Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.

Miltä sosialismi näyttää

Liian moneen kertaan on täytynyt todeta, että sosialismin suurimmat poliittiset esteet eivät liity logiikkaan tai sosialismin poliittiseen sisältöön. Erilaiset sosialistiset ja kommunistiset suuntaukset pystyvät kyllä älyllisellä tasolla lyömään kapitalismin pirstaleiksi ja tekemään ennakkoluuloista hienojakoista tahnaa. Paljon suurempi este vaikuttaa olevan mielikuvakamppailu. Sosialismi on monelle edelleen 50-luvun mursuviiksisiä marxilaisuuden professoreita sekä keskenään identtisiä betonilähiöitä.

Mielikuva on tietenkin vanhentunut jo vuosikymmeniä sitten. 90-luvulla julkaistu kirja ”Uusi Sosialismi” esittelee kattavasti niitä periaatteita, joiden pohjalta sosialismia voidaan rakentaa nykyisen tietoteknisen ja taloustieteellisen tuntemuksen pohjalta. Jopa sitä ennen 70-luvulla Allenden hallitus teki kunnianhimoisia, ja pääosin onnistuneita, kokeiluja futuristisen tietokoneistetun taloussuunnittelun saralla. Tietenkin myös näiden jälkeen tietämys on karttunut, ja mukaan on tullut mm. ympäristöliikkeeltä peritty ymmärrys resurssien rajallisuudesta sekä ikuisen talouskasvun mahdottomuudesta. Sosialismin uudet tuulet näyttivät Star Trekin jaksolta jo kylmän sodan aikana.

Byrokratia ja loputtomat paperipinot olivat vanhentunut käsitys sosialismista jo 70-luvulla. Kuvassa projekti ”Cybercynin” kontrollihuone.

Jos sosialismia yritetään brändätä uudelleen suunnitelmataloutena ”mutta tietokoneilla”, niin se kuulostaa täysin oikeutetusti lapselliselta ja yksinkertaistetulta. Voidaan siis edelleen kysyä, että miltä se sosialismi sitten näyttää ihan käytännössä ja arjen tasolla. Oli meillä tietokoneistettu talous tai ei, niin kai nyt kokonainen talousjärjestelmä näkyy muillakin tavoin.

Jos hetkeksi unohdamme sosialismin käsitteen, niin aihetta on hyvä alustaa sillä, että nykyaikana on tulevaisuudesta noin yleensä lähinnä kahden tyyppisiä käsityksiä. Kaikki tietävät, että maapallo on rajallinen, ja että talouskasvu ei voi jatkua loputtomiin. Jotkut kuitenkin ajattelevat, että teknologiaa kehittämällä pääsemme esteistä yli yksi kerrallaan, ja että tulevaisuuden on näytettävä sci-fi leffalta. Toiset taas huomauttavat aiheellisesti, kuinka teknologia ei voi yksinään ratkaista talouden nykyaikaisia ongelmia, ja uskovat elämäntyylin taantuvan ”ajassa taaksepäin” agraariyhteisöihin ja alhaisemman teknologian tasolle.

Kun puhumme nykyaikaisesta sosialismista, on se samaan aikaan molempia ja ei kumpaakaan. Teknologia ei tosiaankaan voi ratkaista rajallisten resurssien ja talouskasvun ongelmaa, sillä myös teknologia tarvitsee taustalleen teollisuutta ja valtavan määrän energiaa, jota maapallolla ei yksinkertaisesti ole tarvittavassa mittakaavassa. Emme voi siis puhua ”kakun kasvattamisesta”, vaan jo muutama vuosikymmen sitten olisi pitänyt alkaa puhua resurssien jaosta globaalilla ja paikallisella tasolla. Tämän takia tarvitsemme sosialismia.

Yhtä lailla perusteetonta on puhua siitä, että teknologiaa ei voi, tai että sitä ei pitäisi hyödyntää. Lääketiede, informaatioliikenteen nopeutuminen sekä insinööritaidon kehittyminen kaikki takaavat meille elintason ja vapauksia, joita ei pitäisi hylätä kevyin perustein. Teknologiaan ei tietenkään voi luottaa samassa tuhlailevassa mittakaavassa, kuin mihin me olemme tottuneet, mutta ei ole syytä uskoa, että teknologian hyödyistä pitäisi luopua kokonaisvaltaisesti.

Parhaiten näiden kahden tulevaisuuskäsityksen risteytystä voi kuvata tarinalla eräästä laivasta. Alankomaista käsin toimii nimittäin pienen kaveriporukan perustama firma, joka rahtaa lastia purjelaivalla. Kyse ei ole mistään puoliksi moottorilla toimivasta viritelmästä, vaan täysin klassisesta, ilman fossiilisia polttoaineita kulkevasta purjelaivasta.

Hankettaan rahtaajat perustelevat sillä, että yhä useampi varustamo joutuu lopettamaan toimintansa, sillä polttoaineiden hinnat ovat nousseet pilviin, ja niiden odotetaan vain nousevan kun halvan öljyn lähteet ehtyvät. Purjelaivat voivat siis hyvinkin olla tavarankuljetuksen tulevaisuus.

Kyse ei silti ole taantumisesta ajassa taaksepäin, sillä kaverusten laivassa on aurinkovoimalla toimiva jäähdytys rahtia varten, ja on heillä varmasti oltava myös kännykät yhteydenpitoa ja kaupankäyntiä varten. Edellä linkitetty juttu kertoo myös brittiläisestä varustamosta, joka on suunnitellut uuden 3000 tonnin hiilineutraalin purjelaivamallin, jonka purjeet ovat tietokoneohjatut.

Yksinkertaistettuna voisi väittää, että tältä tulevaisuuden pitäisi näyttää. Kun talouskasvun jatkaminen on mahdotonta ja resursseja pitää jakaa entistä tarkemmin, ei kannata väkisin jättää hyödyntämättä sitä teknologiaa, jonka hyödyntäminen on mahdollista. Laivaliikenteen puolella tämä tarkoittaa käytännössä tietokoneistettuja ja jäähdyttimillä varustettuja purjelaivoja, mutta vastaavankaltaisia uuden ja vanhan teknologian risteytyksiä tarvitaan muillakin aloilla, jos emme halua toteuttaa primitivistien näkemystä uudesta keskiajasta. Näin tarkka resurssien uusjako vaatii tietysti myös tarkkaa suunnitelmallisuutta, joka on mahdollista sosialismissa muttei minkäänmuotoisessa markkinataloudessa.

Jos siis joku kysyy: ”onko sosialismi teknologiapohjaista talouskasvu-uskovaisuutta vai elämäntavan hidastamista ja laskemista menneiden aikojen tasolle?”, vastaus on: ”ei kumpaakaan”. Sosialismi on, ja minkä tahansa vakavan tulevaisuusnäkymän pitäisi olla, talouden hidastamista ja järkevöittämistä, mutta nykyisestä tietämyksestä hyötyen ja inhimillisen elintason turvaten.

7,5 miljardia euroa ensi vuonna – vain tahdosta on pulaa

Pari vuotta blogia kirjoittaneena ja blogeja lukeneena päivän politiikka on tullut tutuksi. En ole edelleenkään korkeakoulutettu asiantuntija valtiontaloudessa, mutta tästä huolimatta yksi kaiken kattava periaate on tullut selväksi. Kun Suomen poliitikot huutavat rahapulaa, se ei ikinä tunnu koskevan rikkaita, pankkeja tai ulkomaisia sijoittajia. Suomeen pätee paljon vähemmän väite ”rahat eivät riitä”, ja paljon useammin täällä pätee ”rahat eivät riitä tavallisiin ihmisiin.” Väitteen tueksi keräsin tässä äkkiä listan lähteistä, joiden perusteella Suomen talous saadaan jo seuraavan vuoden kuluessa 7,5 miljardia euroa paremmaksi.

Työpäivää lyhentämällä lisää rahaa

Työpäivän lyhentäminen ei ole mikään uusi idea. Ennen kahdeksantuntista työpäivää monessa maassa oli voimassa 12-tuntinen työpäivä. Nykyisen kriisin aikana muutamat tutkijat ovatkin ehdottaneet lääkkeeksi työajan lyhentämistä, joskin tarkat määrät ja keinot ovat vaihdelleet ehdotusten välillä.

Logiikka on yksinkertainen: yksi suurimpia työkyvyttömyyden syitä on liian raskas työnteko. Vuoden 2010 työeläkeselvityksessä suomalaisten reaalinen eläköitymisikä oli matalapalkka-ammateissa selvästi alhaisin. Siivoojien keskimääräinen eläköitymisikä oli jopa 48 vuotta. Suurin syy alhaiseen eläköitymiseen on työkyvyttömyyseläke.

Samaan aikaan kun Suomi kamppailee työrasituksen kanssa, meillä on käsissämme kasvava massatyöttömyys. Pitäisi olla selvää, että tulonjaon lisäksi pitää keskustella työnjaosta. Jos työpäivä säädettäisiin kuusituntiseksi ilman ansiotason laskemista, työkyvyttömyyseläkkeet laskevat, ja työnantajien on otettava enemmän ihmisiä töihin saman työtaakan suorittamiseksi.

Pelkästään nykyisen työttömyyden suorat kulut (menetetyt verotulot ja työttömyyskorvaukset) maksavat valtiolle 5,4 miljardia vuodessa. Tätä kaikkea ei tietenkään saada korjattua vuodessa, mutta jos oletamme kuuden tunnin työpäivän korjaavan edes kolmasosan työttömyydestä, se parantaisi vuosittaista valtiontaloutta 1,8 miljardilla, johon lisättäisiin vielä työttömyyden välillisistä kuluista saadut säästöt. (Säästetyt mielenterveyspalvelut, kuntoutustoimet jne…)

Tuet pois tuhoajilta

Suomen valtio käyttää valtavasti rahaa tukeakseen ympäristölle haitallista toimintaa. Ympäristöministeriön mukaan Suomen valtio käyttää vuosittain kolme miljardia euroa ympäristölle haitallisiin tukiaisiin. Tilanteen naurettavuutta lisää se, että samaan aikaan valtiolla on ilmastorahastoja ja ympäristötoimintaa. Meillä on siis miljardien kokoisia menoeriä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa.

Ympäristölle haitallisista tukiaisista suurin osa koskee liikennettä ja infrastruktuuria. Ne ovat tukia, jotka menevät sellaisenaan fossiilisten polttoaineiden käyttöön aikana, jolloin fossiilisista polttoaineista pitäisi päästä mitä pikimmin eroon. Näiden lisäksi monet tuet menevät sellaisenaan ympäristölle haitallisten aineiden käyttöön ja tuotantoon, tai ympäristölle haitallisten toimintatapojen ylläpitämiseen.

Rikkaiden verottaminen kannattaa

Kun kysytään, miksi rikkaat saavat niin paljon enemmän tuloja, vastaus sisältää yleensä käsityksen siitä, että rikkaat kantavat vastuun taloudesta. Silti nykyisessä kriisissämme tämä rikkaiden vastuu on unohdettu lähes kokonaan ja sen sijaan puhutaan ”kansakunnan talkoista”. Yksinkertainen oikeustaju sanoo, että kriisi pitäisi maksattaa niillä, jotka sen aiheuttivatkin.

Rikkaiden verottamista vastustetaan usein väitteellä, että rikkaiden verottamisesta ei saada juurikaan rahaa. Väite perustuu sille olettamukselle, että kukaan ei oikeasti lähde laskemaan näitä tuottoja. Kokoomuslaisten epäonneksi toimittaja Ari Korvola otti yhteyttä Tilastokeskukseen, ja selvitti luvut.

Jos yli 100 000 vuodessa ansaitsevia verotetaan 50%:in veroasteella, valtion tulot lisääntyisivät yli miljardilla. Toisaalta, jos näiden suurituloisten palkkoja alennettaisiin 20%, säätö olisi noin 2,7 miljardia. Koska ökyjen elämäntyylissä 20% palkanalennus ei paljoa sattuisi, herää kysymys, miksi tätä ei ole jo tehty.

Säästöt suhteutettuna nykypolitiikkaan

Jos tämän artikkelin pohjalta työpäivä lyhennettäisiin kuuteen tuntiin, ympäristön tahallinen tuhoaminen lopetettaisiin ja rikkaat saataisiin osallistumaan itse keksimäänsä talkootyöhön, Suomen budjetti olisi 7,5 miljardia euroa parempi jo ensi vuoden lopussa. Jos työttömyys jatkaisi laskuaan ja mukaan otetaan mm. yksityistämisen lopettaminen ynnä muut pidemmän aikavälin säästöt, luku menisi helposti yli kymmenen miljardin.

Jos suhteutamme tällaiset säästöt nykypolitiikkaan, pelkällä ympäristötuhon tukemisen lopettamisella kustannettaisiin 1071 kertaa Suomeen suunniteltujen Syyrialaispakolaisten kustannukset. Jos työttömyyttä vähennetään kolmasosalla, sillä tuetaan rahallisesti yli 180 telakkaostoa. Pelkällä rikkaiden maksimipalkalla kustannetaan 13,5 panssarivaunuhankintaa Hollannista. Minä en tietenkään ehdota maahanmuuton tuhatkertaistamista tai asehankintojen kymmenkertaistamista, mutta tämä antaa pientä apua säästöjen valtavan kokoluokan ymmärtämiseen.

Omasta mielestäni tällaiset vuosisäästöt voisi jakaa muutamaan avainkohteeseen.

  • Työajan lyhentämisen yhteydessä palkkatasoa ei saa laskea. Tätä voi monin eri mallein kustantaa niin julkisella kuin yksityisellä sektorillakin, mutta mahdottoman kalliiksi se ei tule. Päinvastoin, alimpien tuloluokkien reaalitulot ovat jääneet niin paljon jälkeen talouskasvussa, että tällainen uudistus vain tasaisi puntit 80-luvun tasolle.
  • Suomi on EU:n harvimmin asuttu maa. Fossiilisista polttoaineista pitää päästä eroon, mutta myös maaseudun elinvoimaisuus pitää taata tavalla tai toisella. Vaihtoehtoisiin polttoaineisiin on panostettava, ja matkoja on lyhennettävä hajauttamalla palveluverkostoa.
  • Liittyen edelliseen, kuntien kyykyttäminen on lopetettava. Kuntien budjetteja on tuettava, ei kuritettava. Kunnat takaavat suurimman osan hyvinvointivaltion palveluista, eikä suinkaan valtio. Sen takia hyökkäys kuntia vastaan on hyökkäys hyvinvointivaltiota vastaan.

Kuten Hertta Kuusinen sanoi:

Ongelma ei ole siinä, etteikö rahaa olisi. Ongelma on siinä, että rahaa ei haluta ottaa sieltä, missä sitä on.

Politiikka on täynnä valintoja: rikkaiden hyysääminen ja luonnon riistäminen, vai demokratia ja ihmisoikeudet?

Parempi maailma

Jostain syystä suomalaisessa kulttuurissa sana: ”maailmanparantaja” on negatiivinen. Täällä ei mitään maailmaa paranneta, vaan porskutetaan dynaamisesti työskennellen kohti realistisia projekteja… tai jotain. En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi maailman parantaminen olisi niin huono asia. Joskus olen kuullut, että maailmanparantaminen on ”utopistista” tai jotain muuta ”ituhippien” hommaa. Utopistiset ituhipit ovat tietenkin lähinnä olkinukkeja, ja kovin usein en tällaisia ihmisiä kohtaa edes kommunistipuolueessa. Päätin silti lähteä purkamaan tätä käsittämätöntä retoriikan kukkasta, sillä kaikkein eniten Suomi tarvitsee aatetta ja aatteen ihmisiä. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan tänne saada, jos dynaamiset suorittajat saavat meidät vakuuttuneeksi siitä, että parempi maailma on jotenkin huono juttu.

Utopiaa ja tiedettä

Utopioita on sinänsä hankala käsitellä, sillä kaikilla tuntuu olevan eri käsitys utopioista. Mm. kapitalisteille tuntuu olevan tärkeää, että yhteiskunnassa on paljon köyhiä ja paljon työtä. Maailmanrauha on monille sellaisille haihattelua, joille suuri vauraus kapitalismissa on ainoaa oikeaa tiedettä. Silti kovimmat tieteelliset tutkimukset ovat nakertaneet näitä käsityksiä niin kauan, kuin kapitalismia vain on ollut olemassa.

Kaikkein ensimmäisenä on tehtävä selväksi mikä ei ainakaan ole realistista. Ikuinen talouskasvu rajallisessa maailmassa ei ole realistista edes seuraavaksi vuosisadaksi. Riippumatta taloustieteellisistä teorioista, ympäristön kantokyky on käsitteenä erittäin helposti ymmärrettävissä, ja ainakin loputon väestön kasvu, loputon malmien kaivaminen ja loputon ruuan tuotanto ovat kaikki silkkaa mahdottomuutta. Jos markkinataloutta haluaisimmekin säilyttää jossain muodossa, äärellisten resurssien käytössä vähintään osittainen suunnitelmatalous on yhteiskunnalle välttämätöntä.

Kun ympäristön (esim. maapallo) kantokyky ylittyy, kannettava populaatio romahtaa ja itse kantokyky pienenee.

Lyhyemmällä aikavälillä on sulaa hulluutta seurata teoriaa, jonka mukaan jo viisi vuotta totaalisena fiaskona jatkunut leikkauspolitiikka lähtisi toimimaan, jos sitä yritettäisiin vielä viimeisen kerran. Myös käsitys siitä, että kapitalismi olisi järjestelmänä jotenkin toimiva, vaikuttaa suoraan sanottuna tyhmältä jos kapitalismia tarkastellaan maapallon mittakaavassa, eikä vain siellä, mihin kapitalistiset yritykset vievät kaiken varastetun vaurauden. Voisin vielä mainita rahajärjestelmän, joka perustuu velkaan, yhtiöiden suoranaisen demokratiavihan kehitysmaissa, mutta valkopesun rikkaissa maissa, sekä kerta toisensa jälkeen toistuvat ja yhä kasvavat kriisit jne… Historian kannalta ajateltuna on myöskin huomattava, että joka ikisellä ajanjaksolla ihmiset ovat sanoneet, että heidän yhteiskuntamallinsa on ainoa luonnollinen, ja että juuri heidän aikansa yhteiskunta ja ihanteet jatkuvat katkeamattomana maailman loppuun asti. Myös me kapitalismin aikaa elävät olemme jostain käsittämättömästä syystä uskotelleet itsellemme, että juuri meidän yhteiskuntamme on immuuni historian jatkuvalle muutokselle ja mullistukselle. Laajemmin ilmaistuna on ilmiselvää, että pitkällä aikavälillä kapitalismi itsessään vaikuttaa täysin epärealistiselta, ja kapitalistien puheet silkalta utopialta.

Mitä tulee tieteellisiin tutkimuksiin, niin ne tuntuvat antavan paljon toivoa. Jo täysin muuttumattomaksi luonnonlaiksi luultu motivaatiotiede on ollut yleisiä harhaluuloja edellä 50-luvulta lähtien. Aineellinen palkkio ei tutkimusten mukaan ole käännettävissä suoraan motivaatioksi, ja kaikkein tärkeimmät motivaattorit ovat työn tarkoitus, itsemäärääminen työssä ja kyky toteuttaa itseään työn aikana. Varsinainen rahallinen palkkio toimii vain aivan yksinkertaisimman motivaation aikaansaamiseksi

Vielä utopistisemmaksi päästään, kun äskettäinen Åbo Akademin tutkimus väittää, että sota ei ole luonnollista ihmiselle. Tutkimus menee suorastaan marxilaiseksi, kun Ylen uutisen lopussa esitellään epäilys, että sodankäynti on alkanut maatalousyhteiskunnan hierarkiasta ja luokkajaosta.

Kun tiukka tieteellinen tutkimus asettaa pöydälle kysymykset maailmanrauhasta, tasa-arvoisesta työnteosta ja useista muista mielenkiintoisista kysymyksistä, on syytä ajatella uudelleen, mitä roolia ajavat he, jotka puhuvat ”maailmanparantajista” negatiivisesti. Usein ymmärretään, että tällaiset ihmiset ovat ahkeria ja yrittäjähenkisiä realisteja. Totuus on kuitenkin se, että he ovat tiukasti etuoikeuksistaan tietoisia taantumuksellisia eliittejä.

Tiekartta parempaan maailmaan

Ollakseni täysin rehellinen, puheet kapitalismin ongelmista eivät ole kommunistien yksinoikeus. Silti on kiusallisen selvää, että vain kommunistit saavat jotain muutosta aikaan. Yhä useammalle kapitalismista puhuvalle vasemmistolaisuus ja ympäristö ovat vain arvoja sekä kevyitä heittoja, joilla luodaan mielikuvia toisenlaisesta politiikasta kapitalismin sisällä. Suomen radikaaleimmatkin aloitteet eduskunnassa puhuvat korkeintaan julkisista pankeista ja ilmaisesta terveydenhuollosta. Julkisissa pankeissa ja ilmaisessa terveydenhuollossa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta todelliset ongelmat ja ratkaisut ovat paljon syvempiä, ja paljon mielenkiintoisempia.

On myöskin tuskallisen selvää, että pyrkimykset kohti näitä kapitalistisen politiikan arvoja eivät ole niin antaumuksellisia, kuin mitä tilanne edellyttäisi. Suomi on korruptoituneiden urapoliitikkojen ja opportunistien luvattu maa, jossa poliittinen aattellisuus on kirosana. Minä lähden kuitenkin eurovaaleihin avoimesti poliittisen aatteen edustajana, sillä Suomen ongelmat ovat nimenomaan aatteellisia. Vaikka loppuun asti aatteista sterilisoitu Suomen eduskunta on lopullisesti osoittanut ”realistisen asioiden hoitamisen” heikkouden, aatteista puhutaan yhä edelleen, ikään kuin ne takaisivat vain kummallista jargonia sekä ponnetonta toimintaa. Suomi tarvitsee lisää, ei vähemmän aatetta.

Kommunisteille kapitalismin vastaisuus ja toisenlainen maailma eivät ole vain tylsiä arvoja tai suuntaviivoja. Meille toisenlainen maailma on konkreettinen tavoite, jonka puolesta toimitaan antaumuksellisesti. Ehkä maailmanrauhaa ei saavuteta ensi vuonna, ja ehkä luokaton yhteiskunta antaa odotuttaa itseään, mutta se ei voi hämärtää sitä tosiasiaa, että ihmishirviöitä ovat korruptoitunut yläluokka ja äärioikeisto, eivätkä suinkaan maailmanparantajat.

Kuuban vihreä kommunismi

Minulla on ollut ilo kestittää Kuuban kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtajiston jäsentä, Lizette Garcia Gonzalesia, tässä viime päivinä. Lizette on saapunut kertomaan Kuuban saavutuksista ympäristönsuojelussa. Niille, jotka eivät jo tiedä, Kuuba on maailman ainoa maa, joka on pystynyt täyttämään sekä YK:n kestävän kehityksen että niin sanotun Human development indexin tasostandardit.

Viva Cuba!

Jos nyt hetkeksi unohdamme kokonaan sen, että Kuuba osoittaa konkreettisesti mallia toimivasta ja vihreästä kommunismista, moni ei-kommunistinenkin suomalainen saapui Lizetten luennoille eri puolilla Suomea. Suomen sosiaalifoorumissa Helsingissä ja myöhemmin Tampereella, tuolit loppuivat kesken, ja innokkaimmat kuulijat joutuivat istumaan lattialla tai seisomaan seinän vieressä. Palaute on ollut pääosin positiivista, mutta soraääniäkin on kuulunut.

Joidenkin mielestä Kuuban ratkaisut eivät ole mitään ennenkuulumatonta. Kansainvälistä yhteistyötä, kattavampaa ekosysteemien suojelua ja päästöjen kartoittamista on ehdotettu Suomessakin, eikä Kuuban mallista sitäpaitsi löydy yhtä selvää ratkaisijaa ympäristöongelmille.

Kaikki tämä kritiikki pitää sellaisenaan paikkansa, enkä yritäkään kiistää näitä väitteitä. Väitän kuitenkin, että Kuuban kokemus on tässä ymmärretty väärin. Me nuorisoliittolaiset emme tuoneet Kuubalaista luennoitsijaa Suomeen siinä uskossa, että Kuuba olisi jokin sellaisenaan kopioitava malli. Emme myöskään halua tällä kiertueella antaa sellaista kuvaa, että Kuuballa olisi jokin kommunistien sisäpiireissä varjelema ihmelääke, jonka nyt paljastamme maailmalle. Kuuban oppitunti on jotain paljon radikaalimpaa.

Kuubalaisten ratkaisut eivät kuulosta uusilta ratkaisuilta, kunnes huomaamme, että Suomessa ei kaikesta keskustelusta ja ratkaisumallien heittelystä huolimatta ole tehty mitään todellista ympäristön eteen. Tuemme edelleen fossiilisia polttoaineita jopa kahdella miljardilla eurolla vuodessa. Nämä tuet yksinään selittävät jopa neljäsosan Suomen valtion alijäämästä. Suojelualueemme ovat pirstaleisia, ja kelpaavat lähinnä tilastotieteelliseen itsekehumiseen. Jopa mediammekin jaksaa itkeä sitä, että on epäreilua kuinka Suomi joutuu olemaan ympäristöystävällinen kun muut maat voivat vielä tuhlata enemmän kuin järki sallii. Vaikka olemme allekirjoittaneet Kioton ilmastosopimuksen, kyseisen sopimuksen täyttäminen tuntuu haasteelliselta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Syy Suomen selkärangattomuuteen ympäristöasioissa on selvä. Heti kun eduskunta ja demokraattiset laitokset ehdottavat ympäristövastuun ottamista, yritykset ja oikeisto ottavat itkupotkuraivarin. Sanotaan, että liiallinen ympäristöystävällisyys vaarantaa kilpailukyvyn.

Kuuban tilastollisesti todistettu menestys ympäristöystävällisessä elintasossa ei johdukaan mistään ihmelääkkeestä, vaan siitä, että Kuubassa hallinto määrää politiikan suuryhtiöistä riippumatta. Jos Suomen pitää ottaa jokin oppitunti Kuubasta, niin meidän pitäisi tehdä päätöksenteon marssijärjestys selväksi. Ympäristöasioissa demokraattisten päätöksentekoelinten on saneltava ympäristöpolitiikkaa, ja epädemokraattisten yritysten ja pankkien tehtävä on vikistä perässä. Olemme jo kauan sitten ohittaneet ympäristökriisissä kompromissien ja neuvottelujen vaiheen. Toimintaa olisi pitänyt nähdä jo vuosikymmeniä sitten, ja Kuubassa siihen on pystytty. Kuuban suunnitelmatalous tuskin on tehnyt tehtävää ainakaan hankalammaksi.

Kuuba on selvä osoitus siitä, että kaikki tieto, teknologia ja varallisuus kestävään hyvinvointiin on jo olemassa, sekä siitä, ettei ympäristön suojelu tarkoita hyvinvoinnista luopumista. Länsimaista ei puutu mitään muuta kuin poliittinen tahto ottaa valta yhtiöiltä hallituksille. Jotkut suustansa vaahtoavat kiihkokapitalistit varmaankin vielä jaksavat vastustaa tätäkin kirjoitusta, mutta ympäristökriisin edetessä ja resurssien vähentyessä yhä useampi maa pakotetaan omaksumaan Kuubalainen ympäristöpolitiikan mentaliteetti.

Vihreääkin vihreämpää

Luin tässä joutessani vihreiden puolueohjelmaa, maailman tila kun on mitä on ja politiikka kiinnostaa. Kuten aikaisemminkin olen huomauttanut, vihreiden ohjelma jättää minut kylmäksi. Kyse ei olisi siitä, että minulla olisi jotain nimenomaan vihreitä vastaan. He kuitenkin edustavat eduskuntamme vihreintä siipeä, ja olisin odottanut hieman enemmän puolueelta, jonka nimi on ”vihreät”.

Antakaas kun kerron mitä tarkoitan.

Kesällä Tukholman kansainvälisen vesi-instituutin tutkijat aiheuttivat kohtauksia tosimiesten keskuudessa, kun he ennustivat, että koko maailma voi olla pakollisen kasvissyönnin edessä. Taustalla on tieto siitä, että lihatalous syö huomattavasti enemmän maata ja vettä kuin kasvisruoka. Maasta ja vedestä kun on kuitenkin kovaa pulaa suuressa osassa maailmaa.

Moni päättäjä on yrittänyt tähän mennessä purkaa ongelmaa tavanomaisin taloudellisin keinoin. On ehdotettu suojelutulleja kehitysmaille, erinäisiä veromuutoksia ja poliittisia ratkaisuja. Ongelma ei kuitenkaan ole missään yksityiskohdissa. Mm. maapallon yhteenlaskettu viljelypinta-ala on ollut laskussa vuoden 2004 jälkeen. Jos ruuan tuotannolle alkaa olemaan jo fyysisiä esteitä, voitte kuvitella, että muutamilla kannustimilla ei ole paljon merkitystä. Maailma on kovemman kautta oppimassa, että hyviä talouslukuja ei voi syödä.

Ongelma ei kuitenkaan rajoitu pelkkään ruuantuotantoon tai vesitilanteeseen. Koko yhteiskuntamme perustuu kulutukselle ja talouskasvulle.

Monen vihreänkään mielestä tämä ei ole ongelma, ja monesti kuulee termin ”vihreä kasvu”. Vihreä kasvu on kuitenkin silkkaa utopiaa. Tavanomainen käsitys taloustieteessä on se, että nykyisenkaltainen talousjärjestelmä tarvitsee n. 3% vuotuisen kasvun pitääkseen yllä työllisyyttä ja hyvinvointia. Luku ei ehkä vaikuta suurelta, mutta pienellä matematiikalla selviää, että 3% vuotuinen kasvu esim. sadan vuoden ajan tarkoittaa talouden 20-kertaistumista. (Laskekaa rauhassa, minä odotan.) Vaikka myöntäisimmekin, että talouden 20-kertaistaminen olisi matemaattisesti mahdollista, on meidän silti tunnustettava, että ainakaan aineellisesta hyvinvoinnista tuo kasvu ei tule syntymään.

Maailman resurssien rajallisuus ei kaikesta huolimatta ole uusi ongelma. Ns. Rooman klubi on miettinyt näihin ongelmiin ratkaisua jo 60-luvulta lähtien. Tämä luonnontieteilijöistä, taloustieteilijöistä, liikemiehistä, korkeista virkamiehistä sekä valtionpäämiehistä koostuva yhteisö julkaisi ”Bankrupting nature”-selvityksen, joka analysoi ihmiskunnan tulevia ongelmia ja niiden ratkaisuja.

Mielenkiintoista on huomata, että Rooman klubi tyrmää heti ajatukset vihreästä kasvusta, tai jopa kasvuttomasta taloudesta. Se sanoo, että vihreä kasvu on jo terminä ristiriidassa itsensä kanssa. Maapallon ongelma ei ole liian tuhlaileva kulutus tai tuhlaileva teknologia, vaan kulutus itsessään. Toisaalta taas selvityksessä huomautetaan, että talouskasvun pysäyttäminen sinänsä on nykyisessä talousjärjestelmässä katastrofaalista. (Rooman klubi ei selvästikään ole kuullut Serge Latouchen degrowth-mallista, joka on avoimesti anti-kapitalistinen.)

Mitä maailman huippu-päättäjät sitten ehdottavat? ”Bankrupting nature”-linkistä voitte lukea vastausvaihtoehtoja, joista on luettavissa radikaalejakin uudistuksia. Siellä ehdotetaan mm. kokonaan uusia tapoja pyörittää taloutta, uusia perusteita hintojen määrittelylle, globaalia ja keskitettyä ongelmanratkaisua ja yhdessä kohdassa jopa pitkän aikavälin taloussuunnittelun käyttöön ottoa.

Siinä missä ehdotuksia ei voi syyttää radikaalista marxilaisuudesta, niistä voi selvästi lukea pettymyksen koko kapitalistiseen järjestelmään. Minä en kuitenkaan näe kaikkia näitä muutoksia pelottavina asioina. Niin kasvissyönti, työn uusi arvottaminen kuin uudet organisaatiotkin voivat toki olla monelle kammottavia perinteiden lakkauttamisia, mutta ne voivat olla myös mahdollisuuksia. Erityisesti entistä positiivisempi suhtautuminen talouden suunnitteluun avaa mahdollisuudet entistä parempaan yhteiskuntaan. (En lähde tässä suunnitelmatalouskeskusteluun, mutta jos joku on siitä kiinnostunut, niin lukekoot Paul Cockshottin kirjan ”uusi sosialismi”, tai vaikkapa vain tämän tai tämän tekstin.)

Blogikirjoitukseni tarkoitus ei ollut pelotella lukijoita tai haukkua vihreitä. Tarkoituksena on pikemminkin huomauttaa, että suomalainen vihreä liike noin yleensä ei tunnu ottavan maapallon tilaa kovin vakavissaan. Toki moni varmasti haluaisi ratkaista ympäristöongelmat, mutta vielä enemmän täällä halutaan pitää nykyisenkaltainen yhteiskunta. Suomalainen vihreä nuori mieluummin käyttää polkupyörää ja halogeenilamppua kuin vaatii yhteiskuntajärjestelmän totaalista vaihtamista.

Ympäristön ongelmat ovat ratkaistavissa ilman luisumista orwellilaiseen dystopiaan, mutta se vaatisi tosiasioiden tunnustamista ja radikaaleja muutoksia omiin elämäntapoihimme ja ajattelutyyleihimme. Ennenkaikkea me tarvitsemme radikaalisti erilaista politiikkaa, joka ei pelkää murtaa tabuja talouden suunnittelun suhteen ja joka ei keskity pelkkään kansalliseen näpräämiseen.

Punainen tarvitsee lisää vihreää

Tämä juttu on julkaistu SKP:n äänenkannattajalehdessä, Tiedonantajassa, 10.12.2012

Punainen tarvitsee lisää vihreää

Suomen kommunistisen puolueen ympäristöohjelma on ehkä hyvä ja oikeassa, mutta se ei ole sellaisenaan tarpeeksi. SKP:llä ei ole ainoastaan enemmän annettavaa ympäristökeskusteluun, vaan meillä on suoranainen markkinarako, jota emme ole hyödyntäneet.

Markkinarako

Vihreät aatteet ovat nykyään suosittuja, eivätkä suotta. New Scientist julkaisi vastikään jutun otsikolla: Climate change: five years ago we expected the worst, but it’s looking even worse than that. Jutussa kerrotaan, kuinka viiden vuoden takaiset pessimistisetkin arviot ovat osoittautumassa positiiviseksi toiveajatteluksi. Juttu maalaa todella synkän kuvan tulevaisuudesta, johon nykyiset poliittiset toimet ovat auttamattoman voimattomia.

Tämän takia SKP:llä on tärkeä osa täyttämättä päivän politiikassa. Nykyisten puolueiden ympäristöohjelmat ovat suorastaan naurettavia uusimpien tutkimusten valossa. Parhaimmillaankin vihreän liiton puolueohjelma antaa laastariratkaisuja, kuten energiateollisuuden tehostamista uusissa rakennuksissa, tai uusiutuvien energiamuotojen lisäämistä, joilla katetaan ”jäljelle jäävä” energiantarve.

Suomen poliittiselta kentältä puuttuu puolue, joka ajaa radikaalia ympäristöpolitiikkaa. Me emme aja sitä ollaksemme radikaaleja, vaan koska tilanne yksinkertaisesti vaatii sitä. Tämän lisäksi voisimme tuoda esille sen, miksi muissa puolueissa ei haluta suhtautua aiheeseen sen vaatimalla vakavuudella.


Valtavat jätevuoret ovat ikuisen kasvuntarpeemme tulosta. / Veikko Koivusalo

Ympäristö ja kommunismi

Muissa puolueissa ei haluta suhtautua ympäristöön vakavasti, sillä muissa puolueissa ei haluta edes ajatella nykyisen yhteiskuntarakenteen kyseenalaistamista. Ympäristökatastrofi ei ehkä ole täydellisesti kapitalismin vika, mutta ratkaisujen puute on. Kommunistien täytyy tuoda esille, kuinka ponnettomien ehdotusten juuret ovat syvällä kapitalismissa.

Esimerkkinä tästä talouskasvu. Valtavat jätevuoret ovat eittämättä ikuisen kasvuntarpeemme tulosta. Tämän kieltäminen vaatii kovaa aivojumppaa. Jätevuorten lisäksi ympäristöön valuvat muut saasteet ja päästöt ovat suoraan sidottavissa yhteiskuntamme tarpeeseen tuottaa aina vain lisää ja lisää. Kukaan ei kuitenkaan halua tuoda tätä esille, sillä jos joku ehdottaisi, että talous ei saisikaan enää kasvaa, joutuisimme äkkiä sen tosiasian eteen, että ainoa tapa turvata hyvinvointi väestön valtaosalle on jakaa varallisuus uudestaan.

Myös pienemmissä ympäristöaiheissa on havaittavissa samaa. Jos huomautamme, että maapallon viljelyskelpoinen pinta-ala on kääntynyt laskuun jo aikaa sitten, on meidän myös huomautettava, että ruoan saanti ei enää voi perustua loputtomaan ruokatalouden kasvuun. Jos huomautamme vesivarantojen saastuvan, ja makean veden olevan muutenkin rajallinen resurssi, on meidän myös myönnettävä, että veden jakoa on harkittava uudelleen.

Tämän takia yksikään toinen puolue ei voi puuttua ympäristökriisin todellisiin syihin, ja tämän takia ne eivät sitä myöskään tule tekemään. Tämän takia ympäristöpolitiikka on myös läheisesti sidoksissa sosiaalipolitiikkaan, ja luokkatietoisuuteen.

Tavoitteita

Nykyinen tilanne tarvitsee vallankumousta. Kaikki muut ratkaisuehdotukset jäävät puolitiehen. Tarvittavat ratkaisut eivät ole tehtävissä tavanomaisten byrokraattisten ja reformististen teiden kautta.

Suomen on pyrittävä täysin riippumattomaksi fossiilisista polttoaineista, Islannin ja osittain Norjan mallin mukaisesti. Tätä kautta hiilidioksidipäästöt laskettaisiin nollaan. Tavoitteeksi on myöskin asetettava hyvinvoinnin turvaaminen vaikka talouskasvu pysäytettäisi, tai jopa käännettäisi laskuun. Tämän jälkeen talouskasvu on myös pysäytettävä, tai käännettävä laskuun. Lainsäädäntöön on asetettava yritysten selvä korvausvastuu kaikista ympäristötuhoista, ja ympäristövarotoimista on säädettävä tiukat vaatimukset, ja niiden valvomiseen on myönnettävä resursseja.

Ydinvoimasta on luovuttava. Ydinvoima on ympäristöratkaisu ihmisille, jotka eivät hallitse riskien matematiikkaa. Ydinvoima voi tuntua taloudelliselta vaihtoehdolta nyt, mutta seuraavat sata sukupolvea voisivat olla toista mieltä. Ongelmien ulkoistaminen tuleville sukupolville on muutenkin laitettava päätökseen. Ruokatuotteiden lisä-aineista ja viljelyssä käytettävistä aineista on teetätettävä tutkimuksia tiukemmin kriteerein, ja näiden tutkimusten mukaan on kiellettävä haitalliseksi todetut aineet kokonaan.

Ympäristön sietokyky on ohitettu kauan sitten. Nyt puhumme jo vahinkojen hallinnasta, ja sitä tehtävää ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa retoriikalla ”realismista” tai ”talouden vaarantamisesta”. Ympäristöohjelman tulisi olla minkä tahansa kommunistisen puolueen keskeisiä ohjelmia, sillä se on ikävä kyllä nykypäivää.

Ajatuksia

Ei voi olla vihreä jos ei ole punainen. Vihreä kuluttaminen ei voi olla ratkaisu, sillä kuluttaminen itsessään on se ongelma. Pääoman vihreä verottaminen ei voi olla ratkaisu, sillä pääoma itse on se ongelma.

Maahanmuuton estäminen on epärakentava muka-ratkaisu. On päätöntä salaliittoteorisointia kuvitella, että tuhannet ihmiset vaanisivat Suomen rajojen ulkopuolella jo muutenkin heikkenevä ja vaikea sosiaaliturva silmissään. Maahanmuuton estäminen vain sysää taustalla olevan muuttoliikkeen muiden maiden hoidettavaksi.

Myös kuntaliitokset ovat epärakentava muka-ratkaisu. Rajojen siirtäminen ei todistetusti ole muuttanut mitään, eikä kunnissa tehdyt toimet ole juuri uudistaneet tai tehostaneet mitään. Yhä selvempää on, että kyse on vähemmän säästöistä ja tehostamisesta, ja enemmän leikkauksista köyhimpiä kohtaan.

On groteskia kun oikeistolainen puhuu yrittäjien puolesta viitaten pienyrittäjiin, vaikka nimenomaan rajoittamaton kapitalismi tuhoaa pienyrityksiä päivittäin. Yrittäjien määrän kasvattamisen sijasta olisi kiva nähdä, jos joku tekisi jotain jo toimintansa aloittaneiden pienyrittäjien puolesta. Tiedättehän, jotain joka pitää hyvät ideat hengissä toiminnan alkuaikoina. Ei se määrä vaan se laatu.

On varmasti trendikästä ajatella, että Suomi pärjää tulevaisuudessa ideoilla, innovaatioilla ja palveluilla, mutta tällaisella ajattelulla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Olivat nämä sektorit sitten henkilömäärältään enemmistössä tai eivät, niin teollisuuden vienti on edelleen se, joka pitää Suomen taseen kasassa. Teollisuuden tarvitsema henkilömäärä voi pienentyä, mutta se ei tarkoita, että Suomen tarvitsema teollisuuden määrä pienenee. Nykyajan palvelutyöntekijät ovat edelleen riippuvaisia ihan tavallisista duunareista.