Vastine Hesarin juttuun

Helsingin Sanomat julkaisi eilen 13.7. jutun Kommunistisesta Nuorisoliitosta. Vaikka haastattelut sinänsä olivat asiallisia ja pysyivät aiheessa, jutusta jätettiin jostain syystä lähes kaikki varsinainen haastattelu pois, ja keskityttiin lähinnä sivukommenteissa esiintyneisiin yksityiskohtiin. Tämän takia minun on puheenjohtajana kirjoitettava lyhyt vastine.

Suurin osa jutusta käsittelee henkilökohtaisia piirteitä ad-hominem hengessä, ja välillä hyvien tapojen rajoja koetellen, mutta niitä en kuitenkaan nyt käsittele. Älykkäät lukijat varmasti osaavat lukea tällaisen iltalehtijournalismin ohitse ilman ongelmia. Sen sijaan jutussa olisi ollut perusteltua uutisoida näkemyksistämme usean aiheen suhteen, joissa kuitenkin käsitellään kokonaan toisten järjestöjen tai tahojen mielipiteitä. Ei ole radikaali vaatimus saada järjestön näkemys uutisoitua jutussa, joka käsittelee kyseistä järjestöä ja jossa esitetään siitä useitakin poliittisia väitteitä.

Faktavirheitä

Vakava journalistinen kömmähdys tapahtui kun Kommunistista Nuorisoliittoa verrataan Vasemmistonuoriin. Se ei sinänsä ole väärin, mutta kun ”kommarinuorten” ja vasemmistonuorten eroja käsitellään, olisi kiva kertoa mitä kommarinuoret itse asiasta ajattelevat. Asiaa vakavoittaa edelleen se, että useat kommunistinuoret selittivät eroavaisuuksia moneen kertaan jo pelkästään minun läsnäollessani. HS:llä ei siis ole mitään tekosyytä jättää kyseistä aihetta pelkästään toisten järjestöjen ja toimittajan mutuilun varaan.

Anderssonin ja toimittajan näkemykset voi tietysti uutisoida, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Ei ole kuitenkaan rehellistä teeskennellä sitä, etteivätkö näkemyserot olisi olleet toimittajalla tiedossa. Tässä siis ulkopuolisten tiedoksi Kommunistisen Nuorisoliiton jäsenten näkemyksiä järjestöjen välisistä eroista, joita nimenomaan näissä haastetteluissa käsiteltiin:

– Kommunistinen Nuorisoliitto haluaa erota EU:sta ja eurosta. Vasemmistonuoret eivät halua kumpaakaan eurojärjestelmän asiallisesta kritiikistä huolimatta.

– Kommunistinen Nuorisoliitto ei tee sellaisen puolueen vaalityötä, joka on osallistunut troikan politiikan mukaisiin leikkauksiin ja kuntauudistukseen.

– Kommunistinen Nuorisoliitto luo kansainväliset yhteytensä pääasiassa eri tahoihin kuin vasemmistonuoret.

– Kommunistinen Nuorisoliitto käsittää sosialismin eri tavalla kuin vasemmistonuoret. Meidän mielestämme sosialistiseksi kehitykseksi ei voida kutsua pelkkää pankkien kansallistamista ja monikansallisten yhtiöiden valvontaa.

Vaikka listaa voisi jatkaa ja mainittuja kohtia tarkentaa, pelkästään edellä mainitut erot ovat selviä poliittisia eroja, jos eivät Hesarin  mittarilla, niin Kommunistisen Nuorisoliiton mittarilla. Tämä ei tarkoita vihamielisyyttä Vasemmistonuoria tai mitään muutakaan järjestöä kohtaan, mutta nämä ja muut yksityiskohdat selittävät miksi kommunistiset nuoret haluavat oman järjestönsä.

Vaikka Helsingin Sanomat tai yleisö eivät olisikaan samaa mieltä Nuorisoliiton kanssa näiden erojen merkittävyydestä, niin se on silti Kommunistisen Nuorisoliiton moneen otteeseen mainittu kanta, ja journalistisen etiikan mukaisesti se olisi pitänyt esitellä muiden näkemysten vastapainona.

Muitakin moneen kertaan selvennettyjä kantoja olisi voinut mainita. Kun toimittaja ihmettelee kommunistinuorten vallankumouskäsitteen epämääräisyyttä, huomautan, että sitäkin selvensimme moneen kertaan. Se, että sitä ei itse ymmärtänyt/halunnut ymmärtää, ei ole syy jättää sitä uutisoimatta.

Kerroimme, kuinka vallankumous ei tarkoita meille jotain yhtä tiettyä tapahtumaa. Vallankumous on pitempiaikainen prosessi, jossa yhteiskunnan  tapa järjestäytyä ja hallinoida muuttuu, ja vanhat luokkajärjestykset korvataan toisella. Esimerkkinä tästä voi nähdä vaikka teollisen vallankumouksen, jossa aatelisto korvattiin teollisella suuromistajaluokalla, ja johon liittyi useita poliittisia vallanvaihtoja monessa maassa. Tämän takia puhe rauhanomaisesta tai väkivaltaisesta vallankumouksesta on meistä hieman hölmöä. Yhteen vallankumoukseen voi liittyä joskus useampikin pinnallispoliittinen vallanvaihto, joista ehkä osa on rauhallisia ja osa ehkä ei.

Samalla on kummallista, että jutusta löytyy seuraava väite:

Kommunistinuoret puhuvat demokratiasta mielellään. Niin mielellään, että on vaikeaa päästä selvyyteen siitä, mitä he oikein tarkoittavat vallankumouksella.

Vallankumouksen tarkoituksen selitin yllä, mutta on erikseen ihmeteltävä, mitä tämä kohta oli tarkoittavinaan. Demokratia ei ole jollain lailla vallankumoukseen sovittamaton käsite. Kuten myös haastatteluissa kerroimme, nykyinen vaalitoiminta ei kata meidän käsitystämme demokratiasta, jonka takia nimenomaan vallankumous demokratian saavuttamiseksi on se, mitä kommunistinuoret tarkoittavat demokratialla.

Jos Helsingin Sanomat eivät ymmärrä tai eivät tykkää meidän näkemyksistämme, niin se on toki heidän asiansa, mutta on ainoastaan kohtuullista journalismia raportoida meidän antamamme vastaukset etenkin jutussa, joka käsittelee meidän järjestöämme. Ei ole lainkaan ihmeellistä jos Kommunistisen Nuorisoliiton näkemykset jäävät epäselviksi, kun niitä ei kaikesta selventämisestä huolimatta kerrota.

Fiilisjournalismia

Loppuun huomautan asiasta, joka ei ole varsinainen faktavirhe, mutta kuitenkin avoimen asenteellinen valinta Hesarilta. Sunnuntailiitteen juttu antaa kommunistinuorista surkuttelevan, surillisen ja ehkä jopa masentuneen kuvan. Kommunistinuorten negatiivisia kokemuksia läheisten kanssa käsitellään jopa mässäilevästi, vaikka meidän pitkään syventämämme poliittiset kannat jätetään täysin uutisoimatta.

Voin ilokseni kertoa, että Kommunistisen Nuorisoliiton jäsenyys ei ole kuolemantuomio. Meillä on kavereita, jotka ovat kivoja ja ystävällisiä ja usein äänestävätkin meitä. Sukumme ei laita meitä pannaan, emmekä me luovuta vain koska juuri nyt meitä on vähemmän kuin monen muun liikkeen kannattajia. Tuntemani kommunistiset nuoret, etenkin haastatellut sellaiset, ovat ystävällisiä, iloisia ja reippaita ihmisiä. Toimittaja löysi jäsenistöstämme myös muunlaisia yksittäisiä tarinoita ja kokemuksia, totta, mutta sen takia ajattelin mainita tässä myös sen toisen puolen, jota jostain syystä ei haluttu meistä näyttää.

Shocking news: eurokuri aiheutti vastareaktion!

Poliittiset ääriliikkeet ovat taas nousseet otsikoihin, kun Jyrki Kasvi ilmoitti asettuvansa niiden yläpuolelle blogikirjoituksessaan. Vaikka henkilökohtaisesti en koe vaativani liikoja politiikassa, äärimmäisistä vaatimuksista puhumattakaan, Jyrki Kasvi eittämättä lokeroi minut mainitsemaansa äärivasemmistoon. Suora viittaus kiakkovieraisiin, jossa oli paikalla myös kommunistinuoria, pakottaa minut omalta osaltani reagoimaan näin röyhkeään kirjoitukseen.

Hyvä maku alkaa olla hukassa jo tekstin ensimmäisessä kappaleessa:

Suomessa ei ole koettu poliittista väkivaltaa vuosikymmeniin. Muun maailman mellakat on voitu ohittaa hämmentyneellä olankohautuksella: onneksi me suomalaiset emme ole yhtä hulluja.

Itsenäisyyttä, demokratiaa ja perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ajavat mellakat maissa, joissa valtaa pitää pahimmillaan sotilasjuntta, on siis Kasvin mielestä hullua, eikä sitä pitäisi tehdä? Juuri tässä ajatuksessa on kirjoituksen heikkous. Suomalainen lellitty poliitikko ei aina ihan tajua, että maailmassa on ikäviä konflikteja, joissa monessa itsepuolustus on suorastaan toivottavaa.

Mellakat Iranissa ja Suomessa eivät tietenkään ole sama asia, mutta logiikka ontuu silti. Kasvi tuskin itsekään haluaa ajautua siihen nurkkaan, jossa minkäänlainen vastarinta mitään vastaan ei olisi sallittua, sillä sitä ajatusta vasta olisi hankala puolustaa. Ei, Kasvi itsekin on sanonut, että:

En tarkoita, etteikö voimakeinoillakin olisi sijansa taistelussa terrorismia vastaan.

Eli moralisoivasta puheestaan huolimatta Kasvi ei kaihda väkivaltaa. Häntä haittaakin lähinnä se, että tällä kertaa sillä vastustetaan juuri hänen arvomaailmaansa edustavaa valtiolaitosta.

Moralisoinnin sietämätön helppous

Selvennän heti, että itse koen edelleen olevani militarismin ja väkivallan vastustaja. Puhun tässä silti kiakkovieraiden puolesta, sillä väkivalta ei nyt vain ole helppo aihe. Juju onkin siinä, että Kasvin blogin ja muiden samankaltaisten kirjoitusten tarkoitus ei ole ymmärtää, analysoida tai oikeastaan edes tuomita yhtään mitään. Tämänkaltainen moralisointi on helppo temppu, jolla asetutaan poliittisten kilpailijoiden yläpuolelle.

”Väkivalta on väkivaltaa”-retoriikka on tarkoitettu luomaan kuva kummallisista ääriliikkeistä, jotka eivät kaihda keinoja, ja toisaalta asettua itse kaiken konfliktin yläpuolelle. Konfliktin yläpuolelle asettuminen on tietysti houkutteleva vaihtoehto oikealle keskustelulle, mutta kovin rakentavaa se ei ole.

Jos jatkamme retoriikkaa äärivasemmiston ja äärioikeiston samankaltaisuudesta, on looginen jatkumo se, että kiusaaja ja kiusattu ovat sama asia, miehittäjä ja miehitetty ovat sama asia, hyökkääjä ja puolustaja ovat sama asia jne…

Edelleen, väkivaltaa pitää tietenkin välttää, mutta on olemassa selviä tilanteita, joissa puolustautuminen on suotavaa. Tähän liittyy mm. ”vallankumouksen oikeus”, joka tarkoittaa sitä, että epäoikeudenmukaisessa hallinnossa ihmisillä on täysi oikeus vastustaa ja kaataa hallinto.

Ja jos vielä tuntuu siltä, että haluaa moralisoida kaiken mahdollisen väkivallan samaan lokeroon, YK:n yleinen ihmisoikeusjulistus sanoo seuraavaa:

kun on välttämätöntä, että ihmisoikeudet turvataan oikeusjärjestyksellä,
jotta ihmisten ei olisi pakko viimeisenä keinona nousta kapinaan
pakkovaltaa ja sortoa vastaan, …

…niin sen vuoksi YLEISKOKOUS antaa TÄMÄN IHMISOIKEUKSIEN
YLEISMAAILMALLISEN JULISTUKSEN

Jopa yleiset ihmisoikeudet tunnustavat siis kapinan sortoa vastaan.

Entäs Suomi?

Suomi ei ole Saudi-Arabia, tämä on selvää, mutta ei tämä maa ole myöskään immuuni epäoikeudenmukaiselle hallinnolle. Suomi on täynnä pakkotyötä, palkatonta työtä eriarvoista kohtelua sekä ennen kaikkea silmitöntä ja häikäilemätöntä nuorisovihaa. Nuorisolle säädetään erityisiä työvelvoitteita, sosiaaliturvan leikkauksia ja erityisiä ehtoja milloin mihinkin etuuteen.

Jos jätämme keskustelun väkivallasta sikseen, on hämmästeltävä, mitä Suomen rikkaat poliitikot oikein odottivat nuorisolta tällaisen politiikan jälkeen. Halauksia? Jos jollain on Suomessa syytä mellakoida ja käyttää oikeuttaan vastarintaan, niin se on Suomen prekarisoituva nuoriso.

Kiakkovieraat eivät siis olleet mikään konfliktin luoja, eivätkä he keksineet kiakkovierasjuhlia täysin sattumalta. Tämä on reaktio eurokuripolitiikkaan. Mielenosoitusten toteutuminen oli vain ajan kysymys.

Jyrki Kasvin aivoröyhtäys siitä, että kiakkovieraiden poliittinen viesti uppoutui ikkunoiden hajottamiseen, on täysin käsittämätön. Uppoutuiko toisen maailmansodan antifasistien poliittinen viesti sabotaasiin? Tai Yhdysvaltojen mustien oikeuksien liikkeen viesti mellakointiin? Kiakkovierasjuhlista voi olla montaa mieltä, mutta poliittisen viestin täysi sivuuttaminen kevyellä viittauksella Stockmannin ikkunoihin on lapsellista.

Siitä pääsemmekin viimeiseen aiheeseen, eli kiakkovierasjuhlien käsittelyyn. Media ikään kuin todisti kiakkovierasjuhlien tarpeen uutisoidessaan vahingoista. Monet loukkaantuneet poliisit keräsivät mediassa paljon vähemmän huomiota, kuin surullisen kuuluisat Stockmannin ikkunat.

Viesti on sangen karu: ”mitäpä loukkaantuneista ihmisistä, mutta ajatelkaa, Tampereella rikottiin rikkaan kauppaketjun liikkeestä pari ikkunaa. Vastustavatko kiakkovieraat yksityisomaisuutta!?”

Kiakkovierasjuhlien yläpuolelle julistautuminen moralisoinnilla onkin tarkoitettu väistämään keskustelu poliitikkojen omasta roolista yhteiskunnan muuttumisessa väkivaltaisemmaksi. Meillä on ollut jo monta hallitusta putkeen, jotka ovat innolla kopioineet suuren maailman eurokuripolitiikkaa. Kun suuren maailman politiikka tuo suuren maailman konfliktit Suomeen, poliitikoilla ei ole oikeutta vetäytyä ilmiön yläpuolelle ja välttää mielenosoituksen herättämää keskustelua. Me emme aloittaneet tappelua, mutta emme me aio myöskään odotella seuraavia iskuja.

Keskustelu väkivallasta on toki mielenkiintoinen sinänsä, ja sitä voisi jatkaa loputtomiin. Sitä en kuitenkaan allekirjoita, että eurokuripolitiikkaa vuosia toteuttaneet poliitikot käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi pyhä oikeus toteuttaa mitä politiikkaa tahansa ilman mitään seurauksia.

Vallankumous ilman vallankumousta

Kun kierrän erilaisissa tapahtumissa edustamassa SKP:tä ja Kommunistista Nuorisoliittoa, pyrin aina kritiikin lisäksi kertomaan omia ratkaisuehdotuksiani eri puheenaiheisiin. Taloudellinen ja poliittinen itsenäisyys, kuntien vallan lisääminen ja työllisyysturvan toteuttaminen keräävät erilaisissa muodoissaan tukea valtaosalta kuuntelijoista, mutta kritiikki tulee usein yllättävältä taholta. Nimenomaan vasemmistosta kuulee joskus kritiikkiä siitä, että nämä ratkaisut eivät ole milloin minkäkin hyvän tavan tai yleisen säädöksen mukaisia.

Suomalaisessa vasemmistossa on totuttu puhumaan pelkkää kivaa. Suomalainen vasemmisto on kaikkien tukena, se noudattaa lakia ja paheksuu yhdessä historiallista radikaalia vasemmistoa. EU:sta ei voi irtautua, koska se rikkoo virallisia sopimuksia, kynnyskysymyksiä ei voi asettaa, koska pitää olla yhteistyökykyinen jne… Yksinkertaisesti ilmaistuna, Suomessa on kokonainen liike, joka haluaa sosialismia ilman sosialismia ja vallankumouksen ilman vallankumousta.

Haluan nyt tässä lyhyessä tekstissä tehdä selväksi sen tosiasian, josta pitää aina erikseen muistuttaa. Ei ole olemassa sellaista sosialismia, joka olisi elinkeinoelämälle kivaa. Ei ole myöskään sellaista vallankumousta, josta oikeisto tulisi pitämään. Itseään kunnioittavan vihervasemmistolaisen liikkeen tätyy olla valmis tiettyyn röyhkeyteen, sillä sitä samaa röyhkeyttä käytetään meitä vastaan.

Oikeistoa kiinnostavat EU:n säädökset ja laki vain sikäli kuin se on sille itselleen hyödyllistä, kuten mm. julkisen sektorin perustuslain vastainen säästökuuri osoittaa. Vasemmisto ei saa olla se poliittisen kentän ainoa liike, joka vapaaehtoisesti takertuu idealistisiin oljenkorsiin ja sabotoi oman toimintansa.

Taloudellinen oikeudenmukaisuus ei tule pyytämällä eliitiltä. Jos me aiomme elää ihmisarvoisessa yhteiskunnassa, me tarvitsemme avoimen eliitinvastaisen ja luokkakantaisen liikkeen. Myönnän, että sellaisen rakentaminen ei ole helppoa, mutta se on ikävä kyllä ainoa vaihtoehto.

Radikalismin puolustus

Tämä teksti julkaistiin kommunistisen nuorisoliiton järjestölehdessä .Kom:issa 25.1.2012

Radikalismin puolustus

Kaikki me olemme tavanneet ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan eivät ole vasemmalla eivätkä oikealla. Kokonaiset puolueet julistavat ”puolueettomuuden” ilosanomaa, kuten vaikkapa vihreä liitto tai perussuomalaiset. Se, ovatko nämä ihmiset ja puolueet oikeasti vapaita ideologiasta tai oikeisto-vasemmisto akselista voidaan kyseenalaistaa, mutta se ei oikeastaan ole tärkeää. Tärkeintä on se, että jonkinlainen kuviteltu puolueettomuus on huono lähtökohta politiikalle.

Vaikka poliittisesti ”maltilliset” haluavatkin maalata kuvaa politiikasta, jossa ideologiset äärilaidat yrittävät horjuttaa konsensushaluisia ja rauhanomaisia keskitienkulkijoita, yllättävän monelle ääri-ideologiat kelpaavat. Mm. 8-tuntinen työpäivä, tasa-arvo, orjuuden lakkautus ja demokratia ovat kaikki olleet joskus äärivasemmiston oikkuja. Nykyään ne kuitenkin ovat kaikkien hyväksymiä totuuksia, emmekä me voi tietää mitkä laitavasemmiston oikut ovat tulevaisuudessa kaikkien myöntämiä tosiasioita.

Poliittinen puolueettomuus ei ole ainoastaan lyhytnäköistä, vaan se on myös suorastaan ilkeää. Yhteiskuntamme ei ole mikään tasa-arvoisten yksilöiden pelikenttä. Osalla on varaa ja yhteyksiä kieltäytyä tarjouksista, odotella parempia aikoja tai vaihtaa kokonaan elintapaa. Osa taas joutuu olosuhteiden pakosta hyväksymään kaikki tarjoukset jotka saa. Yhtiöille ja osakkeenomistajille tarjotaan kannustimia veronvähennysten ja bonusten muodossa, ja työntekijöille tarjotaan palkka-alea ja työturvan poistamista.

Puolueettomuus tällaisessa tilanteessa on ikäänkuin hakisi kaikkia tyydyttävää ratkaisua kiusaajan ja kiusatun välillä. Jos esimerkiksi työttömiä pyydetään pysymään työttöminä vielä muutaman vuoden vain, jotta saataisiin hallituksessa aikaan jonkinlainen kompromissi, niin asioiden tärkeysjärjestys on erittäin kieroutunut. Ainoa moraalinen vaihtoehto olisi ottaa selvä kanta työntekijöiden puolesta pääomaa vastaan.

Tässä vaiheessa moni vanhoillisempi tavanomaisesti älähtää. Heidän mukaansa myös rikkailla on oikeus tulla huomioonotetuksi, ja myös rikkaiden panosta tarvitaan yhteiskunnassa. Yleensä muistetaan vielä pelotella, että vallankumoustakin tällaiset radikaalit ajavat.

Toki, jos joku on sitä mieltä, että rikkaat ja vaikutusvaltaiset ökyt ovat puolustamisen tarpeessa, niin annettakoon siihen mahdollisuus. Omasta mielestäni kuitenkin reilu politiikka on mahdollista vasta sitten, kun kaikki osapuolet suostuvat pelaamaan reilua peliä. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että rikkaat maksaisivat aiheuttamansa talouskriisit, ympäristökatastrofit ja sosiaaliset haitat.

Mitä tulee vallankumouksiin, niin kyllä, radikaalit kannattavat vallankumousta. Usein vain unohdetaan, että niin kannattavat kaikki muutkin. Kovin harva uskaltaa enää olla avoimesti Ranskan vallankumousta, Amerikan vallankumousta tai vaikkapa itä-blokin kaatanutta vallankumousta vastaan. Arabimaiden vallankumouksia suorastaan puolustellaan. Yhä harvemmin kyse on siitä, että ihmiset vastustaisivat vallankumouksia noin yleensä. Paljon useammin on kyse siitä, että he vastustavat nimenomaan sosialistisia vallankumouksia.

Radikalismi on sanalla sanoen sitä, että tunnustetaan yhteiskunnan jakaantuvan omistaviin ja omistettuihin. Radikalismi on sen myöntämistä, että reilu politiikka on mahdollista vain reilussa yhteiskunnassa. Radikalismi on ennenkaikkea sitä, että ei leikitä filosofialla, vaan asetutaan rehellisesti pienen ihmisen puolelle vallankäyttäjiä vastaan.