7,5 miljardia euroa ensi vuonna – vain tahdosta on pulaa

Pari vuotta blogia kirjoittaneena ja blogeja lukeneena päivän politiikka on tullut tutuksi. En ole edelleenkään korkeakoulutettu asiantuntija valtiontaloudessa, mutta tästä huolimatta yksi kaiken kattava periaate on tullut selväksi. Kun Suomen poliitikot huutavat rahapulaa, se ei ikinä tunnu koskevan rikkaita, pankkeja tai ulkomaisia sijoittajia. Suomeen pätee paljon vähemmän väite ”rahat eivät riitä”, ja paljon useammin täällä pätee ”rahat eivät riitä tavallisiin ihmisiin.” Väitteen tueksi keräsin tässä äkkiä listan lähteistä, joiden perusteella Suomen talous saadaan jo seuraavan vuoden kuluessa 7,5 miljardia euroa paremmaksi.

Työpäivää lyhentämällä lisää rahaa

Työpäivän lyhentäminen ei ole mikään uusi idea. Ennen kahdeksantuntista työpäivää monessa maassa oli voimassa 12-tuntinen työpäivä. Nykyisen kriisin aikana muutamat tutkijat ovatkin ehdottaneet lääkkeeksi työajan lyhentämistä, joskin tarkat määrät ja keinot ovat vaihdelleet ehdotusten välillä.

Logiikka on yksinkertainen: yksi suurimpia työkyvyttömyyden syitä on liian raskas työnteko. Vuoden 2010 työeläkeselvityksessä suomalaisten reaalinen eläköitymisikä oli matalapalkka-ammateissa selvästi alhaisin. Siivoojien keskimääräinen eläköitymisikä oli jopa 48 vuotta. Suurin syy alhaiseen eläköitymiseen on työkyvyttömyyseläke.

Samaan aikaan kun Suomi kamppailee työrasituksen kanssa, meillä on käsissämme kasvava massatyöttömyys. Pitäisi olla selvää, että tulonjaon lisäksi pitää keskustella työnjaosta. Jos työpäivä säädettäisiin kuusituntiseksi ilman ansiotason laskemista, työkyvyttömyyseläkkeet laskevat, ja työnantajien on otettava enemmän ihmisiä töihin saman työtaakan suorittamiseksi.

Pelkästään nykyisen työttömyyden suorat kulut (menetetyt verotulot ja työttömyyskorvaukset) maksavat valtiolle 5,4 miljardia vuodessa. Tätä kaikkea ei tietenkään saada korjattua vuodessa, mutta jos oletamme kuuden tunnin työpäivän korjaavan edes kolmasosan työttömyydestä, se parantaisi vuosittaista valtiontaloutta 1,8 miljardilla, johon lisättäisiin vielä työttömyyden välillisistä kuluista saadut säästöt. (Säästetyt mielenterveyspalvelut, kuntoutustoimet jne…)

Tuet pois tuhoajilta

Suomen valtio käyttää valtavasti rahaa tukeakseen ympäristölle haitallista toimintaa. Ympäristöministeriön mukaan Suomen valtio käyttää vuosittain kolme miljardia euroa ympäristölle haitallisiin tukiaisiin. Tilanteen naurettavuutta lisää se, että samaan aikaan valtiolla on ilmastorahastoja ja ympäristötoimintaa. Meillä on siis miljardien kokoisia menoeriä, jotka pyrkivät kumoamaan toisensa.

Ympäristölle haitallisista tukiaisista suurin osa koskee liikennettä ja infrastruktuuria. Ne ovat tukia, jotka menevät sellaisenaan fossiilisten polttoaineiden käyttöön aikana, jolloin fossiilisista polttoaineista pitäisi päästä mitä pikimmin eroon. Näiden lisäksi monet tuet menevät sellaisenaan ympäristölle haitallisten aineiden käyttöön ja tuotantoon, tai ympäristölle haitallisten toimintatapojen ylläpitämiseen.

Rikkaiden verottaminen kannattaa

Kun kysytään, miksi rikkaat saavat niin paljon enemmän tuloja, vastaus sisältää yleensä käsityksen siitä, että rikkaat kantavat vastuun taloudesta. Silti nykyisessä kriisissämme tämä rikkaiden vastuu on unohdettu lähes kokonaan ja sen sijaan puhutaan ”kansakunnan talkoista”. Yksinkertainen oikeustaju sanoo, että kriisi pitäisi maksattaa niillä, jotka sen aiheuttivatkin.

Rikkaiden verottamista vastustetaan usein väitteellä, että rikkaiden verottamisesta ei saada juurikaan rahaa. Väite perustuu sille olettamukselle, että kukaan ei oikeasti lähde laskemaan näitä tuottoja. Kokoomuslaisten epäonneksi toimittaja Ari Korvola otti yhteyttä Tilastokeskukseen, ja selvitti luvut.

Jos yli 100 000 vuodessa ansaitsevia verotetaan 50%:in veroasteella, valtion tulot lisääntyisivät yli miljardilla. Toisaalta, jos näiden suurituloisten palkkoja alennettaisiin 20%, säätö olisi noin 2,7 miljardia. Koska ökyjen elämäntyylissä 20% palkanalennus ei paljoa sattuisi, herää kysymys, miksi tätä ei ole jo tehty.

Säästöt suhteutettuna nykypolitiikkaan

Jos tämän artikkelin pohjalta työpäivä lyhennettäisiin kuuteen tuntiin, ympäristön tahallinen tuhoaminen lopetettaisiin ja rikkaat saataisiin osallistumaan itse keksimäänsä talkootyöhön, Suomen budjetti olisi 7,5 miljardia euroa parempi jo ensi vuoden lopussa. Jos työttömyys jatkaisi laskuaan ja mukaan otetaan mm. yksityistämisen lopettaminen ynnä muut pidemmän aikavälin säästöt, luku menisi helposti yli kymmenen miljardin.

Jos suhteutamme tällaiset säästöt nykypolitiikkaan, pelkällä ympäristötuhon tukemisen lopettamisella kustannettaisiin 1071 kertaa Suomeen suunniteltujen Syyrialaispakolaisten kustannukset. Jos työttömyyttä vähennetään kolmasosalla, sillä tuetaan rahallisesti yli 180 telakkaostoa. Pelkällä rikkaiden maksimipalkalla kustannetaan 13,5 panssarivaunuhankintaa Hollannista. Minä en tietenkään ehdota maahanmuuton tuhatkertaistamista tai asehankintojen kymmenkertaistamista, mutta tämä antaa pientä apua säästöjen valtavan kokoluokan ymmärtämiseen.

Omasta mielestäni tällaiset vuosisäästöt voisi jakaa muutamaan avainkohteeseen.

  • Työajan lyhentämisen yhteydessä palkkatasoa ei saa laskea. Tätä voi monin eri mallein kustantaa niin julkisella kuin yksityisellä sektorillakin, mutta mahdottoman kalliiksi se ei tule. Päinvastoin, alimpien tuloluokkien reaalitulot ovat jääneet niin paljon jälkeen talouskasvussa, että tällainen uudistus vain tasaisi puntit 80-luvun tasolle.
  • Suomi on EU:n harvimmin asuttu maa. Fossiilisista polttoaineista pitää päästä eroon, mutta myös maaseudun elinvoimaisuus pitää taata tavalla tai toisella. Vaihtoehtoisiin polttoaineisiin on panostettava, ja matkoja on lyhennettävä hajauttamalla palveluverkostoa.
  • Liittyen edelliseen, kuntien kyykyttäminen on lopetettava. Kuntien budjetteja on tuettava, ei kuritettava. Kunnat takaavat suurimman osan hyvinvointivaltion palveluista, eikä suinkaan valtio. Sen takia hyökkäys kuntia vastaan on hyökkäys hyvinvointivaltiota vastaan.

Kuten Hertta Kuusinen sanoi:

Ongelma ei ole siinä, etteikö rahaa olisi. Ongelma on siinä, että rahaa ei haluta ottaa sieltä, missä sitä on.

Politiikka on täynnä valintoja: rikkaiden hyysääminen ja luonnon riistäminen, vai demokratia ja ihmisoikeudet?

Uusi jako

Suomen poliittista keskustelua dominoi täydellisesti ajatus uuden varallisuuden kasvattamisesta. Kaikki aiheet työllisyydestä valtion talouteen pyörivät sen ympärillä, että miten me saisimme talouden kokoa kasvatettua. Täällä asuessa ei heti uskoisi, että asioita voi lähestyä muustakin näkökulmasta.

Kasvua ja jakamista

Sanon heti alkuun, että en lähtökohtaisesti vastusta talouden kasvua. Joillakin alueilla ei olla vielä kehitytty kovin pitkälle, ja joiltain alueilta talous on jo ehtinyt lähteä pois. Periaatteessa siis ymmärrän kasvun tarpeen tietyillä alueilla ja tietyissä tilanteissa, mutta systemaattinen kasvun palvonta on aivan yhtä epärealistista kuin systemaattinen kasvun kieltäminen. Luonnon resurssien rajat ovat jo monella teollisuuden alalla tulleet vastaan, ja talouskasvun rooli tulonjaon vaihtoehtona on täysin ideologinen.

En käsittele tässä talouskasvua yleensä, vaan nimenomaan talouskasvun roolia tulonjaon vaihtoehtona. Rikkaat usein kertovat, että meidän ei tarvitse tehdä tasaisempaa jakoa ja puuttua yhteiskunnalliseen omistukseen, koska paljon reilumpaa olisi kasvattaa yhteiskunnan kokonaistuotantoa, jolloin kaikilla olisi kivempaa. Viimeaikoina tätä kivikautista teoriaa on levitellyt mm. Kokoomuksen Jaana Pelkonen.

Onneksi keskustelua ei tarvitse jättää teoreettisten kaavioiden tasolle taloustieteen oppikirjoihin. Koko juttu varmasti kuulostaa hyvältä idealta, mutta meillä on myös käytössämme dataa siitä ihan oikeasta taloudesta, jota kohtaamme elämässämme päivittäin. Ne luvut vain eivät kerro ihan samaa tarinaa.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen 2003 tekemän tutkimuksen mukaan, reaaliansiot ovat 70-luvun jälkeen jääneet selvästi tuottavuusluvuista jälkeen. Ainakaan yleisen tuottavuuden kasvu ei siis näy välttämättä palkoissa, ja muun talouden kasvaessa palkkoja nopeammin, vähäinenkin tulojen kasvu jää helposti inflaation jalkoihin. Tietysti myös absoluuttisessa tulonjaossa tavalliset kotitaloudet jäävät vääjämättä jalkoihin. Vaikka talouden koko henkeä kohden on kasvanut vuoden 2009-jälkeen, kotitalouksien tulokehitys on pysähtynyt.

Kun keskustelu siirretään pelkän rahan laskemisen ulkopuolelle, ja tarkastelemme yksittäisten tuotteiden jakoa, kasvun rooli ratkaisuna köyhyyteen on entistäkin vaikeampi. Mm. Suomen viljelyskelpoinen pinta-ala on suorastaan pienentynyt vuodesta 1980. Viljelykelponen maa on tietysti tuote, jota ei voi pelkällä taloussuunnittelulla kasvattaa kolmen prosentin vuosivauhtia. Tämä osoittaa, että ainakin yksittäisten tuotteiden kohdalla vaurauden jakaminen on ainoa realistinen köyhyyden torjumiskeino.

Kasvussa on tietysti sekin ominaisuus, että vaikka kasvua tapahtuu, kasvun aikana tapahtuu joka tapauksessa vaurauden uutta jakoa. Kasvavien tuloerojen aikana köyhimpien tuloluokkien saamat tulonlisäykset voivat jäädä kasvavan talouden kohdalla inflaation jalkoihin, kuten jo totesin. Tämän takia tuloeroista joudutaan puhumaan, riippumatta siitä onko talouskasvua tapahtunut vai ei.

”Tokihan me haluamme teidänkin omaisuutenne, mutta ei puhuta tulonjaosta. Kasvatetaan mieluummin yhteistä kakkua…”

Jako on ainoastaan oikeudenmukaista.

Kun vasemmistolaiset ehdottavat tulojen jakamista, vakiovastauksena tulee reiluuteen vetoaminen. Retoriikkaan sisällytetään ”kovalla työllä ansaittujen varojen epäreilua anastamista”, ja tietysti sosialismia.

Sosialismia tulonjako tietysti on, mutta vaurauden anastamista ja epäreiluutta en ymmärrä. Kapitalistisen teorian mukaan tuotteiden hinta markkinoilla määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan, eikä kosmisen oikeuden mukaan. Myös työvoima on kapitalismissa tuote, ja palkat siis määräytyvät työntekijän kykyjen kysynnän ja tarjonnan mukaan. Edes kapitalistisessa teoriassa palkoilla ei siis ole mitään tekemistä minkään ansaitsemisen kanssa.

Tätä kautta onkin mielenkiintoista seurata tuloerojen oikeuttamisyrityksiä. Kapitalistisen teorian mukaan tulot jaetaan jokatapauksessa riippumatta ihmisten henkilökohtaisista hyveistä, joten uuden tulonjaon vastustaminen reiluuteen vedoten osoittaa vähintäänkin ymmärtämättömyyttä talouden toimintaperiaatteista.

Tietysti, vaikka palkkaus määräytyisikin tuottavuuden mukaan, se ei olisi moraalisesti oikeudenmukaista. Yksilön työn tuottavuuteen vaikuttavat huomattavasti enemmän tekijät, joihin yksilö ei voi vaikuttaa, kuin tekijät, jotka ovat meidän itsemme päätettävissä.

Tuottavuutta määrittelevät suurimmaksi osin työnantajan ostamat laitteet ja työkalut, organisaation luonne, ympäröivässä yhteiskunnassa maksamiseen käytettävissä olevan rahan määrä jne… Vaikka unohtaisimme tämänkin, ja palkkaus määräytyisi todellisuudessa ahkeruuden mukaan, ei sekään olisi oikeudenmukaista. Ahkeruuteen vaikuttavat suurelta osin mm. geneettinen perimä, kasvatus ja kasvuympäristö. Kaikki nämä ovat tekijöitä, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa. Eräs taloustieteilijä vertasikin tuottavuuden perusteella palkkaamista ihonvärin perusteella palkkaamiseen, joskin tämä vertaus tehtiin vitsinä, eikä vakavissaan.

Alunperinhän tuloeroja ei ole puolustettu moraalisesti oikeutettuna oikeutena, vaan yhteiskunnalle välttämättömänä motivaattorina. Ajatus oli, että jos tuottavaa käyttäytymistä palkitaan, tuottava käyttäytyminen lisääntyy.

Tämä ajatustapa on kuitenkin kerta toisensa jälkeen todistettu epäpäteväksi, ja vuodesta 1947 tämä ei ole enää ollut tieteellisesti uskottava väite. Minä en lähde tästä luennoimaan, mutta jos motivaatiopsykologia kiinnostaa, suosittelen Daniel Pinkin kirjaa ”Drive: The surprising truth about what motivates us”. Jos kirjan lukeminen ei kiinnosta, alla on RSA:n loistava video, joka tiivistää kirjan sisällön.

Vaurautta pitää jakaa

Keskustelu köyhyyden poistamisesta ei voi saavutta ratkaisua, jos asiaan liittyviä faktoja ei haluta tunnustaa. Talouskasvu ei poista köyhyyttä, ja talouskasvun tapahtuessakin tulonjaosta pitää puhua. Meidän pitää unohtaa moralisoivat käsitykset palkkojen ”ansaitsemisesta”, ja keskittyä köyhyyteen yhteiskunnallisena ja poistettavana ongelmana. Tuloerot ja vaurauden keskittyminen eivät ole oikeutettuja, mutta en eivät myöskään motivoi yhteiskunnalliseen toimintaan. Pikemminkin päinvastoin.

Köyhien ja köyhtyvien ei tarvitse sietää hintojen jatkuvaa nousua eikä reaalitulojen jatkuvaa laskua. Meidän pitää vaatia meidän tuottamiemme tuotteiden ja vaurauden jakamista etenkin talouden kasvaessa. Myös talouskasvun pitkän aikavälin mahdottomuus lisää paineita uusien vaurauden mittareiden keksimiseen, ja uudenlaisen talouden kehittämiseen, jossa hyvinvoinnin lisääminen ei tarkoita lisääntyvää stressiä, talouden ylivaltaa ja yrityksille alistumista.

Kynnyskysymyksiä

Suomen rahat ovat loppuneet! Lama uhkaa, sijoittajat lähtevät ja kaikkien pitää nyt osallistua talkoisiin.

Kaikki tämä on tavallaan totta, mutta en kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka näissä Suomen talkoissa on jotain kummallista. Siinä missä kunnat laitetaan pakettiin ja palvelutkin yksityistetään, jotkut meistä tuntuvat loisivan tästä talkoohengestä miljoonapotteja. Mm. suorat yritystuet ovat liki tuplaantuneet kriisivuosien aikana. Ihan tässä viimeviikkoina hallitus on ollut keplottelemassa osakekeinottelijoille ennätyksellistä veroalea. Veronmaksajien laitoksia ja toimintoja yksityistetään sellaista vauhtia, että se pakottaa oikeusoppineet jo pohtimaan perustuslain rajoituksia.

Siinä missä varallisuutta ja valtaa kumotaan rikkaiden syliin niin paljon kuin laki mahdollistaa, me tavalliset kansalaiset saamme talkoohengen kovemman puolen vastuullemme. Jopa ennen kriisiä kaikki talouskasvu meni rikkaiden taskuun, siinä missä köyhin 10% suorastaan köyhtyi kasvusta huolimatta. Opintorahan arvo puolestaan on inflaation myötä jopa alempana kuin mitä se oli lamavuosina. Luokkayhteiskunnan paluu on muutenkin selviö, ja Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamon mukaan tämä johtuu pääomatulojen aiheuttamasta varallisuuden keskittymisestä.

Kummallisen tästä talkoohengestä tekee se, että itse olen ainakin käsittänyt talkoot täysin toisella tavalla. Talkoohengen mukaan kaikki antavat kykyjensä mukaan työtä yhteisen projektin toteuttamiseksi, ja saavat siitä sitten palkaksi mehut tai kahvit. Suomen talkoohenki on enemmän sitä, että muutama kaveri omistaa koko projektin, ja sen omistuksen varjolla he sitten lypsävät muilta työtä, vieden kaiken tuloksen mukanaan. Jälkeensä he jättävät ehkä muutamia leivänmuruja.

Itseasiassa, tälle kummalliselle talkoohengelle on kokonaan toinen nimitys. Kun yhteistä isänmaata käytetään tekosyynä köyhien kyykyttämiselle ja suuromistajien voimaannuttamiselle, sitä on yleensä kutsuttu luokkataisteluksi. Siitähän tässäkin on kyse, sillä erotuksella, että suomalainen luokkataistelu on harvinaisen surkea esitys eduskunnan poliittiselta vasemmistolta.

Tiedän kyllä mitä moni lukija ajattelee. Minä en niinkään lietso riitaa, kuin huomautan, että mitään sopua ei koskaan ollutkaan. Kuten äsken huomautin, jo ennen kriisiä yhteiskunnan tuotot olivat omistavan luokan ilo. Kun kriisi lopulta tuli, kukaan ei enää jaksanut edes näytellä kompromisseja tai konsensuspolitiikkaa. Enää meillä on eduskunnan vihervasemmisto, joka vielä jaksaa leikkiä Gandhia, vaikka kaikki muut ovat jo kyllästyneet. Suomen politiikka ei ole enää pitkään aikaan ollut lämmintä neuvottelua muutamista lomapäivistä, vaan nyt ratkaistaan jo kokonaisten sukupolvien oikeus tasa-arvoon ja perustavanlaatuiseen elintasoon.

En yritä sanoa, että kaikki kompromissit olisivat pahasta. Kompromissi on kuitenkin kokonaan eri asia, kuin täydellinen nöyristely. On luonnollisesti typerää tehdä kaikesta kynnyskysymys, mutta kynnyskysymysten täydellinen puute on selkärangatonta byrokraattien peliä.

Tätä myötä jätänkin tämän kirjoituksen tänne, vetoomuksena kaikille vihervasemmistolaisille: Tehkää mitä kompromisseja ikinä teettekin, mutta sanoutukaa irti sellaisesta hallituksesta, joka täysin avoimesti harjoittaa leikkauspolitiikkaa suuromistajien hyväksi ja työntekijöitä sekä luontoa vastaan.

Työn kultti

Jos Suomen politiikan valtavirta sisältää jonkun mielettömän kultin, niin se on työn kultti. Harva se päivä kuulee tokaisuja, kuten ”julkisella sektorilla tarvitaan lisää työtä”, ”Suomi tarvitsee lisää työtä/työntekijöitä”, tai: ”Kreikka on kriisissä koska siellä ei tehdä työtä!” Kaikki ovat haudanvakavissaan ”protestanttisen työmoraalin” kanssa, ja laiskuus on suurin herja mistä voi ihmistä syyttää.

Etenkin täällä länsimaissa työhön ja ahkeruuteen suhtaudutaan uskonnollisella vakaumuksella. Jotkut väittävät ihan tosissaan elävänsä työntekoa varten, ja pahimpien työtä palvovien puheissa työ on jokin epämiellyttävä katumusharjoitus jota hyveelliset ihmiset harjoittavat.


Katsokaa tuota hyveen määrää!

Yhteiskunta ei kuitenkaan ole työtä varten. Niin epähyveellisiä kuin lomat ja vapaa-aika ovatkin, juuri niiden korkea määrä on se syy, minkä takia suuri osa meistä töitä ylipäätään tekee. Yksinkertainen logiikka tuntuisi sanelevan, että yhteiskunnan menestys mitataan joutilaisuuden määrässä.

Joutilaisuudesta on myös monia hyötyjä, joita kävin jo läpi, kun käsittelin kuuden tunnin työpäivää. Mielenterveys paranee, stressi vähenee, perhesuhteet parantuvat ja fyysinen terveyskin paranee. Ihmisille jää aikaa kulttuurin harjoittamiseen (kansallisen korkeakulttuurin luomiseen), ja kansantaloudellisestikin vähempi työmäärä henkeä kohden takaa vaurauden tasaisemman jakaantumisen.

Moni vanhoillinen älähtää tässä vaiheessa: ”Mutta entäs kansanatalous? Vain raskas työnteko mahdollistaa edes sen pienen joutilaisuuden jota meillä on! Vapaa-aika pitää ansaita!”

Nykyaikaisen ideologian mukaan voisi helposti luulla noin, mutta tilastot sanovat muuta. Esim. kun Euroopan maat laitetaan järjestykseen henkeä kohden tehtyjen työtuntien mukaisesti, tulokset ovat mielenkiintoisia. Kovimmat työntekijät eivät suinkaan ole rikkaita. Oikeastaan, työn määrän ja vaurauden välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Eniten työtä paiskovien maiden kärjessä keikailevat rutiköyhät maat, tai sitten rikkaat maat, joissa on valtavat tuloerot. Hyvinvointivaltiot, eli rikkaat maat, joiden tulot ovat tasaisesti jakaantuneet, tekevät selvästi vähiten töitä.

On siis päivän selvää, että työn määrällä ei kukaan ole rikastunut. Samasta tilastosta selviää kuitenkin, että työn tehokkuutta vertailtaessa rikkaiden maiden työtunnit ovat selvästi tehokkaampia kuin muiden maiden. Tällä on vähemmän tekemistä työpaikalla laiskottelun kanssa, ja enemmän tekemistä sen kanssa, että vain rikkaissa maissa on varaa hankkia työpaikoille uusimmat tietokoneet, tehdaskoneet, työkalut ja asiantuntijat. Rikkaus syntyy siis siitä, että se pieni työmäärä jota tehdään, saadaan tehokkaaksi investoimalla tehokkaisiin koneisiin.

Suomalaisten bussikuskien työtunnit ovat tehokkaampia kuin Intiassa. Tämä ei johdu siitä, että Intiassa ollaan laiskoja, vaan siitä, että Intian yhteiskunta ei kustanna laadukkaita teitä, uusimpia busseja ja siellä ei myöskään ole yhtä kalliilla koulutettuja julkisen liikenteen asiantuntijoita.

Juuri tästä syystä rikkaat suosivat työn kulttia. On helpompaa lisätä oman yrityksen tuottavuutta käskemällä työntekijöitä paiskimaan töitä kovemmin, kuin että tuhlaisi valtavat määrät rahaa kalliisiin investointeihin. Yrityksillä ja niiden omistajilla ei ole mitään halua osallistua maan yhteiseen rakentamiseen, vaan sen sijaan he käskevät meitä suhtautumaan ”rakentavasti” työntekoon.

Meillä ei kuitenkaan ole mitään tarvetta paiskia töitä lujaa. Siitä ei oikeastaan olisi edes mitään hyötyä, sillä kuten todettua, vauraus syntyy yhteiskunnan yhteisistä investoinneista ja hyvästä organisaatiosta. Sen sijaan meidän täytyy karistaa harteiltamme tämä kivikautinen työn kultti, ja rakentaa yhteiskunta, jossa voisimme keskittyä omaan parempaan elämäämme. Tämä tarkoittaa kuuden tunnin työpäivää, pidempiä lomia, liberaalimpaa työmoraalia, ja ennen kaikkea sitä, että laitamme rikkaat osallistumaan yhteisiin talkoisiin. Ongelma nimittäin piilee siinä, että näin yhteisten investointien näkökulmasta rikkaisiin laitettu raha on tuhlattua rahaa.