Kaksi viikkoa vaaleista ja takit kääntyvät kuin tuulettimet

Ihmetyttääkö joskus kun Suomen politiikassa ei saada mitään ikinä aikaan? Syitä selkärangattomaan valtionjohtoon voi seurata reaaliajassa nyt, kun hallitusneuvottelut ovat mediassa esillä joka tunti. Jo tässä vaiheessa on käynyt selväksi, että kaksi pääasiallista hallituspuoluetta ovat nielleet niitä suurimpia vaaliteemojaan kuin nälkäiset aamupuuroa.

Suurimman selkärangattoman palkinnon saa Perussuomalaisten puolue, jonka koko olemassaolon suurimpia teemoja on ”EU-kriittisyys” sekä etelän tukipakettien vastustaminen. Keskeinen teema ei tietenkään tarkoita, etteikö muita prioriteettejä voisi olla. Kun Timo Soinin nenän alla roikotettiin ministerinsalkkua useamman päivän ajan, niin johan se Perussuomalaisten periaate otettiin, murhattiin kylmäverisesti ja vedettiin vessanpöntöstä alas. Perussuomalaiset nimittäin peruivat yhden suurimmista kynnyskysymyksistä, ja tekivät ns. ”Kreikka-rauhan”. Tällä tavalla EU:n pankkitoiminta saa Perussuomalaisilta siunauksen ja Soini saa ministerinsalkkunsa.

Toinen esimerkki politiikasta nähtiin, kun Keskusta päätti ilmoittaa todellisen talouspolitiikkansa vasta vaalien jälkeen. Sipilän ennen vaaleja ilmoittama 2,3 miljardia muuttuikin yhtäkkiä kymmeneksi(!) miljardiksi, kun ammattiliitot eivät suostuneetkaan allekirjoittamaan kuolinkäskyään. Kukapa olisi uskonut, että yhteiskuntasopimukseksi naamioitu EK:n politiikka ei herätä intohimoja AY-liikkeessä?

Hallitus ei tietenkään ole vielä lopullisesti muodostunut, joten tässä ehtii nähdä vielä vaikka mitä. Todennäköisesti ainoa rehellisenä pysyvä puolue on Kokoomus, joka täysin avoimesti vihaa työntekijöitä ja köyhiä, ja todennäköisesti juuri sen takia hävisi vaalit. Olisi mielenkiintoista nähdä, olisivatko Keskusta ja Perussuomalaiset saaneet näin paljon kannatusta, jos käytännön politiikka olisi ollut tiedossa ennen vaaleja.

sipilä

Minkälaisen eduskunnan saimme?

Vaalit on käyty, ja minäkin kiitän äänestäjiäni. Vasemmisto ei ole tällä hetkellä kovassa huudossa, mutta toisaalta, tämä ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun oikeudenmukaisuutta ajava liike on vähemmistössä jopa sorrettujen itsensä keskuudessa. Tilanne on oikeastaan ollut ikävän yleinen.

Vaan noin yleisesti, minkälaisen eduskunnan saimme? Nyt valitusta uudesta eduskunnasta, alle 35-vuotiaita edustajia on 34 kahdesta sadasta. Alle 4000e/kk tienaavia on vain 29. Ammattitutkintotaustaisia on 24.

Mitä ikinä uusista kansanedustajista voidaankaan sanoa, kansaa he eivät edusta. Olisi paremmin sanottu, jos vaaleissa läpi menneitä kutsuttaisiin rikkaiden ja koulutettujen edustajiksi. Vaikka ”asiat edellä”-asenne on nykyään hip, olisi naiivia luulla, ettei näin totaalinen informaatiokupla eduskunnassa näkyisi myös käytännön politiikassa. On myös aiheellista pohtia, että onko vaalitulos seurausta demokratiamallistamme, jossa rahalla saa näkyvyyttä ja uskottavuutta.

Poliitikot ovat hylkiöitä syystäkin

Pia Kauma kirjoittaa blogissaan politiikan asemasta kulttuuristamme. Kirjoitus otsikolla ”Poliitikot, nuo aikamme hylkiöt” huomauttaa, sinänsä täysin perustellusti, kuinka Yhdysvaltain ja Suomen äänestysprosentit ovat naurettavan alhaiset. Blogikirjoitus jatkaa kuvailemalla niitä lukemattomia tapoja, joilla suomalaiset osoittavat epäluottamustaan poliitikkoja ja politiikkaa kohtaan. Kuten valtapuolueen poliitikolta ehkä pystyi odottamaankin, syyllinen ei kirjoituksen perusteella ole maamme kelvoton politiikka ja hyvä-veli-verkostoitunut poliittinen eliitti, vaan äänestäjä. Kauman mukaan suomalainen äänestäjä on mukavuuteen tottunut nössö, joka ei osaa arvostaa demokratian merkitystä ja poliitikoiden asemaa.

Ongelman henkilöiminen Kaumaan on kuitenkin hieman epäreilua. Vaalit ylipäätään ovat Suomessa pullollaan poliitikoita, jotka positiivista asennetta ja intoa ähkyen kannustavat kansalaisia äänestämään. Äänestämistä perustellaan ”vaikuttamisella”, vapaudella ja monilla muilla mukavan kuuloisilla asioilla. Moni onnistuukin pitämään vaalihypetyksensä asiallisen puheen rajoissa, mutta aina taustalta pilkistää Kauman kirjoituksesta tuttu ruma maailmankuva: vika on äänestäjien äänestyskäyttäytymisessä, eikä suinkaan poliitikoissa itsessään.

Ajattelu on tuttua Euroopan vanhoista monarkioista, joissa vallanpitäjien valtaa perusteltiin ”jumalallisella oikeudella.” Kunkinkaan tehtävä kun ei ollut miellyttää kansalaisia, vaan oli kansalaisten tehtävä tulla sinuiksi kuningasvallan kanssa tavalla tai toisella. Nykyisissä länsimaissa on tietenkin edistytty näin räikeästä ajattelusta paljonkin, mutta peruskaava ei ole muuttunut. Liian monen poliitikon mielestä äänestäjä tehtävä on tulla sinuiksi tarjottujen vaihtoehtojen kanssa. Tällaisessa ajattelussa ääniä ei tarvitse ansaita, vaan äänestäminen on käyttäytymisenä eräänkaltainen itseisarvo.

Nukkuvien äänestäjien poliittista innottomuutta ei selitä niinkään laiskuus ja kiittämättömyys, vaan se, että yksikään suomalainen poliitikko ei herätä nukkuvassa äänestäjässä edes sen vertaa intohimoa, että hänen puolestaan kannattaisi vaivautua äänestyspaikalle. Siinä missä ilmiötä selittävät osin myös suomalaisen kulttuurin kummalliset tabut ja ideologiat, paljon asiaa selittää myös se, että suomalaiset poliitikot tekevät tahallisesti itsestään epäluotettavia pintaliitäjiä. Eduskunnassa ei ole sellaista puoluetta, joka ei olisi kääntänyt takkiaan jonkin keskeisen aiheen tiimoilta, tai joka ei olisi toiminut täysin ohjelmansa vastaisesti. Vaalien alla annetaan mielettömän yksinkertaisia selityksiä Suomen ongelmille, joihin sitten tarjotaan sitäkin yksinkertaisempia ratkaisuja. Jos poliitikkojen viesti on luokkaa: ”äänestämällä oikein ongelmat voidaan ratkaista”, niin äänestäjät täysin oikeutetusti epäilevät poliitikkoa kevytmieliseksi hihhuliksi. Jos en tuntisi omaa puoluettani ja sen tekoja, en varmasti äänestäisi itsekään.

Kun puhuin tähän tyyliin muuan vaalipaneelissa, muuan toinen panelisti syytti minua ”itsemme ruoskimisesta.” Hän tarkoitti ”meillä” tietysti poliitikkoja jonkinlaisena identiteettinä, joka on huolestuttavaa sinänsä. Vaan eikö siinä ole tiettyä pointtia? Olenko minä eduskuntavaaliehdokkaana jotenkin ristiriitainen tässä aiheessa?

En ainakaan omasta mielestäni. Tarkoitukseni ei ole tuomita politiikkaa tai poliitikkoja jotenkin lähtökohtaisesti huonoksi. Tämä virhe tehdään Suomessa ehkä liian usein. En myöskään ole sitä mieltä, että äänestämättä jättäminen olisi lähtökohtaisesti hyvä asia, tai äänestäminen lähtökohtaisesti huono asia. Se kuitenkin haittaa, että politiikka mitätöidään jonkinlaiseksi identiteettikisaksi, jossa äänestäminen on lähtökohta, ja ainoa kyseenalainen asia on puolue jolle ääni annetaan.

Äänestäminen ei ole lähtökohta, josta poikkeaminen pitäisi selittää jollain erillisellä ilmiöllä. Päinvastoin! Ihmisen DNA:han ei ole koodattu äänestämistä, ja siten äänestämättä jättäminen on ihmiselle täysin luonnollista. Haluaisinkin nähdä poliittisen kulttuurin, jossa poliitikolla on aatteita ja tekoja jotka innostavat ihmisiä järjestäytymään. Tällaisessa kulttuurissa äänestäminen ei ehkä ole luonnollista, mutta ihmiset äänestäisivät silti, koska kokevat jonkin asian itselleen tärkeäksi. Tätä järjestäytymistä ei vaadittaisi jonkinlaisena yhteiskunnan ylläpitämisen rituaalina, vaan kunkin poliitikon tulisi ansaita saamansa tuki äänestäjiensä puolustamisella.

Äänestäminen itsessään ei tietenkään ratkaise kovin paljoa, ja tällainen poliittisen kulttuurin eheytys onkin vain osa isompaa parannusta jota Suomi tarvitsisi kipeästi. Vika ei ole nukkuvissa äänestäjissä, jotka jotenkin poikkeaisivat odotetusta muotista. Vika on vallitsevassa politiikassa, joka itse ei kykene täyttämään velvollisuuksiaan.

Henkilökohtainen on poliittista

Poliittisen johdon henkilötaustat kiinnostavat usein. Jos poliitikko on rikas, verkottunut yhteiskunnan ”hyvä-veli-verkostoon” tai edustaa muuten etuoikeutettua asemaa, sen voidaan odottaa vaikuttavan myös päätöksentekoon. Esimerkkinä henkilötaustan vaikutuksesta politiikkaan voidaan ottaa vaikka Laura Rädyn taannoinen emämunaus, kun hän kysyi ilmeisen tosissaan, että kuka enää tienaa alle 2600e/kk. Tosiaan, jos ministeri ei tiedä minkälaisessa maassa valtaosa kansalaisista elää, niin päätökset heijastelevat vääristynyttä maailmankuvaa.

Tilastokeskus teki edellisten kunnallisvaalien aikaan oikein tilastollisen tiivistelmän, jossa käsiteltiin koko maan ehdokkaiden ja näistä ehdokkaista valittujen valtuutettujen taustoja. Tilastoissa käsitellään myös ehdokkaiden ja äänioikeutettujen välisiä eroja. Tilasto levisi sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin, ja niin on hyvä. Esimerkiksi äänioikeutettujen ja ehdokkaiden väliset tuloerot eittämättä vaikuttavat koko maamme poliittiseen päätöksentekoon.

Äänioikeutettujen ja ehdokkaiden (puolueittain) valtionveronalaiset mediaanitulot (euroa) kunnallisvaaleissa 2012 ja 2008

Vaikka tämä kaikki vaikuttaa oikealta ja jopa itsestäänselvältä, tätä ei uskoisi poliittisesta keskustelusta. Ensinnäkin, ”tavallisen kansan” puolustajan manttelia väittää kantavansa puolue jos toinenkin, vaikka ylläolevan graafin perusteella aniharvalla puolueella on mitään järkevää perustetta edes väittää moista. (Huom: SKP ainoana millään tasolla työttömiä edustavana puolueena.) Eduskuntavaaleissa ristiriita on usein vielä kunnallisvaalejakin räikeämpi, ja vieraantuminen tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun ehdokas valitaan eduskuntaan nauttimaan valtavaa palkkaa. Odotamme varmasti mielenkiinnolla tilastokeskuksen vastaavaa tutkimusta eduskuntavaaliehdokkaiden taustoista.

Toki kannattaa myös muistaa, että poliitikkojen  ja julkisen keskustelun suhtautuminen henkilötaustoihin vaihtelee sen mukaan, mikä kussakin tilanteessa on puhujan poliittiselle agendalle edullista. Vaalipaneelissa helposti vannotaan, että siinä ollaan edustamassa ”tavallista kansalaista”, usein toki valehdellen mikäli ylläolevaa tilastoa on uskominen. Kun taas poliitikko vastustaa jotakuta, työttömyys onkin muuttunut todisteeksi vastapuolen laiskuudesta ja yleisestä luonteen heikkoudesta.

Poliitikkojen henkilötaustoista puhuttaessa tärkeää ei ole ainoastaan huomauttaa sen olevan poliittinen aihe, vaan silloinkin kuin siihen vedotaan, käsitykset henkilötaustoista voivat olla vääristyneitä tai itsessään poliittisia.

Esimerkkinä tästä mainittakoon ”poliitikot kirjastossa”-paneeli, jossa kävin puhumassa viime torstaina. Paneelin molemmat osanottajat minun lisäkseni mainostivat edustavansa tavallista kansaa. Toinen todisteli tätä sanomalla, että oli toiminut kymmenen vuotta Nokialla ohjelmistosuunnittelijana 3000 euron kuukausipalkalla, ja toinen huomautti olevansa tavallinen poliisi ja perheenäiti. Väitteet ovat omalla tavallaan poliittisia, sillä kun maassamme on liki miljoona köyhää ja jo pelkkä virallinen työttömyysluku on 300 000, niin väite vakityötä tekevän keskiluokkaisen perheenisän tai perheenäidin normaaliuudesta on liiankin helppo asettaa kyseenalaiseksi.

Poliitikot kirjastossa 19.2.2015
Poliitikot kirjastossa 19.2.2015

Vaikka tilastollisesti vakinaisista työntekijöistä voisikin puhua valtaväestönä, on vielä asia erikseen antaa poliittinen viesti, jonka mukaan keskiluokkainen vakityöntekijä on ”normaaliuutensa” takia pätevä edustamaan näitä edellä mainittuja miljoonaa köyhää tai 300 000 työtöntä. Vaikka taatut kohtuulliset tulot olisivatkin täysin normaalia, ei se tarkoita, että taattuja tuloja nauttivat ymmärtävät mitä on elää köyhyysrajan alapuolella.

Osaltaan poliittisesta keskustelusta kertoo se, että kun kirjaston paneelissa kyseenalaistin muiden panelistien ”normaliuden” ja vein keskustelun poliitikkojen henkilötaustoihin, minua syytettiin asiattomuudesta ja henkilökohtaisuuksiin menemisestä. Meninkö henkilökohtaisuuksiin? Varmasti, mutta tässä kysymyksessä henkilökohtainen on myös auttamattoman poliittista.

Meillä Suomessa ollaan toki valmiita huolestumaan poliittisen eliitin vieraantumisesta ja eriytymisestä täysin akateemisella tasolla. Esim. Taloussanomat on ansioitunut tämän todellisen ongelman huomioimisessa, ja muuan jutussa vuodelta 2012 lehti uumoilee Suomesta täyttä ja avointa luokkayhteiskuntaa lyhyen ajan sisällä. Vaan jos Suomessa ottaa poliitikkojen henkilötaustat puheeksi ennen vaaleja ja vielä poliittisessa puheessa, annetaan viesti, jonka mukaan poliitikkojen henkilötaustat eivät ole osa asiallista poliittista keskustelua.

Ainakin näiden vaalien ajan voisi yrittää tiedostaa tämän ilmiön. Oma politiikkani lähtee siitä, että köyhiä eivät voi edustaa muut kuin toiset köyhät. Olen luvannut, että jos pääsen eduskuntaan, lahjoitan pois kaikki ne eduskunnasta tulevat tulot, jotka ylittävät tuhannen euron kuukausibudjetin. Olen myös sitoutunut ajamaan eduskuntaan ja julkiseen talouteen maksimipalkkaa, joka olisi korkeintaan 3000e/kk. Tämä nyt siis sivuuttaen sen, että olen päätoiminen opiskelija, jolla on historiaa pätkätöistä, loputtomista työkokeiluista ja myös pitkäkestoisesta työttömyydestä. Vaalien jälkeen on ikävämpi pohtia, että miksiköhän eliitti on jälleen kerran vieraantunut meidän arkielämästämme.

Kreikan vaalit esimerkkinä EU:n korruptiosta

Kreikan vaalit ovat kulkeneet kaikkien odotusten mukaisesti. Tällä ei kuitenkaan viitata nyt äänimääriin, vaan vaalituloksen aiheuttamiin reaktioihin. Syrizan vaalivoiton jälkeen pankit ja sijoittajat ovat rangaisseet väärää vaalitulosta totuttuun tapaan. Mm. aasian kauppa romahti heti vaalituloksen varmistuttua, ja euro oli alamäessä jo vaaleja ennen. Ilmiö on kapitalismille tuttu jo entuudestaan, ja viimeksi Italian vaalien yhteydessä rahalla oli puoluepoliittinen kanta.

Tätä sinänsä oikeaa havaintoa on joskus väännetty päälaelleen, ja käytetty argumenttina vasemmistoradikalismia vastaan. Tosiaan, jos vasemmistopolitiikasta seuraa pörssiromahdus, niin eihän se voi olla järkevää! Silti nämä tapaukset todistavat juuri sen, mitä Syriza sekä KKE Kreikassa ja Suomessa SKP ovat aina sanoneet: EU:n ja kansallisen lainsäädännön korjaaminen ei riitä. EU:n ja kapitalismin järjestelmässä rikkaat monikansalliset pankit ja yhtiöt käyttävät valtaa demokraattisten laitosten ohi. Ne kiristävät ja uhkailevat kokonaiset hallitukset nurin, ja demokratiaa haluavan kansan on viimekädessä kaadettava koko talousjärjestelmä. Mikään markkinasosialistinen elvytyspolitiikka ei voi riittää, jos me jätämme pankit ja firmat demokratian ulkopuolisiksi päätöksentekijöiksi.

Kreikan ja muiden maiden tapaukset kannattaa pitää mielessä, kun kevään eduskuntavaaleissa kaikki eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet EKP:n olemassaoloon ja valta-asemaan.

Suomessa Euroopan vasemmiston linjaa edustaa SKP
Suomessa Euroopan vasemmiston linjaa edustaa SKP

Iisit vaalit

Näin vaalien välissä ehdokkaatkin voivat kirjoitella äänestämisestä ja vaalikäyttäytymisestä ilman, että se vaikuttaa ilmiselvältä äänten kalastelulta, joten tilaisuus pitää käyttää hyväkseen.

Eurovaalien alla äänestäminen nousi keskustelun aiheeksi, ja hieman syystäkin, sillä eurovaaleissa on perinteisesti ollut häikäisevän pieni äänestysprosentti. Näissä eurovaaleissa äänestysprosentti jäi tasolle 40,9%, joka asettaa jo Suomen meppien legitimiteetin kyseenalaiseksi.

Vaalien alla koin ehdokkaanakin äänestyskeskustelun hieman etäiseksi. Toisella puolella keskustelua oli politiikan harjoittajien ja harrastajien valtavirta, jotka hehkuttavat äänestämisen tärkeyttä, kannustavat ”käyttämään valtaa” ja pelottelevat dystooppisilla tulevaisuuksilla jos et äänestä. Toisella puolella kirjoittelevat ne äänestämättä jättävät, jotka jättäytyvät ulos aatteellisista syistä, oli se aate sitten mikä hyvänsä. Jälkimmäiset huomauttavat systeemin mädänneisyyden, poliitikkojen korruptoituneisuuden ja retoriikasta on havaittavissa aika ajoin myös kokonaan anti-poliittista retoriikkaa.

Viestini on yksinkertainen:

Tsiisus! Antakaa mun olla!

Joo joo, ei äänestäminen tuo vallankumousta, mutta ei kyllä äänestämättä jättäminenkään. Eurovaaleissa yli puolet äänioikeutetuista jätti äänestämättä, mutta Suomi ei ole siitä huolimatta jotenkin kaksi kertaa lähempänä vallankumousta kuin vaikkapa Uruguay. Puolet suomalaisista eivät tosiaankaan antaneet ääntänsä yhdellekään poliitikolle, mutta eipä se ole estänyt meppejä esiintymästä koko Suomen edustajina.

Ja jos siellä toisella laidalla huudellaan sitä kuinka äänestäminen ratkaisee kaiken syövästä ahneuteen, niin se nyt vain kuulostaa epärealistiselta. Suomessa päätöksiä tehdään virkamiehistöllä, yhtiöissä, yhdistyksissä ja osin myös ulkomailla, joten jos kaiken tämän ja siihen liittyvän byrokratian keskeltä nostaa juuri äänestämisen sinä kaiken ratkaisevana tekijänä, niin sitä on vaikea uskoa. Ovatko vaalit poliittisen toiminnan muoto? Kyllä ovat, mutta eivät se tärkein tai kaikissa asioissa edes tärkeä toiminnan muoto.

Puhun tässä lopussa marxilaista jargonia sen verran, että huomautan parlamentarismin olevan hieman monimutkaisempi käsite kuin mitä usein luullaan. Parlamentarismi ei ole vaaleihin tai eduskuntatyöhön osallistumista sinänsä, vaan se on nimensä mukaisesti ”ismi”, joka keskittyy vaaleihin toiminnan keskeisenä määrittäjänä. Yleensä se on vaaleista vouhottamista ja sen unohtamista, että politiikka tapahtuu koko ajan ja usein muissa muodoissa kuin vaaleissa, mutta näemmä voi myös harjoittaa ”käänteistä parlamentarismia”, jossa oman identiteetin ja toiminnan keskiön muodostaa äänestämättä jättäminen.

Ehkä tämänkertaisen purkautumisen keskeisin anti on se, että vaalit ja äänestämisen voisi ottaa iisimmin riippumatta siitä, että osallistuuko niihin vaiko ei. Olkaa ylpeitä itsestänne, te iisit ihmiset.

 

 

Vaalit ja äänestäminen

Presidentinvaalien aikana suomalaiset olivat jälleen kerran valmiita julistamaan äänestämisen periaatteet yksinkertaisiksi. Osa kansasta julisti äänestämättä jättämisen vähintäänkin tyhmäksi vedoksi, ja heistä äärimmäisimmät olivat jo tekemässä äänestämisestä kansalaisvelvollisuutta. Toisessa leirissä puolestaan osattiin kertoa, ettei äänestämisellä tai politiikalla saada mitään aikaan. En tietenkään väitä, että nämä olisivat ainoat näkemykset suomessa. Nämä ovat kuitenkin ne äänekkäimmät ja äärimmäisimmät, ja sen takia käytän niitä esimerkkeinä huomauttaessani äänestyskäyttäytymisen olevan paljon monimutkaisempi aihe.

Periaatteellinen äänestäminen

Äänestämisen puolestapuhujat usein väittävät, että äänen tuomaa valtaa on järjetöntä heittää hukkaan nukkumalla vaaleissa, ja jos näin tekee, voi syyttää vain itseään huonosta vaalituloksesta. Nämä ovat niitä samoja argumentteja, joiden mukaan kenelläkään vaaleissa nukkuneella ei ole oikeutta valittaa päivän politiikasta. Tällaisessa logiikassa on kuitenkin muutama ongelmakohta.

Annettu ääni ei ole vain mikä tahansa vaikutuskeino. Kun vaalit ovat ohi, ehdokkaiden saamia ääniä tulkitaan annettuna ”mandaattina” edustaa kansaa. Periaatteessa tämä tarkoittaa sitä, että julkisuudessa jokainen ääni otetaan erään kaltaisena virallisena lausuntona siitä, että äänestäjä haluaa kyseisen ehdokkaan edustavan äänestäjää. Kun tämä ymmärretään, on huomattavasti helpompaa hyväksyä äänestämättä jättäminen. Ihminen, joka ei koe yhtäkään ehdokasta mandaattinsa arvoiseksi, toimii demokratian periaatteiden mukaan oikein jättäessään äänensä antamatta.

Toinen tapa lähestyä mandaatti-argumenttia on huomauttaa, että koko demokratian idea on laittaa ehdokkaat asemaan, jossa heidän on ansaittava paikkansa teoillaan ja kannanotoillaan. Olisi mielenkiintoinen filosofinen kysymys pohtia, kuinka paljon kyse on ansaitsemisesta, jos äänet on saatu ihan vain äänestämisen itsensä takia. Vaikka jonkun toisen äänestämiselle on aina vaihtoehtona oma ehdokkuus, en tue ajatusta yhteiskunnasta, jossa poliittista tukea pitää antaa ihan vain periaatteesta.

Äänestämättä jättämisen ”tyhmyyden” voi tämän lisäksi kyseenalaistaa ehdokkaiden samankaltaisuuden näkökulmasta. Konkreettisin esimerkki tästä nähtiin presidentinvaalien toisella kierroksella, jossa meidän piti valita ulkopoliittiseen virkaan ehdokas kahdesta EU-myötäilijästä ja NATO:n salarakkaasta. Siinä missä pienempiä vivahde-eroja ehdokkaiden välille saatiin toisella kierroksella, oli samankaltaisuutta tarpeeksi kyseenalaistamaan äänestämisen mielekkyys kenen tahansa NATO- ja EU-vastaisen äänestäjän kohdalla. Ehdokkaiden samankaltaisuutta nähdään myös monessa kunnassa kunnallisvaalien aikaan, ja usein eduskuntavaalien aikana, joskin ehdokkaiden suuren määrän takia ilmiö on kyseisissä vaaleissa pienempää.

Äänestämättä jättäminen

Jos äänestäminen periaatteen vuoksi on hataralla pohjalla, niin sitä on periaatteellinen politiikasta jättäytyminenkin. Esimerkiksi ne väitteet, joiden mukaan politiikalla ei saada mitään aikaan, perustuvat täysin vääriin käsityksiin siitä, mistä äänestyksissä ja politiikassa on oikein kyse. Demokratia ei ole sitä, että kerran neljässä vuodessa saadaan vaikuttaa eduskunnan koostumukseen, vaan demokratia on jatkuva prosessi. Tämä prosessi on sitä, että erilaiset ehdokkaat organisoituvat antaakseen yhteiskunnan toiminnalle ehdotuksia, ja keräävät näille ehdotuksille kansan tukea median avulla, mielenosoituksin, konkreettisin teoin ja kannanotoin. Aina silloin tällöin erilaisten vaihtoehtojen keräämä kannatus tarkistetaan virallisesti vaalien avulla.

Tämän tiedon valossa tokaisut kuten: ”äänestämisellä ei voi saavuttaa mitään”, eivät ole niinkään vääriä, kuin ne ovat käsittämättömiä. Tietääkseni demokratiaa ei ole ikinä puolustettu sillä periaatteella, että äänestämisellä sinänsä saataisiin mitään aikaan. Se on vain tärkeä osa suurempaa prosessia, jossa osallistujilta odotetaan äänestämisen lisäksi muuta aktiivisuutta yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Toinen keskustelu, mitä epäpoliittiseksi itseään kutsuvien ihmisten kanssa saa usein käydä, koskee äänestämisen kannattavuutta nimenomaan suomen valtiollisessa järjestelmässä. Näissä keskusteluissa usein viitataan erilaisiin yksittäisiin käytäntöihin, kuten ääntenlaskutapaan tai äänestäjien suureen määrään. Tässä on kuitenkin jo kyse suomen valtiollisesta muodosta ja yhteiskunnan rakenteesta. Kyseessä on siis poliittinen keskustelu, ja tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, miten politiikka käsitteenä voidaan helposti ymmärtää täysin väärin.

Usein koko politiittinen kenttä hylätään sen virheellisen ajatuksen valossa, että politiikassa olisi kyse joko osallistumisesta parlamentaarisiin ja byrokraattisiin koneistoihin, tai ei osallistumista ollenkaan. Itse vastustan edellämainittuja yhteiskunnallisia koneistoja, joissa vaikuttamiselta viedään kaikki terä tekemällä äänestyksistä maanlaajuisia ja yleisestä yhteiskunnallisesta elämästä keskusjohtoista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi jättäytyä politiikasta pois. Päinvastoin, sillä minulla on tämän arvon myötä selvä päämäärä, jota minun tulee ajaa parhaaksi näkemälläni tavalla.

Lopuksi

Jätin tässä tekstissä käsittelemättä monia tekijöitä, jotka tekevät äänestyskäyttäytymisestä liian monimutkaisen asian hätäisille tuomioille. Esimerkiksi taktisen äänestämisen ja protestiäänestämisen merkitykset demokratiassa ovat monimuotoiset, mutta jo käsitellyt asiat lienevät tarpeeksi muistuttamaan, että kyseessä on monimutkainen aihe. Tästä seuraa välttämättä myös se, että äänestämiseen suhtaudutaan monin eri tavoin, eikä pelkästään tässä tekstissä esiteltyjen stereotypioiden kautta.

Henkilökohtaisesti minä en kannata periaattellista äänestämistä, sen enempää kuin periaatteellista äänestämättä jättämistäkään. Minä kannatan kokonaisvaltaista vaikuttamista, johon kuuluu kaikkien kansalaisoikeuksien hyödyntäminen, ja poliittisen toiminnan harkittu suunnittelu. Joskus yksittäistä asiaa voi ajaa myös äänestämällä, ja joskus äänestäminen ei ole niin tärkeää. Käytännössä minulla on kuitenkin niin monta tärkeäksi koettua asiaa ja vaikutustapaa, että harvoin kohtaan vaaleja, joissa minulla ei olisi mitään voitettavaa.