Suomi on Wahlroos ihmiskasvoilla

Nalle Wahlroos röllää Suomea jälleen. Ulkomailla asuva pankkiiri on tämän kertaisessa kirjassaan ehdottanut mm. veden yksityistämistä ja lisääntymiskauppaa. Ajatuksen kulku on tuttu monelle kyökkifilosofille siitäkin huolimatta, että asiaa ihan oikeasti tutkineet asiantuntijat ovat lytänneet ns. yhteismaan ongelman. (Esim. analyysi täällä)

Ehtipä suosikkipankkiirimme havainnollistamaan ehdotuksiaan mm. seuraavalla väitteellä:

”Näin kävi, koska kukaan ei omista Talvivaaran ympärillä olevaa luontoa. Jos näin olisi ollut, omistaja olisi pysäyttänyt saastuttamisen heti alkuunsa”

Tässä tietysti unohdetaan, että sekä Talvivaaraa ympäröivillä metsillä että järvenrannoilla on täysin yksityiset omistajat. Sitä en tiedä, että miten tämän on ollut tarkoitus estää ekokatastrofeja, sillä kautta maailman ekokatastrofien suurimpia syitä on ollut yksityisestä omaisuudesta johtuva ulkoisvaikutus, joka toki tuhoaa luontoa, mutta on yhtä lailla vaarallista sopimuksen ulkopuolisille yksityisomistajille.

Wahlroosille on helppo nauraa ja moni onkin jo irtisanoutunut moisesta markkinafundamentalismista. Veden yksityistäminen kuulostaa oikeutetustikin sekopäiseltä idealta ja Nallen puheet sisältävät enemmän reikiä kuin kalaverkko. Näin kommunistina on silti sanottava, että suurin osa suomalaisista vetoaa ennemmin tai myöhemmin Wahlroosin kaltaiseen ajatteluun, jos keskustelun toinen osapuoli sattuukin olemaan tavallista radikaalimpi vasemmistolainen.

Kun kyse on veden yksityistämisestä tai lisääntymislisenssien myymisestä, suurin osa tuntuu olevan yhtä mieltä siitä, että markkinat eivät ole hyvä tai oikeudenmukainen järjestelmä tämän tai tuon resurssin hallinnointiin. Jos kuitenkin puhutaan ihan vain yleisesti markkinoiden olemassaolosta tai valtavista rahallisista pääomakeskittymistä, niin kovin harvalla tuntuu olevan pienintäkään epäilystä markkinamekaniikan ylivertaisuudesta. Näin puhutaan siitäkin huolimatta, että rahoituspääoma ja valtavat tuotantolaitokset ovat lähes yhtä tärkeitä kuin vesi tai ilma, vaikkakin sitten välillisesti. Monelle suomalaiselle firmojen yksityisomaisuutta pitää suojella jopa valtavien finanssikriisien ja massatyöttömyyden uhalla, mutta samaa periaatetta ei haluta käyttää vedensaannin kohdalla.

Ehkäpä nalle-pahastus johtuukin jonkinlaisesta kalvavasta syyllisyydentunnosta. Wahlroos sanoo sen, mikä on markkinamekanismia tukevalle ajattelulle täysin looginen ja luonnollinen jatke, mutta jota emme haluaisi nähdä omassa itsessämme. Ehkäpä ero Nallen ja vaikkapa eduskuntapuolueiden välillä on paljon pinnallisempi kuin oletamme. Säännellyn kapitalismin nimeen vannova Suomi on eräänkaltainen ”Wahlroos ihmiskasvoilla.”

Maailma loppuu, joten osta luomua!

Tuntuuko joskus, että politiikassa on joskus ihan järkeviäkin vaihtoehtoja tarjolla, mutta jotenkin silti poliittista muutosta ei näy missään? EU ja eduskunta ovat, jos eivät täynnä, niin ainakin osittain kansoitettu hyvillä tyypeillä joilla on hyviä juttuja, ja silti sosiaaliset ongelmat kärjistyvät ilman pienintäkään hidastumisen merkkiä.

Sain taannoin postissa vihkosen, jolla on kunnia olla samaan aikaan teräksinen kapitalismikritiikin lähde ja osoitus kapitalistisen ajattelun rautaisesta otteesta. Ongelma liittyy toki koko poliittiseen kenttään, mutta juuri tämän vihkosen sivuilla se kiteytyy käsin selailtavaksi ristiriidaksi. Kyseessä on lukuisten kansalaisjärjestöjen tekemä ”Maailmantalouden tekijän käsikirja”, joka on ladattavissa täältä.

Tältä vihkonen näyttää

Vihkonen on äärimmäisen hyödyllinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen, mutta parhaiten kapitalistisen ajattelun ongelmaa käsitellään esimerkin kautta.

Tapaus 1:

Vero-oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa vihko esittelee globaalin kapitalismin mädännäisyydessä, jota itse Marx olisi pitänyt täysin mahdottomana. Tilastoissa esitellään Johdannaiskaupan yli kymmenkertaista kokoa maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna, pääomapakoa kehitysmaista ja niiden rinnalla mitätöntä kehitysapua ja yleisen tason peittelemätöntä imperialismia sekä riistoa.

Näihin ongelmiin vihkosen tehneet järjestöt ehdottavat: suuryrityksiltä maakohtaisia talousraportteja, yritysten tosiasiallisten omistajien tietojen julkaisua, YK:n verokomitean aseman vahvistamista, tulo- ja varallisuusveroja tasaavien verojärjestelmien käyttöönottoa sekä ottamalla käyttöön rahoitusmarkkinavero. Tässä siis kaikki erikseen mainitut ehdotukset.

Kiinnittäkää huomiota ongelmien ja niihin ehdotettujen ratkaisujen väliseen mielettömään kuiluun vakavuudessa ja syvällisyydessä.

Tapaus 2:

Kauppaa ja yrityksiä käsittelevässä luvussa lukijalle esitellään koko kapitalistisen järjestelmän hyytävä demokratiavastaisuus. Kaikesta maailmankaupasta yli puolet tapahtuu monikansallisten konsernien sisällä, ja siten yksittäisten demokraattisten elinten vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Sadasta suurimmasta taloudesta, ja siten suurimmista vallan käyttäjistä, 37 on yksityisesti omistettuja firmoja, joissa päätäntävaltaa käytetään 1 euro = 1 ääni -periaatteella. Kappale käsittelee niitä vallankäytön muotoja, joilla firmat kävelevät suvereenien valtioiden yli, ja niitä tapoja, joilla firmat sivuuttavat yleisiä ihmisoikeuksia.

Järjestöjen suositukset näiden ongelmien suhteen olivat: yritysvastuun lisääminen Suomessa ja maailmalla, uuden mekanismin luominen, jolla taataan firmojen tekemien ihmissoikeusloukkausten uhreille oikeussuoja, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailukriteerit julkisiin hankintoihin, kestävän kehityksen normien sisällyttämistä EU:n kauppasopimuksiin sekä avoimeen ja demokraattiseen kauppapolitiikkaan sitoutumista.

Jokainen kappale vihkosessa jatkaa samaa linjaa, jossa ensin esitellään kilpailusta ja voitontavoittelusta syntynyttä härskiä ja avointa riistoa, jonka jälkeen ratkaisuksi ehdotetaan yleisiä periaatteita, valvontamekanismeja sekä vero-ohjailua. Jos tämän teoksen perusteella pitäisi päätellä, niin suomalainen järjestökenttä varmasti auttaisi jalkansa menettänyttä laastarilla tai ydinvoimaonnettomuudessa ollutta foliokääreellä.

Ollakseni täysin rehellinen, teos on paljon rehellisempi ja parempi kuin moni muu poliitikoille esitetty faktapläjäys. Tämä kritiikki ei kohdistu teokseen sinänsä, ja voi olla, että siinä on jopa tahallisesti tehty myönnytyksiä Suomen konsensuskulttuuria ajatellen. Kuitenkin juuri sen takia näiden ongelmien ja ratkaisuehdotusten rinnakkainasettelu paljastaa politiikkamme voimattomuuden näiden isojen ongelmien edessä.

Me haluaisimme kyllä auttaa heikompiosaisia, mutta toisaalta emme halua liian radikaalia imagoa. Tunnustamme kyllä ongelmat, mutta emme halua tunnustaa niiden syitä tai vakavuutta, sillä joutuisimme silloin kyseenalaistamaan koko oppimamme liberaalin maailmankuvan. Tiedämme kuinka totaalisia ongelmia yritämme ratkaista, mutta meillä ei ole pienintäkään mielenkiintoa ehdottaa niihin totaalisia ratkaisuja. Juuri tähän ristiriitaan perustuvat puheet kulutusvalinnoista, yrittäjyydestä tai erilaisista veroratkaisuista. Tällaisten ratkaisuehdotusten avulla voimma uskotella itsellemme auttavamme, mutta samaan aikaan voimme säilyttää uskomme markkinatalouteen, kapitalismiin ja kulutusyhteiskunnan ikuiseen jatkuvuuteen. Koko ajattelu kiteytyy kestävän kehityksen hehkuttamiseen ja firmojen imagon valkopesuun: planeettamme tuhoutuu, siis osta luomua.

Tämä ristiriita pätee yllättävän usein myös sellaiseen vasemmistoon ja ympäristöliikkeeseen, joka ainakin puheissaan kritisoi kapitalismia ja unelmoi sosialismista. Monen ”sosialistin” pintaa raaputtamalla saakin ulos sellaisia ”vaihtoehtoisia” yhteiskuntajärjestelmiä, joissa talous perustuu julkiseen keskuspankkiin, elvytyspolitiikkaan tai progressiiviseen verotukseen, mutta on muuten sitä samaa vanhaa markkinataloutta.

Tämä on yksi niitä keskeisimpiä syitä, minkä takia jo pölyttyneen imagon saanut marxilainen ajattelu on edelleen ajankohtaista. Markkinataloudesta suoraan johtuvia räikeitä ongelmia voi korjata vain ja ainoastaan markkinataloudesta luopumalla. Siinä missä sosialistinen aate ei itsessään ole taikaportti utopioihin, kuten marxilaiset itse ovat aina sanoneet, on ympäristötuhon ja kapitalismin edetessä yhä tärkeämpää tiedostaa kapitalismin kertakaikkinen mahdottomuus. Ei ole olemassa kapitalismia ihmiskasvoilla, ja harva asia osoittaa sen yhtä selvästi, kuin ongelmien ja liberaalien ratkaisuehdotusten änkeminen samoihin kansiin.

Miltä sosialismi näyttää

Liian moneen kertaan on täytynyt todeta, että sosialismin suurimmat poliittiset esteet eivät liity logiikkaan tai sosialismin poliittiseen sisältöön. Erilaiset sosialistiset ja kommunistiset suuntaukset pystyvät kyllä älyllisellä tasolla lyömään kapitalismin pirstaleiksi ja tekemään ennakkoluuloista hienojakoista tahnaa. Paljon suurempi este vaikuttaa olevan mielikuvakamppailu. Sosialismi on monelle edelleen 50-luvun mursuviiksisiä marxilaisuuden professoreita sekä keskenään identtisiä betonilähiöitä.

Mielikuva on tietenkin vanhentunut jo vuosikymmeniä sitten. 90-luvulla julkaistu kirja ”Uusi Sosialismi” esittelee kattavasti niitä periaatteita, joiden pohjalta sosialismia voidaan rakentaa nykyisen tietoteknisen ja taloustieteellisen tuntemuksen pohjalta. Jopa sitä ennen 70-luvulla Allenden hallitus teki kunnianhimoisia, ja pääosin onnistuneita, kokeiluja futuristisen tietokoneistetun taloussuunnittelun saralla. Tietenkin myös näiden jälkeen tietämys on karttunut, ja mukaan on tullut mm. ympäristöliikkeeltä peritty ymmärrys resurssien rajallisuudesta sekä ikuisen talouskasvun mahdottomuudesta. Sosialismin uudet tuulet näyttivät Star Trekin jaksolta jo kylmän sodan aikana.

Byrokratia ja loputtomat paperipinot olivat vanhentunut käsitys sosialismista jo 70-luvulla. Kuvassa projekti ”Cybercynin” kontrollihuone.

Jos sosialismia yritetään brändätä uudelleen suunnitelmataloutena ”mutta tietokoneilla”, niin se kuulostaa täysin oikeutetusti lapselliselta ja yksinkertaistetulta. Voidaan siis edelleen kysyä, että miltä se sosialismi sitten näyttää ihan käytännössä ja arjen tasolla. Oli meillä tietokoneistettu talous tai ei, niin kai nyt kokonainen talousjärjestelmä näkyy muillakin tavoin.

Jos hetkeksi unohdamme sosialismin käsitteen, niin aihetta on hyvä alustaa sillä, että nykyaikana on tulevaisuudesta noin yleensä lähinnä kahden tyyppisiä käsityksiä. Kaikki tietävät, että maapallo on rajallinen, ja että talouskasvu ei voi jatkua loputtomiin. Jotkut kuitenkin ajattelevat, että teknologiaa kehittämällä pääsemme esteistä yli yksi kerrallaan, ja että tulevaisuuden on näytettävä sci-fi leffalta. Toiset taas huomauttavat aiheellisesti, kuinka teknologia ei voi yksinään ratkaista talouden nykyaikaisia ongelmia, ja uskovat elämäntyylin taantuvan ”ajassa taaksepäin” agraariyhteisöihin ja alhaisemman teknologian tasolle.

Kun puhumme nykyaikaisesta sosialismista, on se samaan aikaan molempia ja ei kumpaakaan. Teknologia ei tosiaankaan voi ratkaista rajallisten resurssien ja talouskasvun ongelmaa, sillä myös teknologia tarvitsee taustalleen teollisuutta ja valtavan määrän energiaa, jota maapallolla ei yksinkertaisesti ole tarvittavassa mittakaavassa. Emme voi siis puhua ”kakun kasvattamisesta”, vaan jo muutama vuosikymmen sitten olisi pitänyt alkaa puhua resurssien jaosta globaalilla ja paikallisella tasolla. Tämän takia tarvitsemme sosialismia.

Yhtä lailla perusteetonta on puhua siitä, että teknologiaa ei voi, tai että sitä ei pitäisi hyödyntää. Lääketiede, informaatioliikenteen nopeutuminen sekä insinööritaidon kehittyminen kaikki takaavat meille elintason ja vapauksia, joita ei pitäisi hylätä kevyin perustein. Teknologiaan ei tietenkään voi luottaa samassa tuhlailevassa mittakaavassa, kuin mihin me olemme tottuneet, mutta ei ole syytä uskoa, että teknologian hyödyistä pitäisi luopua kokonaisvaltaisesti.

Parhaiten näiden kahden tulevaisuuskäsityksen risteytystä voi kuvata tarinalla eräästä laivasta. Alankomaista käsin toimii nimittäin pienen kaveriporukan perustama firma, joka rahtaa lastia purjelaivalla. Kyse ei ole mistään puoliksi moottorilla toimivasta viritelmästä, vaan täysin klassisesta, ilman fossiilisia polttoaineita kulkevasta purjelaivasta.

Hankettaan rahtaajat perustelevat sillä, että yhä useampi varustamo joutuu lopettamaan toimintansa, sillä polttoaineiden hinnat ovat nousseet pilviin, ja niiden odotetaan vain nousevan kun halvan öljyn lähteet ehtyvät. Purjelaivat voivat siis hyvinkin olla tavarankuljetuksen tulevaisuus.

Kyse ei silti ole taantumisesta ajassa taaksepäin, sillä kaverusten laivassa on aurinkovoimalla toimiva jäähdytys rahtia varten, ja on heillä varmasti oltava myös kännykät yhteydenpitoa ja kaupankäyntiä varten. Edellä linkitetty juttu kertoo myös brittiläisestä varustamosta, joka on suunnitellut uuden 3000 tonnin hiilineutraalin purjelaivamallin, jonka purjeet ovat tietokoneohjatut.

Yksinkertaistettuna voisi väittää, että tältä tulevaisuuden pitäisi näyttää. Kun talouskasvun jatkaminen on mahdotonta ja resursseja pitää jakaa entistä tarkemmin, ei kannata väkisin jättää hyödyntämättä sitä teknologiaa, jonka hyödyntäminen on mahdollista. Laivaliikenteen puolella tämä tarkoittaa käytännössä tietokoneistettuja ja jäähdyttimillä varustettuja purjelaivoja, mutta vastaavankaltaisia uuden ja vanhan teknologian risteytyksiä tarvitaan muillakin aloilla, jos emme halua toteuttaa primitivistien näkemystä uudesta keskiajasta. Näin tarkka resurssien uusjako vaatii tietysti myös tarkkaa suunnitelmallisuutta, joka on mahdollista sosialismissa muttei minkäänmuotoisessa markkinataloudessa.

Jos siis joku kysyy: ”onko sosialismi teknologiapohjaista talouskasvu-uskovaisuutta vai elämäntavan hidastamista ja laskemista menneiden aikojen tasolle?”, vastaus on: ”ei kumpaakaan”. Sosialismi on, ja minkä tahansa vakavan tulevaisuusnäkymän pitäisi olla, talouden hidastamista ja järkevöittämistä, mutta nykyisestä tietämyksestä hyötyen ja inhimillisen elintason turvaten.

Uusi Sosialismi

Uusi-sosialismi-paino

Uusi Sosialismi on alunperin 1993 julkaistu kirja sosialismin mahdollisuuksista Itä-Blokin romahduksen jälkeen. Kirjoittajat Paul Cockshott ja Allin Cottrell ovat tietotekniikan ja ohjelmoinnin asiantuntijoita Britannian saarilta, ja sellaisina yllättävä valinta kirjoittamaan kirjaa talousjärjestelmistä sekä luokkapolitiikasta. He suoriutuvat kuitenkin tehtävästä erittäin kiitettävästi.

Kirja keskittyy sosialismin käsittelyssä puolustamaan suunnitelmatalouden mahdollisuutta ja välttämättömyyttä. Tätä ei kuitenkaan tehdä pitäytymällä jonkinlaiseen harmaaseen neuvostotyyliseen suunnitelmatalouteen, vaan näkökulmaksi otetaan tuoreita tietojenkäsittelyn tutkimustuloksia, sekä keskeisenä osana kirjassa on tietokoneiden hyödyntäminen suunnitelmatalouden toteuttamisessa.

Tietotekniikalla avustettu suunnitelmatalous ei ole, eikä ollut kirjan kirjoittamisen aikaan, täysin uusi idea. Kirjan tekemiä ehdotuksia vastustaneet ovatkin usein pelkistäneet sisällön ”suunnitelmataloudeksi tietokoneilla”, ja arvostelleet sitä siitä, ettäkö se olisi lähinnä nörteille mielenkiintoinen tietoteknisten ilmiöiden esittelykirja. Silti kirja tekee vakuuttavaa työtä argumentoidessaan suunnitelmatalouden hyötyjä ja tietokoneistamisen mahdollisuuksia. Lisäksi on mainittava, että vaikka tietokoneistettu taloussuunnittelu ei ole uusi idea (Mm. Project Cybercyn 1970-luvulla), se on yksi uusimpia ehdotuksia uudenlaisesta yhteiskunnasta, joita on käsitelty akateemisella tasolla. Säädelty markkinatalous sekä vapaakauppajärjestelmät kun ovat selvästi tätäkin ideaa vanhempia.

Cockshottin ja Cottrellin taustat tietojenkäsittelyssä näkyvät muutenkin kuin aiheessa. Kirjassa arvioidaan, ei ainoastaan sosialistisia järjestelmiä, vaan talousjärjestelmiä ylipäätänsä tietojenkäsittelymekanismeina. Näkemys on mielenkiintoisesti esitelty, sillä talousjärjestelmässä tosiaan ovat keskeisessä osassa tiedot resurssien saatavuudesta, tarpeesta, suhteesta toisiin resursseihin sekä se, miten näitä tietoja käsitellään ja missä. Sosialistisen tietojenkäsittelyn puolustuksen lisäksi kirjassa esitellään syitä sille, miksi kapitalistisessa talousjärjestelmässä olevia tietoja käsitellään äärimmäisen epätehokkaasti.

Jos siis ”Uusi sosialismi” on mielenkiintoinen ja uudenlainen näkemys, on se myös oman aikansa tuote. 90-luvun alussa käsitelty kirja joka käsittelee tietotekniikkaa, on helposti ajastaan jäljessä. Tämä ei kuitenkaan toimi kirjan jujua vastaan, vaan päinvastoin. Kun Cottrell ja Cockshott kirjoittivat ”supertietokoneista”, joiden avulla voitaisiin teoriassa laskea taloussuunnittelun vaatimia laskusuorituksia, on nykyajan tietotekniikka tuonut heidän mainitsemansa suoritustehot jo tavallisiin matkapuhelimiin. Sinunkin kännykälläsi voitaisiin siis suunnitella kokonaisen valtion taloutta kirjan esittelemällä tavalla.

Kirja on toki aikansa tuote myös muilla tavoilla. Ympäristöaiheet eivät olleet vielä tuohon aikaan saavuttaneet nykyisenkaltaista roolia, ja kirjassa sivuutetaankin resurssien riittävyys ja ympäristöaiheet tavalla, jota nykyaikana sopisi syventää selvästi enemmän. Kirja on myös selvästi kirjoitettu siinä uskomuksessa (joko oikeassa tai väärässä), että talouskasvua voi ja pitää jatkaa.

Suomenkielisen käännöksen ansioksi on laskettava päivitetty versio kappaleesta 15 (muiden sosialististen mallien arviointia), ja lisäksi loppuun on liitetty kirjoittajien artikkeleita sosialistisen laskuongelman ja sosialismiin siirtymisen tiimoilta. Kaiken tämän päälle suomentajat ovat asettaneet kirjan PDF-version vapaasti saataville Sosialismi.net-verkkosivulle.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen, julkaisupäivämäärästään huolimatta uusia ideoita tuova, sekä helppolukuinen. Vaikeita käsitteitä, joita kirjassa on nokolti, selvennetään huolella ja arkikielisesti. Osin juuri tämän takia kirjan paksuus on vaikuttava. Vaikka ”Uusi sosialismi” on suoriutunut arkikielisyydestään kunnialla, ovat jotkin osiot silti sen verran vaikeita, että matemaattisesta ja tietoteknisestä harrastuneisuudesta on hyötyä kirjaa lukiessa. Esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä, mutta matematiikka inhoavilla saattaa mennä muita pidempi hetki mm. talouden suunnitteluyhtälöitä sisäistäessä. Toisaalta tämä kertoo myös kirjan läpikotaisuudesta: kirja ei ehkä tee sinusta sosialistia silmänräpäyksessä, mutta se on enemmän kuin tarpeeksi aiheuttamaan epämukavuutta vapaakauppadogmaatikkojen mielissä. Kirja on täysin pakollinen kaikille, jotka painivat tasa-arvon, ympäristökriisien ja uudenlaisen maailman kysymysten äärellä.

Lataa kirja lukulaitteellesi täältä, ja tutustu samalla Sosialimi.net-sivustoon.

Parempi maailma

Jostain syystä suomalaisessa kulttuurissa sana: ”maailmanparantaja” on negatiivinen. Täällä ei mitään maailmaa paranneta, vaan porskutetaan dynaamisesti työskennellen kohti realistisia projekteja… tai jotain. En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi maailman parantaminen olisi niin huono asia. Joskus olen kuullut, että maailmanparantaminen on ”utopistista” tai jotain muuta ”ituhippien” hommaa. Utopistiset ituhipit ovat tietenkin lähinnä olkinukkeja, ja kovin usein en tällaisia ihmisiä kohtaa edes kommunistipuolueessa. Päätin silti lähteä purkamaan tätä käsittämätöntä retoriikan kukkasta, sillä kaikkein eniten Suomi tarvitsee aatetta ja aatteen ihmisiä. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan tänne saada, jos dynaamiset suorittajat saavat meidät vakuuttuneeksi siitä, että parempi maailma on jotenkin huono juttu.

Utopiaa ja tiedettä

Utopioita on sinänsä hankala käsitellä, sillä kaikilla tuntuu olevan eri käsitys utopioista. Mm. kapitalisteille tuntuu olevan tärkeää, että yhteiskunnassa on paljon köyhiä ja paljon työtä. Maailmanrauha on monille sellaisille haihattelua, joille suuri vauraus kapitalismissa on ainoaa oikeaa tiedettä. Silti kovimmat tieteelliset tutkimukset ovat nakertaneet näitä käsityksiä niin kauan, kuin kapitalismia vain on ollut olemassa.

Kaikkein ensimmäisenä on tehtävä selväksi mikä ei ainakaan ole realistista. Ikuinen talouskasvu rajallisessa maailmassa ei ole realistista edes seuraavaksi vuosisadaksi. Riippumatta taloustieteellisistä teorioista, ympäristön kantokyky on käsitteenä erittäin helposti ymmärrettävissä, ja ainakin loputon väestön kasvu, loputon malmien kaivaminen ja loputon ruuan tuotanto ovat kaikki silkkaa mahdottomuutta. Jos markkinataloutta haluaisimmekin säilyttää jossain muodossa, äärellisten resurssien käytössä vähintään osittainen suunnitelmatalous on yhteiskunnalle välttämätöntä.

Kun ympäristön (esim. maapallo) kantokyky ylittyy, kannettava populaatio romahtaa ja itse kantokyky pienenee.

Lyhyemmällä aikavälillä on sulaa hulluutta seurata teoriaa, jonka mukaan jo viisi vuotta totaalisena fiaskona jatkunut leikkauspolitiikka lähtisi toimimaan, jos sitä yritettäisiin vielä viimeisen kerran. Myös käsitys siitä, että kapitalismi olisi järjestelmänä jotenkin toimiva, vaikuttaa suoraan sanottuna tyhmältä jos kapitalismia tarkastellaan maapallon mittakaavassa, eikä vain siellä, mihin kapitalistiset yritykset vievät kaiken varastetun vaurauden. Voisin vielä mainita rahajärjestelmän, joka perustuu velkaan, yhtiöiden suoranaisen demokratiavihan kehitysmaissa, mutta valkopesun rikkaissa maissa, sekä kerta toisensa jälkeen toistuvat ja yhä kasvavat kriisit jne… Historian kannalta ajateltuna on myöskin huomattava, että joka ikisellä ajanjaksolla ihmiset ovat sanoneet, että heidän yhteiskuntamallinsa on ainoa luonnollinen, ja että juuri heidän aikansa yhteiskunta ja ihanteet jatkuvat katkeamattomana maailman loppuun asti. Myös me kapitalismin aikaa elävät olemme jostain käsittämättömästä syystä uskotelleet itsellemme, että juuri meidän yhteiskuntamme on immuuni historian jatkuvalle muutokselle ja mullistukselle. Laajemmin ilmaistuna on ilmiselvää, että pitkällä aikavälillä kapitalismi itsessään vaikuttaa täysin epärealistiselta, ja kapitalistien puheet silkalta utopialta.

Mitä tulee tieteellisiin tutkimuksiin, niin ne tuntuvat antavan paljon toivoa. Jo täysin muuttumattomaksi luonnonlaiksi luultu motivaatiotiede on ollut yleisiä harhaluuloja edellä 50-luvulta lähtien. Aineellinen palkkio ei tutkimusten mukaan ole käännettävissä suoraan motivaatioksi, ja kaikkein tärkeimmät motivaattorit ovat työn tarkoitus, itsemäärääminen työssä ja kyky toteuttaa itseään työn aikana. Varsinainen rahallinen palkkio toimii vain aivan yksinkertaisimman motivaation aikaansaamiseksi

Vielä utopistisemmaksi päästään, kun äskettäinen Åbo Akademin tutkimus väittää, että sota ei ole luonnollista ihmiselle. Tutkimus menee suorastaan marxilaiseksi, kun Ylen uutisen lopussa esitellään epäilys, että sodankäynti on alkanut maatalousyhteiskunnan hierarkiasta ja luokkajaosta.

Kun tiukka tieteellinen tutkimus asettaa pöydälle kysymykset maailmanrauhasta, tasa-arvoisesta työnteosta ja useista muista mielenkiintoisista kysymyksistä, on syytä ajatella uudelleen, mitä roolia ajavat he, jotka puhuvat ”maailmanparantajista” negatiivisesti. Usein ymmärretään, että tällaiset ihmiset ovat ahkeria ja yrittäjähenkisiä realisteja. Totuus on kuitenkin se, että he ovat tiukasti etuoikeuksistaan tietoisia taantumuksellisia eliittejä.

Tiekartta parempaan maailmaan

Ollakseni täysin rehellinen, puheet kapitalismin ongelmista eivät ole kommunistien yksinoikeus. Silti on kiusallisen selvää, että vain kommunistit saavat jotain muutosta aikaan. Yhä useammalle kapitalismista puhuvalle vasemmistolaisuus ja ympäristö ovat vain arvoja sekä kevyitä heittoja, joilla luodaan mielikuvia toisenlaisesta politiikasta kapitalismin sisällä. Suomen radikaaleimmatkin aloitteet eduskunnassa puhuvat korkeintaan julkisista pankeista ja ilmaisesta terveydenhuollosta. Julkisissa pankeissa ja ilmaisessa terveydenhuollossa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta todelliset ongelmat ja ratkaisut ovat paljon syvempiä, ja paljon mielenkiintoisempia.

On myöskin tuskallisen selvää, että pyrkimykset kohti näitä kapitalistisen politiikan arvoja eivät ole niin antaumuksellisia, kuin mitä tilanne edellyttäisi. Suomi on korruptoituneiden urapoliitikkojen ja opportunistien luvattu maa, jossa poliittinen aattellisuus on kirosana. Minä lähden kuitenkin eurovaaleihin avoimesti poliittisen aatteen edustajana, sillä Suomen ongelmat ovat nimenomaan aatteellisia. Vaikka loppuun asti aatteista sterilisoitu Suomen eduskunta on lopullisesti osoittanut ”realistisen asioiden hoitamisen” heikkouden, aatteista puhutaan yhä edelleen, ikään kuin ne takaisivat vain kummallista jargonia sekä ponnetonta toimintaa. Suomi tarvitsee lisää, ei vähemmän aatetta.

Kommunisteille kapitalismin vastaisuus ja toisenlainen maailma eivät ole vain tylsiä arvoja tai suuntaviivoja. Meille toisenlainen maailma on konkreettinen tavoite, jonka puolesta toimitaan antaumuksellisesti. Ehkä maailmanrauhaa ei saavuteta ensi vuonna, ja ehkä luokaton yhteiskunta antaa odotuttaa itseään, mutta se ei voi hämärtää sitä tosiasiaa, että ihmishirviöitä ovat korruptoitunut yläluokka ja äärioikeisto, eivätkä suinkaan maailmanparantajat.

Vallankumous ilman vallankumousta

Kun kierrän erilaisissa tapahtumissa edustamassa SKP:tä ja Kommunistista Nuorisoliittoa, pyrin aina kritiikin lisäksi kertomaan omia ratkaisuehdotuksiani eri puheenaiheisiin. Taloudellinen ja poliittinen itsenäisyys, kuntien vallan lisääminen ja työllisyysturvan toteuttaminen keräävät erilaisissa muodoissaan tukea valtaosalta kuuntelijoista, mutta kritiikki tulee usein yllättävältä taholta. Nimenomaan vasemmistosta kuulee joskus kritiikkiä siitä, että nämä ratkaisut eivät ole milloin minkäkin hyvän tavan tai yleisen säädöksen mukaisia.

Suomalaisessa vasemmistossa on totuttu puhumaan pelkkää kivaa. Suomalainen vasemmisto on kaikkien tukena, se noudattaa lakia ja paheksuu yhdessä historiallista radikaalia vasemmistoa. EU:sta ei voi irtautua, koska se rikkoo virallisia sopimuksia, kynnyskysymyksiä ei voi asettaa, koska pitää olla yhteistyökykyinen jne… Yksinkertaisesti ilmaistuna, Suomessa on kokonainen liike, joka haluaa sosialismia ilman sosialismia ja vallankumouksen ilman vallankumousta.

Haluan nyt tässä lyhyessä tekstissä tehdä selväksi sen tosiasian, josta pitää aina erikseen muistuttaa. Ei ole olemassa sellaista sosialismia, joka olisi elinkeinoelämälle kivaa. Ei ole myöskään sellaista vallankumousta, josta oikeisto tulisi pitämään. Itseään kunnioittavan vihervasemmistolaisen liikkeen tätyy olla valmis tiettyyn röyhkeyteen, sillä sitä samaa röyhkeyttä käytetään meitä vastaan.

Oikeistoa kiinnostavat EU:n säädökset ja laki vain sikäli kuin se on sille itselleen hyödyllistä, kuten mm. julkisen sektorin perustuslain vastainen säästökuuri osoittaa. Vasemmisto ei saa olla se poliittisen kentän ainoa liike, joka vapaaehtoisesti takertuu idealistisiin oljenkorsiin ja sabotoi oman toimintansa.

Taloudellinen oikeudenmukaisuus ei tule pyytämällä eliitiltä. Jos me aiomme elää ihmisarvoisessa yhteiskunnassa, me tarvitsemme avoimen eliitinvastaisen ja luokkakantaisen liikkeen. Myönnän, että sellaisen rakentaminen ei ole helppoa, mutta se on ikävä kyllä ainoa vaihtoehto.

Kaksi ratkaisua kotimaan talouteen

Uutuuden viehätyksissäni uskallan laittaa uutta tekstiä vain kaksi päivää blogin aloituksen jälkeen, mutta on siihen ihan hyvä syykin. Tänäänkin on kyse kunnista ja kuntien taloudesta, joskin yritän tällä kertaa hieman yksinkertaistaa nykyajan talouskeskustelua uuden uutisen innoittamana.

Taloussanomat julkaisi jutun, jossa kerrotaan kuntien rahoituksen vaihtelevan villisti maan halki niin rakenteeltaan kuin suuruudeltaankin. Syy Kuntien tuloeroihin on yleisessä tiedossa. Valtio kohdentaa rahoitustaan nimenomaan ongelmakuntiin, ja periaatteessa tämä olisikin kannatettavaa, jos se tehtäisiin palvelujen turvaamiseksi koko maassa. Kohdentamisen taustalta löytyy kuitenkin kuntien kiristämistä, ja filosofia, jonka mukaan julkisen vallan talousahdinkosta päästään vain säästämällä.

Valtio leikkaa, vaikka syy on muualla

Kuntaliiton viimeisessä viime vuoden kuntataloustiedotteessa osataan kertoa, kuinka valtio on laittanut viime vuoden valtionosuuksien korotuksille ehdoksi ankaria leikkauksia ja säästötoimenpiteitä. Hakiessaan valtionosuuden korotusta, kunnan on liitettävä hakemukseen suunnitelma leikkauksista. On päivänselvää, että valtiossa kuvitellaan kuntien talousahdingon johtuvan kuntien rakenteellisesta tuhlailevaisuudesta. Kuntien rahoitusten erot eivät johdukaan mistään huolenpidosta tai tukemisesta, vaan porkkanoista, joilla kuntia yritetään ajaa leikkauspolitiikkaan. Niitä ehdoitta annettavia valtionosuuksia vähennetäänkin jo tänä vuonna, kuten edellä mainitusta tiedotteesta käy ilmi.

Kuntien kriisin todelliset syyt löytyvät maailmalta. Talouskriisin aiheuttamat tilausten puutokset ja niiden kautta tulleet irtisanomiset toisaalta vähentävät verotulojen määrää, toisaalta lisäävät menoja. Ei vaadita salapoliisia huomaamaan, että julkisen hallinnon talousahdinko on tällaisessa tilanteessa suorastaan odotettavaa, eikä yhtäkkiä ilmestyneen kunnallisen saamattomuuden tulosta. En ole yksin havaintoni kanssa, ja monet täysin kapitalistiset taloustieteilijät osaavatkin sanoa, että julkisten menojen leikkaukset ovat suorastaan haitallisia taloudelle, ja että hallinnollista epätehokkuutta todennäköisempi syy tilanteelle on talouskriisi. Tämän takia on huomattava, kuinka kuntien leikkausten lisääminen ei ole mikään puolueeton taloudellinen siirto, vaan kyseessä on täysin poliittinen ratkaisu.

Ratkaisut jaetaan kahteen ryhmään

Lyhyellä aikavälillä perinteiset vasemmistolaiset ratkaisut tarjoavat pientä helpotusta talouden ahdinkoon. Suurimpia ahdinkoja voidaan välttää lisäämällä kysyntää talouskasvun moottoriksi julkisen kulutuksen avulla. Tämä rahoitetaan korottamalla veroja, ja lisäämällä niiden progressiota. Valtion tasolla pankkien ja liikelaitosten kansallistaminen takaisi rahoituksen kohtuullisella korolla, ja tämä toimisi rahoitusongelmien lievittäjänä. Suomi ei ole kuitenkaan eristäytynyt talousalue, ja eurooppalaisen ratkaisun puuttuessa ei näistä toimista yksin ole Suomen pelastukseksi.

Pitkällä aikavälillä talouskriisistä ei oikeastaan olekaan pakoa, ainakaan kapitalismin puitteissa. Todellisia ratkaisuja löydetään vasta, kun alamme tarkastelemaan toimintaamme talouden perustarkoitusten valossa. Tuotannossa on hyödynnettävä kaikki teknologian ja resurssien mahdollisuudet yhteiskunnallisista suhteista riippumatta, ja yhteiskunnan tuotteiden jakaminen on tehtävä oikeudenmukaisesti sekä kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kumpaakaan näistä ei voida saavuttaa, niin kauan kuin me kieltäydymme mahdollisista ratkaisuista suuromistajien ja sijoittajien mielipiteisiin nojaten.

Ainoa todellinen vaihtoehto nykyisen yhteiskunnan kriisistä toiseen törmäilevälle junalle on uudenkaltainen sosialistinen talous. Vain vanhat ratkaisumallit hylkäämällä me saamme yhteiskunnan vastaamaan oikeisiin ongelmiin konkreettisilla ratkaisuilla. Nyt tarvitaan asuntoja ja työtä, eikä suinkaan julkisen hallinnon syyttelyä ja leikkauksiin ajamista.