Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.

Miltä sosialismi näyttää

Liian moneen kertaan on täytynyt todeta, että sosialismin suurimmat poliittiset esteet eivät liity logiikkaan tai sosialismin poliittiseen sisältöön. Erilaiset sosialistiset ja kommunistiset suuntaukset pystyvät kyllä älyllisellä tasolla lyömään kapitalismin pirstaleiksi ja tekemään ennakkoluuloista hienojakoista tahnaa. Paljon suurempi este vaikuttaa olevan mielikuvakamppailu. Sosialismi on monelle edelleen 50-luvun mursuviiksisiä marxilaisuuden professoreita sekä keskenään identtisiä betonilähiöitä.

Mielikuva on tietenkin vanhentunut jo vuosikymmeniä sitten. 90-luvulla julkaistu kirja ”Uusi Sosialismi” esittelee kattavasti niitä periaatteita, joiden pohjalta sosialismia voidaan rakentaa nykyisen tietoteknisen ja taloustieteellisen tuntemuksen pohjalta. Jopa sitä ennen 70-luvulla Allenden hallitus teki kunnianhimoisia, ja pääosin onnistuneita, kokeiluja futuristisen tietokoneistetun taloussuunnittelun saralla. Tietenkin myös näiden jälkeen tietämys on karttunut, ja mukaan on tullut mm. ympäristöliikkeeltä peritty ymmärrys resurssien rajallisuudesta sekä ikuisen talouskasvun mahdottomuudesta. Sosialismin uudet tuulet näyttivät Star Trekin jaksolta jo kylmän sodan aikana.

Byrokratia ja loputtomat paperipinot olivat vanhentunut käsitys sosialismista jo 70-luvulla. Kuvassa projekti ”Cybercynin” kontrollihuone.

Jos sosialismia yritetään brändätä uudelleen suunnitelmataloutena ”mutta tietokoneilla”, niin se kuulostaa täysin oikeutetusti lapselliselta ja yksinkertaistetulta. Voidaan siis edelleen kysyä, että miltä se sosialismi sitten näyttää ihan käytännössä ja arjen tasolla. Oli meillä tietokoneistettu talous tai ei, niin kai nyt kokonainen talousjärjestelmä näkyy muillakin tavoin.

Jos hetkeksi unohdamme sosialismin käsitteen, niin aihetta on hyvä alustaa sillä, että nykyaikana on tulevaisuudesta noin yleensä lähinnä kahden tyyppisiä käsityksiä. Kaikki tietävät, että maapallo on rajallinen, ja että talouskasvu ei voi jatkua loputtomiin. Jotkut kuitenkin ajattelevat, että teknologiaa kehittämällä pääsemme esteistä yli yksi kerrallaan, ja että tulevaisuuden on näytettävä sci-fi leffalta. Toiset taas huomauttavat aiheellisesti, kuinka teknologia ei voi yksinään ratkaista talouden nykyaikaisia ongelmia, ja uskovat elämäntyylin taantuvan ”ajassa taaksepäin” agraariyhteisöihin ja alhaisemman teknologian tasolle.

Kun puhumme nykyaikaisesta sosialismista, on se samaan aikaan molempia ja ei kumpaakaan. Teknologia ei tosiaankaan voi ratkaista rajallisten resurssien ja talouskasvun ongelmaa, sillä myös teknologia tarvitsee taustalleen teollisuutta ja valtavan määrän energiaa, jota maapallolla ei yksinkertaisesti ole tarvittavassa mittakaavassa. Emme voi siis puhua ”kakun kasvattamisesta”, vaan jo muutama vuosikymmen sitten olisi pitänyt alkaa puhua resurssien jaosta globaalilla ja paikallisella tasolla. Tämän takia tarvitsemme sosialismia.

Yhtä lailla perusteetonta on puhua siitä, että teknologiaa ei voi, tai että sitä ei pitäisi hyödyntää. Lääketiede, informaatioliikenteen nopeutuminen sekä insinööritaidon kehittyminen kaikki takaavat meille elintason ja vapauksia, joita ei pitäisi hylätä kevyin perustein. Teknologiaan ei tietenkään voi luottaa samassa tuhlailevassa mittakaavassa, kuin mihin me olemme tottuneet, mutta ei ole syytä uskoa, että teknologian hyödyistä pitäisi luopua kokonaisvaltaisesti.

Parhaiten näiden kahden tulevaisuuskäsityksen risteytystä voi kuvata tarinalla eräästä laivasta. Alankomaista käsin toimii nimittäin pienen kaveriporukan perustama firma, joka rahtaa lastia purjelaivalla. Kyse ei ole mistään puoliksi moottorilla toimivasta viritelmästä, vaan täysin klassisesta, ilman fossiilisia polttoaineita kulkevasta purjelaivasta.

Hankettaan rahtaajat perustelevat sillä, että yhä useampi varustamo joutuu lopettamaan toimintansa, sillä polttoaineiden hinnat ovat nousseet pilviin, ja niiden odotetaan vain nousevan kun halvan öljyn lähteet ehtyvät. Purjelaivat voivat siis hyvinkin olla tavarankuljetuksen tulevaisuus.

Kyse ei silti ole taantumisesta ajassa taaksepäin, sillä kaverusten laivassa on aurinkovoimalla toimiva jäähdytys rahtia varten, ja on heillä varmasti oltava myös kännykät yhteydenpitoa ja kaupankäyntiä varten. Edellä linkitetty juttu kertoo myös brittiläisestä varustamosta, joka on suunnitellut uuden 3000 tonnin hiilineutraalin purjelaivamallin, jonka purjeet ovat tietokoneohjatut.

Yksinkertaistettuna voisi väittää, että tältä tulevaisuuden pitäisi näyttää. Kun talouskasvun jatkaminen on mahdotonta ja resursseja pitää jakaa entistä tarkemmin, ei kannata väkisin jättää hyödyntämättä sitä teknologiaa, jonka hyödyntäminen on mahdollista. Laivaliikenteen puolella tämä tarkoittaa käytännössä tietokoneistettuja ja jäähdyttimillä varustettuja purjelaivoja, mutta vastaavankaltaisia uuden ja vanhan teknologian risteytyksiä tarvitaan muillakin aloilla, jos emme halua toteuttaa primitivistien näkemystä uudesta keskiajasta. Näin tarkka resurssien uusjako vaatii tietysti myös tarkkaa suunnitelmallisuutta, joka on mahdollista sosialismissa muttei minkäänmuotoisessa markkinataloudessa.

Jos siis joku kysyy: ”onko sosialismi teknologiapohjaista talouskasvu-uskovaisuutta vai elämäntavan hidastamista ja laskemista menneiden aikojen tasolle?”, vastaus on: ”ei kumpaakaan”. Sosialismi on, ja minkä tahansa vakavan tulevaisuusnäkymän pitäisi olla, talouden hidastamista ja järkevöittämistä, mutta nykyisestä tietämyksestä hyötyen ja inhimillisen elintason turvaten.

Uusi jako

Suomen poliittista keskustelua dominoi täydellisesti ajatus uuden varallisuuden kasvattamisesta. Kaikki aiheet työllisyydestä valtion talouteen pyörivät sen ympärillä, että miten me saisimme talouden kokoa kasvatettua. Täällä asuessa ei heti uskoisi, että asioita voi lähestyä muustakin näkökulmasta.

Kasvua ja jakamista

Sanon heti alkuun, että en lähtökohtaisesti vastusta talouden kasvua. Joillakin alueilla ei olla vielä kehitytty kovin pitkälle, ja joiltain alueilta talous on jo ehtinyt lähteä pois. Periaatteessa siis ymmärrän kasvun tarpeen tietyillä alueilla ja tietyissä tilanteissa, mutta systemaattinen kasvun palvonta on aivan yhtä epärealistista kuin systemaattinen kasvun kieltäminen. Luonnon resurssien rajat ovat jo monella teollisuuden alalla tulleet vastaan, ja talouskasvun rooli tulonjaon vaihtoehtona on täysin ideologinen.

En käsittele tässä talouskasvua yleensä, vaan nimenomaan talouskasvun roolia tulonjaon vaihtoehtona. Rikkaat usein kertovat, että meidän ei tarvitse tehdä tasaisempaa jakoa ja puuttua yhteiskunnalliseen omistukseen, koska paljon reilumpaa olisi kasvattaa yhteiskunnan kokonaistuotantoa, jolloin kaikilla olisi kivempaa. Viimeaikoina tätä kivikautista teoriaa on levitellyt mm. Kokoomuksen Jaana Pelkonen.

Onneksi keskustelua ei tarvitse jättää teoreettisten kaavioiden tasolle taloustieteen oppikirjoihin. Koko juttu varmasti kuulostaa hyvältä idealta, mutta meillä on myös käytössämme dataa siitä ihan oikeasta taloudesta, jota kohtaamme elämässämme päivittäin. Ne luvut vain eivät kerro ihan samaa tarinaa.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen 2003 tekemän tutkimuksen mukaan, reaaliansiot ovat 70-luvun jälkeen jääneet selvästi tuottavuusluvuista jälkeen. Ainakaan yleisen tuottavuuden kasvu ei siis näy välttämättä palkoissa, ja muun talouden kasvaessa palkkoja nopeammin, vähäinenkin tulojen kasvu jää helposti inflaation jalkoihin. Tietysti myös absoluuttisessa tulonjaossa tavalliset kotitaloudet jäävät vääjämättä jalkoihin. Vaikka talouden koko henkeä kohden on kasvanut vuoden 2009-jälkeen, kotitalouksien tulokehitys on pysähtynyt.

Kun keskustelu siirretään pelkän rahan laskemisen ulkopuolelle, ja tarkastelemme yksittäisten tuotteiden jakoa, kasvun rooli ratkaisuna köyhyyteen on entistäkin vaikeampi. Mm. Suomen viljelyskelpoinen pinta-ala on suorastaan pienentynyt vuodesta 1980. Viljelykelponen maa on tietysti tuote, jota ei voi pelkällä taloussuunnittelulla kasvattaa kolmen prosentin vuosivauhtia. Tämä osoittaa, että ainakin yksittäisten tuotteiden kohdalla vaurauden jakaminen on ainoa realistinen köyhyyden torjumiskeino.

Kasvussa on tietysti sekin ominaisuus, että vaikka kasvua tapahtuu, kasvun aikana tapahtuu joka tapauksessa vaurauden uutta jakoa. Kasvavien tuloerojen aikana köyhimpien tuloluokkien saamat tulonlisäykset voivat jäädä kasvavan talouden kohdalla inflaation jalkoihin, kuten jo totesin. Tämän takia tuloeroista joudutaan puhumaan, riippumatta siitä onko talouskasvua tapahtunut vai ei.

”Tokihan me haluamme teidänkin omaisuutenne, mutta ei puhuta tulonjaosta. Kasvatetaan mieluummin yhteistä kakkua…”

Jako on ainoastaan oikeudenmukaista.

Kun vasemmistolaiset ehdottavat tulojen jakamista, vakiovastauksena tulee reiluuteen vetoaminen. Retoriikkaan sisällytetään ”kovalla työllä ansaittujen varojen epäreilua anastamista”, ja tietysti sosialismia.

Sosialismia tulonjako tietysti on, mutta vaurauden anastamista ja epäreiluutta en ymmärrä. Kapitalistisen teorian mukaan tuotteiden hinta markkinoilla määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan, eikä kosmisen oikeuden mukaan. Myös työvoima on kapitalismissa tuote, ja palkat siis määräytyvät työntekijän kykyjen kysynnän ja tarjonnan mukaan. Edes kapitalistisessa teoriassa palkoilla ei siis ole mitään tekemistä minkään ansaitsemisen kanssa.

Tätä kautta onkin mielenkiintoista seurata tuloerojen oikeuttamisyrityksiä. Kapitalistisen teorian mukaan tulot jaetaan jokatapauksessa riippumatta ihmisten henkilökohtaisista hyveistä, joten uuden tulonjaon vastustaminen reiluuteen vedoten osoittaa vähintäänkin ymmärtämättömyyttä talouden toimintaperiaatteista.

Tietysti, vaikka palkkaus määräytyisikin tuottavuuden mukaan, se ei olisi moraalisesti oikeudenmukaista. Yksilön työn tuottavuuteen vaikuttavat huomattavasti enemmän tekijät, joihin yksilö ei voi vaikuttaa, kuin tekijät, jotka ovat meidän itsemme päätettävissä.

Tuottavuutta määrittelevät suurimmaksi osin työnantajan ostamat laitteet ja työkalut, organisaation luonne, ympäröivässä yhteiskunnassa maksamiseen käytettävissä olevan rahan määrä jne… Vaikka unohtaisimme tämänkin, ja palkkaus määräytyisi todellisuudessa ahkeruuden mukaan, ei sekään olisi oikeudenmukaista. Ahkeruuteen vaikuttavat suurelta osin mm. geneettinen perimä, kasvatus ja kasvuympäristö. Kaikki nämä ovat tekijöitä, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa. Eräs taloustieteilijä vertasikin tuottavuuden perusteella palkkaamista ihonvärin perusteella palkkaamiseen, joskin tämä vertaus tehtiin vitsinä, eikä vakavissaan.

Alunperinhän tuloeroja ei ole puolustettu moraalisesti oikeutettuna oikeutena, vaan yhteiskunnalle välttämättömänä motivaattorina. Ajatus oli, että jos tuottavaa käyttäytymistä palkitaan, tuottava käyttäytyminen lisääntyy.

Tämä ajatustapa on kuitenkin kerta toisensa jälkeen todistettu epäpäteväksi, ja vuodesta 1947 tämä ei ole enää ollut tieteellisesti uskottava väite. Minä en lähde tästä luennoimaan, mutta jos motivaatiopsykologia kiinnostaa, suosittelen Daniel Pinkin kirjaa ”Drive: The surprising truth about what motivates us”. Jos kirjan lukeminen ei kiinnosta, alla on RSA:n loistava video, joka tiivistää kirjan sisällön.

Vaurautta pitää jakaa

Keskustelu köyhyyden poistamisesta ei voi saavutta ratkaisua, jos asiaan liittyviä faktoja ei haluta tunnustaa. Talouskasvu ei poista köyhyyttä, ja talouskasvun tapahtuessakin tulonjaosta pitää puhua. Meidän pitää unohtaa moralisoivat käsitykset palkkojen ”ansaitsemisesta”, ja keskittyä köyhyyteen yhteiskunnallisena ja poistettavana ongelmana. Tuloerot ja vaurauden keskittyminen eivät ole oikeutettuja, mutta en eivät myöskään motivoi yhteiskunnalliseen toimintaan. Pikemminkin päinvastoin.

Köyhien ja köyhtyvien ei tarvitse sietää hintojen jatkuvaa nousua eikä reaalitulojen jatkuvaa laskua. Meidän pitää vaatia meidän tuottamiemme tuotteiden ja vaurauden jakamista etenkin talouden kasvaessa. Myös talouskasvun pitkän aikavälin mahdottomuus lisää paineita uusien vaurauden mittareiden keksimiseen, ja uudenlaisen talouden kehittämiseen, jossa hyvinvoinnin lisääminen ei tarkoita lisääntyvää stressiä, talouden ylivaltaa ja yrityksille alistumista.

Vihreääkin vihreämpää

Luin tässä joutessani vihreiden puolueohjelmaa, maailman tila kun on mitä on ja politiikka kiinnostaa. Kuten aikaisemminkin olen huomauttanut, vihreiden ohjelma jättää minut kylmäksi. Kyse ei olisi siitä, että minulla olisi jotain nimenomaan vihreitä vastaan. He kuitenkin edustavat eduskuntamme vihreintä siipeä, ja olisin odottanut hieman enemmän puolueelta, jonka nimi on ”vihreät”.

Antakaas kun kerron mitä tarkoitan.

Kesällä Tukholman kansainvälisen vesi-instituutin tutkijat aiheuttivat kohtauksia tosimiesten keskuudessa, kun he ennustivat, että koko maailma voi olla pakollisen kasvissyönnin edessä. Taustalla on tieto siitä, että lihatalous syö huomattavasti enemmän maata ja vettä kuin kasvisruoka. Maasta ja vedestä kun on kuitenkin kovaa pulaa suuressa osassa maailmaa.

Moni päättäjä on yrittänyt tähän mennessä purkaa ongelmaa tavanomaisin taloudellisin keinoin. On ehdotettu suojelutulleja kehitysmaille, erinäisiä veromuutoksia ja poliittisia ratkaisuja. Ongelma ei kuitenkaan ole missään yksityiskohdissa. Mm. maapallon yhteenlaskettu viljelypinta-ala on ollut laskussa vuoden 2004 jälkeen. Jos ruuan tuotannolle alkaa olemaan jo fyysisiä esteitä, voitte kuvitella, että muutamilla kannustimilla ei ole paljon merkitystä. Maailma on kovemman kautta oppimassa, että hyviä talouslukuja ei voi syödä.

Ongelma ei kuitenkaan rajoitu pelkkään ruuantuotantoon tai vesitilanteeseen. Koko yhteiskuntamme perustuu kulutukselle ja talouskasvulle.

Monen vihreänkään mielestä tämä ei ole ongelma, ja monesti kuulee termin ”vihreä kasvu”. Vihreä kasvu on kuitenkin silkkaa utopiaa. Tavanomainen käsitys taloustieteessä on se, että nykyisenkaltainen talousjärjestelmä tarvitsee n. 3% vuotuisen kasvun pitääkseen yllä työllisyyttä ja hyvinvointia. Luku ei ehkä vaikuta suurelta, mutta pienellä matematiikalla selviää, että 3% vuotuinen kasvu esim. sadan vuoden ajan tarkoittaa talouden 20-kertaistumista. (Laskekaa rauhassa, minä odotan.) Vaikka myöntäisimmekin, että talouden 20-kertaistaminen olisi matemaattisesti mahdollista, on meidän silti tunnustettava, että ainakaan aineellisesta hyvinvoinnista tuo kasvu ei tule syntymään.

Maailman resurssien rajallisuus ei kaikesta huolimatta ole uusi ongelma. Ns. Rooman klubi on miettinyt näihin ongelmiin ratkaisua jo 60-luvulta lähtien. Tämä luonnontieteilijöistä, taloustieteilijöistä, liikemiehistä, korkeista virkamiehistä sekä valtionpäämiehistä koostuva yhteisö julkaisi ”Bankrupting nature”-selvityksen, joka analysoi ihmiskunnan tulevia ongelmia ja niiden ratkaisuja.

Mielenkiintoista on huomata, että Rooman klubi tyrmää heti ajatukset vihreästä kasvusta, tai jopa kasvuttomasta taloudesta. Se sanoo, että vihreä kasvu on jo terminä ristiriidassa itsensä kanssa. Maapallon ongelma ei ole liian tuhlaileva kulutus tai tuhlaileva teknologia, vaan kulutus itsessään. Toisaalta taas selvityksessä huomautetaan, että talouskasvun pysäyttäminen sinänsä on nykyisessä talousjärjestelmässä katastrofaalista. (Rooman klubi ei selvästikään ole kuullut Serge Latouchen degrowth-mallista, joka on avoimesti anti-kapitalistinen.)

Mitä maailman huippu-päättäjät sitten ehdottavat? ”Bankrupting nature”-linkistä voitte lukea vastausvaihtoehtoja, joista on luettavissa radikaalejakin uudistuksia. Siellä ehdotetaan mm. kokonaan uusia tapoja pyörittää taloutta, uusia perusteita hintojen määrittelylle, globaalia ja keskitettyä ongelmanratkaisua ja yhdessä kohdassa jopa pitkän aikavälin taloussuunnittelun käyttöön ottoa.

Siinä missä ehdotuksia ei voi syyttää radikaalista marxilaisuudesta, niistä voi selvästi lukea pettymyksen koko kapitalistiseen järjestelmään. Minä en kuitenkaan näe kaikkia näitä muutoksia pelottavina asioina. Niin kasvissyönti, työn uusi arvottaminen kuin uudet organisaatiotkin voivat toki olla monelle kammottavia perinteiden lakkauttamisia, mutta ne voivat olla myös mahdollisuuksia. Erityisesti entistä positiivisempi suhtautuminen talouden suunnitteluun avaa mahdollisuudet entistä parempaan yhteiskuntaan. (En lähde tässä suunnitelmatalouskeskusteluun, mutta jos joku on siitä kiinnostunut, niin lukekoot Paul Cockshottin kirjan ”uusi sosialismi”, tai vaikkapa vain tämän tai tämän tekstin.)

Blogikirjoitukseni tarkoitus ei ollut pelotella lukijoita tai haukkua vihreitä. Tarkoituksena on pikemminkin huomauttaa, että suomalainen vihreä liike noin yleensä ei tunnu ottavan maapallon tilaa kovin vakavissaan. Toki moni varmasti haluaisi ratkaista ympäristöongelmat, mutta vielä enemmän täällä halutaan pitää nykyisenkaltainen yhteiskunta. Suomalainen vihreä nuori mieluummin käyttää polkupyörää ja halogeenilamppua kuin vaatii yhteiskuntajärjestelmän totaalista vaihtamista.

Ympäristön ongelmat ovat ratkaistavissa ilman luisumista orwellilaiseen dystopiaan, mutta se vaatisi tosiasioiden tunnustamista ja radikaaleja muutoksia omiin elämäntapoihimme ja ajattelutyyleihimme. Ennenkaikkea me tarvitsemme radikaalisti erilaista politiikkaa, joka ei pelkää murtaa tabuja talouden suunnittelun suhteen ja joka ei keskity pelkkään kansalliseen näpräämiseen.

On säästämistä, ja sitten on säästämistä

Arkijärjen mukaan säästäminen on hyvin yksinkertainen asia. Ensin leikataan menoja, ja jos se ei riitä, hankitaan jostain tuloja. Raha tosiaankin tuntuu yksinkertaistavan talouden näihin kahteen vaihtoehtoon, ja ikävä kyllä kaikki talouspolitiikkammekin tuntuu perustavan säästötoimensa tähän logiikkaan. Tosiasiassa säästää voi monella tapaa, ja erilaisilla säästökeinoilla on erilaiset vaikutukset.

Todella surullista yhteiskunnassamme on se, kuinka säästämisestä puhuttaessa juoksemme ensimmäisenä rikkaiden luokse kysymään neuvoja. Yhdysvaltojenhan pitäisi tietää säästämisestä jotain, hehän ovat niin rikkaita. Ongelmana tässä logiikassa on se, että rikkaat maat ovat voineet rikastua vaikka sattuman kautta. Heillä on kenties ollut paljon myytäviä resursseja, tai jokin poliittinen etu. Säästämisen mestareita ovat ne, jotka ovat onnistuneet luomaan modernin yhteiskunnan syrjäisillä ja raaka-aineettomilla alueilla. Kun haemme neuvoja säästämiseen, meidän tulisi rynnätä Islantiin, Grönlantiin, Kanadan syrjäseuduille, Lappiin jne…

Miksi me emme näin tee? Koska heidän neuvonsa ja asiantuntemuksensa ei sovi meidän oikeistolaiseen ideologiaamme. Kun haemme suurimpia julkisia sektoreita maailmassa, saammekin nenämme eteen juuri luetellut alueet. Kärkisijoilla keikkuvat puoli vuosisataa kauppasaartoa kestänyt Kuuba, Islanti, Suomi ja Grönlannin omistava Tanska.

Selviytymis-strategia on looginen. Kun maalla on vähän käytettävissä olevia resursseja, sekä valtavasti esteitä niiden käytölle (Kylmä sää, kauppasaarto, suuret välimatkat yms.) ei sillä maalla ole varaa leikkiä vapaa-markkina ideologioiden kanssa. Kaikki resurssit on käytettävä tehokkaasti ja suoraan yhteiskunnan haluamiin asioihin, eikä ulkoisvaikutuksia ole varaa ottaa. Tämä kaikki onkin vaatinut pientä yksityistä sektoria ja pääoman valjastamista yhteiseen käyttöön ja suunnitteluun.

Ulkoisvaikutukset ovat tämän tarinan toinen puoli. Yksi syy Afrikan kehittymisen surutarinaan on Afrikan maiden liika luottamus länsimaiseen, puhtaasti rahalliseen, säästämispolitiikkaan. Afrikan maat ovat leikanneet menoja ja lisänneet tuloja, jonka seurauksena ne ovat usein riippuvaisia ulkomaisista yksityisistä sijoittajista. Hieman syvällisemmän suunnittelun puuttuessa, yksityinen sektori on saanut vapaat kädet toimilleen, ja ulkoisvaikutukset riehuvat valtoimenaan. Esimerkiksi Afrikan vesivarannot tuppasivat olemaan puhtaita ja laajalti juomakelpoisia ennen niin sanottua ”kehitystä”. Tehokkuus ja säästäminen pelkkää tilinauhaa katsoen on jättänyt yritykset saastuttamaan vesivarannot, ja kaikki tämä tietysti talouskasvun nimissä. Moista toimintaa ei voi kutsua tehokkaaksi tai säästäväiseksi resurssien käytöksi. Itseasiassa, talouskasvua säästökeinona ihannoiva maailmamme on jo kuluttanut kaikki tälle vuodelle riittäneet resurssinsa.

Nyt kun länsimaissakin puhutaan kriisin myötä säästämisen tärkeydestä, on hyvä muistaa, että säästäminen ei ole pelkkää kuntien alasajoa ja valtionosuuksien leikkaamista. Me tarvitsemme entistä tarkempaa resurssien käyttöä. Kierrätyslaitoksiin on saatava rahaa, kotimaiset tuotteet on käytettävä entistä tarkemmin kotimaassa ja lisää lakeja on säädettävä ulkoisvaikutusten välttämiseksi. Kaiken tämän organisointi tarkoittaa suurempaa julkista sektoria ja pääoman ottamista julkiseen käyttöön. Tällaista toimintaa on myös suojeltava ulkomaiselta kilpailulta, eikä tuontitulleja tai ulkomaisten yritysten omaisuuden kansallistamista tule pelätä.

Julkisen sektorin alasajo ei ole säästämistä. Se on säästämisen mahdollistavien tahojen alasajoa. Myöskään yksityiseen sektoriin luottaminen ei ole säästämistä, sillä se on ulkoisvaikutusten kerjäämistä vähäisten resurssiemme päälle. Ne, jotka haluavat säästää, kyseenalaistavat talouskasvun, ja suunnittelevat tarkasti resurssiensa käytön.