Elvytyspolitiikasta on päästävä eroon

Maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivää vietettiin 8 elokuuta maanantaina. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan sitä (hyvin tilastollista ja summittaista) päivää, jolloin maapallo on käyttänyt sen vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja siirtyy luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Suomen ylikulutuspäivä on selvästi muuta maailmaa aikaisemmin, tänä vuonna 17.4.

Suurin osa planeetan väestöstä on aidosti huolissaan planeetan tulevaisuudesta, eivätkä ympäristöhuolet ole pitkään aikaan olleet aatteellisesti vihreiden yksinoikeus. Jopa päinvastoin! Suurin osa vasemmistolaisista ja kapitalismikriittisistä ihmisistä on jo kauan osannut sanoa, ettei rajallisella planeetalla voi olla rajatonta talouskasvua. Sen sijaan useimmat vihreät puolueet, Suomen Vihreä liitto mukaanluettuna, vannoo edelleen ”vihreän kasvun” nimiin.

Vihreät eivät tietenkään ole yksin, vaan erityisesti oikeistossa vannotaan edelleen talouskasvun olevan mahdollista samanaikaisesti ympäristöohjelmien kanssa. Erilaiset vihreän kasvun mallit ovat lukuisia, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: Niiden järkevyys perustuu puhtaasti siihen, että talouden kasvu voitaisiin irroittaa päästöjen kasvusta. Tämä tunnetaan ns. ”decoupling”-argumenttina, tai tässä blogissa suomeksi ”irroitus”-argumenttina.

Irroitus-argumentin ongelma on siinä, että se on mahdotonta. On tietenkin olemassa lukuisia valtiojohtojen ylistämiä tutkimuksia, joissa todetaan päästöjen ja talouskasvun irtaantumista, mutta niissä ilmiötä on tutkittu hyvin alueellisesti. Yleensä niissäkin tutkimuksissa todetaan, että globaalisti mitään todistetta päästöjen ja talouskasvun irroittamisesta ei ole.

Ilmiö on arkijärjellä ymmärrettävissä, sillä yleensä länsimaat suorittavat ympäristöohjelmiaan, ei suinkaan lakkauttamalla fossiilisia tuotantotapoja, vaan siirtämällä ne kolmanteen maailmaan. Jossain ne saksalaisetkin aurinkopaneelit tuotetaan, ja jostain niihin tarvittava malmikin kaivetaan.

Ongelma on pelkkää imperialismiakin syvempi. Fossiilisille polttoaineille ei kerta kaikkiaan ole korvaajaa. Nykyiset teknologiset harppauksetkin huomioon ottaen, uusiutuvat luonnonvarat eivät kykene tuottamaan energiaa tavalla, jota voisi verrata fossiilisiin polttoaineisiin. Tieteessä puhutaan ns. EROI-asteesta (Energy Return on Investment), joka kertoo mikä on energiamuotoon laitetun ja siitä saadun energian välinen suhde. Fossiilisten polttoaineiden suhde on hyvin kannattava, sillä niihin ei tarvitse laittaa energiaa niin paljon verrattuna niistä saatuun energiahyötyyn. Uusiutuvilla luonnonvaroilla on puolestaan ongelmana ns. ”energiakannibalismi”, eli aurinkovoiman tuottaminen vaatii hirvittävät määrät energiaa itsessään. Uusiutuvilla luonnonvaroilla toimivassa maailmassa tarvittaisiin valtaisa määrä energiaa pelkkään energiatuotantoon.

EROI-tutkimus osoittaa, että taloudellisesta politiikasta riippumatta, ei ole olemassa teknologiaa, jonka puitteissa voitaisiin taata sekä talouskasvu että planeetan elinkelpoisuus. Lainaus linkitetystä tutkimuksesta:

Despite many claims to the contrary—from oil and gas advocates on the one hand and solar advocates on the other—we see no easy solution to these issues when EROI is considered. If any resolution to these problems is possible it is probable that it would have to come at least as much from an adjustment of society’s aspirations for increased material affluence and an increase in willingness to share as from technology.

 

Lyhyesti suomennettuna lainauksessa todetaan, että minkä tahansa ratkaisun olisi tultava vähintään yhtä paljon vähenevistä tavoitteistamme, kuin teknologiasta.

Teorian tasolla talouskasvun mahdottomuus ei ole mikään uusi aihe vihreälle vasemmistolle, ja tämä onkin lyhin mahdollinen esitys ydinargumenteista, sillä loputonta talouskasvua puolustavia väitteitä pitäisi enemmänkin pilkata kuin vakavissaan vastustaa. Ongelma onkin siinä, että miten teoriasta siirrytään käytäntöön.

Kaikesta pinnallisesta huolestumisestaan huolimatta, oikeistolaiset yrittävät edelleen turvata talouskasvun leikkaamalla, ja vasemmistolaiset elvyttämällä. Puhtaasti kasvihuonepäästöjen kannalta vaarallisempi vaihtoehto näistä on elvytys, sillä se oikeasti toimii talouskasvun turvaajana. Ilmeisesti vasemmisto ei itsekään näe kuinka se käytännössä suorittaa sitä politiikkaa, jota se teorian tasolla kritisoi.

Inhimillinen kriisi

Tässä ei puolusteta leikkauspolitiikkaa mukamas vihreänä projektina. Leikkauspolitiikka käsitteenä viittaa politiikkaan, jossa usein leikataan ihmisten välttämättömistä elinehdoista ilman pinnallistakaan muutosta fossiilisten polttoaineiden tukiin tai kulutusyhteiskunnan ylläpitämiseen. Pahimmillaan asia menee niin päin, että leikkauspolitiikan tyypillisimmät harjoittajat ovat niitä samoja, jotka uhoavat kaivaa viimeisetkin öljyt, ja jopa kiistävät koko ilmastonmuutoksen olemassaolon. Senpä takia en yritäkään tässä vakuutella heitä, sillä he ovat totisesti kuuroja kaikelle muulle paitsi puhtaalle vastarinnalle.

Ongelma on se, ettei tällaiselle politiikalle ole oikein vaihtoehtoa, ja se ongelma on vasemmistolainen. Silloinkin kuin maapallon rajallisuus tunnustetaan, elvytyspolitiikkaa puolustetaan mitä eriskummallisin argumentein.
”Elvytetään nyt, mutta poistetaan kulutusyhteiskunta myöhemmin…”
”Talouskasvua tarvitaan vihreän teknologian investointeihin…”
”Nyt on kuitenkin kapitalismi, ja siinä köyhät tarvitsevat kulutusta…”

Asia usein maalataan tavalla tai toisella sellaiseksi, että on epäinhimillistä vaatia elvytyksen lopettamista, vaikka talouskasvu pitääkin joskus kääntää laskuun. Sosiaalipolitiikan ja ympäristöpolitiikan yhdistämisen kannalta ajatus on järjetön.

Taloutta ei voi kääntää laskuun ”myöhemmin”. Kestävän kulutuksen rajat ohitettiin vuosikymmeniä sitten, ja ylipäätään sen takia me puhumme tästä aiheesta. Jos käännepiste ei kulje tässä ja nyt, niin miksi se kulkisi viiden vuoden päässä sen tiukemmin?

Toisaalta juuri inhimillisen politiikan kannalta on kaikkein järkevintä vaatia talouskasvun loppua heti. Maapallon köyhää väestöä voi auttaa vain kahdella tavalla:

  1. ”Kasvatetaan kakkua”, eli vähennetään köyhyyttä talouskasvulla
  2.  ”Jaetaan kakkua”, eli otetaan nykyinen tai laskeva vauraus, ja jaetaan sitä rikkailta köyhille.

Ympäristötiede on kiistattomasti, ja meidän elinkaaremme kannalta lopullisesti, sulkenut vaihtoehdon numero 1. Ainoa vaihtoehto on siis numero 2. Tämä ei suinkaan ole huono uutinen vasemmistolaisen sosiaalipolitiikan kannalta, vaan lahja suoraan taivaista.

Elvytyspolitiikan hylkääminen ei tarkoita, että poliittiseen linjaan pitää omaksua laskeva elintaso. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että poliittiseen linjaan ei voi enää sovittaa rikkaiden tahtoa. Oikeiston klassisin argumentti kakun kasvattamisesta on lopullisesti räjäytetty taivaan tuuliin, joten tietenkään vasemmiston ei pitäisi epäröidä.

Taannoin käymästäni nettikeskustelusta koskien elvytyspolitiikkaa tehtiin juttu Tiedonantaja-lehteen (joskin sopivasti jättäen minun puoleni keskustelusta kokonaan pois), jossa asia esitetään niin, että elvytyspolitiikan vastustaminen on köyhien syyllistämistä. On totta, että suomalaisen köyhänkin elintaso on kestämätön, mutta kyse on silti kaikkea muuta kuin köyhän syyllistämisestä. Miten köyhää voisi syyllistää siitä, mihin hänellä ei ole valtaa laisinkaan? Kysymys on tekijöistä, jotka määrätään valtion tason politiikassa. Sieltä käsin köyhien elintason ei tarvitsisi laskea, vaan sen pitäisi ainoastaan laadullisesti muuttua.

Palvelut pitää tuoda lähelle, jolloin autoa ei tarvitse. Viihdettä saa entiseen malliin tai enemmänkin, mutta se ei voi enää perustua siihen, että tietokone uusitaan kerran kahdessa vuodessa. Kaupasta saa edelleen kasseja, mutta ne eivät voi enää olla maatumatonta muovia jne jne…

Joten ei, kyse ei ole köyhän elintason laskemisesta, vaan kutakuinkin päinvastoin. Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää kiistää kaikki ”kasvatetaan kakkua”-lässytykset, koska se ei yksinkertaisesti toimi.

Joko me otamme rikkailta sen minkä tarvitsemme, jaamme vaurauden uudelleen haluamallamme tavalla, tai sitten me kärsimme kapitalismissa yhä enemmän näivettyvää talouspolitiikkaa. Kyse ei ole linjavedoista, siitä, että näin tämä asia jotenkin haluttaisiin. Kysymys on siitä, että nämä ovat ne fysiikan ja metafysiikan lakien sanelemat vaihtoehdot. Elvytyspolitiikka määritelmällisesti analysoi taloutta niin, että kapitalismin kriisi on alikulutuksen kriisi. Ympäristöpoliitikon on kuitenkin nähtävä asia niin, että kapitalismin kriisi on ylituotannon kriisi. Näkemykset ovat jo määritelmällisesti päinvastaiset, ja minkäänlainen näiden näkemysten sovittaminen ei ole nykytieteen valossa mahdollista.

Onneksi niitä ei tarvitse sovittaa.

Eurokriisi on myös eksistentiaalinen kriisi

Ottaen huomioon eurokriisin keston ja luonteen, sitä hoitava politiikkaa on jatkettu vastoin tervettä analyyttistä kritiikkiä. Vaikka kriisi on kestänyt jo viisi vuotta ja sen loppua ei ole näkyvissä, eurokriisiin alunperin johtanutta kuripolitiikkaa jatketaan yhä. Talouspolitiikka muistuttaa kylmää sotaa sikäli, että Euroopan hallitsevat puolueet ovat panostaneet leikkauspolitiikkaan jo niin paljon, ettei niiden ole varaa hylätä sitä.

Leikkauspolitiikkaa on toki valtaapitävien klikkien ulkopuolelta arvosteltu paljonkin, ja perustellusti. Oli leikkauspolitiikan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista mitä mieltä tahansa, se on jo menneinä vuosina pettänyt kaikki siihen asetetut odotukset. Eurokriisiä onkin käsitelty talouskriisinä joka on johtunut huonosta talouspolitiikasta ja/tai talousjärjestelmästä.

Eurokriisillä on kuitenkin vielä tätä syvempi luonne. Vaikka EU ja kapitalismi eivät kärsisikään rakenteellisista taloudellisista ongelmista, ne Eurokriisi on myös eurojärjestelmän ja eurooppalaisen kapitalismin eksistentiaalinen kriisi.

Markkinatalous vain uusintaa itseään

Virallisen tarinan mukaan budjettia pitää leikata, koska muuten talous lähtee laskuun. Se taas on huono asia, koska jos talous lähtisi laskuun, budjettia pitäisi leikata.

On kiistatonta, että markkinatalous tarvitsee talouskasvua pärjätäkseen, mutta juuri tässä piilee ongelma. Kun lähtökohtana on talouskasvun turvaaminen leikkaamalla, rivien välissä on oletus, että tietenkin muutoksen on tapahduttava markkinatalouden sisällä. Tätä olettamusta harvoin edes yritetään perustella. Leikkauspolitiikan perusteluna on vähintäänkin yhtä paljon tietyn talousjärjestelmän säilyttäminen kuin siinä järjestelmässä tapahtuvan laman välttäminen.

Suurin osa nykyaikaisesta talouspolitiikasta, oikeistolaisesta tai vasemmistolaisesta, on eksistentiaalisessa kriisissä. Erilaiset liikkeet kykenevät antamaan hyvinkin pitkälle vietyjä analyysejä siitä miten tämä tai tuo instituutio voi jatkaa olemassaoloaan, mutta kovin harvan instituution kohdalla kukaan edes yrittää pohtia, että miksi sen pitäisi olla olemassa juuri sellaisena eikä toisenlaisena.

Pitääkö euroalue pelastaa sen takia, että se tuotta vaurautta? Vai onko se vapauden ja ”länsimaisten arvojen” puolustaja? Ehkäpä eurojärjestelmä takaa jotain palvelua tai tuotantoa, jota muissa järjestelmissä ei voitaisi taata.

Mikä ikinä onkaan EU:n merkitys tai merkityksettömyys, sitä ei ole edes yritetty selventää kansalaisille. Vielä vähemmän kansalaisille on yritetty tarjota tarkoitusta, josta me voisimme olla edes etäisesti samaa mieltä.

Eurokriisi halutaan ratkaista näin, mutta miksi?

Pitkään länsimaisen yhteiskunnan modus operandi oli vastustaa tätä tai tuota järjestelmää, joiden nähtiin rajoittavan vapautta. Milloin kilpailevan imperialistileirin, milloin natsismin ja milloin kommunismin vastustaminen on aina toiminut käytännöllisenä, joskin negatiivisena, olemassaolon oikeutuksena. Historia on kuitenkin osoittanut moneen kertaan, että olemassaolon perustaminen jonkin tietyn liikkeen vastustamiselle ei ole kestävä pitkän aikavälin ratkaisu.

Länsimainen yhteiskunta yrittää toki keksiä itselleen vastavoimaa islamistisesta fundamentalismista sekä jonkinlaisesta abstraktista terrorismista, mutta toistaiseksi se on toiminut huonosti. Kylmän sodan jälkeinen Eurooppa on eräänlaisessa eksistentiaalisessa krapulassa. Me olemme Kelju K. Kojootti, joka viimein sai maantiekiitäjän kiinni. Me olemme sarjaa fanittava teini, joka viimein sai katsottua viimeisen jakson. Eurooppalainen politiikka ei voi saavuttaa mitään, eikä millään voi olla mitään arvoa, ennen kuin keksimme itsellemme positiivisen tavoitteen ja tarkoituksen.

Tämän takia viihteemme on täyttynyt toisen maailmansodan käsittelystä, koska se oli viimeisin hetki, jolloin toiminnan tarkoitus oli kaikille selvää.

Eurokriisi pitääkin ratkaista, onhan se lukuisten tuoreiden ongelmien syy, mutta miksi juuri näin? On todellisuuspakoista väittää, etteikö tätä tai tuota yksittäistä ongelmaa voitaisi ratkaista useammalla tavalla. Totisesti, jos vaihtoehtoja ei olisi, miksi meillä pitäisi olla demokratiaa ja vapaita valintoja? Moni nykyisen politiikan haara kärsii tarkoituksettomuuden kriisistä, mutta kaikkein eniten siitä kärsii euroalueen leikkauspolitiikka.

Tekisitkö sinä mitä tahansa töitä?

Yle on julkaissut jutun Mervistä, sairaanhoitajasta, joka ei ota vastaan oman alansa töitä. Idea on provokatiivinen, ehkä ihan tahallaan, mutta juttu itsessään on suomalaiseen kontekstiin suhteellisen neutraali.

Vaikka juttu on otsikoitu lehdistölle tyypilliseen tyyliin, jossa kaikkein keskeisimmäksi asiaksi esitetään työhalu, jutussa itsessään ollaan jossain määrin kriittisiä Suomen työelämälle. Sairaanhoitajan työ esitetään rankaksi, työajoiltaan kestämättömäksi, koulutuslaitosta hengettömäksi ja sairaanhoidosta piittaamattomaksi, muita ongelmia nyt sen enempää luettelematta.

Jutulta voi odottaa kahdenlaisia reaktioita. Ne, jotka näkevät työn ennen kaikkea moraalisena hyveenä, varmaankin pahastuvat ja osoittavat sormea: ”Katsokaa, enkös minä sanonutkin työttömyysturvan passivoivan!” Analyyttisemmille ihmisille juttu kuitenkin avaa mielenkiintoisia keskustelunaiheita.

Jos työn tarkoituksena on taata elanto, tarvitseeko työtä edes harkita, jos se ei siihen kykene? Tarvitseeko työtä tehdä hinnalla millä hyvänsä? Mikä oikeastaan on työn tarkoitus yhteiskunnassa, ja mikä on ”kannustinloukkujen” rooli?

Kirjoitinkin jo Työttömässä Suomessa, kuinka ihmisten haluttomuus ottaa vastaan työtä on tutkitusti äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Olisin kuitenkin voinut lisätä, että entä jos ei olisikaan? Mahdollisiin kannustinloukkuihin on vähintään yhtä loogista reagoida palkkoja ja lomia lisäämällä kuin sosiaaliturvaa heikentämällä. Ottaen huomioon kuinka firmoja ”motivoidaan” palkkioilla, olisi vähintäänkin epäjohdonmukaista motivoida työntekijöitä raipalla.

Tästä heräsikin ajatus kysyä lukijoilta suoraan, että suhtaudummeko me oikeasti näin uskonnollisella kiihkolla työhön? Pitäen sairaanhoitajien työolot mielessä, pitäisikö mielestäsi ihmisen työskennellä hinnalla millä hyvänsä?

Moral-Hazard

Sipilän puheen voi tyrmätä jo ennen sen alkua

Tosiaan, pääministeri Sipilä pitää puheen tänään illalla yleisradion avustuksella. Luvassa on ennalta-arvattavia oikeistokliseitä aina velkakriisistä kestävyysvajeeseen. Jos joku jaksaisi tehdä oikeistokliseebingon iltaa varten, osaisin arvostaa sitä.

Moni on ehtinyt jo huomauttaa, ettei puheen sisältöä kannata tuomita ennen kuulemista, ja tätä väitettä en aio kiistää. Sisällön veikkaaminen ja sillä pelaaminen olisi parhaimmillaankin spekulointia, eikä sellaisesta kannattaisi vetää kovin isoja johtopäätöksiä.

Sen sijaan puheen itsessään voi tuomita etukäteen, ja näin ehkä kannattaakin tehdä. Jo se tosiasia, että Sipilä puhuttelee kansaa, on poliittinen viesti itsessään. Hesarin Jussi Pullinen ehtikin jo vihjata samaan suuntaan.

Puheen pitäminen, ja yleisradion valjastaminen tähän peliin, on vahva viesti. Se on viesti siitä, että Suomi on kriisissä ja siitä, että kriisi on tavallista suhdannevaihtelua syvempi.

Vaan mistä kriisistä Sipilä voisi sitten puhua illalla? Siitäkö talouskriisistä jota ei ole olemassa? Yhden päivän lakosta, jonka Sipilä itse voi lopettaa hetkenä minä hyvänsä perumalla leikkaukset? Siitä ainoasta oikeasta kriisistä, sosiaalisesta ihmisarvon kriisistä, josta Sipilä itse on suurilta osin vastuussa?

Mistä ikinä kriisiksi mielletystä asiasta Sipilä tahtookaan nostaa tietoisuutta poikkeuspuheella, on Sipilä väärä mies siitä puhumaan. Suomessa ei ole olemassa sellaista kriisiä, jossa pääministerimme voisi näyttäytyä muuna kuin valheellisena krokotiilinkyyneleitä vuodattavana leikkauspäällikkönä. Siksi Sipilän puheen voi tuomita jo ennen kuin se on alkanutkaan.

koulutuslupaus

Ihmisen arvo

Oletko koskaan miettinyt, että miten orjuutta on saattanut olla? Ajatus toisen ihmisen esineellistämisestä on näppituntumalta meille vieras, ja meille voi olla vaikeaa katsoa lavalla itkevää perhettä pohtien mikä on heidän välineellinen arvonsa. Vielä vieraampaa sivistysvaltiossa kasvaneelle voi olla ajatus siitä, että itkevän perheen voi päivän päätteeksi arvioida arvottomaksi, ja hylätä katuojaan.

Jos tällainen ajattelu vaikuttaa vieraalta, niin hallituksemme kolme johtajaa ovat tehneet sinulle todellisen palveluksen jälleen uuden leikkauslistan myötä. Lista, jonka tästä lähin tunnemme ”ihmisten hinnastona”, antaa aivan uuden käsityksen sille, miltä tuntuu katsoa alempiaan lompakko mielessään.

Sipilän hallitus, mikähän mahtaisi olla opiskelijoiden rahallinen arvo?
Helppo vastaus! Sehän on 125 miljoonaa euroa alempi kuin vuosi sitten.

Sairaat?
Hah! Eiväthän ne edes tuota mitään! 228 miljoonaa vähemmän kuin ennen.

Eläkeläiset?
Kymmenen miljoonaa vähemmän…

Liian usein tässä maassa käsitetään talouden rooli täysin väärin. Talous ei ole mittari, jolla voidaan mitata kaikkea. Vaikka meillä on vasaroita, kaikki muut asiat eivät ole nauloja. Ennen kuin budjettia kannattaa edes ajatella, johtajan pitäisi ajatella tarpeita. Mitä yhteiskuntamme tarvitsee toimiakseen ja mitä ilman emme pärjää. Vasta tämän jälkeen talous tulee kehiin, kun pohdimme miten nämä perustarpeet turvataan.

Valtiomme johdolla on jo monta kymmentä vuotta ollut täysin eri lähestymistapa yhteiseloon. Siinä käsityksessä jokaisella itkevällä perheellä on kaulassaan hintalappu, ja siinä käsityksessä jokainen kyynel on hyväksyttävissä, jos sen ehkäiseminen on ”liian kallista”.

Vaan tokihan Ylekin osaa ylläolevassa linkissä peloitella velalla. Velka, velka, velka, kaikki on oikeutettavissa velalla. Vaikka unohtaisimmekin velkakriisin olevan häpeällinen valhe, on velkakriisikäsitys silti kummallinen. Ei velan olemassaolo oikeuta sitä, että köyhiltä viedään leipä suusta, mutta rikkaille annetaan kaikki ja enemmän. Ei velan olemassaolo oikeuta sitä, että pienen vähemmistön aiheuttama kriisi maksatetaan kaikilla.

Tällaiset kirjoitukset käsitetään liian usein valitteluna tyyliin: ”ajatelkaa lapsia”. Minulla ei kuitenkaan ole kärsivällisyyttä säälin kerjäämiselle tai surkuttelulle. Jos joku on eri mieltä tämän kirjoituksen kanssa, on hän toki väärässä, mutta hän voi painua väärine mielipiteineen vaikka rapukutsuille jos tahtoo. Minä en aio jäädä keskustelemaan velkakriisistä, sillä se mistä keskustellaan kertoo aina myös siitä kenen ehdoilla keskustellaan. En jää kerjäämään sääliä tai keskustelemaan sosiaalidarwinistien kanssa, vaan aion mennä huomenna Tampereen keskustorille. Siellä odotamme ammattiliitoilta kutsua yleislakkoon, ja jos sellaista ei tule, teemme jotain itse.

Torilla tavataan!

eimyytavana

Olemme kaikki kreikkalaisia

Leikkauksia vai elvytyksiä? Ja jos leikkauksia, niin mihin? Eurooppa on paininut näiden kysymysten äärellä lähes koko vuoden. Ensin keväällä käytiin vaalit, joiden aikana Keskustan Juha Sipilä valehteli tiensä pääministeriksi. Nyt hän lupailee yli kymmenen miljardin ”sopeuttamistoimia”, ja pyytää kaikkia mukaan taloustalkoisiin. Sittemmin Kreikassa on kuljettu toista tietä, jota suomalainen media ei anna meidän unohtaa. Kreikan tilannetta kuvataan ”painajaiseksi” ja pankkiautomaattien sulkemista käytetään totaalisen anarkian ja yhteiskuntajärjestyksen murtumisen symbolina.

Erityisesti tätä kreikkalaista näytelmää osoitetaan sormella, ja sitä käytetään keppihevosena koko Euroopan laajuiseen leikkauspolitiikkaan. Lehtikirjoittelusta voi rivein välistä lukea viestin: ”Huomaatteko? Näin käy huonolle talouspolitiikalle, sillä tämä on todiste leikkauspolitiikan tarpeellisuudesta ja elvytyspolitiikan mädännäisyydestä.”

Vaikka unohtaisimmekin hetkeksi, että kutakuinkin koko Euroopan ulkopuolinen taloustiede on yhtä mieltä siitä, että se on EU joka pilaa Kreikan talouden, niin siltikin tarinassa on jotain pielessä. Se nimittäin tulkitsee vaihtoehtoja vain eurooppalaisen pankkisektorin virallisesta jargonista käsin, ja siinä teeskennellään ikään kuin Kreikan kansan näkemystä ei olisi olemassa laisinkaan.

Kreikan kansan versio tapahtumista sattuu selittämään EU:n politiikkaa paljon paremmin kuin mustavalkoinen ”leikkaus hyvä, elvytys paha”-keskustelu. Demokratiaa ja kansalaisoikeuksia ajavat liikkeet kautta Euroopan ovat alusta asti huomauttaneet, että mantereen rahoitus- ja omistusjärjestelmää käytetään konservatiivisen vallan työkaluna. Kreikan päättäjät tietävät oikein hyvin, että heidän politiikkaansa pyritään muuttamaan pankeille edulliseksi pankkien itsensä toimesta, ja että elinkeinoelämä ei tule olemaan yhteistyössä hallituksen kanssa. Kreikan mahdolliset taloudelliset vaikeudet olivat täysin odotettavissa, sillä ne ovat eräänkaltainen poliittinen painostuskeino Kreikan hallitusta vastaan.

Tällaiset väitteet voidaan heittää ilmoille hyvin turvallisesti, sillä niiden tueksi on nokolti aiempia esimerkkitapauksia. Euroopan keskuspankki on mm. avoimesti uhkaillut Kyproksen hallitusta omaksumaan EKP:tä miellyttävän politiikan, ja rahoitusmarkkinat yleisemmin rankaisivat Italiaa ”väärästä vaalituloksesta” edellisten eduskuntavaalien jälkeen. Pankeilla, firmoilla ja rahalla on aina ollut puoluepoliittinen jäsenkirja ja se puolue ei ole Syriza. Kreikassakaan kysymys ei ole mitenkään objektiivisesti huonosta politiikasta, vaan siitä, että Euroopan talousjärjestelmä yrittää viestittää Kreikalle sen äänestäneen ”väärin.”

Onneksi Kreikka ei kuuntele. Vaikka julkisuudessa suljettujen pankkiautomaattien edessä jonottavia ihmisiä on käytetty luomaan kuva vasemmistoeliittien sortamasta kansasta, niin todellisuudessa Kreikan kansa on pysynyt lujasti hallituksen politiikan takana. Tulevan äänestyksenkin osalta tuki ”ei”-äänelle on musertava.

Troikan vastustajat muodostavat hieman pitempiä jonoja kuin pankkiautomaateista huolestuneet.
Troikan vastustajat muodostavat hieman pitempiä jonoja kuin pankkiautomaateista huolestuneet.

Troikka ja Suomi

Myös Suomea on kiristetty ja uhkailtu leikkauspolitiikan tielle. Vaikka täällä siihen ei ole vielä tarvittu Troikan tyranniaa, eivät sen perustelut ole täällä sen ihailtavampia.

Suomi ei tietenkään ole velkakriisissä tai leikkauspolitiikan tarpeessa, mutta vaikka olisikin, eivät ”koko kansan talkoot” silti olisi perusteltuja. Suomen rikkain 10% on vetänyt viimeisen kahden vuosikymmenen talouskasvun omalle tililleen, siinä missä köyhin 10% on ajoittain suorastaan köyhtynyt lisää. Tämän lisäksi pääomien lepsu verotus Suomessa sekä leikkausten kohdistaminen erityisesti köyhiin antaa selvää viestiä leikkauspolitiikan filosofiasta: 2010-luvun Suomessa voitot ja rahalla mässäily ovat rikkaiden yksityisasia, jonka he ovat ”ansainneet riskinotolla”. Tappiot, suurimmat kuluerät ja yleinen epämukavuus on kuitenkin koko kansan asia, johon erityisesti köyhien odotetaan osallistuvan.

Niin Kreikassa kuin Suomessakin nämä toimet ovat vain omanlaisiaan ilmentymiä Euroopan vallitsevasta politiikasta. Kokonaisten kansojen on parempi maksaa pienen pröystäilevän keinottelijajoukon tappiot, ja jos ne eivät niin tee, niin silloin ne pakotetaan siihen. Jos Suomessa haluttaisiinkin äänestää toisenlaista politiikkaa, niin meidän on turha odottaa sen lepsumpaa käsittelyä kuin Kypros, Italia tai Kreikka saivat.

Tästä eteenpäin

Mitä ikinä Kreikan tilanteesta voidaankaan sanoa, ainakin Kreikka päättää itse omasta kohtalostaan. Samaa ei voitu sanoa vielä muutama vuosi sitten, eikä sitä voida sanoa Suomestakaan. Sekä Suomen, Kreikan että koko Euroopan kohdalla täytyy hylätä ajattelu, jossa me olisimme kuvainnollisesti samassa veneessä. Mikään pankki tai EU:n virkamies ei epäröi hetkeäkään yksityistää viimeistäkin senttiä liikevoitoista ja keinottelun tuotoista, ja ”saman veneen”-retoriikkaan ei ole koskaan liitetty mitään muuta kuin tappiot ja kärsimys.

Euroopan maissa, eikä ainoastaan Kreikassa, onkin paljon syytä hylätä kokonaan elinkeinolämän ja pankkisektorin kuunteleminen. Kreikan kansa on oikeassa, kun se ottaa hallintaansa maan elinkeinoelämän ja pankkisektorin, eikä sillä ole mitään velvollisuutta maksaa näistä yksityistetyistä voitoista mitään. Myös Suomen kansalta on viety ennennäkemättömiä omaisuuksia, ja niiden palauttaminen on täysin perusteltua riippumatta sen hetkisestä taloustilanteesta.

Sekä Suomessa että Kreikassa tätä kehitystä yrittävät jarruttaa osaltaan erilaiset poliittiset pyrkyrit ja naiivit maltilliset. Meille uskotellaan, että paras tapa viedä asiaa eteenpäin on äänestää eduskunnassa tai korkeintaan osoittaa mieltä rauhanomaisesti. Liian radikaaleja toimia vastustavat tahot yrittävät kertoa aikataulua ja ”sopivaa tapaa” perustavanlaatuisten ihmis- ja kansalaisoikeuksien toteutumiselle, ja täten asettavat jonkinlaisen sovinnaisuuskäsityksen ihmisten oikeuksien yläpuolelle.

Niin paljon kuin muistutankin siitä, että Syrizan hallintoa pitää tukea kaikissa kansaa puolustavissa toimissa, on Tsipras väärässä siinä, etteikö heillä olisi ollut mandaattia hylätä kurisopimuksia tai erota EU:sta. Ihmisoikeuksien ja vapauden asioista ei ainoastaan ole arveluttavaa äänestää, vaan voisi jopa sanoa ettei niistä ylipäätään voi äänestää. Jokaisella hallinnolla ja kansalaisella on aina kaikki mandaatti edesauttaa ihmisoikeuksien toteutumista, ja olisi tarkempaa sanoa, ettei Syrizalla ole mandaattia hidastella asian kanssa. Sama tietysti pätee kymmenkertaisesti mihin tahansa suomalaiseen puolueeseen.

Kun Elokuussa lukuisat kansalaisjärjestöt kokoontuvat vaatimaan kansalaisoikeuksia ympäri Suomea, on siellä syytä muistaa nämä asiat. Meillä ei ole mandaattia rauhoittua tai lopettaa, ennen kuin maassa on demokratiaa ja yleistä inhimillisyyttä noudattava hallitus. Sitä ennen meillä on suoranainen velvollisuus hankaloittaa Troikan alamaisia hinnalla millä hyvänsä.

Joukkovoima

3 myyttiä yrittäjyydestä

Vaalien alla voisi luulla, ettei Suomessa muita asukaan kuin yrittäjiä. Yrittäjyyttä tarjotaan ratkaisuna työttömyyteen, lamaan, yleiseen korruptioon ja kohta varmaan yleiseen masennukseen. Yrittäjiä itseään on hankala syyttää, sillä nimenomaan pienyrittäjien asema on sosiaalisesti hankala ja parantamisen tarpeessa. Tästä tottuuden jyväsestä huolimatta yrittäjyyspuhe on muodostunut jo omanlaiseksi kultikseen, ja aiheen tiimoilta levitellään villejä myyttejä, joiden tiedetään olevan täyttä palturia. Ihan vain yleisen keskustelukulttuurin ja faktapohjaisen keskustelun nimissä näitä myyttejä on hyvä käydä läpi.

1. Yrittäjyys luo työtä

On helppo ajatella, että jos työttömyys on työpaikkojen puutetta, niin työnantajien lisääminen voisi helpottaa työttömyyttä. Tai siis hemmetti vieköön, työnantajia jopa kutsutaan työnantajiksi! Miten yrittäjyyden lisääminen ei voisi parantaa työttömyystilannetta? Yrittäjyyden ja työllisyyden suhdetta on kuitenkin tutkittu tarkasti, ja filosofiaan ei periaatteessa tarvitsisi turvautua. Ensinnäkin on huomautettava, että koko ajattelun pohja katoaa, jos puhummekin työnantajien ja työntekijöiden sijaan termeillä: ”työn ostaja”, ja: ”työn myyjä”. Kun ajattelemme yrittäjää työn ostajana, joka ostaa työn myyjän työpanosta, koko ”yrittäjyys luo työtä”-ajattelulta putoaa pohja pois. Kyse on tosiaan niin hatarasta teoriasta.

Tarjolla on kuitenkin myös ihan oikeaa faktatietoa, ja tilastoja tutkimalla paljastuukin, että korkean yrittäjyysasteen maat ovat itseasiassa niitä kaikkein köyhimpiä. Kun ymmärrämme kuinka korkean yrittäjyysasten maat eivät ole vaurastuneet yrittäjyydellään, ja kuinka näissä maissa on myös usein massatyöttömyyttä, tajuamme kuinka Suomi tuskin olisi minkäänlainen poikkeus. Jos olemme köyhiä, ja nostamme yrittäjien määrää, olisimme todennäköisesti kuten moni kehitysmaa: edelleen köyhiä, mutta meillä olisi enemmän yrittäjiä.

2. Palkkaaminen ja irtisanominen on Suomessa vaikeaa

Vaalien alla kuulee myös vaihtoehtoista versiota yrittäjien yhteiskunnallisesta tärkeydestä. Tämä versio kuuluu, että vaikka yrittäjien määrä sinänsä ei vaikuttaisikaan työllisyyteen, yrittäjien asema palkkaajina on niin hankala, ettei palkkaaminen kannata. Tätä ajattelua pönkitetään joskus anekdoottisilla tarinoilla yrittäjien suusta itsestään, jossa palkkaamiselle esitetään yksi tai toinen hirvittävän järjetön este. Eräs versio tästä väitteestä kuuluu, että vaikka palkkaaminen sinänsä ei olisikaan hankalaa, niin työntekijän irtisanomisen hankaluus tekee palkkaamisesta liian riskialtista.

Siinä missä ihmisten omia kokemuksia ei ole tarpeellista kyseenalaistaa, palkkaamisen ja irtisanomisen helppoutta on oikeiston epäonneksi tutkittu ihan akateemiselta pohjalta. Mm. Tilastokeskuksen Ilkka Lehtinen huomautti viime vuoden puolella, että Suomen työvoimakustannukset ovat itseasiassa kilpailijamaita alempana. Näin siis siitäkin huolimatta, että työvoimakustannuksissa on tapahtunut selvää nousua viimevuosina. Kun siis Elinkeinoelämän Keskusliitto huutaa palkkamalttia firmoille tyypillisellä marttyyrivirrellä, voisi jopa vastata, että palkkojen korottaminen markkinoiden tasolle olisi ihan hyvä alku kohtuullisuudelle.

Vaan entäs irtisanominen? Suomalaisen ammattiliittokentän vahvuus on niin yleistä tietoa, että joskus irtisanomisen vaikeutta ei haluta edes perustella. Odotetaan, että tietenkin kaikki hyväksyvät AY-liikkeen vahvan aseman. Jälleen kerran on todettava, että irtisanomisen tasoa mitataan Euroopan tasolla aina vähän väliä. Kun asiasta uutisoitiin edellisen kerran 2013, Suomen irtisanomissuoja ei ollut ainoastaan ”keskitason alapuolella”. Vahvasta AY-liikkeestä tunnetussa maassamme on suorastaan heikko irtisanomissuoja. Näin asiaa kommentoi Yle:

  • Irtisanomissuoja eroaa selvästi Pohjois-, Keski- ja Etelä-Euroopan maissa
  • Suomen irtisanomissuoja on heikko, joukkoirtisanominen on helppoa, erorahoja ei makseta
  • Keski- ja Etelä-Euroopan irtisanomissuoja on vahva, erorahat voivat olla suuria
  • Ero haittaa sisämarkkinoiden toimintaa

3. Vain yksityinen sektori voi tuottaa ja työllistää

Ensinnäkin, julkisen sektorin koosta liikkuu suuri virhekäsitys. Julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta ei ole se paljon puhuttu 58%. Itseasiassa, julkisen sektorin osuus maamme taloudesta on noin 20%. Harhaluulo on niin yleinen, että sitä levitellään mediassa lähes kritiikittä, sen on lausunut itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja onpa Julkisen sanan neuvostokin joutunut langettamaan virhetiedon levittämisestä tuomion muaan lehdelle.

Tästä luvusta riippumatta Suomessa puhutaan usein, että ”vain yksityinen sektori voi työllistää”. Ajatus perustuu siihen, että julkinen sektori pyörii verovaroilla, ja pystyy ainoastaan kuluttamaan varallisuutta, jota se on perinyt yksityiseltä sektorilta. Myytti ei ainoastaan jätä huomiotta sitä, että suurin osa julkisen sektorin projekteista on suora lahjoitus yksityisen sektorin taloudelliselle toiminnalle: yritystuet, infrastruktuurin, terveydenhuollon ja koulutuksen kulut lankeaisivat yksityiselle sektorille, mikäli julkinen sektori ei niitä hoitaisi. Monessa maassa näin tehdäänkin, ja siksi Suomi onkin huomattavasti vauraampi kuin suurin osa maailmasta. Ongelma on kuitenkin syvempi, sillä julkiseen sektoriin lasketaan myös millä tahansa mittarilla tuottavaa toimintaa, kuten valtionyhtiöitä tai kuntien liikelaitoksia. Tullin tiedoista käykin ilmi, että vaikka yksityinen sektori on edelleen suurin viejä, niin myös julkinen sektori osallistuu vientitalouteen. Valtionyhtiöiden osuus viennistä oli 13% vuonna 2013.

Lopuksi Pienten yrittäjien sosiaaliset ongelmat ovat tosia, ja niihin pitää puuttua. Olisi silti suotavaa, jos julkinen keskustelu ja maamme politiikka nojautuisivat edes karkeasti yleisiin faktoihin. Maamme toiminnan selittäminen ainoastaan yrittäjien kautta ei anna maamme muille kansalaisille heille kuuluvaa arvoa. Työtä tekevät työntekijät, aivan kuten ”työn myyjä – työn ostaja”-vertauskuva havainnollistaa. Julkinen sektori kykenee tuottavaan toimintaan, ja se tekee sitä joskus jopa yksityistä sektoria paremmin ja vakaammin. Palkkaaminen ja irtisanominen ei ole vaikeaa Suomessa, vaan selvästi markkina-alueen keskiarvoa helpompaa.

Talouden maantiede on hukassa

Kun suomalaisilta kysytään, mistä kohteista he leikkaisivat, ja mihin he laittaisivat lisää rahaa, tulokset ovat olleet viimeisen muutaman vuoden ajan suurin piirtein samanlaisia. Tämän vuoden alussa tehty viimeisin kysely aiheesta paljastaa, että suomalaisten pääasialliset leikkauskohteet olisivat maahanmuutto, kehitysapu, urheilu ja kulttuuri. Lisää rahaa suomalaiset antaisivat sosiaalihuoltoon, opetukseen, poliisille ja infrastruktuuriin.

Mitä ikinä ajatteleekaan suomalaisten mielipiteistä, kovin hyviä me emme ole säästämään. Esim. maahamuuton kustannuksia on vaikea laskea, mutta 2010 tehdyssä MOT-dokumentissa maahanmuuton hintaa arvioitiin seuraavasti:

Löytyy sirpaleisia lukuja sieltä täältä, mutta kukaan ei tiedä, mikä on omaksutun maahanmuuttopolitiikan kokonaishinta.
Se tiedetään, että maahanmuuttajien toimeentulotuki, asumistuki ja työttömyyskorvaukset maksavat yhteensä lähes 300 miljoonaa euroa ja voidaan laskea, että ulkomaalaisväestön nauttimiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluksiin kuluu runsaat 200 miljoonaa vuodessa.

Kehitysapua Suomi maksoi vuonna 2014 noin miljardin euron verran. Taiteen ja kulttuurin osuus valtionbudjetissa oli vuonna 2013 noin n. 434 miljoonaa euroa ja siitä 52 % rahoitettiin veikkausvoittovaroilla.

Luvut kieltämättä vaikuttavat isoilta, ja monen karvaisen populistin* ohjelmissa luvut vilahtelevatkin tiuhaan. Silti Suomen kokoisessa taloudessa tällaisista menoeristä ei saa kovin isoja säästöjä, vaikka ne kaikki lakkauttaisi kokonaan.

Jos kaikki edellä luetellut menoerät lasketaan yhteen, niistä muodostuu hieman yli kahden miljardin euron ”säästö”. Tämä siis silloin, jos kulttuuria ei enää rahoiteta ollenkaan, maahanmuuttajille ei anneta maassamme mitään ja kehitysapu lakkautetaan. Vertailun vuoksi mainittakoon, että pelkästään Sosiaali- ja terveysministeriö käyttää rahaa vuosittain noin kahdentoista miljardin euron edestä. Ympäristöministeriön oman arvion mukaan pelkästään ympäristölle haitallisia yritystukia maksetaan vuodessa kolmen miljardin verran. Suomen valtion menoihin on budjetoitu tälle vuodelle yli 53 miljardia euroa ja Suomen pääomiin kohdistuva verotus on jopa 4 miljardia euroa EU:n keskitason alapuolella. Erityisesti tässä viimeisessä on korostettava, että verottamalla pääomia 4 miljardia euroa raskaammin olisimme silti kevyemmän pääomaverotuksen maa kuin puolet Euroopan maista.

Suomeksi ilmaistuna euromäärien epäsuhta tarkoittaa sitä, että vaikka kaikki suomalaisten lempisäästökohteet leikattaisiin kokonaan, ei lopullinen säästö välttämättä edes tuntuisi suomalaisten investointikohteisiin jaettuna. On korostettava, että tämä ei ole kannanotto suomalaisten mielipiteitä vastaan tai niiden puolesta. Ei ole yksinäisen blogikirjoittajan asia kertoa ihmisille, mitä heidä tulee ajatella vaikkapa kehitysavusta tai kulttuuripolitiikasta. Erinäisten menoerien suuruus ja käyttökelpoisuus säästökohteena ei kuitenkaan ole mielipideasia, ja jos haluaa muuttaa valtion budjetin painotusta yhteen asiaan, niin sitä rahaa kannattaa siirtää sieltä missä sitä ylipäätään on. Suomi ei käytä juurikaan rahaa maahanmuuttajiin, kehitysapuun ja kulttuuriin, mutta rikkaille ja firmoille olemme tietyillä mittareilla suoranainen veroparatiisi.

Tältä pohjalta olisikin aiheellista keskustella siitä, pitäisikö lukioissa ja ammattikouluissa opettaa pieni kurssi ”talouden maantiedettä”. Jos tieto on valtaa, niin taloustiedon keskittyminen muutaman virkamiehen osalle on myös taloudellisen vallan keskittymistä. Kansa joka ei tiedä edes karkealla tasolla Suomen talouden eri osien kokoa, on helposti manipuloitavissa erilaisten pyrkyrimäisten populistipuolueiden kelkkaan.

Ps. Jos talouden maantiede kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista ”veropuuta”. Veropuun näet täältä.

Pps. Tässä on puhuttu leikkausten ja investointien kohdentamisesta, mutta koko leikkauspolitiikan tarvehan on täyttä poliittista keksintöä. Lue lisää täältä.

Veropuu vuodelta 2013

*Karvaisena ihmisenä koen oikeudekseni käyttää tällaista retoriikkaa silläkin riskillä, että se loukkaa jotakuta.

12 myyttiä maailman nälästä

Kaikkihan tietävät, että kapitalismi on onnistunut talousjärjestelmä, ja että kaikista puutteistaan huolimatta se toimii. Me tiedämme tämän jo niinkin hyvin, etää välillä unohdamme, kuinka nälkää esiintyy edelleen valtavissa määrin, ja kuinka sitä löytyy yhä enenevissä määrin myös ns. rikkaista maista. 12 myyttiä maailman nälästä pureutuu niihin syihin, joista nälkä johtuu, ja miten nälkää voisi torjua.

Vaikka kirjan pääaihe on nälässä, se käsittelee kiitettävästi köyhyyttä yleensä. Kirja tarkastelee ongelmaa asian ansaitsemalla vakavuudella, ja sitä voi hyvin mielin suositella yleisesti köyhyyden ongelmasta kiinnostuneille.

Kirjan 12 myyttiä pitää ehdottomasti käydä läpi itse, mutta päällisin puolin kirjan väittämät ovat seuraavat: ruokaa on maailmassa tarpeeksi kaikille, ja maailmassa voisi tuottaa ruokaa paljon suuremmallekin väestölle. Ympäristön kantokyky ei ole aivan lähivuosina tulossa vastaan, ja nälän suurin syy löytyykin poliittisista ja sosiaalisista tekijöistä.

Kirja käsittelee syvällisesti myös ratkaisuehdotuksia, joita nälälle on ehdotettu. Kirja huomauttaa oikeutetusti, että silloin kun nälänhätää on helpotettu, sitä on helpotettu markkinoista ja teknologiasta huolimatta, eikä suinkaan markkinoiden tai teknologian ansiosta. Poliittiselle faktakirjallisuudelle epätyypillisesti kirjoittajat ovat myös antaneet kirjassa runsaasti poliittisia ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi, ja tämä on laskettava isoksi plussaksi.

Joidenkin myyttien kohdalla esitetyt faktat olivat hyvinkin yllättäviä. Mm. viljelypinta-alaa ei kirjan mukaan tarvitsisi etsiä sademetsistä ja uhanalaisilta alueilta, vaan kyse on täysin poliittisesta ilmiöstä. Yhtä yllättävä oli väite siitä, että suurtilojen ”tehoviljely” on itseasiassa erittäin tuhlailevaan ja tehotonta. Nekin, jotka tämän tietävät, voivat ehkä yllättyä siitä silkasta mittakaavasta, jossa tuhlailua tapahtuu.

12 myyttiä nälänhädästä on tekstinä äärimmäisen helppolukuista. Tekstiä oli miellyttävä lukea, eikä mieleen jäänyt kohtia, joissa kirjaa olisi kahlannut läpi vastentahtoisesti. Haittapuolista mainittakoon kirjailijoiden taipumus laimentaa muuten teräksisiä kannanottoja. Useassa kohdassa krijailijat mm. kiistävät markkinatalouden ja geeniteknologian merkityksen nälän torjumisessa, ja jopa syyttävät molempia nälänhätien luomisessa ja kärjistämisessä. Silti näiden kannanottojen perään usein lisätään, sen kummemmin perustelematta, että myös markkinataloutta pitää olla, tai että suuriakin yhtiöitä pitää tietenkin kunnioittaa. Tämä synti selittynee kirjailijoiden kohdeyleisössä, joka vaikuttaa olevan vahvasti Yhdysvaltalainen. Nämä kannanottojen lieventämiset eivät tietenkään sinänsä ole paha asia, mutta niille olisi toivonut perusteluja sellaisen tykityksen ja syyttelyn jälkeen.

Kirjan ovat kirjoittaneet Frances Moore Lappe, Joseph Collins sekä Peter Rosset ja Luis Esparza, jotka ovat kaikki nälänhätien asiantuntijoita. Tekijät ovat työskennelleet useimmilla aikamme nälänhätäalueilla, ja ovat tunnettuja osanottajia keskustelussa nälänhädästä ja sen lievittämisestä. Kirjaa on suositeltava siis jo siltä kannalta, että kyseessä on merkittävä auktoriteetti nälän ja köyhyyden keskustelussa.

Kirjan viimeisin painos ilmestyi vuonna 2000, mutta on tästä huolimatta ajan tasalla. Ikävä kyllä, keskustelu nälänhädän ympärillä ei tunnu liikkuneen dramaattisesti vuoden 2000 jälkeen.

Mikä ihmeen kestävyysvaje?

Hallituksen budjettiriihi on tänä vuonna toiminut vähemmän budjettiriihenä, ja enemmän uuden markkinointitermin lanseeraustilaisuutena. Kaikki haluavat puhua kestävyysvajeesta ja kaikki haluavat tietää mitä se on. Urpilainen ja Katainen kertovat huolestuneille kansalaisille kestävyysvajeen uhasta, samalla kun televisiossa ollaan samaa mieltä siitä, että kestävyysvaje on saatava selätettyä. Onhan se tietysti pelottavan kuuloinen sana, sillä eihän kukaan halua vajetta kestävyyteensä!

Onneksi Yle ennättää hätiin, ja selvittää pienelle ihmiselle, että mitä kestävyysvaje tarkoittaa:

Julkisen talouden kestävyysvajeella tarkoitetaan sitä, paljonko veroja tulisi nostaa tai menoja alentaa, jotta julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.

Tämä tietysti jättää auki sen, että mitä kukakin tarkoittaa pitkän aikavälin kestävällä pohjalla. Kokoomuslaiselle se on tietysti sijoittajien mielistelyä, vihreille kevyttä päästöveroa ja koko hallitukselle Troikan leikkauspolitiikan uskollista seuraamista. Suomeksi sanottuna kestävä pohja ja sitä kautta kestävyysvaje tarkoittaa sitä, mikä ikinä sopiikaan lausujan poliittiseen agendaan.

Kuntauudistusta, työuria sekä uusia paketteja

Hallitus on omien sanojensa mukaan lähtenyt purkamaan kestävyysvajetta rakenneuudistuksella, joka pidentää työuria, keventää kuntien taakkaa ja tukee Suomen taloutta. Sama asia suomeksi ilmaistuna olisi sitä, että hallituksen eurooppalaisten esimiesten asettamaa politiikkaa toteutetaan keskittämällä valtaa, siirtämällä menoja julkiselta sektorilta kansalaisille sekä antamalla valtavia tulonsiirtoja kansainväliselle talouseliitille.

Kuntauudistus tuotiin esille budjettiriihessä, kun hallitus puhui kuntien tehtävien karsimisesta. Nämä tehtävien karsimiset eivät kuitenkaan ole mikään altruistinen talkoohengen osoitus. Kunnallisten palveluiden lakivelvoitteen vähentäminen tulee tietysti näkymään konkreettisten palveluiden vähenemisenä. Tätä kautta säästäminen lähipalveluista on suora tulonsiirto köyhiltä eliitille. Se tekee kuntien palvelukustannuksista asukkaiden matkustus, asumis ja palveluiden käyttökuluja.

Troikan politiikkaa vetämä sixpack on mielenkiintoinen valinta myös työurakeskustelun aloittajaksi. Samalla kun kansalaisia vakuutellaan Suomen työpulasta ja ahkeramman työnteon tarpeesta, hallitus itse tekee valtavia säästöjä irtisanomalla ihmisiä, ja toisaalta se katselee sivusta, kun valtionyhtiöt irtisanovat historiallisia määriä työntekijöitä. Onko meidän muka tarkoitus ottaa näin ristiriitaista viestiä vakavissamme?

Mielenkiintoista on myös se, kuinka eteläisen euroopan kuritoimet häpeään laittava lahtaus… anteeksi, leikkauslista, esitetään meille jonkinlaisena talouden ”pakettina”, jota valtio tarjoaa taloudelle. Kreikkaan lähteneet kriisipaketit olivat paketteja, koska niissä annettiin jotain. Suomalainen eurokuri on kuitenkin ottamista, enemmän kuin antamista, ja mitkään pakettien myöntämiset eivät sovi sitä kuvaamaan.

Rakenneuudistuksen ideologia

Jo lähtökohtaiselta ajattelultaan kestävyysvajetta paikkaamaan tarkoitettu rakenneuudistus on demokratian vastainen. Taustalta löytyy ns. systeemiajattelua, eli uskomista siihen, että jokin rakenne tai järjestelmä itsessään tuottaa hyviä tuloksia, ehkä jopa kokonaan ilman järjestelmässä toimivia ihmisiä. Ajattelun vastakohta on poliittinen ajattelu, jossa järjestelmän ja rakenteen ainoa rooli on taata alusta reilulle ja toimivalle päätöksenteolle, jonka laatu määräytyy poliittisen ideologian mukaan.

Näin auki kirjoitettuna systeemiajattelu, jota rakenneuudistus edustaa, on luonnollisesti teknokraattista, naiivia ja jopa lapsellista. Budjettiriihi ei kuitenkaan tarjoa meille mitään muutosta poliittiseen ilmapiiriin, joka on vaihtoehdottomampi kuin venäläinen media. Meillä on hallitus, jonka oikeisto tarjoaa nuorten, työttömien ja vanhusten syyllistämistä, kurittamista ja uhkailua. Hallitusvasemmiston tehtävä on selittää nämä hyökkäykset välttämättömiksi, samalla puhuen hallitusta vastaan, ikään kuin se ei itse olisi allekirjoittamassa hallituksen päätöksiä. Ainoana vaihtoehtona tarjottu perussuomalaisten puolue tarjoaa ainoastaan vähemmän uskonnollista Euroopan Unionin jäsenyyttä, sekä kaikki troikan toimet ylittävää leikkauspolitiikkaa.

Kyllä, Suomi on vuosikymmeniä maailmaa jäljessä, kun puhutaan julkisen sektorin rakenteesta. Tästä huolimatta, rakennemuutosten laatu  ja merkitys tulevat jäämään olemattomiksi, jos ideologiaksi jätetään kokoomuslainen äärikapitalismi.

Vaihtoehdot konsensuksen ulkopuolella

Aikoinaan Lex Soininvaara, ja myöhemmin pienemmät karenssit ja velvoitteet, asettivat nuoret työ- ja opiskeluvelvoitteen alaiseksi. Tähän vastineena esitettävä työnantajien työllistämisevelvollisuus ei ole radikaali tai kohtuuton vaatimus. Sen sijaan yhä uudet veronalennukset ja palkankorotukset maamme rikkaille, ovat tilanteen huomioon ottaen käsittämätön ratkaisu.

Yhtäläisesti maltillinen vaatimus on perustuslain uudelleenkirjoittaminen siten, että se takaa kuntien itsemääräämisoikeuden, lähidemokratian ja lähipalvelut.

Myös itsenäisyys ja itsenäinen päätöksenteko on taattava irtautumalla eurooppalaisesta eliitistä. Tämä tarkoittaa luonnollisesti Euroopan Unionista eroamista, mutta myös itsenäisyyttä eurooppalaisesta suurtaloudesta, joka saavutetaan itsenäisellä ja julkisella keskuspankilla.

Kävin myös itse tänä aamuna kertomassa, että hallituksen budjettiehdotukset eivät saa minulta konsensusta, ja että vastineeksi leikkauslistoista Kommunistinen Nuorisoliitto tarjoaa ainoastaan luokkataistelua. Hallitus puhuu vastuusta, joten puhutaan vastuusta. Vastuu vaatii paitsi vastuuta päätöksistä, myös kykyä tehdä niitä päätöksiä. Vastuullinen hallitus olisi itsenäisen tasavallan hallitus, sekä itsenäisten ratkaisujen hallitus. Tätä kautta Suomessa hallitseva troikan nukkehallitus ei ole ”vaikutuskanava”, kuten jotkin naiivimmat vasemmistolaiset sanovat. Suomen hallitus on vaihtoehdottomuuden, kurjistamisen ja keskusvallan hallitus, ja sellaisena se ansaitsee ainoastaan vastustusta.