Tekisitkö sinä mitä tahansa töitä?

Yle on julkaissut jutun Mervistä, sairaanhoitajasta, joka ei ota vastaan oman alansa töitä. Idea on provokatiivinen, ehkä ihan tahallaan, mutta juttu itsessään on suomalaiseen kontekstiin suhteellisen neutraali.

Vaikka juttu on otsikoitu lehdistölle tyypilliseen tyyliin, jossa kaikkein keskeisimmäksi asiaksi esitetään työhalu, jutussa itsessään ollaan jossain määrin kriittisiä Suomen työelämälle. Sairaanhoitajan työ esitetään rankaksi, työajoiltaan kestämättömäksi, koulutuslaitosta hengettömäksi ja sairaanhoidosta piittaamattomaksi, muita ongelmia nyt sen enempää luettelematta.

Jutulta voi odottaa kahdenlaisia reaktioita. Ne, jotka näkevät työn ennen kaikkea moraalisena hyveenä, varmaankin pahastuvat ja osoittavat sormea: ”Katsokaa, enkös minä sanonutkin työttömyysturvan passivoivan!” Analyyttisemmille ihmisille juttu kuitenkin avaa mielenkiintoisia keskustelunaiheita.

Jos työn tarkoituksena on taata elanto, tarvitseeko työtä edes harkita, jos se ei siihen kykene? Tarvitseeko työtä tehdä hinnalla millä hyvänsä? Mikä oikeastaan on työn tarkoitus yhteiskunnassa, ja mikä on ”kannustinloukkujen” rooli?

Kirjoitinkin jo Työttömässä Suomessa, kuinka ihmisten haluttomuus ottaa vastaan työtä on tutkitusti äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Olisin kuitenkin voinut lisätä, että entä jos ei olisikaan? Mahdollisiin kannustinloukkuihin on vähintään yhtä loogista reagoida palkkoja ja lomia lisäämällä kuin sosiaaliturvaa heikentämällä. Ottaen huomioon kuinka firmoja ”motivoidaan” palkkioilla, olisi vähintäänkin epäjohdonmukaista motivoida työntekijöitä raipalla.

Tästä heräsikin ajatus kysyä lukijoilta suoraan, että suhtaudummeko me oikeasti näin uskonnollisella kiihkolla työhön? Pitäen sairaanhoitajien työolot mielessä, pitäisikö mielestäsi ihmisen työskennellä hinnalla millä hyvänsä?

Moral-Hazard

3 myyttiä yrittäjyydestä

Vaalien alla voisi luulla, ettei Suomessa muita asukaan kuin yrittäjiä. Yrittäjyyttä tarjotaan ratkaisuna työttömyyteen, lamaan, yleiseen korruptioon ja kohta varmaan yleiseen masennukseen. Yrittäjiä itseään on hankala syyttää, sillä nimenomaan pienyrittäjien asema on sosiaalisesti hankala ja parantamisen tarpeessa. Tästä tottuuden jyväsestä huolimatta yrittäjyyspuhe on muodostunut jo omanlaiseksi kultikseen, ja aiheen tiimoilta levitellään villejä myyttejä, joiden tiedetään olevan täyttä palturia. Ihan vain yleisen keskustelukulttuurin ja faktapohjaisen keskustelun nimissä näitä myyttejä on hyvä käydä läpi.

1. Yrittäjyys luo työtä

On helppo ajatella, että jos työttömyys on työpaikkojen puutetta, niin työnantajien lisääminen voisi helpottaa työttömyyttä. Tai siis hemmetti vieköön, työnantajia jopa kutsutaan työnantajiksi! Miten yrittäjyyden lisääminen ei voisi parantaa työttömyystilannetta? Yrittäjyyden ja työllisyyden suhdetta on kuitenkin tutkittu tarkasti, ja filosofiaan ei periaatteessa tarvitsisi turvautua. Ensinnäkin on huomautettava, että koko ajattelun pohja katoaa, jos puhummekin työnantajien ja työntekijöiden sijaan termeillä: ”työn ostaja”, ja: ”työn myyjä”. Kun ajattelemme yrittäjää työn ostajana, joka ostaa työn myyjän työpanosta, koko ”yrittäjyys luo työtä”-ajattelulta putoaa pohja pois. Kyse on tosiaan niin hatarasta teoriasta.

Tarjolla on kuitenkin myös ihan oikeaa faktatietoa, ja tilastoja tutkimalla paljastuukin, että korkean yrittäjyysasteen maat ovat itseasiassa niitä kaikkein köyhimpiä. Kun ymmärrämme kuinka korkean yrittäjyysasten maat eivät ole vaurastuneet yrittäjyydellään, ja kuinka näissä maissa on myös usein massatyöttömyyttä, tajuamme kuinka Suomi tuskin olisi minkäänlainen poikkeus. Jos olemme köyhiä, ja nostamme yrittäjien määrää, olisimme todennäköisesti kuten moni kehitysmaa: edelleen köyhiä, mutta meillä olisi enemmän yrittäjiä.

2. Palkkaaminen ja irtisanominen on Suomessa vaikeaa

Vaalien alla kuulee myös vaihtoehtoista versiota yrittäjien yhteiskunnallisesta tärkeydestä. Tämä versio kuuluu, että vaikka yrittäjien määrä sinänsä ei vaikuttaisikaan työllisyyteen, yrittäjien asema palkkaajina on niin hankala, ettei palkkaaminen kannata. Tätä ajattelua pönkitetään joskus anekdoottisilla tarinoilla yrittäjien suusta itsestään, jossa palkkaamiselle esitetään yksi tai toinen hirvittävän järjetön este. Eräs versio tästä väitteestä kuuluu, että vaikka palkkaaminen sinänsä ei olisikaan hankalaa, niin työntekijän irtisanomisen hankaluus tekee palkkaamisesta liian riskialtista.

Siinä missä ihmisten omia kokemuksia ei ole tarpeellista kyseenalaistaa, palkkaamisen ja irtisanomisen helppoutta on oikeiston epäonneksi tutkittu ihan akateemiselta pohjalta. Mm. Tilastokeskuksen Ilkka Lehtinen huomautti viime vuoden puolella, että Suomen työvoimakustannukset ovat itseasiassa kilpailijamaita alempana. Näin siis siitäkin huolimatta, että työvoimakustannuksissa on tapahtunut selvää nousua viimevuosina. Kun siis Elinkeinoelämän Keskusliitto huutaa palkkamalttia firmoille tyypillisellä marttyyrivirrellä, voisi jopa vastata, että palkkojen korottaminen markkinoiden tasolle olisi ihan hyvä alku kohtuullisuudelle.

Vaan entäs irtisanominen? Suomalaisen ammattiliittokentän vahvuus on niin yleistä tietoa, että joskus irtisanomisen vaikeutta ei haluta edes perustella. Odotetaan, että tietenkin kaikki hyväksyvät AY-liikkeen vahvan aseman. Jälleen kerran on todettava, että irtisanomisen tasoa mitataan Euroopan tasolla aina vähän väliä. Kun asiasta uutisoitiin edellisen kerran 2013, Suomen irtisanomissuoja ei ollut ainoastaan ”keskitason alapuolella”. Vahvasta AY-liikkeestä tunnetussa maassamme on suorastaan heikko irtisanomissuoja. Näin asiaa kommentoi Yle:

  • Irtisanomissuoja eroaa selvästi Pohjois-, Keski- ja Etelä-Euroopan maissa
  • Suomen irtisanomissuoja on heikko, joukkoirtisanominen on helppoa, erorahoja ei makseta
  • Keski- ja Etelä-Euroopan irtisanomissuoja on vahva, erorahat voivat olla suuria
  • Ero haittaa sisämarkkinoiden toimintaa

3. Vain yksityinen sektori voi tuottaa ja työllistää

Ensinnäkin, julkisen sektorin koosta liikkuu suuri virhekäsitys. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta ei ole se paljon puhuttu 58%. Itseasiassa, julkisen sektorin osuus maamme taloudesta on noin 20%. Harhaluulo on niin yleinen, että sitä levitellään mediassa lähes kritiikittä, sen on lausunut itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja onpa Julkisen sanan neuvostokin joutunut langettamaan virhetiedon levittämisestä tuomion muaan lehdelle.

Tästä luvusta riippumatta Suomessa puhutaan usein, että ”vain yksityinen sektori voi työllistää”. Ajatus perustuu siihen, että julkinen sektori pyörii verovaroilla, ja pystyy ainoastaan kuluttamaan varallisuutta, jota se on perinyt yksityiseltä sektorilta. Myytti ei ainoastaan jätä huomiotta sitä, että suurin osa julkisen sektorin projekteista on suora lahjoitus yksityisen sektorin taloudelliselle toiminnalle: yritystuet, infrastruktuurin, terveydenhuollon ja koulutuksen kulut lankeaisivat yksityiselle sektorille, mikäli julkinen sektori ei niitä hoitaisi. Monessa maassa näin tehdäänkin, ja siksi Suomi onkin huomattavasti vauraampi kuin suurin osa maailmasta. Ongelma on kuitenkin syvempi, sillä julkiseen sektoriin lasketaan myös millä tahansa mittarilla tuottavaa toimintaa, kuten valtionyhtiöitä tai kuntien liikelaitoksia. Tullin tiedoista käykin ilmi, että vaikka yksityinen sektori on edelleen suurin viejä, niin myös julkinen sektori osallistuu vientitalouteen. Valtionyhtiöiden osuus viennistä oli 13% vuonna 2013.

Lopuksi Pienten yrittäjien sosiaaliset ongelmat ovat tosia, ja niihin pitää puuttua. Olisi silti suotavaa, jos julkinen keskustelu ja maamme politiikka nojautuisivat edes karkeasti yleisiin faktoihin. Maamme toiminnan selittäminen ainoastaan yrittäjien kautta ei anna maamme muille kansalaisille heille kuuluvaa arvoa. Työtä tekevät työntekijät, aivan kuten ”työn myyjä – työn ostaja”-vertauskuva havainnollistaa. Julkinen sektori kykenee tuottavaan toimintaan, ja se tekee sitä joskus jopa yksityistä sektoria paremmin ja vakaammin. Palkkaaminen ja irtisanominen ei ole vaikeaa Suomessa, vaan selvästi markkina-alueen keskiarvoa helpompaa.

Prekaarin päiväkirja 2 – mitä tein tänään?

Työttömille rakastetaan vinoilla siitä, kuinka he vain laiskottelevat kotona eivätkä tee mitään. Vaikka kyseinen stereotypia ei selvästikään perustu mihinkään kovin analyyttiseen aineistoon, on ikävä kyllä myönnettävä, että se ei ole täysin tyhjästä temmattu. Tänään en nimitäin ole tehnyt mitään.

Okei okei, kyse ei ole laiskuudesta ja tavallaan olenkin ehkä tehnyt jotain. Torstai 25.9. piti taas olla sellainen päivä, että haen työpaikkaa, ja että lähettäisin vähintäänkin muutaman työhakemuksen. Sen verran tosiaan voi kuka tahansa tehdä, että katselee työpaikkoja asiaan kuuluvilta sivustoilta. Tätä minä olen tehnytkin.

Jotain nykyisestä työllisyystilanteesta kertoo se, että vaikka työpaikkoja voi seurata päivittäin, ei se ole tae siitä, että voisi saada edes työhakemuksia lähetettyä. Mm. nuorille töitä-palvelu, jota olen seurannut ahkerasti, avasi edellisen kerran työpaikan lähes kuukausi sitten. Monster-palvelussa työpaikkoja on enemmän, mutta niihinkin on muutaman työnhakupäivän jälkeen haettu sen verran kattavasti, että täysin uusia mahdollisia työpaikkoja ilmestyy harvakseltaan. Työkkäri… tai noh, hehe, eihän tätä tarvitse selitellä.

Nämä ja pari muuta palvelua läpikäyneenä jouduin heittämän hanskat naulaan ja toteamaan, että tänään ei löytynyt ainuttakaan avointa työpaikkaa, johon voisi edes lähettää hakemuksen. Iltapäivä kului siis hassuja pelejä pelatessa, kunnes kyllästyin niihinkin, ja aloin kirjoittamaan tätä tekstiä.

Kirjoittelen tylsästä päivästäni siksi, että tämän konkreettisemmaksi ei Suomen työllisyystilanne mene. Työttömät kyllä tekisivät paljonkin, mutta koska minkäänlaista sitoutumista ei tapahdu työsopimuksen toisella puolella, on aktiivisillakin työnhakijoilla pakko jäädä kotiin istumaan, ja jopa suhteellisen usein. On moneen kertaan todistettu, että nuoret eivät kerta kaikkiaan nirsoile työpaikoista, ja että tahtoa toimeentulon hankkimiseksi on. (Uutiset 1, 2, ja 3) Vaikka pitäisi olla selvää, että kymmenet tuhannet työpaikat eivät riitä sadoille tuhansille työttömille, kiirehtivät omaa tärkeyttään korostavat päättäjät korjaamaan työttömiä, eivätkä suinkaan työmarkkinoita.

Samaan henkeen ”nirsojen ja laiskojen nuorten” päitä huudetaan vadille milloin vastikkeellisen sosiaaliturvan milloin palkka-alen muodossa. Limaisimmat byrokraatit uskaltavat vielä puhua alentavaan äänensävyyn, kuinka nämä kaikki toimet ovat oikeastaan meidän työttömien omaksi parhaaksemme, ja kuinka oikeastaan palkaton pakkotyö ja loputtomat harjoitteluputket ovat ”mahdollisuuksia”. Meille kerrotaan, että asia oikeastaan korjaantuu kun työttömille annetaan lisää kokemusta, koulutusta tai palkkatukea, ja että oikeastaan työpaikkojen määrä ei lainkaan vaikuta asiaan. Totta puhuen kun asiaa ajattelee, ei työpaikkojen määrästä sanota edes tuon vertaa, vaan koko Suomi tuntuu kollektiivisesti teeskentelevän, että työvoiman kysyntää ja tarjontaa ei ilmiönä ole edes olemassa, ja että homma korjaantuu jos sen vain sivuuttaa tarpeeksi päättäväisesti.

Tämän päivän jälkeen totean tähän kaikkeen, että ”ihan miten vain”. Puhukoot mitä puhuvat, mutta ennen kuin minulle osoitetaan avoimia työpaikkoja joihin en ole jo hakenut, en yksinkertaisesti voi lähettää työhakemuksia. Ehkäpä käytän illan kirjoja lukemalla tai videoita katselemalla. Joka tapauksessa: ”Your move society…”

ps. Jos Pirkanmaalla sattuu olemaan muita työttömiä, joilla on yhtä tylsää, niin ottakaa yhteyttä ja laitetaan Tampereelle pystyyn työttömien yhdistys. Näemmä kaupungissa on vain puolivillainen yhdistys työnvälitystä varten.

pps. En kaipaa työnhakuneuvoja. Jos jonkun mielestä en osaa hakea töitä ”tarpeeksi hyvin”, niin se on huonompi juttu se. Tällaisten tekstien jälkeen satelevat neuvot työnhausta ovat ikävä kyllä harvemmin hyväntahtoisia neuvoja, ja useammin ne ovat sosiaalidarwinistista pätemistä ja ”heikkouksien” etsimistä. Ikään kuin olisin velvollinen tilittämään kaikki käyttämäni keinot blogiini. Mikä tässä kulttuurissa on oikein vialla?

Keisarin uudet vaatteet

Tein viime viikolla työhakemuksia tavallista väsyneempänä, ja istuin puoli tuntia kirjoittaen hienoa esittelyä itsestäni. Kyllästyttyäni tavanomaiseen lässytykseen ”oma-aloitteisuudesta” ja ”ahkeruudesta”, lähetin seuraavan esittelyn:

Tarvis maksaa vuokra. Jos sul on rahaa, teen työtä. Teen sen myös hyvin ja ahkerasti, tosin perehdytystähän aina kannattaa harjoittaa. En ole ydinfyysikko, mutta kamoon hei, ei sun duunikaan oo ydinfysiikkaa.

Myönnän, tätä työpaikkaa en halunnutkaan, työkkäri pakotti hakemaan, mutta periaatteessa tämähän on omalla kohdallani rehellisin työhakemus koskaan. Suomalainen työkulttuuri perustuu valtavissa määrin tyhjien ja merkityksettömien rituaalien varaan, joista kukaan ei nauti.

Jos puoletkaan työnhakijoiden esittelyistä ja omakehuista olisivat totta, Suomessa oltaisiin jo keksitty kylmäfuusio ja parannus syöpään. Selvästikään työntekijät eivät itse ole lainkaan kiinnostuneita siitä, ovatko he ”dynaamisia innovaattoreita.” Miksipä olisivat? Vaikka vapaaehtoistyössä olenkin, vuokranmaksuni suhteen en suinkaan pyöritä mitään talkoohenkistä hyväntekeväisyysjärjestöä. Veikkaan, että aika moni muukin työntekijä hakee töistä lähinnä elantoaan, ja muut asiat ovat hyvää boonusta.

Työntekijät ovat tietysti työntekijöitä, mutta en tahdo uskoa, että siivousfirman työnantajatkaan uskovat kovin usein, kun he lukevat hakemusta ”yrittäjähenkiseltä siivoojalta”, joka on aina halunnut toteuttaa itseään juuri vessaharjaa käyttämällä.

Selvästikään sen enempää työntekijät kuin työnantajatkaan eivät usko työhakemusten mahtipontisuuteen ja siloiteltuun markkinointiin. Kyseessä on pitkälti sama ilmiö, kuin keisarin uusissa vaatteissa. Kaikki tietävät, että keisarilla ei ole vaatteita, jonka lisäksi kaikki tietävät, että muutkin tietävät, ettei keisarilla ole vaatteita. Silti sama farssi jatkuu, koska kukaan ei uskalla olla se ensimmäinen, joka huomauttaa asiasta.

Eikö täälläkin voisi tehdä työsopimuksia ihan aikuisten kesken? Minä tarvitsen rahaa, ja joku tarvitsee työtä. Minä suostun tekemään työtä hyvin ja ahkerasti, jos minulle maksetaan turvallisesti ja riittävästi. Toki minulla on kykyjäkin, mutta puhutaan niistä, jos tarvetta on.

Suomessa saisi pitää enemmän ääntä siitä, ettei kukaan usko näihin vaivoin naamioituihin mainoslauseisiin, joita myös työhakemuksen esittelyiksi kutsutaan. Ei tässä muuta.

Oletko väliaikaisesti nöyryytetty?

John Steinbeck sanoi aikoinaan, että sosialismi ei ikinä kerännyt kannatusta Yhdysvalloissa, sillä amerikkalaiset eivät koe olevansa työläisiä, vaan väliaikaisesti nöyryytettyjä miljonäärejä. Näin selvästi aseteltuna kukaan ei tietenkään tunnusta ajattelevansa näin, mutta yhä useammin tähän ajatteluun törmää täällä Suomessakin. ”Väliaikaisesti nöyryytettyjen” ajattelu on eittämättä yksi syy myös suomalaisen vasemmiston alamäkeen.

Henkilökohtaisesti olen useaan kertaan kuullut kouluissa, työ- ja elinkeinotoimistossa sekä ihan yksittäisiltä ihmisiltä, kuinka palkaton työ ja pätkätöissä kyykkiminen kannattaa, sillä sehän on vain väliaikainen vaihe matkalla kohti kuuluisuutta ja rikkauksia. Myös virallisessa teoriassa määrä-aikaisuus ei ole kyykyttämistä tai työlain kiertämistä, vaan väliaikainen kokeilu jokaisen yksilön omassa ”ryysyistä rikkauksiin”-tarinassa.

Mm. Pohjois-Pohjanmaan yrittäjien toimitusjohtaja Marjo Kolehmainen suosittelee nuorelle, että kannattaa itse ehdottaa työn pätkimistä. Virallisemmistakin lähteistä, kuten Tampereen kaupungin työllisyydenhoidon sivustolta, löytää ajattelua, jonka mukaan harjoittelut ja palkattomat pakkotyöt ovat mahdollisuuksia ja portteja työelämään, eivätkä suinkaan ihmisoikeuksia rikkovaa nöyryytystä.

Ymmärrän toki miksi ajatus on houkutteleva. Ei ole lainkaan mukava ajatus, että omaan työllisyyteensä ei voisi ahkeruudellaan vaikuttaa, ja poliitikon näkökulmasta yksilökeskeinen ajattelu antaa hallitukselle tietyn työvoimapoliittisen synninpäästön. Tietty realismi olisi silti mukava pitää mielessä.

Tunnista miljonääri itsessäsi

En halua tällä tekstillä lytätä kenenkään unelmia, onhan minulla unelmia itsellänikin. En minä aio, enkä halua, kieltää kenenkään julkkis-uraa. Kuka tietää, muutamalla ne voivat toteutuakin. On kuitenkin hyvä tunnustaa se tosiasia, että omalla työnteolla ja ahkeruudella ei ole mitään tekemistä rikastumisen kanssa. Jos työllä rikastuisi, Bangladesh olisi suurvalta.

Tai EU:ta johdettaisiin Ateenasta…

En epäile työ- ja elinkeinotoimiston tai muiden virkamiesten hyväntahtoisuutta erilaisissa nuorisotyöllisyysprojekteissa, mutta näillä puheilla on julma varjopuoli. Toki on kiva, että neuvoja saa elämänsä varalle, enkä minäkään missään nimessä suosittele passiivista apatiaa. Urakeskeiset ”hyväntekijät” ja neuvoja ilmoille heittelevät uragurut ovat kuitenkin niitä ensimmäisiä ihmisiä, jotka kiirehtivät lyömään työttömiä ja köyhiä heidän omalla asemallaan. Kaikki ovat varmasti kuulleet: ”Jos tekisit enemmän töitä, niin olisit jo rikas”-retoriikkaa.

Ikävä kyllä, työllä ei kovin usein pääse rikastumaan.

Oopiumia kansalle

En yritä tässä puhua ihmisiä pois unelmista, vaan yritän puhua heidät tekoihin oman aseman parantamiseksi. Oma toiminta kannattaa aina, mutta senkin voi tehdä tyhmästi tai älykkäästi. Yksilön ponnistelut hukkuvat helposti massaan. Länsimaissa ei kuitenkaan ole tarkoitus vaikuttaa yksinäisenä kansalaisena, ja sen takia eri kansanosat järjestäytyvät keskenään.

Työllä ei ehkä rikastu, mutta työtä tarvitaan, ja jos työntekijät järjestäytyvät keskenään, työnteosta voidaan saada miellyttävä ja voimaannuttava kokemus.

Tässä mielessä ”sitten kun minusta tulee lotto-miljonääri”-unelmat toimivat ikään kuin uskonto aikoinaan. Ne lamaannuttavat kansalaiset, jotka eivät enää hae oikeutta nykyhetkessä, vaan tyytyvät unelmaan siitä, että heidän kärsimyksensä korjataan jossain vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa, joka joko on olemassa tai ei ole.

Tämän takia näihin unelmiin pätee sellaisenaan Marxilainen uskonnon kritiikki: Sen sijaan, että kysyisimme voidaanko nämä unelmat toteuttaa, meidän pitäisi kysyä, miksi ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve paeta tavallista elämää. Väitän, että huomattavasti harvempi ihminen unelmoisi rikkaudesta ja julkisuudesta, jos länsimainen arki olisi jollain tasolla siedettävää.

Työn kultti

Jos Suomen politiikan valtavirta sisältää jonkun mielettömän kultin, niin se on työn kultti. Harva se päivä kuulee tokaisuja, kuten ”julkisella sektorilla tarvitaan lisää työtä”, ”Suomi tarvitsee lisää työtä/työntekijöitä”, tai: ”Kreikka on kriisissä koska siellä ei tehdä työtä!” Kaikki ovat haudanvakavissaan ”protestanttisen työmoraalin” kanssa, ja laiskuus on suurin herja mistä voi ihmistä syyttää.

Etenkin täällä länsimaissa työhön ja ahkeruuteen suhtaudutaan uskonnollisella vakaumuksella. Jotkut väittävät ihan tosissaan elävänsä työntekoa varten, ja pahimpien työtä palvovien puheissa työ on jokin epämiellyttävä katumusharjoitus jota hyveelliset ihmiset harjoittavat.


Katsokaa tuota hyveen määrää!

Yhteiskunta ei kuitenkaan ole työtä varten. Niin epähyveellisiä kuin lomat ja vapaa-aika ovatkin, juuri niiden korkea määrä on se syy, minkä takia suuri osa meistä töitä ylipäätään tekee. Yksinkertainen logiikka tuntuisi sanelevan, että yhteiskunnan menestys mitataan joutilaisuuden määrässä.

Joutilaisuudesta on myös monia hyötyjä, joita kävin jo läpi, kun käsittelin kuuden tunnin työpäivää. Mielenterveys paranee, stressi vähenee, perhesuhteet parantuvat ja fyysinen terveyskin paranee. Ihmisille jää aikaa kulttuurin harjoittamiseen (kansallisen korkeakulttuurin luomiseen), ja kansantaloudellisestikin vähempi työmäärä henkeä kohden takaa vaurauden tasaisemman jakaantumisen.

Moni vanhoillinen älähtää tässä vaiheessa: ”Mutta entäs kansanatalous? Vain raskas työnteko mahdollistaa edes sen pienen joutilaisuuden jota meillä on! Vapaa-aika pitää ansaita!”

Nykyaikaisen ideologian mukaan voisi helposti luulla noin, mutta tilastot sanovat muuta. Esim. kun Euroopan maat laitetaan järjestykseen henkeä kohden tehtyjen työtuntien mukaisesti, tulokset ovat mielenkiintoisia. Kovimmat työntekijät eivät suinkaan ole rikkaita. Oikeastaan, työn määrän ja vaurauden välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Eniten työtä paiskovien maiden kärjessä keikailevat rutiköyhät maat, tai sitten rikkaat maat, joissa on valtavat tuloerot. Hyvinvointivaltiot, eli rikkaat maat, joiden tulot ovat tasaisesti jakaantuneet, tekevät selvästi vähiten töitä.

On siis päivän selvää, että työn määrällä ei kukaan ole rikastunut. Samasta tilastosta selviää kuitenkin, että työn tehokkuutta vertailtaessa rikkaiden maiden työtunnit ovat selvästi tehokkaampia kuin muiden maiden. Tällä on vähemmän tekemistä työpaikalla laiskottelun kanssa, ja enemmän tekemistä sen kanssa, että vain rikkaissa maissa on varaa hankkia työpaikoille uusimmat tietokoneet, tehdaskoneet, työkalut ja asiantuntijat. Rikkaus syntyy siis siitä, että se pieni työmäärä jota tehdään, saadaan tehokkaaksi investoimalla tehokkaisiin koneisiin.

Suomalaisten bussikuskien työtunnit ovat tehokkaampia kuin Intiassa. Tämä ei johdu siitä, että Intiassa ollaan laiskoja, vaan siitä, että Intian yhteiskunta ei kustanna laadukkaita teitä, uusimpia busseja ja siellä ei myöskään ole yhtä kalliilla koulutettuja julkisen liikenteen asiantuntijoita.

Juuri tästä syystä rikkaat suosivat työn kulttia. On helpompaa lisätä oman yrityksen tuottavuutta käskemällä työntekijöitä paiskimaan töitä kovemmin, kuin että tuhlaisi valtavat määrät rahaa kalliisiin investointeihin. Yrityksillä ja niiden omistajilla ei ole mitään halua osallistua maan yhteiseen rakentamiseen, vaan sen sijaan he käskevät meitä suhtautumaan ”rakentavasti” työntekoon.

Meillä ei kuitenkaan ole mitään tarvetta paiskia töitä lujaa. Siitä ei oikeastaan olisi edes mitään hyötyä, sillä kuten todettua, vauraus syntyy yhteiskunnan yhteisistä investoinneista ja hyvästä organisaatiosta. Sen sijaan meidän täytyy karistaa harteiltamme tämä kivikautinen työn kultti, ja rakentaa yhteiskunta, jossa voisimme keskittyä omaan parempaan elämäämme. Tämä tarkoittaa kuuden tunnin työpäivää, pidempiä lomia, liberaalimpaa työmoraalia, ja ennen kaikkea sitä, että laitamme rikkaat osallistumaan yhteisiin talkoisiin. Ongelma nimittäin piilee siinä, että näin yhteisten investointien näkökulmasta rikkaisiin laitettu raha on tuhlattua rahaa.

Kenen joukoissa seisot?

Jos Suomessa kehtaa avata suunsa luokkayhteiskunnasta tai luokkatietoisuudesta saa yleensä suuntaansa huvittuneita tuhahduksia tai ainakin paremmin tietäviä katseita. Yleinen käsitys on se, että työväen identiteetti on niin ”last season”, ja että Suomi on siirtynyt jo jonnekin luokkayhteiskunnan tuolle puolen. Minun täytyy kuitenkin ihmetellä, että mistä ihmeestä olemme saaneet tällaista päähämme.

Yläluokka on tunnetusti edelleen hyvin luokkatietoista. Myyttiä kansakuntaa ylläpitävästä eliitistä, ja ”niiden duunareitten” toissijaisuudesta levitellään mediassakin harva se päivä. Silti jostain syystä olemme saaneet päähämme, että juuri palkansaajien luokka-identiteetti on jokin hurahtaneiden aktivistien juttu.

Vielä kummallisemmaksi tapaus muuttuu, kun huomaamme työväen luokka-identiteetille olevan suurta tarvetta. Jopa edistyneessä sosiaalidemokraattisessa Suomessamme, kriisin tullessa kaikkein ensimmäisenä ovat tulilinjalla köyhät, pätkätyöläiset ja muut palkansaajat. 90-luvun laman jälkeinen talouskasvukin valui lähes kokonaan rikkaimman kymmenen prosentin taskuun, ja sitten meillä ihmetellään luokka-yhteiskunnan paluuta ja tuloerojen kasvua.

Ottaakseni kantaa kysymykseen siitä, ketkä kuuluvat työväenluokkaan, minun on sanottava seuraavaa. Työväenluokkaan kuuluvat ne, työtä tekevät tai työtä hakevat, jotka ovat hyvinvointivaltion alasajossa uhrin asemassa. Tämä sisältää tavanomaisten duunareiden lisäksi lähes koko ”keskiluokan” sekä useimmat pienyrittäjät.

Aivan, pienyrittäjät. Vastoin monen kiihkokapitalistin unelmia, yrittäjät eivät ole yhtenäinen kansanryhmä joilla on kaikilla samat intressit. Kun poliitikot puhuvat ”yrittäjien” eduista ja tarpeista, he puhuvat nimenomaan suurista kansainvälisistä yrityksistä. Mitä he nyt ratsastavat mielikuvalla ahkerasta ja yritteliäästä pienyrittäjästä.

Nyt kun hallitus on päättänyt hyökätä työväenluokan kimppuun säästämällä kuntien valtionosuuksista sekä korottamalla arvonlisäveroa, on itse kunkin aika pohtia, olimmeko me tämän kriisin aiheuttajia, ja miksi meillä maksatetaan nämä toimet. Kun hallitus myöntää veroalea yritysten yhteisöverolle, voisimme pohtia, olemmeko tosiaankin siinä rikkaimmassa muutamassa prosentissa, jotka tästä eniten hyötyvät. Nyt kun luokka-eroja revitään taas auki, tulee jokaisen miettiä, kenen joukoissa seisoo.

Jakaantunut sukupolvi (varoitus: hieman pidempi teksti!)

Tämä teksti julkaistiin alunperin ”Toisenlainen kuntakartta”-kirjasessa.

Toisenlainen kuntakartta

Eduskuntapuolueita kuuntelemalla voi helposti luulla, ettei Suomessa ole juurikaan kiireellisiä toimenpiteitä vaativia ongelmia. Kuntia rutistetaan kokoon ”kannustimin”. Ikään kuin kuntien talous olisi vain huonosta motivaatiosta kiinni. Palveluja kritisoidaan epätehokkaiksi ja tappiollisiksi sen sijaan, että olisi koettu tarpeelliseksi lisätä kuntien valtionosuuksia tai verotusoikeuksia. Melkein kuulostaa siltä, että ongelmat olisivat täysin pinnallisia.

Tosiasiassa politiikkaa tulisi tehdä täysin päinvastaisista lähtökohdista. Kuntalaisten etuja ei voida ajaa puhtaasti menoja karsimalla, vaan erilaiset ongelmat voidaan ratkaista ainoastaan suoraan kyseisiin ongelmiin puuttumalla. Nyt ei ole aika syyttää kuntien toimintoja milloin mistäkin synneistä, vaan nyt pitää luoda lisää työpaikkoja, rakentaa asuntoja ja julkista liikennettä sekä varmistaa, että kaikissa kunnissa on tarpeeksi palveluja monipuolisen elämisen ylläpitoon. Erityisesti meidän nuorten kohdalla tulee varmistaa, että emme joudu muuttamaan maan halki koulutuspaikan perässä, asumaan ylihinnoitelluissa asunnoissa tai pelkäämään yleistä syrjäytymistä. Nämä ovat todellisia ongelmia, joita nykyinen politiikka ei kykene ratkaisemaan. Rajojen siirtäminen ei tuo lisää rahaa sinne missä sitä tarvitaan, eikä palvelujen yksityistäminen tee toiminnasta taloudellisempaa.

Yleisestikin koko kuntien kriisin esittäminen taloudellisena ilmiönä on kyseenalaistettava. Kuntatalouden kriisiytymisessä ei ole ollut kyse menojen kasvamisesta tai edes yksittäisen kunnan koosta. Kunnat ovat joutuneet vaikeuksiin, koska tulot ja menot eivät ole kehittyneet samaa tahtia, ja tämä on ollut täysin politiikan ansiota. Todellisuudessa koko kunnallisen leikkauspolitiikan tarve on syntynyt vain kummallisesta päähänpinttymistä, joiden mukaan yrityksille tulisi maksaa palvelujen huonontumisesta (palvelujen kilpailuttaminen ja ulkoistaminen) ja että rikkaita ja pääomaa ei muka voi verottaa.

Koska kuntien alasajo ja taloudelliset säästöt ovat iskeneet erityisesti pienituloisiin ja tätä kautta valtaosaan nuorista, ovat monet vanhemman sukupolven poliitikot alkaneet puhua nuorten oikeuksista. Tämä on kuitenkin harhaan johtavaa, sillä nuoret eivät nykyään aja nimenomaan nuorten oikeuksia. Nuorisojärjestöjen aika kuluu entistä enemmän perusoikeuksien ajamiseen, jotka ovat muille väestönosille itsestäänselvyys. Asunto, työ, demokratia ja elintason takaavat tulot eivät ole mitään nuorten erityisoikeuksia. Nyt keskustellaan ihan vain ihmisoikeuksista ja kansalaisoikeuksista.

Nuorella on oikeus koulutukseen

Kun nuoret hakevat kotona istumisen sijasta koulutukseen, on tämä yhteiskunnallista oma-aloitteisuutta, joka tulee palkita, eikä suinkaan elämäntapavalinta, joka pitää kyetä maksamaan. Koulujen ja niissä olevien aloituspaikkojen alasajoa väitetään palvelukseksi nuorille, jotka yhä useammin ”valmistuvat työttömiksi”. Tosiasiassa nämä toimet vievät nuorilta viimeisen yhteiskunnallisen osallistumisen keinon tilanteessa, jossa toinen vaihtoehto on kaikella todennäköisyydellä työttömyys.

Koulut ja aloituspaikat eivät ole mikä tahansa poliittinen pelinappula, vaan tärkeä yhteiskunnallinen laitos ja monen pienemmän kunnan elinehto. Tämän takia kuntalaisten on puolustettava koulujansa ja opiskelijoitansa, vaikka tämä tarkoittaisi törmäyskurssia opetusministeriön kanssa ja liittymistä kuntakapinaan. Opiskelijoille on taattava täysin ilmainen terveydenhuolto, ja erityisesti mielenterveyspalvelut ovat tärkeässä asemassa, yhä kovenevassa yhteiskunnassa. Meidän on käytettävä kaikki valta kouluissamme, jotta kouluja ei yksityistettäisi tai tehtäisi maksullisiksi. Vain tämä takaa sen, että nuoren tulot ja perheen vauraus eivät sanele nuoren mahdollisuuksia ja yhteiskunnallista asemaa.

Nuorella on myös oikeus koulutukseen omalla asuinpaikallaan. Koulutuksen keskittäminen kasvukeskuksiin johtaa tilanteeseen, jossa nuoret joutuvat matkustamaan satoja kilometrejä läheistensä luota vain saadakseen koulutuksen. Samalla liikkeellä maaseudut tyhjenevät nuorista, jotka harvoin jaksavat nähdä vaivaa palatakseen takaisin. Kuntien tuleekin yhteistuumin pitää kiinni siitä, että jokaisella maakunnalla on monipuolista koulutusta laajalle levinneenä, sillä nuorten syrjäytyminen ja maakuntien tyhjeneminen on todellinen uhka.

Koulutuspaikkojen keskittäminen kasvukeskuksiin ei ole uhka vain opiskelijoille. Me opiskelijat tuomme kulttuuria, poliittista elämää sekä monipuolisuutta monen pienemmän kunnan arkeen. Pienemmät kunnat ovatkin vaarassa näivettyä ilman opiskelijoiden tuomaa piristysruisketta sosiaaliseen elämään.

Nuorella on oikeus palkalliseen työhön

Suomessa pitää lopettaa ajattelutapa, jonka mukaan nuoret ovat pääasiallinen tekijä omassa työllistymisessään. On helppoa olettaa, että nuoren työttömyys johtuisi lähinnä motivaation tai ”kannattavuuden” puutteesta. Etenkin kunnanvaltuustoissa tämä ajattelutapa voi kerätä suosiota, sillä niissä tämä vapauttaisi julkisen hallinnon vastuusta. Nuorten yhtäkkistä massalaiskottelua todennäköisempi syy työttömyyteen on kuitenkin epäonnistunut työllisyyspolitiikka.

Nuorten syyllistäminen heidän omasta työttömyydestään on loogisessa ristiriidassa sen vallan kanssa, jota julkinen hallinto pitää talous- ja työllisyyskysymyksissä. Jokainen puolue tunnustaa ohjelmissaan, että julkisella hallinnolla on valtaa vaikuttaa työllisyyteen. Silti oikeistovaltaiset kunnanvaltuustot ovat sivuuttamassa kaiken sen vastuun, jota tällainen valta tuo. Kunnan laitokset ovat jopa yrityksiä enemmän syyllisiä ilmaistyövoiman, kuten työmarkkinatuen sekä työharjoittelijoiden hyväksikäyttöön, eivätkä palvelujen ulkoistamiset ole ainakaan auttaneet.

Jos valtapuolueet olisivat tavallisen kansalaisen asialla, pyrkisivät ne takaamaan sen, että yritykset ja kunnan laitokset maksaisivat työntekijöilleen oikeaa palkkaa erilaisten tukien sijasta. Tämä puolestaan edistäisi nuorten työllisyyttä, kun työmarkkinoita ei enää vääristettäisi, ja nuorten ei tarvitsisi kilpailla ilmaisen työvoiman kanssa. Kun tähän lisätään muun muassa yritysten jo uutisoitu työmarkkinatuen hyväksikäyttö, pitää ihmetellä miksi yksikään kunta jättäisi aktiivisen työllisyyspolitiikan muille julkisille laitoksille.

Työllisyys tulee taata ottamalla ulkoistetut palvelut suoraan kuntalaisten omaan alaisuuteen. Tämän lisäksi pitää perustaa uusia kunnan laitoksia, kuten rakennuslaitoksia. Nämä toimet takaavat, että kunnan toimintaan menevä rahoitus ei valu sijoittajien taskuun yksityisissä yrityksissä, vaan menevät tehokkaasti kunnan ja sen toiminnan kehittämiseen. Tähän sisältyy tietenkin myös uusien työpaikkojen luominen.

Sen lisäksi, että nuorilla aikuisilla on oikeus kohtuullisiin työsuhteisiin, myös kesätyöntekijöillä tulee olla oikeus positiiviseen työkokemukseen työuransa alkutaipaleella. Yhtenä suurimmista ”kesätyöllistäjistä” on kunnilla tässä tärkeä rooli. Nuoria ei saa käyttää jonkinlaisena halpatyövoimana, vaan heidän työstänsä on maksettava kohtuullista palkkaa. On myös pidettävä huolta siitä, että kesätyöntekijät ja harjoittelijat saavat muun työn lomassa myös haluttuja työtehtäviä, sillä tämä pitää yllä nuoren työmotivaatiota ja tasa-arvoa. Me kuntalaiset emme ole voimattomia omien laitostemme toiminnan suhteen, ja tätä laitoksiin kohdistuvaa valtaa on hyödynnettävä nuorten elämänlaatua parannettaessa.

Nuorella on oikeus asuntoon

Opiskelijan elämää dominoi monella opiskelijapaikkakunnalla tyypillinen halpojen asuntojen niukkuus. Korkeakoulukunnat kaavoittavat hehtaari toisensa jälkeen kalliita pientalolähiöitä rikkaat veronmaksajat mielessään ja euronkuvat silmissään. Kunnanvaltuustot eivät ole erityisemmin kunnostautuneet kerrostalourakoiden ehdottamisessa, joten varsinainen rakentaminenkin jää tätä kautta vähemmälle. Köyhälle nuorelle löytyviä vuokra-asuntoja on jo valmiiksi niin niukasti, että jonot ovat pahimmissa tapauksissa vuosien pituisia, hinnat törkeän kohtuuttomia, jatkuvasti kasvavia ja asuntojen laatukin vaihtelee villisti.

Halpojen asuntojen puute ei Suomessa johdu tilan eikä resurssien puutteesta. Halpojen asuntojen puute syntyy, kun yksityisten yrittäjien edut jyräävät kunnanvaltuustoissa asukkaiden perustarpeiden yli. Kaavoituksen kannattavuus yritykselle, tai taloudellinen kannattavuus kuntaorganisaatiolle, ei ole verrattavissa kuntalaisten todelliseen tarpeeseen. Kunnan toiminnan ensimmäineen prioriteetti tulee olla meidän kuntalaisten tarpeet, ja tämän tulee näkyä koko kunnan toiminnassa.

Asukkaiden tulee vaatia kunnilta entistä tiukempaa kuria vuokrien tasossa, eikä ole liikaa vaadittu, että kunnat varmistavat tontti- ja kaavoitusratkaisuilla kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen riittävän osuuden. Asunto-ongelmaa ei ratkaista pelkällä valtuuston kokoustamisella, vaan tarvitaan konkreettisia toimia. Sen lisäksi, että kunnat kaavoittavat ja varaavat enemmän tontteja vuokrataloille, tulee niiden rakentaa kunnan omia asuntoja. Tämä parantaisi nuorten asemaa niin, että halukkaat nuoret saisivat oman asuntonsa. Samalla se auttaisi pitämään vuokrat kurissa. Kunnat voivat vaikuttaa asumiskustannuksiin myös sillä, että pitävät tonttimaata omistuksessaan ja määrittelevät tonttivuokrat kohtuullisiksi.

Nuorten Suomi on jakaantunut

Nuorten Suomi jakaantuu yhä useammalla tavalla vastakkaisiin leirihin. Kaikilla nuorilla ei ole yllä mainittuja ongelmia. Osalla nuorista on rahaa tai suhteita, joiden avulla he pystyvät henkilökohtaisesti sivuuttamaan kaikkein kriittisimmät yhteiskuntamme epäkohdat. Oikeistolainen talouspolitiikka ei olekaan tehnyt nuorista sitä yhtenäistä kurjistuvaa joukkiota, josta monet poliittiset nuorisojärjestöt tuntuvat kertovan, vaan se on luonut nuorten keskuuteen valtavia eroja. Nuoret eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä, vaan kurjistavan politiikan tuloksena nuoriso on jakautunut niihin, joilla on rahaa tai suhteita sivuuttaa ongelmat, ja toisaalta nuoriin, joilla ei ole rahaa opiskelijaelämään, asuntoon, terveydenhuoltoon tai muuhun elämiseen.

Vuonna 2006 hyväksytyn nuorisolain mukaan kuntien pitää osaltaan huolehtia nuorten kasvu- ja elinolojen parantamisesta. Tämän lain mukaan nuorille tulee järjestää mahdollisuus paikallisten asioiden käsittelyyn ja nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa. Tämä koskee paitsi paikallista nuorisotyötä ja nuorisopolitiikkaa myös nuorten mahdollisuuksia vaikuttaa muihin heitä koskeviin asioihin, kuten peruspalveluihin, koulutukseen, työllisyyteen ja asumiseen. Nuorisolain jättäminen teoreettiseksi lausunnoksi uhkaa syrjäyttää kokonaisen sukupolven poliittisesta päätöksenteosta, joten nämä läkipykälät eivät saa jäädä vain kirjaimiksi.

Nuorten syrjäytyminen ja jakautuminen ovat ongelmia, joille tarvitaan nopeaa ratkaisua. Siinä ei auta loputon neuvottelu ja kokoustaminen, saati kuntien pakkoliitokset. Nyt tarvitaan kuntia, jotka ovat valmiita oikeisiin toimiin loputtoman politikoinnin sijasta.

Työtä ilman työnantajaa

Tämä teksti julkaistiin alun perin kommunistisen nuorisoliiton järjestölehdessä, .Kom:issa. Laitan sen nyt tännekin. Kiitokset Heikki Ketoharjulle oikolukemisesta sekä editoinnista, ja lukekaa ihmeessä hänenkin blogiaan, johon löytyy linkki vaikkapa tästä.

Työtä ilman työnantajaa

Ehkä keskeisin kommunismia määrittelevä käsite on demokratia, ja erityisesti työpaikalla harjoitettu demokratia. Ajatus pomottomista yrityksistä sekä hierarkiavapaasta organisaatiosta kuulostaa aluksi utopistiselta, ja usein kuuleekin väitettävän että ihminen tarvitsee esimiehiä ja auktoriteettiä toimiakseen. Tarkemmalla historian lukemisella väitteiltä kuitenkin putoaa pohja pois.

Ajan saatossa organisaatio jos toinenkin on toiminut ilman esimiehiä, ja moni työpaikka on kyennyt takaamaan demokraattisen ja tasa-arvoisen työympäristön työntekijöilleen. Eri aikoina toimineet demokraattiset työpaikat osoittavat toistaiseksi vain sen, että hierarkia ja omistuksen tuoma auktoriteetti eivät ole mitään edellytyksiä työpaikan toimimiselle. Kunkin työpaikan organisaatio on osittain myös ideologinen valinta.

Työntekijöiden omaa päätöksentekoa työpaikalla on harjoitettu pariisin kommuunin ajoista aina Titon jugoslaviaan ja nykyisen latinalaisen amerikan liikkeisiin. Joskus nämä liikkeet ovat nauttineet paikallisen hallinnon tukea, ja joskus taas varta vasten vastustaneet tällaisia hallintoja. Kaikkein viimeisimpiä esimerkkejä lukuunottamatta nämä liikkeet ovat kuitenkin yksi kerrallaan kaatuneet, usein sotien tai oman poliittisen hallituksen alasajamina.

Arrufatin suklaatehtaalla, Buenos Airesissa, todettiin 2009 että omistajia tai johtoporrasta ei vaadittu tehtaan pyörittämiseen lainkaan. Tapahtumat saivat alkunsa kun tehtaan omistaja, Diana Arrufat, jätti eräänä aamuna tehtaan portille kyltin, jossa työntekijöille kerrottiin töiden loppuneen, ja työntekijöiden olevan täten irtisanottuja. Sen sijaan että olisivat voivotelleet kohtaloaan, Arrufatin työntekijät avasivat portit, astuivat sisään tehtaaseen, ja päättivät jatkaa toimintaa. Ainoana erona se, että tällä kertaa toiminnan tuotot jaettaisiin työntekijöiden kesken.

Työntekijät päättivät että päätökset kyetään tekemään demokraattisesti, ja tehtaanlaajuisiin kokouksiin laadittiin säännöksi yksi ääni yhtä työntekijää kohden. Tehtaan olemassaolo ei ole ollut mutkatonta, mutta tämä on johtunut enemmänkin vanhojen pomojen, poliisin ja hallituksen painostuksesta kuin radikaalisti erilaisesta tavasta johtaa toimintaa.

Demokraattinen päätöksenteko on yleisesti hyväksytty siksi moraaliseksi vaihtoehdoksi lähes kaikissa nykyajan poliittisissa liikkeissä. Silti näissä samoissa liikkeissä on usein unohdettu, että talous ja työelämä vaikuttavat elämänlaatuumme usein enemmän kuin suuret valtio-poliittiset linjaukset. Eikö siis olisi johdonmukaista vaatia demokratiaa työpaikalle sillä samalla innolla ja päättäväisyydellä, jolla sitä ollaan aina puolustettu ja edistetty sivistyneissä yhteiskunnissa? Onhan kuitenkin diktatuuri diktatuuria myös elinkeinoelämässä.

Konkreettisempia aloitteita pitää ajaa läpi paikallisesti ja työpaikkakohtaisesti. Jos haluaa yksittäisen työpaikan demokraattiseksi, ei siihen ole olemassa taikakeinoa tai organisaatiota, joka hyvää hyvyyttään saisi ihmeitä aikaan. Suomalaisten työpaikkojen ja työntekijöiden on tartuttava itse toimeen, mikäli haluavat päättää itse omista asioistaan.

Maailmalla ollaan paljon enemmän kyllästyneitä pomojen ja osakkeenomistajien saamiin etuihin ja näitä usein seuranneeseen häpeilemättömään vastuuttomuuteen, kuin mitä valtamedian uutisoinnista uskoisi. Latinalaisen amerikan suurliikkeiden lisäksi työntekijät ovat ottaneet ohjaksia viime aikoina myös filippiineillä, Intiassa, jossain määrin myös Euroopassa (etenkin Englannissa), ja suureksi yllätykseksi myös Yhdysvalloissa. Siellä organisoituminen on jo niin pitkällä, että demokraattisilla työpaikoilla on katto-organisaatio, jonka jäsentyöpaikkoja voi selailla vaikka osoitteesta http://www.usworker.coop/about/memberlist.

Maailmalla on suuria liikkeitä joissa ei suvaita talouseliitin vastuuttomuutta. Miksi me suomalaisetkaan sietäisimme sitä?