Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.

Vasemmiston yhtenäisyydestä

Suomalainen vasemmisto ei ole yhtenäistä. Meillä on eduskunnassa useita vasemmistopuolueita. Lisäksi eduskunnan ulkopuolella löytyy kokonainen kirjo, ei ainoastaan puolueita, vaan myös puolueiden ulkopuolelle jääviä vasemmistolaisia liikkeitä.

Olisi liian helppoa sanoa, että me vasemmistolaiset vain olemme riitaisia, emmekä tule sopuun. Monessa muussa maassa vasemmisto nimittäin tulee toimeen, ja on yhä selvempää, että suomalaisen vasemmiston riitaantuminen johtuu niistä tavoista, joilla me yritämme mukamas tehdä yhteistyötä.

Yhteistyön tavat

Maailmalla on kokonainen kirjo erilaisia tapoja tehdä vasemmiston keskenäistä yhteistyötä. Suomessa niistä käytetään kovin harvaa, mutta selvyyden vuoksi käyn ensin läpi ne pääasialliset tavat toimia vasemmiston kesken.

– Yhden asian liikkeet
Yhden asian liikkeissä eroavaisuudet pyritään ohittamaan kirjaimellisesti olemalla puhumatta niistä. Tällainen liike valitsee joko yhden asian, tai todella yleisellä tasolla teeman, jota se ajaa. Muut asiat joko käsitellään muissa liikkeissä, tai unohdetaan kokonaan.

– Keskuspuolue
Keskuspuolueessa ajatuksena on se, että vasemmisto yksinkertaisesti päättää järjestäytyä jonkin puolueen alle, oli erimielisyyksiä tai ei, ja puolue ohjaa käyttäytymistä yhdessä sovitulla tavalla. Erimielisyydet hoidetaan puolueen sisällä pyrkimällä luomaan eräänkaltainen konsensus poliittisista aiheista.

– Minimiohjelmat/liittoumat
Tässä toimintamuodossa erimielisyydet ohitetaan sillä, että kukin minimiohjelman allekirjoittava taho saa pitää oman organisaationsa, ohjelmansa ja oikeastaan mitä vain haluaa pitää. Minimiohjelman puitteissa kuitenkin tahot sopivat yhteisestä toiminnasta ja liitosta paljon yleisempien tavoitteiden hyväksi. Tällä tavoin yksityiskohdat eivät tuhoa yhteistyötä kiireellisempien tai tärkeämpien aiheiden osalta.

Yhteistyön muodoissa on toki enemmänkin esimerkkejä, ja myös näiden esimerkkien sisällä on erilaisia vivahteita, mutta nämä kolme pääsuuntausta riittävät tämän artikkelin tarkoituksiin.

Tilanne Suomessa

Suomen tilanne, kuten alussa mainittiin, johtuu niistä tavoista, joilla me yritämme tulla toimeen. Vasemmistomme kirjo on laaja, ja sen takia se ei voi sellaisenaan saavuttaa konsensusta yhden puolueen sisällä. Lähes puolueen kuin puolueen käsitys vasemmiston yhteistyöstä on: ”Liittykää meihin, sittenhän me teemme samaa työtä.”

Tämän asenteen heikkoudet on paljon helpompi nähdä ulkoa käsin. Jos maamme erinäiset vasemmistopuolueet olisivat niin samaa mieltä toistensa kanssa, että ne voisivat hyvin mielin liittyä toisiinsa, ne olisivat varmasti tehneet sen jo. Ei pitäisi siis olla mikään yllätys, että monet puolueet kokevat ”liittykää meihin”-lähestymistavan ylimielisenä, ja ehkä jopa uhkaavana. Tämä reaktio on ymmärrettävä riippumatta siitä, oliko viesti tarkoitettu ylimieliseksi tai uhkaavaksi.

Toisaalta ne harvat yritykset ohittaa näitä ikäviä tilanteita, ovat olleet lähes poikkeuksetta yhden asian liikkeitä. Ongelma suomalaisissa yhden asian liikkeissä on kuitenkin se, että niissä lakaistaan maton alle liian kriittisiä erimielisyyksiä.

Vaikka vasemmistomme kykeneekin suorittamaan onnistuneen kampanjan opintotuen puolesta, tai suorittamaan mielenosoituksen leikkauspolitiikkaa vastaan, nämä aiheet ovat tiukasti sidoksissa muuhun politiikkaan. On myös huomattava, että puolueet eivät ole keksineet linjojaan ihmisten kiusaksi, vaan ihmiset ihan oikeasti uskovat niihin.

Tämän takia yhden asian liikkeet joko päättyvät nopeaan voittoon, tai riitaantuvat kun aatteelliset ja puoluepoliittiset erot nousevat väliaikaisen aselevon alta.

Suuntana minimiohjelma

On hämmästyttävää, että nykymaailmassa suomalainen vasemmisto ei ole vielä keksinyt minimiohjelman hyötyjä. Käytännössä kaikki merkittävät radikaalivasemmistolaiset voitot ovat tulleet minimiohjelmien tai vastaavien liittojen kautta. Kreikan Syriza, Latinalaisen Amerikan Bolivaariset liikkeet ja Espanjan vallankumous vuonna 1936 ovat/olivat kaikki monen puolueen liittoumia, muista yhtä tärkeistä esimerkeistä puhumattakaan. Täysin yhden puolueen voimalla tehdyt vallankumoukset ovat olleet oikeastaan kovin harvinaisia, jopa kommunistisessa historiassa.

Minimiohjelmasta on Suomen olosuhteissa muutakin hyötyä. Yhdessä keskusteltu ja ennalta sovittu lista asioista, joista ei ainakaan saa tinkiä, olisi pelastanut suomalaisen vasemmiston monelta virheeltä. Vasenryhmän erottaminen 2011 sekä 90-luvun kommunistien potkiminen ulos vasemmistoliitosta oltaisiin voitu välttää, mikäli puolueessa olisi käyty etukäteen keskustelu siitä, mitä se voi sallia ja mitä ei. Myös muissa puolueissa olisi moneen kertaan ollut hyötyä siitä, että jokin taho olisi pakottanut ne käymään samanlaista keskustelua ennen jonkin asian tai järjestön kriisiytymistä.

Minimiohjelman silkka olemassaolo pakottaisi suomalaiset vasemmistojärjestöt tutkimaan itseään, tavoitteitaan ja yhteistyönsä kynnyskysymyksiä. Se olisi hyvää kehitystä jopa niille, jotka eivät lopuksi allekirjoita minimiohjelmaa.

Viimeisenä muttei vähäisempänä, minimiohjelma olisi selvä poliittinen viesti. Vaikka minimiohjelma sallii jokaisen puolueen pitää oman identiteettinsä ja linjansa, se on kiistaton todiste siitä, että me kykenemme myös yhteistyöhön. Se myös osoittaisi vasemmiston olevan edelleen iskussa, ja se näyttäisi vasemmiston luovan uutta ja uskottavaa vaihtoehtoa oikeistopolitiikalle.

Lopuksi

Minimiohjelma tuskin olisi mikään ihmelääke siinä mielessä, että vasemmistossa on edelleen hyvin perustavanlaatuisia erimielisyyksiä, jotka estävät kaikki vasemmistopuolueet kattavan minimiohjelman. On myös hyväksyttävä se tosiasia, että minimiohjelma voi jäädä liian yleiselle tasolle, jolloin moni ongelma olisi edelleen ns. ”maton alla” odottamassa riitautumistaan.

En silti epäile, etteikö yleisenkin tason minimiohjelma olisi selvä parannus suomalaisen vasemmiston nykytilasta, jossa riitely ja pikkumainen kilpailu estävät varteenotettavan vasemmistoliikkeen syntymisen. On myös huomattava, että nämä ongelmat eivät ratkea voivottelemalla, ja yhtenäisen vasemmiston ensiaskeleet tarvitsevat aivan aluksi selvän päätöksen yhteistyön yrittämisestä.

Vaikka vasemmiston keskenäisten haavojen täydellinen parantumien tulee kestämään, on minimiohjelma selvä ensimmäinen askel kohti yhtenäistä työväenliikettä.

Maltillisen oikeiston uhka

Kaikki ovat varmasti kuulleet Jyväskylässä sattuneesta puukotuksesta, jossa muutama äärioikeistolainen isänmaantoivo pyrki keskeyttämään keskustelutilaisuuden äärioikeistosta Suomessa. Äärioikeiston ilkeydestä ollaan luettu ja kirjoiteltu jo kyllästymiseen asti, joten en aio jatkaa siitä sen enempää. Minua kiinnostaa paljon enemmän poliittisen valtavirran reaktiot, tai pikemminkin reaktioiden puute, tapahtuneeseen.

Kun äärioikeistolaiset tekevät aseistetun hyökkäyksen nimenomaan rauhanomaiseen vasemmistolaiseen tapahtumaan, voisi kuvitella, että media ja poliitikot tuomitsisivat äärioikeistolaista väkivaltaa kilpaa toistensa kanssa. Kovinpa olen naiivisti ajatellut.

Ensimmäisissä lehtijutuissa tapahtunutta kutsuttiin vähättelevästi joukkotappeluksi. Tiedättehän, sellaiseksi tapahtumaksi, jota angstiset teinit nyt vähän väliä saavat aikaan. Toisaalta taas oma ministerimme Alexander Stubb on jotenkin onnistunut kääntämään äärioikeiston puukkohyökkäyksen keskusteluksi äärivasemmistosta. Myös Hommafoorumilla on kyhäilty oikeiston väkivallasta jonkinlainen fiktiivinen vastakkainasettelu ”maltillisten” ja ”ääriliikkeiden” välillä. Se, miten kaikista poliittisista toimitsijoista nimenomaan Hommaforum ja Alexander Stubb ovat profiloituneet ”maltillisina”, on jäänyt minulta pimentoon.

Kyseessä ei ole kuitenkaan kovin yllättävä taktiikka, sillä hyökkäys on erittäin kiusallinen koko oikeistolle. Ns. ”maltillisen” oikeiston ainoa keino pestä kätensä koko touhusta on kyhätä jonkinlainen maltillisten identiteetti, ja siten maalata myös vasemmisto jonkinlaiseen yleiseen ääri-ideologiaan. Tosiasia kun kuitenkin on se, että Jyväskylän hyökkäys on koko oikeistolaisen kentän vastuulla, ja nimenomaan oikeistolaisen kentän vastuulla. Yhä hyväksytymmät näkemykset ”heikommasta aineksesta” ja ihmisen ”instrumentaalisesta arvosta” ovat peräisin nimenomaan eduskuntamme kahdesta suuresta oikeistopuolueesta. Pitäisikö meidän oikeasti olla yllättyneitä siitä, että kokoomuksen ja perussuomalaisten salonkikelpoiseksi tekemä sosiaalidarwinismi voi saada tällaisiakin ilmenemismuotoja?

Minä en suinkaan ole yksin ajatusteni kanssa. Itä-Suomen yliopiston tutkija Vesa Puuronen kertoo, kuinka varsinaisia ääriliikkeitä vaarallisempi ilmiö on kansallismielisen ajattelun ja ”vähempiarvoisuuden” hivuttaminen politiikan valtavirtaan. Sitä työtä tekevät nimenomaan nämä ah-niin-rauhalliset keskitien oikeistolaiset.

Tässä onkin tärkeää ymmärtää, että äärioikeistolaista väkivaltaa ei voi vastustaa jotenkin kiltisti konsensuksella sen keskusta-oikeiston kanssa. Tämä väkivalta tulee yleisemmin oikeistolaisesta ideologiasta, jossa köyhät ja vähemmistöt ”ansaitsevat” kaikki vastoinkäymisensä. Äärioikeiston vastainen kamppailu on kamppailua koko oikeistoa vastaan, sillä suurin uhka tulee sieltä eduskunnan suuresta ja hyväksytystä tavallisten oikeistolaisten leiristä.

Eurooppa kuriin

Aina silloin tällöin minulta kysytään, minkä takia olen valinnut puolueekseni nimenomaan kommunistisen puolueen. Tänään minulla on antaa mitä oivallisin esimerkki siitä, minkä takia mikä tahansa muu vaihtoehto olisi sulaa hulluutta. Angela Merkel on taas avannut suuren suunsa. Tällä kertaa hän puhuu avoimesti unelmistaan Euroopan Unionin suhteen. Unelmista löytyy niinkin dystooppisia suunnitelmia, kuin EU:n tuomioistuimen tekemistä koko euroopan korkeimmaksi oikeudeksi, jäsenvaltioiden budjettivallan luovuttamista EU:lle sekä EU:n talouskurisopimusta, jonka voimin talousongelmaiset maat saisi kaapata täysin EU:n komentoon ja jonka avulla vasemmistolainen talouspolitiikka käytännössä kiellettäisiin.

Ollakseni täysin rehellinen lukijoitani kohtaan, epäilen liittovaltiosuunnitelmien kaatuvan. Ainakin Suomen nykyinen hallitus on irtisanoutunut kaikesta liittovaltiokehityksestä. Tämä ei ole kuitenkaan se uutisen suurin uhkakuva, sillä EU:n talouskurisopimus voi hyvinkin toteutua, ja sen sisältö on yksinäänkin aivan tarpeeksi kammottava. Esim. kurisopimuksessa oleva rakenteellisen alijäämän maksimi on asetettu niin alhaiseksi, että huonojen aikojen aikana tehtävät elvytystoimet olisivat käytännössä mahdottomia. Tämä siis merkitsisi loppua perinteiselle vasemmistolaiselle talouspolitiikalle, ja toisaalta se pakottaisi valtiot turvautumaan oikeistolaiseen vapaakauppapolitiikkaan laskusuhdanteiden aikana. Tämä toimi olisi siis sitä mitä jo sanoin, eli vasemmistolaisen politiikan kieltämistä lain voimalla.

Monet Suomen ”vasemmistolaiset” ovat tässä vaiheessa asettuneet EU:n puolelle. Tätä on perusteltu sillä, että muiden EU-maiden taloutta on autettava kansainvälisen solidaarisuuden nimissä. Tämän varjolla suomalaiset vasemmistopuolueet ovatkin lähteneet hallituksen eurokurilinjalle. Herää kuitenkin kysymys, minkä takia Suomen vasemmisto on niin auliisti omaksumassa retoriikan, jossa vapaakauppapolitiikan pakottaminen jo valmiiksi ongelmaisiin maihin on auttamista. Suomen vasemmiston kansainvälinen solidaarisuus onkin entistä vähemmän vähäosaisten maiden auttamista, ja entistä enemmän vapaakauppasopimusten sekä säästökuurien epätoivoista sarjaa jonkinlaisten parannusten toivossa.

Vaihtoehtojakaan ei suomalaisilla tunnu olevan. Demarit, vihreät ja vasemmistoliitto ovat täysin mukana kurisopimusta valmistelevassa hallituksessa, oikeisto tämän jupakan aloittikin ja perussuomalaiset ovat niin ulalla talouspolitiikasta, että heille jää vain salaliittoteorioita liittovaltiokehityksestä. Käytännössä ratkaisuja kuitenkin olisi niin Suomelle kuin muillekin maille. Jostain syystä yksikään poliitikko ei vain suostu niitä harkitsemaan.

Esim: muuan viimeaikaisessa kauppalehden uutisessa väläytellään, kuinka Suomen olisi nyt kannattavaa erota eurosta. Myös Kreikalla on edessä tukalat ajat jos se jatkaa eurossa, joten yksi ilmiselvä vaihtoehto on pitää valtiollinen itsemääräämisoikeus eroamalla rahaliitosta. Etenkin Kreikan tapauksessa tämä ratkaisu voi vaikuttaa seinähullulta, mutta tällaisessa tilanteessa pitää muistaa, että vielä hullumpaa olisi jäädä euroon ja antaa Brysselin päättää maan kohtalosta. Asia on kuitenkin liian monimutkainen yhden blogin käsiteltäväksi, joten suosittelen tutustumaan Kreikan tilanteeseen tämän artikkelin avulla.

Kuten kauppalehden jutusta kävi selväksi, Suomi on yksi euromaiden vakaimpia ankkureita. Me olemme rikas maa, eikä meillä ole mitään taloudellista ongelmaa. Säästö”tarpeemme” ovat lähinnä oikeiston poliittista keksintöä, ja toisaalta eurokurisopimuksen aikaansaannosta. Tällaisessa tilanteessa ei pidä jäädä epäselväksi se, että me emme tule kohtaamaan tilannetta, jossa olisimme oikeiston mielestä säästäneet tarpeeksi, jossa olisimme tarpeeksi tehokkaita tai jossa voisimme ylläpitää hyvinvointivaltiota. Tämän kriisin lopullinen ratkaisu ei siis voi olla vain eroaminen eurosta, vaan on myös potkittava ulos oikeistolaiset ideologit ja poliittiset komissaarit, jotka pitävät maatamme keinotekoisesti säätökuurin alaisena.