittamaan paitsi ulkomaalaisten rikollisia tendenssejä, myös heidän kulttuurinsa alemmuutta ja jopa Islamin kosmista pahuutta. Silloin kuin näin tehdään pelkkään yliedustukseen viitaten, kyse on korrelaation ja kausaliteetin sekoittamisesta.

Päättelyvirhe on niin yleinen, että sille on omistettu oma wikipedia-artikkeli. Tässä kuitenkin kannattaa selittää sen verran, että yliedustukseen viittaaminen on käytännössä korrelaation väittämistä. Siinä todetaan, että tausta maahanmuuttajana korreloi rikollisuuden kanssa. Jos tätä seuraa väite siitä, että rikollisuus johtuu maahanmuuttajuudesta, ei se enää käsittele korrelaatiota, vaan on väite kausaliteetistä, eli syy-seuraus-suhteesta.

Ongelma on siinä, että korrelaatio kovin harvoin kertoo syy-seuraus-suhteesta. Maailmassa on lukemattomia asioita, jotka korreloivat keskenään, mutta jotka eivät ole syy-seuraus-suhteessa. Niin ikään kulttuurin ja ulkomaalaistaustan osoittaminen syyksi korkeaan rikollisuuteen on osoittautunut akateemisessa maailmassa selvästi luultua vaikeammaksi. On todennäköisempää, että ulkomaalaistausta yhdistettynä syrjintään aiheuttaa kantaväestöä enemmän sosiaalisia ongelmia, joiden tiedetään aiheuttavan rikollisuuttaa kaikissa kansallisuuksissa. Tämä näkemys kutienkin harvoin sopii maahanmuuttajien rikollisuudesta hyötyville tahoille, kuten maahanmuuttovastaisille puolueille, sillä tämän näkemyksen mukaan paras tapa ehkäistä rikollisuutta ei liity maahanmuuttopolitiikkaan mitenkään, vaan on sosiaalipoliittinen kysymys.

Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan kausaliteetti voi mennä jopa niin päin, että maahanmuuttovastaiset asenteet ja pelkkä näkemys maahanmuuttajien rikollisuudesta haittaa maahanmuuttajien kototutumista, ja siten lisää heidän rikollisuuttaan.

3. Maalaisjärki ei auta

Jos mitään muuta näistä kahdesta oppitunnista ei halua omaksua, niin se ainakin kannattaa tiedostaa, ettei maalaisjärki ole maineensa väärti. Tiede on siitä kaunista, että sen kautta saamme tietää totuuden myös silloin, kun se lentää täysin vastoin arkisia kokemuksiamme.

Tieteen avulla saimme selville, ettei maapallo ollutkaan litteä. Kävikin ilmi, että maa kiertää aurinkoa. Eläimet eivät olekaan tulleet planeetallemme muuttumattomina, ja viimeistään hiukkasfysiikan saavutukset osoittavat maalaisjärjen lopullisesti vanhentuneeksi. Ikävä kyllä myös massiivisten tietoyhteiskuntien sosiaaliset rakenteet ovat sellaisia, etteivät heimoyhteiskuntaan soveltuneet aivomme oikein osaa käsitellä niitä.

Sanon tämän siksi, ettei kukaan ainakaan tekisi maahanmuuttopolitiikkaa fiiliksen pohjalta. Monella on varmasti huonoja kokemuksia maahanmuuttajista. Se on varmaa kun maahanmuuttajia on paljon. On kuitenkin syytä huomauttaa, että vaikka tuntisit henkilökohtaisesti kaikki Suomen muslimit, et olisi tilastollisesti kovin kummoinen asiantuntija arabikulttuurin suhteen.

Tiesitkö, että sharia-laissa raiskauksesta on asetettu kuolemantuomio? Entä ajattelitko asiaa niin, että ISIS:in suurimmat vastavoimat ovat kaikki niin ikään arabikulttuuriin kuuluvia? Iranin takapajuiset lait ovat tietenkin takapajuisia, mutta islamilaista maailmaa ovat myös ne Iranilaiset, jotka kamppailevat näitä takapajuisia lakeja vastaan.

Tosiasia on se, että suurin konflikti ei ole niinsanotusti ”hyvien” ja ”huonojen” kulttuurien välillä. Ainoa selvä jakolinja menee niiden välillä, jotka kannattavat ihmisoikeuksia ja jotka vastustavat ihmisoikeuksia. Se jakolinja menee paitsi Iranissa ja Saudi-Arabiassa, niin myös Suomessa. Katso tarkkaan, ette ole sen jakolinjan väärällä puolella.

Lopuksi

Koska monella on nykyaikana joko ongelmia tai haluttomuutta luetunymmärtämisessä, laitan nyt tähän vielä listan asioita, joita en sanonut. Minä en ole sitä mieltä, että raiskaus on OK. En ole sitä mieltä, että maahanmuuttajalta pitäisi suvaita mitä vain. Niin ikään en kuvittele, etteikö maahamuuttoon liittyisi mitään ongelmia. En ole missään vaiheessa sanonut niin tai mitään siihen viittaavaa.

Haluan myös huomauttaa, että viime kädessä ongelmana eivät ole muutama sataa natsia. Uskon, ettei kovin iso osa maahanmuuttokriitikoistakaan ole syvällä sisimmässää Soldiers of Odinin kaltaisten uhoporukoiden takana, vaikka julkinen keskustelu joskus koetteleekin uskoani ihmisen hyvyyteen. Suurin ongelma on juurikin se, että hyvää tarkoittavat ihmiset ovat valmiita mitä monimutkaisimpiin filosofisiin aivojumppatuokioihin, jottei heidän tarvitsisi ottaa kantaa tai joutua kinastelemaan kaverin kanssa. Polttopulloiskuista ovat vastuussa paitsi muutamat natsit, niin myös miljoonat Sveitsin valtiota larppaavat puolueettomat.

Heitin Stubbia kolalla. Sori siitä.

Tekoani on ehditty jo verrata pakolaiskeskusten tuhopolttoon ja Pariisin terrori-iskuihin. Minulta on tivattu mitä aioin tällä saavuttaa, ikään kuin luulisin suorittaneeni suurenkin vallankumouksen. Ilokseni voin mainita, että vähintään yhtä suuri vyöry tukea on tullut, ja kiitän ihmisiä siitä.

Alexander Stubb on Kokoomuksen puheenjohtajana, entisenä pääministerinä ja valtionvarainministerinä yksi päätekijöistä Suomen lisääntyvän inhimillisen kriisin taustalla. Stubb on muiden eduskuntapoliitikkojen ohella hyväksynyt, ja pahimmillaan runnonut läpi uudistuksia, joilla perusturvaa heikennetään, palkkatasoa alennetaan, palveluja lakkautetaan ja tehdään maksullisiksi sekä viimeisimpänä syntilistalla on tieteen ja akatemian järjestelmällinen alasajo. Tämä politiikka on syyllistänyt työttömiä, köyhiä ja pakolaisia, sekä aktiivisesti pyrkinyt veronkierron ja osakekeinottelun helpottamiseen. Kaikki tämä on oikeutettu puolivillaisella viittauksella taloustieteeseen, jota taloustieteilijät itse eivät tunnista omakseen. Stubb, Sipilä ja Soini ovat vieneet tulevaisuuden miljoonilta.

Minä sain Stubbin takin märäksi. Silti monen mielestä juuri minä olen radikaali, silmittömän väkivaltainen terroristi, joka on uhka suomalaiselle keskustelukulttuurille.

Olisi liioitellun kohteliasta sanoa, etten ole samaa mieltä. Tosiasia on, etten edes ymmärrä moista ajattelutapaa. Koko logiikka on minulle käsittämätön.

Olen antanut tilanteesta lausunnon Tiedonantaja-lehdelle. Jos sinua kiinnostaa aihe tarkemmin, suosittelen lukemaan sen. Kuitenkin tässä haluan vain sanoa, että suhteellisuudentaju on puuttunut keskustelusta täysin. Maailmalla poliitikkojen kakuttaminen on arkea, ja näen tämän vain eräänlaisena variaationa siitä. Eniten tässä tuntuu joitakin ärsyttävän se, että poliitikko sattui tällä kertaa olemaan suomalainen.

Kuitenkin kritiikki on vaikuttanut olevan marginaalissa, ja moni on nähnyt tilanteen sen järkevässä asianyhteydessä. Kiitän jälleen saamastani tuesta, ja erityisesti niitä, jotka ovat jo suunnitelleet aloittavansa keräyksen sakkojeni maksamiseksi. Ehkäpä yhä useampi innostuu kansalaisvaikuttamisesta ja aktivismista. Minä ainakin omasta puolestani olisin valmis tukemaan muita, jotka pyrkivät vastustamaan leikkauspolitiikkaa tällaisin tai muunlaisin keinoin.

Kiitos kuvasta Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten vastainen kansanrintama-ryhmälle

ps. Hallitus ilmoitti tänään hautaavansa hallintarekisterihankkeen. Tämä on yksi pieni voitto leikkauksia vastustaville, mutta Stubbin, Soinin ja Sipilän triolla on vielä muita yhtä vakavia hankkeita työn alla.

Eurokriisi on myös eksistentiaalinen kriisi

Ottaen huomioon eurokriisin keston ja luonteen, sitä hoitava politiikkaa on jatkettu vastoin tervettä analyyttistä kritiikkiä. Vaikka kriisi on kestänyt jo viisi vuotta ja sen loppua ei ole näkyvissä, eurokriisiin alunperin johtanutta kuripolitiikkaa jatketaan yhä. Talouspolitiikka muistuttaa kylmää sotaa sikäli, että Euroopan hallitsevat puolueet ovat panostaneet leikkauspolitiikkaan jo niin paljon, ettei niiden ole varaa hylätä sitä.

Leikkauspolitiikkaa on toki valtaapitävien klikkien ulkopuolelta arvosteltu paljonkin, ja perustellusti. Oli leikkauspolitiikan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista mitä mieltä tahansa, se on jo menneinä vuosina pettänyt kaikki siihen asetetut odotukset. Eurokriisiä onkin käsitelty talouskriisinä joka on johtunut huonosta talouspolitiikasta ja/tai talousjärjestelmästä.

Eurokriisillä on kuitenkin vielä tätä syvempi luonne. Vaikka EU ja kapitalismi eivät kärsisikään rakenteellisista taloudellisista ongelmista, ne Eurokriisi on myös eurojärjestelmän ja eurooppalaisen kapitalismin eksistentiaalinen kriisi.

Markkinatalous vain uusintaa itseään

Virallisen tarinan mukaan budjettia pitää leikata, koska muuten talous lähtee laskuun. Se taas on huono asia, koska jos talous lähtisi laskuun, budjettia pitäisi leikata.

On kiistatonta, että markkinatalous tarvitsee talouskasvua pärjätäkseen, mutta juuri tässä piilee ongelma. Kun lähtökohtana on talouskasvun turvaaminen leikkaamalla, rivien välissä on oletus, että tietenkin muutoksen on tapahduttava markkinatalouden sisällä. Tätä olettamusta harvoin edes yritetään perustella. Leikkauspolitiikan perusteluna on vähintäänkin yhtä paljon tietyn talousjärjestelmän säilyttäminen kuin siinä järjestelmässä tapahtuvan laman välttäminen.

Suurin osa nykyaikaisesta talouspolitiikasta, oikeistolaisesta tai vasemmistolaisesta, on eksistentiaalisessa kriisissä. Erilaiset liikkeet kykenevät antamaan hyvinkin pitkälle vietyjä analyysejä siitä miten tämä tai tuo instituutio voi jatkaa olemassaoloaan, mutta kovin harvan instituution kohdalla kukaan edes yrittää pohtia, että miksi sen pitäisi olla olemassa juuri sellaisena eikä toisenlaisena.

Pitääkö euroalue pelastaa sen takia, että se tuotta vaurautta? Vai onko se vapauden ja ”länsimaisten arvojen” puolustaja? Ehkäpä eurojärjestelmä takaa jotain palvelua tai tuotantoa, jota muissa järjestelmissä ei voitaisi taata.

Mikä ikinä onkaan EU:n merkitys tai merkityksettömyys, sitä ei ole edes yritetty selventää kansalaisille. Vielä vähemmän kansalaisille on yritetty tarjota tarkoitusta, josta me voisimme olla edes etäisesti samaa mieltä.

Eurokriisi halutaan ratkaista näin, mutta miksi?

Pitkään länsimaisen yhteiskunnan modus operandi oli vastustaa tätä tai tuota järjestelmää, joiden nähtiin rajoittavan vapautta. Milloin kilpailevan imperialistileirin, milloin natsismin ja milloin kommunismin vastustaminen on aina toiminut käytännöllisenä, joskin negatiivisena, olemassaolon oikeutuksena. Historia on kuitenkin osoittanut moneen kertaan, että olemassaolon perustaminen jonkin tietyn liikkeen vastustamiselle ei ole kestävä pitkän aikavälin ratkaisu.

Länsimainen yhteiskunta yrittää toki keksiä itselleen vastavoimaa islamistisesta fundamentalismista sekä jonkinlaisesta abstraktista terrorismista, mutta toistaiseksi se on toiminut huonosti. Kylmän sodan jälkeinen Eurooppa on eräänlaisessa eksistentiaalisessa krapulassa. Me olemme Kelju K. Kojootti, joka viimein sai maantiekiitäjän kiinni. Me olemme sarjaa fanittava teini, joka viimein sai katsottua viimeisen jakson. Eurooppalainen politiikka ei voi saavuttaa mitään, eikä millään voi olla mitään arvoa, ennen kuin keksimme itsellemme positiivisen tavoitteen ja tarkoituksen.

Tämän takia viihteemme on täyttynyt toisen maailmansodan käsittelystä, koska se oli viimeisin hetki, jolloin toiminnan tarkoitus oli kaikille selvää.

Eurokriisi pitääkin ratkaista, onhan se lukuisten tuoreiden ongelmien syy, mutta miksi juuri näin? On todellisuuspakoista väittää, etteikö tätä tai tuota yksittäistä ongelmaa voitaisi ratkaista useammalla tavalla. Totisesti, jos vaihtoehtoja ei olisi, miksi meillä pitäisi olla demokratiaa ja vapaita valintoja? Moni nykyisen politiikan haara kärsii tarkoituksettomuuden kriisistä, mutta kaikkein eniten siitä kärsii euroalueen leikkauspolitiikka.

Mun suru on parempi kuin sun suru

Pariisin terrori-isku on luonut kokonaisia tunteellisia alakulttuureita. Yksi väitetty tapaus on ns. ”indie-suru”, joka väitetysti vähättelee toisten surua sen perusteella, että Pariisin iskun jälkeinen suru ei käsittele kaikkea terrorismia tasapuolisesti. Tämän vastine on mitä ilmeisimmin ”true suru”, tai omassa kielessäni ”ortodoksisuru”, joka korostaa aitouttaan verrattuna muuhun suruun, jonka se väittää olevan identiteetin, vertaispaineen tai kaupallisuuden saastuttamaa.

Keskustelu voisi olla ihan söpö, ellei sitä käytettäisi ihan vakavien aiheiden peittämiseen. Eräänlainen kilpailu siitä kenen suru on aidointa, on ollut pahimmillaan tekosyy tärkeiden aiheiden sivuuttamiseen ja parhaimmillaan epäoleellinen tarpeettomuus.

Unohdetaan suru kokonaan julkisesta keskustelusta

Jotta minkäänlainen sosiaalinen yhteiselo olisi mahdollista, olisi kenties viisainta hylätä surulla päteminen kokonaan. Tämä ei tarkoita sitä etteikö saisi surra, päinvastoin, kukin tehköön tai älköön tehkö sitä tahallaan.

Ensinnäkin, maalaako profiilikuvansa trikolorilla vai ei selittyy paljon muullakin kuin kunkin yksilön omalla tunnetilalla. Harvempi piti Libanonin lippua profiilikuvassaan, ei suinkaan rasistista uhrin valikoimistaan, vaan silkkaa tietämättömyyttään. Itsekin yllätyin Pariisin iskun aikaansaamasta mediamylläkästä kun avasin television kaksi päivää iskun jälkeen. Käyttämämme media, tietosuodattimet ja niiden toiminta vaikuttaa tietenkin toimintaamme tavalla, johon emme voi päivän sisällä vaikuttaa. Toisaalta myös asiaan vaikuttaa suoraan vaikutusvaltamme ulkopuolella olevat asiat. Facebook teki parilla klikkauksella toimivan trikolorigeneraattorin, mutta Palestiinan tilanteesta Facebook ei ole tehnyt vastaavaa. Olisi kohtuutonta vaatia ihmisiltä tasapuolista kohtelua silloin, kun yhtiöt eivät tarjoa tasapuolisesti työkaluja erilaiseen toimintaan.

Toisaalta ihan neurodiversiteetin kannalta on perusteltua huomauttaa, että jopa surun täysi poissaolo on tietyissä tapauksissa perusteltua. Psykoottisten fantasioiden toteuttaminen toki sikseen, mutta puhtaasti median läpi koettu tapahtuma ei kosketa kaikkia samalla tavalla, eikä sen edellyttäminen ole järkevää tai sosiaalista.

Sikäli kun sosiaalisessa mediassa syytetään yksittäisiä yksilöitä ”epäaidosta surusta”, keskustelu pitäisi lopettaa siihen paikkaan epäkunnioittavana ja hedelmättömänä. Toisille trikolorikuvat ovat ainoa nöyrä tapa tehdä jotain asian suhteen, mutta toisille ne ovat pinnallinen trendi osana eräänkaltaista tunnepornoa. Ihmisestä riippuen molemmat ovat oikeassa, ja se on ihan OK.

Aihetta pitää kuitenkin käsitellä

Jos ”indie-sureminen” käsitetään yksilöllisiin valintoihin puuttuvaksi, se pitääkin hylätä. Yksittäisten ihmisten valintoihin liittyvät lukemattomat tekijät, joista tunnetila on vain yksi. Tällaisten tekijöiden arvuutteleminen ja tulkintojen tekeminen yksittäisten tekojen pohjalta voi olla korkeimmillaankin vain epämääräistä arvailua. Pahimmillaan se on huonosti perusteltua noitajahtia. Sama pätee luonnollisesti ”true-suremiseen” ja ”indie-suremisen” väheksymiseen.

Kun sitten puhutaan organisaatioiden ja instituutioiden toiminnasta, keskutelun käyminen onkin jo mahdollista ja suorastaan pakollista. Kun klikkaan naamakirjan trikolorigeneraattoria, siihen voi vaikuttaa lähes mikä hyvänsä maan ja taivaan väliltä. On kuitenkin hyvin poliittinen ja analysoitavissa oleva asia pohtia, että mikä sai Facebookin tekemään generaattorin juuri Ranskan terrori-iskusta.

Organisaatiot, kuten firmat, uutistoimistot ja julkiset instituutiot, eivät tunne. Niiden tunteet eivät voi olla aitoja (tai epäaitoja), eivätkä ne voi ottaa osaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mitä suurempi organisaatio, sitä vähemmän se voi vedota rajalliseen keskittymiskykyyn ja ajankäyttöön. Uutistoimistojen tapauksessa toiminta on erittäin raskauttavaa, sillä niiden koko tarkoitus on kerätä mahdollisimman paljon tietoa, ja suodattaa katsojilleen mielestään tärkeät aiheet uutisoitaviksi. Kun uutistoimisto puhuu kaksi vuorokautta putkeen Pariisin iskuista, mutta ei hyväksy Lebanonin iskuja edes kaikkiin päivän uutislähetyksiin, ei uutistoimisto voisi selvemmin ilmaista kantaansa: länsimaisten ihmisten henget ovat tärkeitä, Lebanonilaisten ihmisten henget eivät ole.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kyseinen väite on automaattisesti silkkaa ilkeyttä. Joskus toimintaa selittää tottumus. Ranskassa terrori-iskut ovat normaalia asiaintilaa järkyttäviä mullistuksia, kun taas liian monessa kehitysmaassa terrori-iskut ovat normaali asiaintila. Usein uutistoimistojen perustelu onkin juuri tämä, eikä motivaatio sinänsä siis suoraan ole rasistinen.

Silti juuri tähän ainakin osa ”indie-surijoista” yrittää kiinnittää huomiota. Me länsimaissa hyväksymme omien sotiemme ja toimiemme aiheuttaman kaaoksen kehittyvässä maailmassa normaalina. Liian monelle se on asia, joka on ehkä periaatteessa paha, mutta johon ei ole välitöntä ratkaisua. Silti Ranskan iskun suhteen valtiot sulkivat rajoja yhden päivän sisällä, ja vuorokauden sisällä monet olivat jo valmiita romuttamaan shengen-sopimuksen. Pariisin iskujen erityiskohtelu kärsii eräänlaisesta regressiosta: mitä enemmän selityksiä keksimme erityiskohtelulle, sitä enemmän kysymyksiä se herättää meidän arvomaailmastamme.

Vaikka mielestäni ”indie-surun” kritiikki on täysin aiheellista sikäli kuin sitä käytetään yksittäisten ihmisten kiusaamiseen, niin instituutioiden kohdalla kritiikki on enemmän kuin aiheellista. Mitä isommasta organisaatiosta on kyse, sitä epätodennäköisempää on, että päätökset valtavista solidaarisuuden osoituksista on tehty hetken huumassa. Jos meistä yksilöinä onkin hankala tehdä johtopäätöksiä, ja vaikka aitoja rasisteja on hankala erottaa yksinkertaisesti mediapimennossa elävistä, niin kokonaisten valtioiden, puolueiden ja uutistoimistojen tasolla yhteiskuntamme tosiaan vaikuttaa valikoivan uhrinsa. Meille syötetään tietoa ja kannanottoja olettaen, että yhdet ihmiset ovat arvokkaampia kuin toiset.

Lopuksi

Älä anna kenenkään aukoa päätään juuri sinulle henkilökohtaisesti. Loputon psykoanalyysi ei johda mihinkään tilanteessa, jossa yksittäiseen ihmiseen vaikuttavat lukemattomat aineelliset ja sosiaaliset tekijät. Kun kuitenkin pidät puoliasi, muista myös se etu, että sinulla on oikeus tietää siitä miten maailma toimii ja mitä täällä tapahtuu. Älä harhauta poliittista keskustelua keskittymällä liiaksi yksittäisten ihmisten väliaikaisiin tunnetiloihin.