Prekaarin päiväkirja 2 – mitä tein tänään?

Työttömille rakastetaan vinoilla siitä, kuinka he vain laiskottelevat kotona eivätkä tee mitään. Vaikka kyseinen stereotypia ei selvästikään perustu mihinkään kovin analyyttiseen aineistoon, on ikävä kyllä myönnettävä, että se ei ole täysin tyhjästä temmattu. Tänään en nimitäin ole tehnyt mitään.

Okei okei, kyse ei ole laiskuudesta ja tavallaan olenkin ehkä tehnyt jotain. Torstai 25.9. piti taas olla sellainen päivä, että haen työpaikkaa, ja että lähettäisin vähintäänkin muutaman työhakemuksen. Sen verran tosiaan voi kuka tahansa tehdä, että katselee työpaikkoja asiaan kuuluvilta sivustoilta. Tätä minä olen tehnytkin.

Jotain nykyisestä työllisyystilanteesta kertoo se, että vaikka työpaikkoja voi seurata päivittäin, ei se ole tae siitä, että voisi saada edes työhakemuksia lähetettyä. Mm. nuorille töitä-palvelu, jota olen seurannut ahkerasti, avasi edellisen kerran työpaikan lähes kuukausi sitten. Monster-palvelussa työpaikkoja on enemmän, mutta niihinkin on muutaman työnhakupäivän jälkeen haettu sen verran kattavasti, että täysin uusia mahdollisia työpaikkoja ilmestyy harvakseltaan. Työkkäri… tai noh, hehe, eihän tätä tarvitse selitellä.

Nämä ja pari muuta palvelua läpikäyneenä jouduin heittämän hanskat naulaan ja toteamaan, että tänään ei löytynyt ainuttakaan avointa työpaikkaa, johon voisi edes lähettää hakemuksen. Iltapäivä kului siis hassuja pelejä pelatessa, kunnes kyllästyin niihinkin, ja aloin kirjoittamaan tätä tekstiä.

Kirjoittelen tylsästä päivästäni siksi, että tämän konkreettisemmaksi ei Suomen työllisyystilanne mene. Työttömät kyllä tekisivät paljonkin, mutta koska minkäänlaista sitoutumista ei tapahdu työsopimuksen toisella puolella, on aktiivisillakin työnhakijoilla pakko jäädä kotiin istumaan, ja jopa suhteellisen usein. On moneen kertaan todistettu, että nuoret eivät kerta kaikkiaan nirsoile työpaikoista, ja että tahtoa toimeentulon hankkimiseksi on. (Uutiset 1, 2, ja 3) Vaikka pitäisi olla selvää, että kymmenet tuhannet työpaikat eivät riitä sadoille tuhansille työttömille, kiirehtivät omaa tärkeyttään korostavat päättäjät korjaamaan työttömiä, eivätkä suinkaan työmarkkinoita.

Samaan henkeen ”nirsojen ja laiskojen nuorten” päitä huudetaan vadille milloin vastikkeellisen sosiaaliturvan milloin palkka-alen muodossa. Limaisimmat byrokraatit uskaltavat vielä puhua alentavaan äänensävyyn, kuinka nämä kaikki toimet ovat oikeastaan meidän työttömien omaksi parhaaksemme, ja kuinka oikeastaan palkaton pakkotyö ja loputtomat harjoitteluputket ovat ”mahdollisuuksia”. Meille kerrotaan, että asia oikeastaan korjaantuu kun työttömille annetaan lisää kokemusta, koulutusta tai palkkatukea, ja että oikeastaan työpaikkojen määrä ei lainkaan vaikuta asiaan. Totta puhuen kun asiaa ajattelee, ei työpaikkojen määrästä sanota edes tuon vertaa, vaan koko Suomi tuntuu kollektiivisesti teeskentelevän, että työvoiman kysyntää ja tarjontaa ei ilmiönä ole edes olemassa, ja että homma korjaantuu jos sen vain sivuuttaa tarpeeksi päättäväisesti.

Tämän päivän jälkeen totean tähän kaikkeen, että ”ihan miten vain”. Puhukoot mitä puhuvat, mutta ennen kuin minulle osoitetaan avoimia työpaikkoja joihin en ole jo hakenut, en yksinkertaisesti voi lähettää työhakemuksia. Ehkäpä käytän illan kirjoja lukemalla tai videoita katselemalla. Joka tapauksessa: ”Your move society…”

ps. Jos Pirkanmaalla sattuu olemaan muita työttömiä, joilla on yhtä tylsää, niin ottakaa yhteyttä ja laitetaan Tampereelle pystyyn työttömien yhdistys. Näemmä kaupungissa on vain puolivillainen yhdistys työnvälitystä varten.

pps. En kaipaa työnhakuneuvoja. Jos jonkun mielestä en osaa hakea töitä ”tarpeeksi hyvin”, niin se on huonompi juttu se. Tällaisten tekstien jälkeen satelevat neuvot työnhausta ovat ikävä kyllä harvemmin hyväntahtoisia neuvoja, ja useammin ne ovat sosiaalidarwinistista pätemistä ja ”heikkouksien” etsimistä. Ikään kuin olisin velvollinen tilittämään kaikki käyttämäni keinot blogiini. Mikä tässä kulttuurissa on oikein vialla?

Keisarin uudet vaatteet

Tein viime viikolla työhakemuksia tavallista väsyneempänä, ja istuin puoli tuntia kirjoittaen hienoa esittelyä itsestäni. Kyllästyttyäni tavanomaiseen lässytykseen ”oma-aloitteisuudesta” ja ”ahkeruudesta”, lähetin seuraavan esittelyn:

Tarvis maksaa vuokra. Jos sul on rahaa, teen työtä. Teen sen myös hyvin ja ahkerasti, tosin perehdytystähän aina kannattaa harjoittaa. En ole ydinfyysikko, mutta kamoon hei, ei sun duunikaan oo ydinfysiikkaa.

Myönnän, tätä työpaikkaa en halunnutkaan, työkkäri pakotti hakemaan, mutta periaatteessa tämähän on omalla kohdallani rehellisin työhakemus koskaan. Suomalainen työkulttuuri perustuu valtavissa määrin tyhjien ja merkityksettömien rituaalien varaan, joista kukaan ei nauti.

Jos puoletkaan työnhakijoiden esittelyistä ja omakehuista olisivat totta, Suomessa oltaisiin jo keksitty kylmäfuusio ja parannus syöpään. Selvästikään työntekijät eivät itse ole lainkaan kiinnostuneita siitä, ovatko he ”dynaamisia innovaattoreita.” Miksipä olisivat? Vaikka vapaaehtoistyössä olenkin, vuokranmaksuni suhteen en suinkaan pyöritä mitään talkoohenkistä hyväntekeväisyysjärjestöä. Veikkaan, että aika moni muukin työntekijä hakee töistä lähinnä elantoaan, ja muut asiat ovat hyvää boonusta.

Työntekijät ovat tietysti työntekijöitä, mutta en tahdo uskoa, että siivousfirman työnantajatkaan uskovat kovin usein, kun he lukevat hakemusta ”yrittäjähenkiseltä siivoojalta”, joka on aina halunnut toteuttaa itseään juuri vessaharjaa käyttämällä.

Selvästikään sen enempää työntekijät kuin työnantajatkaan eivät usko työhakemusten mahtipontisuuteen ja siloiteltuun markkinointiin. Kyseessä on pitkälti sama ilmiö, kuin keisarin uusissa vaatteissa. Kaikki tietävät, että keisarilla ei ole vaatteita, jonka lisäksi kaikki tietävät, että muutkin tietävät, ettei keisarilla ole vaatteita. Silti sama farssi jatkuu, koska kukaan ei uskalla olla se ensimmäinen, joka huomauttaa asiasta.

Eikö täälläkin voisi tehdä työsopimuksia ihan aikuisten kesken? Minä tarvitsen rahaa, ja joku tarvitsee työtä. Minä suostun tekemään työtä hyvin ja ahkerasti, jos minulle maksetaan turvallisesti ja riittävästi. Toki minulla on kykyjäkin, mutta puhutaan niistä, jos tarvetta on.

Suomessa saisi pitää enemmän ääntä siitä, ettei kukaan usko näihin vaivoin naamioituihin mainoslauseisiin, joita myös työhakemuksen esittelyiksi kutsutaan. Ei tässä muuta.

Se todellinen mafia

AY-liike on mafia, ainakin jos uskomme kokoomuspoliitikoita. Mm. Susanna Kosken mukaan AY-liikettä voi verrata mafiaan, sillä se ”rikkoo yhteiskuntarauhaa” ja käyttää joukkovoimaa ”kiristääkseen” rahaa. Ammattiyhdistysten jäsenet saavat tietysti etuja, joita ei-jäsenet eivät saa, mutta jokin tässä logiikassa silti mättää.

Retoriikka mafiasta juontuu osaltaan siitä tosiasiasta, että suomalaisten ammattiyhdistysten ns. ”järjestäytymisaste” on maailmanlaajuisesti erittäin korkea. Tällä hetkellä noin 75% suomalaisista työntekijöistä on järjestäytynyt ammattiliittoon, josta oikeistolaiset rakastavat vetää marttyyrinäytelmän päälle. Suomen järjestäytymisasteen vertaaminen maailman muihin järjestäytymisasteisiin on sekin jo tarkoitushakuista, sillä muissa maissa järjestäytyminen ei toimi samalla tavalla.

Varsinainen ihmetyksen aihe on kuitenkin se, että jos 75% on ammattiliittojen puolella ”mafiatoimintaa” ja vaihtoehdottomuutta, niin mitä tarkoittaa työnantajapuolella se, että yksin Elinkeinoelämän keskusliitto edustaa yli 95:ttä prosenttia maamme viennistä, ja yli 70:ntä prosenttia maamme BKT:stä.

On mahdotonta painottaa tarpeeksi sitä, että lähes kaikki vientimme on järjestäytynyt organisaatioksi, joka käy neuvotteluja valtiosta erillisenä osapuolena. Maassamme on hyvin järjestäytynyt ja laajan poliittisen ohjelman omaava taho, jonka osuus taloudesta on yli kymmenen prosenttiyksikköä suurempi, kuin koko julkisen sektorin. Unohtakaa monopolit ja kartellit, tässä on kaikkien puheenaiheiden äiti.

Miksi ammattiliitot? Entä EK?

Ammattiliitot perustettiin alunperin tuomaan työläisten joukkovoimaa vastapainoksi suuryhtiöiden vallalle sekä neuvotteluvalteille, joita työntekijöillä ei ole. Rikas yhtiö voi aina muuttaa ulkomaille, odotella parempia aikoja, korvata työntekijän helposti jne… Tämän takia yksittäinen työntekijä oli heikoilla, ja ammattiliitot olivat ainoa tapa tasata neuvotteluvaltteja.

Ottaen huomioon, että ammattiliitot luotiin tasoittamaan työmarkkinoita, on hämmentävää, että vastapaino tarvitsee vastapainon. EK:n olemassaolo ”ammattiliittojen vastapainona” on, jos ei lakiopillisesti, niin ainakin moraalisesti kyseenalaista. Ammattiliittojen roolin sijaan meidän pitäisi keskustella EK:n roolista ja sen tarpeellisuudesta.

Vientiteollisuuden järjestäytyminen täysin yhtenäiseksi poliittiseksi voimaksi, ja teollisuuden järjestäytyminen ylipäätänsä, ei toimi markkinalogiikan mukaisesti. Kuten edellä huomautin, vapaita markkinoita ajavien pitäisi olla paljon enemmän huolissaan työnantajaliitoista, kuin ammattiliitoista. Tämän seurauksena työnantajaliitot voisivat tietysti Susanna Kosken sanoin ”horjuttaa yhteiskuntarauhaa”, mutta tälle on aina vaihtoehto. Rikkaillekin on täysin sallittua myöntää, että ammattiliitot ovat osa sivistysvaltion arkea.

Mitä tulee trendikkääseen ammattiliittojen vastustamiseen oikeistolaisten työntekijöiden taholta, niin ammattiliitotonta taloutta on kokeiltu niin Suomessa kuin muuaalla maailmassakin. Tulokset eivät menneet aivan niin kuin meille uskotellaan.