Olemme kaikki kreikkalaisia

Leikkauksia vai elvytyksiä? Ja jos leikkauksia, niin mihin? Eurooppa on paininut näiden kysymysten äärellä lähes koko vuoden. Ensin keväällä käytiin vaalit, joiden aikana Keskustan Juha Sipilä valehteli tiensä pääministeriksi. Nyt hän lupailee yli kymmenen miljardin ”sopeuttamistoimia”, ja pyytää kaikkia mukaan taloustalkoisiin. Sittemmin Kreikassa on kuljettu toista tietä, jota suomalainen media ei anna meidän unohtaa. Kreikan tilannetta kuvataan ”painajaiseksi” ja pankkiautomaattien sulkemista käytetään totaalisen anarkian ja yhteiskuntajärjestyksen murtumisen symbolina.

Erityisesti tätä kreikkalaista näytelmää osoitetaan sormella, ja sitä käytetään keppihevosena koko Euroopan laajuiseen leikkauspolitiikkaan. Lehtikirjoittelusta voi rivein välistä lukea viestin: ”Huomaatteko? Näin käy huonolle talouspolitiikalle, sillä tämä on todiste leikkauspolitiikan tarpeellisuudesta ja elvytyspolitiikan mädännäisyydestä.”

Vaikka unohtaisimmekin hetkeksi, että kutakuinkin koko Euroopan ulkopuolinen taloustiede on yhtä mieltä siitä, että se on EU joka pilaa Kreikan talouden, niin siltikin tarinassa on jotain pielessä. Se nimittäin tulkitsee vaihtoehtoja vain eurooppalaisen pankkisektorin virallisesta jargonista käsin, ja siinä teeskennellään ikään kuin Kreikan kansan näkemystä ei olisi olemassa laisinkaan.

Kreikan kansan versio tapahtumista sattuu selittämään EU:n politiikkaa paljon paremmin kuin mustavalkoinen ”leikkaus hyvä, elvytys paha”-keskustelu. Demokratiaa ja kansalaisoikeuksia ajavat liikkeet kautta Euroopan ovat alusta asti huomauttaneet, että mantereen rahoitus- ja omistusjärjestelmää käytetään konservatiivisen vallan työkaluna. Kreikan päättäjät tietävät oikein hyvin, että heidän politiikkaansa pyritään muuttamaan pankeille edulliseksi pankkien itsensä toimesta, ja että elinkeinoelämä ei tule olemaan yhteistyössä hallituksen kanssa. Kreikan mahdolliset taloudelliset vaikeudet olivat täysin odotettavissa, sillä ne ovat eräänkaltainen poliittinen painostuskeino Kreikan hallitusta vastaan.

Tällaiset väitteet voidaan heittää ilmoille hyvin turvallisesti, sillä niiden tueksi on nokolti aiempia esimerkkitapauksia. Euroopan keskuspankki on mm. avoimesti uhkaillut Kyproksen hallitusta omaksumaan EKP:tä miellyttävän politiikan, ja rahoitusmarkkinat yleisemmin rankaisivat Italiaa ”väärästä vaalituloksesta” edellisten eduskuntavaalien jälkeen. Pankeilla, firmoilla ja rahalla on aina ollut puoluepoliittinen jäsenkirja ja se puolue ei ole Syriza. Kreikassakaan kysymys ei ole mitenkään objektiivisesti huonosta politiikasta, vaan siitä, että Euroopan talousjärjestelmä yrittää viestittää Kreikalle sen äänestäneen ”väärin.”

Onneksi Kreikka ei kuuntele. Vaikka julkisuudessa suljettujen pankkiautomaattien edessä jonottavia ihmisiä on käytetty luomaan kuva vasemmistoeliittien sortamasta kansasta, niin todellisuudessa Kreikan kansa on pysynyt lujasti hallituksen politiikan takana. Tulevan äänestyksenkin osalta tuki ”ei”-äänelle on musertava.

Troikan vastustajat muodostavat hieman pitempiä jonoja kuin pankkiautomaateista huolestuneet.
Troikan vastustajat muodostavat hieman pitempiä jonoja kuin pankkiautomaateista huolestuneet.

Troikka ja Suomi

Myös Suomea on kiristetty ja uhkailtu leikkauspolitiikan tielle. Vaikka täällä siihen ei ole vielä tarvittu Troikan tyranniaa, eivät sen perustelut ole täällä sen ihailtavampia.

Suomi ei tietenkään ole velkakriisissä tai leikkauspolitiikan tarpeessa, mutta vaikka olisikin, eivät ”koko kansan talkoot” silti olisi perusteltuja. Suomen rikkain 10% on vetänyt viimeisen kahden vuosikymmenen talouskasvun omalle tililleen, siinä missä köyhin 10% on ajoittain suorastaan köyhtynyt lisää. Tämän lisäksi pääomien lepsu verotus Suomessa sekä leikkausten kohdistaminen erityisesti köyhiin antaa selvää viestiä leikkauspolitiikan filosofiasta: 2010-luvun Suomessa voitot ja rahalla mässäily ovat rikkaiden yksityisasia, jonka he ovat ”ansainneet riskinotolla”. Tappiot, suurimmat kuluerät ja yleinen epämukavuus on kuitenkin koko kansan asia, johon erityisesti köyhien odotetaan osallistuvan.

Niin Kreikassa kuin Suomessakin nämä toimet ovat vain omanlaisiaan ilmentymiä Euroopan vallitsevasta politiikasta. Kokonaisten kansojen on parempi maksaa pienen pröystäilevän keinottelijajoukon tappiot, ja jos ne eivät niin tee, niin silloin ne pakotetaan siihen. Jos Suomessa haluttaisiinkin äänestää toisenlaista politiikkaa, niin meidän on turha odottaa sen lepsumpaa käsittelyä kuin Kypros, Italia tai Kreikka saivat.

Tästä eteenpäin

Mitä ikinä Kreikan tilanteesta voidaankaan sanoa, ainakin Kreikka päättää itse omasta kohtalostaan. Samaa ei voitu sanoa vielä muutama vuosi sitten, eikä sitä voida sanoa Suomestakaan. Sekä Suomen, Kreikan että koko Euroopan kohdalla täytyy hylätä ajattelu, jossa me olisimme kuvainnollisesti samassa veneessä. Mikään pankki tai EU:n virkamies ei epäröi hetkeäkään yksityistää viimeistäkin senttiä liikevoitoista ja keinottelun tuotoista, ja ”saman veneen”-retoriikkaan ei ole koskaan liitetty mitään muuta kuin tappiot ja kärsimys.

Euroopan maissa, eikä ainoastaan Kreikassa, onkin paljon syytä hylätä kokonaan elinkeinolämän ja pankkisektorin kuunteleminen. Kreikan kansa on oikeassa, kun se ottaa hallintaansa maan elinkeinoelämän ja pankkisektorin, eikä sillä ole mitään velvollisuutta maksaa näistä yksityistetyistä voitoista mitään. Myös Suomen kansalta on viety ennennäkemättömiä omaisuuksia, ja niiden palauttaminen on täysin perusteltua riippumatta sen hetkisestä taloustilanteesta.

Sekä Suomessa että Kreikassa tätä kehitystä yrittävät jarruttaa osaltaan erilaiset poliittiset pyrkyrit ja naiivit maltilliset. Meille uskotellaan, että paras tapa viedä asiaa eteenpäin on äänestää eduskunnassa tai korkeintaan osoittaa mieltä rauhanomaisesti. Liian radikaaleja toimia vastustavat tahot yrittävät kertoa aikataulua ja ”sopivaa tapaa” perustavanlaatuisten ihmis- ja kansalaisoikeuksien toteutumiselle, ja täten asettavat jonkinlaisen sovinnaisuuskäsityksen ihmisten oikeuksien yläpuolelle.

Niin paljon kuin muistutankin siitä, että Syrizan hallintoa pitää tukea kaikissa kansaa puolustavissa toimissa, on Tsipras väärässä siinä, etteikö heillä olisi ollut mandaattia hylätä kurisopimuksia tai erota EU:sta. Ihmisoikeuksien ja vapauden asioista ei ainoastaan ole arveluttavaa äänestää, vaan voisi jopa sanoa ettei niistä ylipäätään voi äänestää. Jokaisella hallinnolla ja kansalaisella on aina kaikki mandaatti edesauttaa ihmisoikeuksien toteutumista, ja olisi tarkempaa sanoa, ettei Syrizalla ole mandaattia hidastella asian kanssa. Sama tietysti pätee kymmenkertaisesti mihin tahansa suomalaiseen puolueeseen.

Kun Elokuussa lukuisat kansalaisjärjestöt kokoontuvat vaatimaan kansalaisoikeuksia ympäri Suomea, on siellä syytä muistaa nämä asiat. Meillä ei ole mandaattia rauhoittua tai lopettaa, ennen kuin maassa on demokratiaa ja yleistä inhimillisyyttä noudattava hallitus. Sitä ennen meillä on suoranainen velvollisuus hankaloittaa Troikan alamaisia hinnalla millä hyvänsä.

Joukkovoima

Kuuban vihreä kommunismi

Minulla on ollut ilo kestittää Kuuban kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtajiston jäsentä, Lizette Garcia Gonzalesia, tässä viime päivinä. Lizette on saapunut kertomaan Kuuban saavutuksista ympäristönsuojelussa. Niille, jotka eivät jo tiedä, Kuuba on maailman ainoa maa, joka on pystynyt täyttämään sekä YK:n kestävän kehityksen että niin sanotun Human development indexin tasostandardit.

Viva Cuba!

Jos nyt hetkeksi unohdamme kokonaan sen, että Kuuba osoittaa konkreettisesti mallia toimivasta ja vihreästä kommunismista, moni ei-kommunistinenkin suomalainen saapui Lizetten luennoille eri puolilla Suomea. Suomen sosiaalifoorumissa Helsingissä ja myöhemmin Tampereella, tuolit loppuivat kesken, ja innokkaimmat kuulijat joutuivat istumaan lattialla tai seisomaan seinän vieressä. Palaute on ollut pääosin positiivista, mutta soraääniäkin on kuulunut.

Joidenkin mielestä Kuuban ratkaisut eivät ole mitään ennenkuulumatonta. Kansainvälistä yhteistyötä, kattavampaa ekosysteemien suojelua ja päästöjen kartoittamista on ehdotettu Suomessakin, eikä Kuuban mallista sitäpaitsi löydy yhtä selvää ratkaisijaa ympäristöongelmille.

Kaikki tämä kritiikki pitää sellaisenaan paikkansa, enkä yritäkään kiistää näitä väitteitä. Väitän kuitenkin, että Kuuban kokemus on tässä ymmärretty väärin. Me nuorisoliittolaiset emme tuoneet Kuubalaista luennoitsijaa Suomeen siinä uskossa, että Kuuba olisi jokin sellaisenaan kopioitava malli. Emme myöskään halua tällä kiertueella antaa sellaista kuvaa, että Kuuballa olisi jokin kommunistien sisäpiireissä varjelema ihmelääke, jonka nyt paljastamme maailmalle. Kuuban oppitunti on jotain paljon radikaalimpaa.

Kuubalaisten ratkaisut eivät kuulosta uusilta ratkaisuilta, kunnes huomaamme, että Suomessa ei kaikesta keskustelusta ja ratkaisumallien heittelystä huolimatta ole tehty mitään todellista ympäristön eteen. Tuemme edelleen fossiilisia polttoaineita jopa kahdella miljardilla eurolla vuodessa. Nämä tuet yksinään selittävät jopa neljäsosan Suomen valtion alijäämästä. Suojelualueemme ovat pirstaleisia, ja kelpaavat lähinnä tilastotieteelliseen itsekehumiseen. Jopa mediammekin jaksaa itkeä sitä, että on epäreilua kuinka Suomi joutuu olemaan ympäristöystävällinen kun muut maat voivat vielä tuhlata enemmän kuin järki sallii. Vaikka olemme allekirjoittaneet Kioton ilmastosopimuksen, kyseisen sopimuksen täyttäminen tuntuu haasteelliselta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Syy Suomen selkärangattomuuteen ympäristöasioissa on selvä. Heti kun eduskunta ja demokraattiset laitokset ehdottavat ympäristövastuun ottamista, yritykset ja oikeisto ottavat itkupotkuraivarin. Sanotaan, että liiallinen ympäristöystävällisyys vaarantaa kilpailukyvyn.

Kuuban tilastollisesti todistettu menestys ympäristöystävällisessä elintasossa ei johdukaan mistään ihmelääkkeestä, vaan siitä, että Kuubassa hallinto määrää politiikan suuryhtiöistä riippumatta. Jos Suomen pitää ottaa jokin oppitunti Kuubasta, niin meidän pitäisi tehdä päätöksenteon marssijärjestys selväksi. Ympäristöasioissa demokraattisten päätöksentekoelinten on saneltava ympäristöpolitiikkaa, ja epädemokraattisten yritysten ja pankkien tehtävä on vikistä perässä. Olemme jo kauan sitten ohittaneet ympäristökriisissä kompromissien ja neuvottelujen vaiheen. Toimintaa olisi pitänyt nähdä jo vuosikymmeniä sitten, ja Kuubassa siihen on pystytty. Kuuban suunnitelmatalous tuskin on tehnyt tehtävää ainakaan hankalammaksi.

Kuuba on selvä osoitus siitä, että kaikki tieto, teknologia ja varallisuus kestävään hyvinvointiin on jo olemassa, sekä siitä, ettei ympäristön suojelu tarkoita hyvinvoinnista luopumista. Länsimaista ei puutu mitään muuta kuin poliittinen tahto ottaa valta yhtiöiltä hallituksille. Jotkut suustansa vaahtoavat kiihkokapitalistit varmaankin vielä jaksavat vastustaa tätäkin kirjoitusta, mutta ympäristökriisin edetessä ja resurssien vähentyessä yhä useampi maa pakotetaan omaksumaan Kuubalainen ympäristöpolitiikan mentaliteetti.

Eurooppa kuriin

Aina silloin tällöin minulta kysytään, minkä takia olen valinnut puolueekseni nimenomaan kommunistisen puolueen. Tänään minulla on antaa mitä oivallisin esimerkki siitä, minkä takia mikä tahansa muu vaihtoehto olisi sulaa hulluutta. Angela Merkel on taas avannut suuren suunsa. Tällä kertaa hän puhuu avoimesti unelmistaan Euroopan Unionin suhteen. Unelmista löytyy niinkin dystooppisia suunnitelmia, kuin EU:n tuomioistuimen tekemistä koko euroopan korkeimmaksi oikeudeksi, jäsenvaltioiden budjettivallan luovuttamista EU:lle sekä EU:n talouskurisopimusta, jonka voimin talousongelmaiset maat saisi kaapata täysin EU:n komentoon ja jonka avulla vasemmistolainen talouspolitiikka käytännössä kiellettäisiin.

Ollakseni täysin rehellinen lukijoitani kohtaan, epäilen liittovaltiosuunnitelmien kaatuvan. Ainakin Suomen nykyinen hallitus on irtisanoutunut kaikesta liittovaltiokehityksestä. Tämä ei ole kuitenkaan se uutisen suurin uhkakuva, sillä EU:n talouskurisopimus voi hyvinkin toteutua, ja sen sisältö on yksinäänkin aivan tarpeeksi kammottava. Esim. kurisopimuksessa oleva rakenteellisen alijäämän maksimi on asetettu niin alhaiseksi, että huonojen aikojen aikana tehtävät elvytystoimet olisivat käytännössä mahdottomia. Tämä siis merkitsisi loppua perinteiselle vasemmistolaiselle talouspolitiikalle, ja toisaalta se pakottaisi valtiot turvautumaan oikeistolaiseen vapaakauppapolitiikkaan laskusuhdanteiden aikana. Tämä toimi olisi siis sitä mitä jo sanoin, eli vasemmistolaisen politiikan kieltämistä lain voimalla.

Monet Suomen ”vasemmistolaiset” ovat tässä vaiheessa asettuneet EU:n puolelle. Tätä on perusteltu sillä, että muiden EU-maiden taloutta on autettava kansainvälisen solidaarisuuden nimissä. Tämän varjolla suomalaiset vasemmistopuolueet ovatkin lähteneet hallituksen eurokurilinjalle. Herää kuitenkin kysymys, minkä takia Suomen vasemmisto on niin auliisti omaksumassa retoriikan, jossa vapaakauppapolitiikan pakottaminen jo valmiiksi ongelmaisiin maihin on auttamista. Suomen vasemmiston kansainvälinen solidaarisuus onkin entistä vähemmän vähäosaisten maiden auttamista, ja entistä enemmän vapaakauppasopimusten sekä säästökuurien epätoivoista sarjaa jonkinlaisten parannusten toivossa.

Vaihtoehtojakaan ei suomalaisilla tunnu olevan. Demarit, vihreät ja vasemmistoliitto ovat täysin mukana kurisopimusta valmistelevassa hallituksessa, oikeisto tämän jupakan aloittikin ja perussuomalaiset ovat niin ulalla talouspolitiikasta, että heille jää vain salaliittoteorioita liittovaltiokehityksestä. Käytännössä ratkaisuja kuitenkin olisi niin Suomelle kuin muillekin maille. Jostain syystä yksikään poliitikko ei vain suostu niitä harkitsemaan.

Esim: muuan viimeaikaisessa kauppalehden uutisessa väläytellään, kuinka Suomen olisi nyt kannattavaa erota eurosta. Myös Kreikalla on edessä tukalat ajat jos se jatkaa eurossa, joten yksi ilmiselvä vaihtoehto on pitää valtiollinen itsemääräämisoikeus eroamalla rahaliitosta. Etenkin Kreikan tapauksessa tämä ratkaisu voi vaikuttaa seinähullulta, mutta tällaisessa tilanteessa pitää muistaa, että vielä hullumpaa olisi jäädä euroon ja antaa Brysselin päättää maan kohtalosta. Asia on kuitenkin liian monimutkainen yhden blogin käsiteltäväksi, joten suosittelen tutustumaan Kreikan tilanteeseen tämän artikkelin avulla.

Kuten kauppalehden jutusta kävi selväksi, Suomi on yksi euromaiden vakaimpia ankkureita. Me olemme rikas maa, eikä meillä ole mitään taloudellista ongelmaa. Säästö”tarpeemme” ovat lähinnä oikeiston poliittista keksintöä, ja toisaalta eurokurisopimuksen aikaansaannosta. Tällaisessa tilanteessa ei pidä jäädä epäselväksi se, että me emme tule kohtaamaan tilannetta, jossa olisimme oikeiston mielestä säästäneet tarpeeksi, jossa olisimme tarpeeksi tehokkaita tai jossa voisimme ylläpitää hyvinvointivaltiota. Tämän kriisin lopullinen ratkaisu ei siis voi olla vain eroaminen eurosta, vaan on myös potkittava ulos oikeistolaiset ideologit ja poliittiset komissaarit, jotka pitävät maatamme keinotekoisesti säätökuurin alaisena.