Hehkulamput keskellämme

Viimeisen muutaman viikon aikana suomalainen media on ikään kuin herännyt jo hieman vanhaankin tietoon työaikojen kehityksestä. Mm. Iltalehti uutisoi keskiaikaisten maaorjien valtavasta vapaa-ajasta ja lomien määrästä.

Työajan lisääntymisen syitä on useita. Yksi kuitenkin mainitaan Iltalehden jutussakin, ja siitä puhun myös nyt. Hehkulamppujen yleistyminen mahdollisti työskentelyn myös iltamyöhään, ja tätä mahdollisuutta yhä agressiivisemmat työnantajat tietysti käyttivät häikäilemättä hyväkseen 1800-luvulla. Vaikka tämä tekijä sinänsä alkaa olemaan jo yleistä tietoa, on huolestuttavaa, kuinka samassa yhteydessä ei ikinä huomata samaa kehitystä nykyaikana ja ns. ”hehkulamppuja keskuudessamme”.

Kännykät ja Internet

Vaikka virallinen työaikamme on yleisesti kahdeksan tuntia päivässä, ovat monet nykyajan teknologiat monimutkaistaneet työajan ja työsuhteen käsitettä. Voimme olla ehkä työssä jopa alle säädetyt kahdeksan tuntia, mutta nykyään olemme sen lisäksi sidottuja työnantajaan työajan ulkopuolella.

Kaikki varmasti ovat kokeneet tilanteita, joissa ylitöihin kutsutaan alle 12 tunnin sisällä. Erityisesti vuokratyössä jatkuva tavoitettavissa oleminen on työn saamisen kannalta välttämätöntä, ja työt usein sovitaan erittäin lyhyellä varoitusajalla. Joissain sopimuksissa suorastaan velvoitetaan työntekijää olemaan saavutettavissa, ja tällä tavalla sidotaan työntekijän aikaa työnantajalle ilman erillistä korvausta.

Kännykät ja Internet ovat toki omastakin mielestäni enemmän hyödyllisiä kuin haitallisia välineitä, enkä minä ole hehkulamppujakaan kieltämässä. Kuitenkin uutta teknologiaa sovellettaessa olisi hyvä myös sopia uuden teknologian käyttösäännöistä. Kaikki meistä eivät halua ostaa kännyköitä tai kirjautua facebookkiin. Osalla ei näihin laitteisiin ole edes varaa. Näitä asenteita on myös helppo ymmärtää, ottaen huomioon, että monesti kännykän omistajan oletetaan olevan aina saavutettavissa ja facebookin käyttäjän seuraavan kaikkia viestejään.

Lakiasia

Aivan kuten hehkulamppujen kohdalla, myös uusien tietotekniikoiden säännöistä on sovittava. Se, että jokin on mahdollista, ei tarkoita, että se on kohtuullista. Sama koskee myös viestintää ja ajankäyttöä.

Nykyään on mahdollista työskennellä kellon ympäri ainakin teknisesti, mutta silti olemme sopineet työajalle rajoitteet. Yhteydenpidon osalta yhteisesti sovittu oikeus olla tavoittamattomissa olisi tervetullut uudistus. Monessa organisaatiossa toistuva yhteydenottojen ohittaminen työntekijän osalta voi johtaa pahimmassa tapauksessa potkuihin, ja tämän kautta työelämä suosii niitä, jotka ovat valmiimpia vapaa-aikansa uhraamiseen.

Työlainsäädäntöön pitää sopia erillinen kommunikaatioverkosta vapautettu aika. Jos esimerkiksi työaika on kahdeksan tuntia, voidaan lakiin sopia, että työntekijän on oltava saavutettavissa vain 10 tuntia, johon työhön käytettävät kahdeksan tuntia sisältyisivät.

Tietysti monilla aloilla nykyaikainen yhteydenpito on lähestulkoon pakollista, mutta niilden alojen työntekijöille voidaan sopia erillinen korvaus jatkuvasta saavutettavuudesta. Se kun kuitenkin on aikaa, joka täytyy tietyissä määrin varata työasioille.

Ei helppoa, mutta pakollista

Yllä ehdotettu lainsäädäntö tietenkin pakottaisi muutoksia sekä organisaatioissa että yleisissä työtavoissa. Nämä sopeutukset ovat kuitenkin täysin mahdollisia, ja ne ovat ennen kaikkea täysin pakollisia.

Työkyvylle ja yleiselle terveydelle suurin uhka on nykyään liiallinen työnteko, tai liian vaativa työkulttuuri. Alasta riippuen jopa puolet työntekijöistä eivät ikinä saavuta vanhuuseläkettä. Yhä enemmän työaikaa ja joustavuutta vaativa työkulttuuri syö niitä paljon puhuttuja työuria, ja on paljon pahempi uhka työurien pituudelle kuin eläkeikäraja. Kaiken tämän mahdollistaa uusi teknologia, jonka käyttösäännöistä ei ole sovittu. Tätä porsaanreikää työnantajat käyttävät hyväkseen lypsäessään työntekijöiltä työtunteja, aivan kuten tehtiin 1800-luvullakin.

Jokaisen kansalaisen omaan käyttöön pyhitetty aika ei ole radikaali vaatimus, eikä vaikeaa toteuttaa. Meille pitää taata erillinen oikeus olla saavuttamattomissa osan päivästä, ja pakottavissa tilanteissa saavutettavuudesta pitää säätää erillinen korvaus.

”Alusta, keskeltä ja lopusta”

Suomalaisten työurat ovat puhuttaneet viimeaikoina. Erityisesti keskustelu on pyörinyt eläkeiän pidentämisen ympärillä, mutta mm. Finanssialan keskusliiton Piia-Noora Kauppi on vetänyt yleisen linjan siitä, että työuria pitäisi pidentää alusta, keskeltä ja lopusta. Tällainen täysin retorinen filosofointi työvoimapolitiikan termeillä on kuitenkin tarkoituksella harhaanjohtavaa. Työurakeskustelun on tarkoitus kerätä hälyttäviä sosiaalisia tilastoja työvoimapolitiikan kehityksestä, kääntää ne päälaelleen, ja oikeuttaa niillä yhä röyhkeämmät työväestön palkkojen ja oikeuksien polkemiset.

Alusta…

Nuoret valmistuvat yhä myöhempään. Tämä on fakta, jota on turha kieltää. Opintojen valmistumisesta puhuminen työuran alkupäänä, jota voi halutessaan siirtää eteen- tai taaksepäin, on silti epärehellistä. Ehdotukset opintojen vauhdittamiseksi ja toisaalta työurien pidentämiseksi alkupäästä, ovat molemmat ajattelutapoja, jotka olettavat työllistymisen vaikeutuvan opintojen viivästymisen takia. Kenellekään ei ilmeisesti ole tullut mieleen, että asia voisi olla toisinpäin. Suomen nuoret viipyvät koulussa, koska töitä ei ole.

Elinkeinoelämän edustajat eivät tietenkään ole täysin lukutaidottomia oman alansa tuoreimmissa tilastoissa. Nuorten työttömyys, ja sitä kautta opintojen viivästymisen syy, on hyvin tiedossa päättäjillämme. Puhuminen työurien aikaistamisesta on kuitenkin valittu keskustelun lähtökohdaksi, koska se on mielikuvana paljon positiivisempi, kuin yksityiskoulujen, lukukausimaksujen ja rikkaiden perheiden lapsia suosivien uudistusten avoin ehdottaminen.

Toisaalta nuorten opintojen viivästymisen vetäminen työurakeskusteluun vie huomiota työllisyyspolitiikasta. Jos opintojen viivästymistä katsottaisiin realistisesti opiskelijan näkökulmasta, poliitikot joutuisivat äkkiä keksimään selityksiä myös sille epämääräiselle filosofialle, jota he kutsuvat hallituksen työllisyyspolitiikaksi. Nyt opintojen viivästymistä ei tarvitse selitellä nolona, koska onhan hallitus pidentämässä työuria alusta, keskeltä ja lopusta.

Keskeltä…

Työurien pidentäminen keskeltä on tyhjää teatraalista korupuhetta. Tämä ei olisi ansainnut edes omaa alaotsikkoaan.

Jos keski-ikäinen 45v. mies on joutunut sairauseläkkeelle, eikä hän enää pääse työelämään, hänen työuransa on lopussa. Jos tuota työuran loppumisen ajankohtaa pystytään ennalta lykkäämään, on työuraa pidennetty kyseisen miehen työuran lopusta, eikä siis keskeltä. Työuralla ei ole olemassa mitään kosmisiin aikakirjoihin määrättyä alkamis- ja päättymispäivämäärää, vaan työura loppuu, kun työntekijä ei enää käy töissä.

Ainoa tapa mikä teoriassa voitaisiin katsoa työuran pidentämiseksi keskeltä, on työajan lisääminen työuran ollessa meneillään. Tätä voitaisiin tehdä mm. työpäivän pituutta lisäämällä, tai lomia vähentämällä. Tämä kuitenkin vaikuttaisi työuran loppumisajankohtaan, josta pääsemmekin seuraavaan elinkeinoelämän päähänpinttymään.

Ja lopusta.

Eläkeiän korotus on ollut viimeaikoina se pääasiallinen työurien pidentämisen yhteydessä keskusteltu ehdotus. Toki eläkeikää on ehdotettu nostettavaksi muistakin syistä, kuten julkisen sektorin koon pienentämiseksi suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeen piiriin. Oli syy mikä tahansa, jos niiden ehdottajat tuntevat taustalla vaikuttavia tilastoja, ehdotuksia ei ole tehty puhtaalla omallatunnolla.

Vaikka tarkkoja tilastoja eläkkeelle jäämisestä ei Suomessa enää tehdä, pientä suuntaa antaa vuoden 2010 selvitys, jonka seuranta-aika päättyi vuonna 2005. Silloin vanhuuseläkkeelle pääsivät suunnitellusti lähinnä korkeasti koulutetut ammattiryhmät. Matalasti koulutetuista ammateista jäätiin hälyttävän useasti työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeelle. Siivoojien keskimääräinen eläkkeellejäämisikä oli jopa uskomattomat 48 vuotta.

Tätä tilastoa tuskin tarvitsee kovin syvällisesti avata. Korkeasti koulutetut ja hyvin palkatut ammattiryhmät tekevät töitä kiinnostavissa tehtävissä ja vähintään siedettävissä työolosuhteissa. Me tavalliset kansalaiset elämme kuitenkin jo valmiiksi niin anteeksiantamattomassa työkulttuurissa, että aniharva meistä pääsee vanhuuseläkkeelle asti. Tässä valossa virallisen eläkeiän nostolle on hankala kuvitella mitään muuta käytännön vaikutusta, kuin että ihmiset jäävät vanhuuseläkkeen sijasta työkyvyttömyyseläkkeelle, eikä työura pitene lainkaan. Yhteiskuntamme siedettävyys kylläkin romahtaa täysin.

Ai niin, tokihan eläkeiän nosto vapauttaa vakuutusyhtiöiden varannoista 3 miljardia euroa välittömästi kun päätös eläkeiän nostosta on tehty. Nykyisellään nuo 3 miljardia täytyy lain mukaan pitää varantona eläkkeiden maksua varten, mutta eläkeiän nosto vähentää lain vaatiman varannon kokoa sen kolmen miljardin verran. Jos siis eläkeiän nosto tuntuu työvoimapoliittisena toimenpiteenä kansalliselta itsemurhalta, niin voimme aina lohduttautua sillä, että eurokuripolitiikan mukainen säästölinja on tällä toimella turvattu.

Lopuksi

Työurien pidentäminen on yleisellä tasolla joko ovelasti harkittu manipulointikampanja, tai todiste päättäjiemme kykenemättömyydestä ymmärtää yksinkertaista tilannetta. Ratkaisuehdotuksen takana löytyvä filosofia siitä, että Suomen taloudellinen kriisi johtuu työn vähäisestä määrästä, ei kestä pienintäkään pinnallista tarkkailua.

Ensinnäkin, työttömyys on edelleen todellinen ongelma Suomessa. Tällä hetkellä työvoimasta on yli kuusinkertainen tarjonta kysyntään verrattuna. Jos me pidennämme työuria, työnhaku ei ainakaan helpotu. Toki työttömyys on usein alakohtaista, ja muutamilla aloilla väitetään olevan jopa työvoimapulaa. Tämä ei kuitenkaan liity varsinaisesti eläkeiän nostoon, sillä vanhuksia on aivan yhtä hankala kouluttaa uudelleen kuin nuoria.

Jos taas talouskriisi johtuisi suomalaisten laiskuudesta ja meidän pitäisi tehdä enemmän töitä, miksi eurokriisiä yritetään ratkaista säästökuurilla  ja irtisanomalla ennenäkemättömiä ihmismassoja? Tässäkin oikeiston virallinen selitys olisi yhtä hyvin voitu tehdä sarkastisilla heittomerkeillä varustettuna.

Summa summarum, työurakeskustelu on vain sosiaalisesti epämukava yritys puhua oikeistolle mukavista aiheista jonkin tekaistun kertomuksen puitteissa. Kun työurien pidennys otetaan esille, työntekijöiden on hyvä pitää mielessä, kuinka meidän palkkamme määräytyy työvoiman kysynnän ja tarjonnan puitteissa. Siksi meidän täytyy ottaa yhteinen linja työurien pidennyksiä vastaan, ja paljastaa ne niiksi poliittisiksi petoksiksi, joita ne ovat.

Lisäksi työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien suuri määrä osoittaa tarpeen uudenlaisille ehdotuksille. Jos porvarit haluavat olla tosissaan eläkeiän noston suhteen, on täysin järjetöntä lähteä pidentämään vanhuuseläkkeen ikää, kun nykyistäkään eläkeikää ei saavuteta. Kasvatetaan siis työuria, mutta tehdään se työuran siedettävyyttä parantamalla. Suomalainen työvoima tarvitsee parempia esimiehiä, lyhyemmän työpäivän ja enemmän lomaa. Nykyinen työkyvyttömyyseläkkeiden tilanne osoittaa, kuinka kalliiksi yksinkertainen työmoraali voi pahimmillaan käydä.