Eläkeikää pitäisi alentaa, eikä suinkaan korottaa

Eläkeikä nousee. Näin päätettiin viime viikolla työmarkkinajärjestöjen välisissä neuvotteluissa. Eläkeiän alaraja nousee nykyisestä 63:sta vuodesta 65:een vuoteen 2025 mennessä.

Työmarkkinajärjestöjä on kritisoitu jäsenkuntansa pettämisestä ja aatteen unohtamisesta, mutta se miksi eläkeikää korotettiin juuri tällä tavalla on oikeastaan toissijaista. Paljon hämmästyttävämpää on pohtia, miten kukaan ylipäätään on keksinyt korottaa eläkeikää.

Eläkeikäkeskustelussa poliitikot ja virkamiehet rakastavat vaahdota julkisen sektorin kestävyysvajeesta sekä työurien pidentämisestä, mutta kovin harvoin kukaan tuntuu esittävän mitään mikä pohjautuisi oikeaan nykytilanteeseen. Ensinnäkin, vaikka puhuttaisiinkin julkisen sektorin kestävyysvajeesta, moinen kestävyysvaje ei minkään aineiston perusteella ulotu ainakaan eläkejärjestelmään. Mm. Tilastokeskuksen Olli Savela valottaa asiaa seuraavasti joulukuussa 2013:

Sama tahti on jatkunut tänä vuonna. Työeläkevarat olivat Työeläkelaitosten liiton mukaan syyskuun lopussa jo 158 miljardia euroa. Kasvua oli tammi-syyskuussa 8,8 miljardia euroa. Samana aikana valtiontalouden alijäämä oli Valtiokonttorin mukaan 4,5 miljardia euroa.

Eläkevarat on tarkoitettu tietysti eläkkeiden maksuun eikä valtion velan lyhentämiseen. Mutta ne pitäisi ottaa huomioon, kun tehdään kestävyysvajelaskelmia. Kaikissa tähän asti tehdyissä laskelmissa oletetaan tietääkseni, että eläkevarat säilyvät pitkällä aikavälillä vähintään nykyisen kokoisina esimerkiksi suhteessa kansantalouden palkkasummaan tai bkt:hen. Toisin sanoen eläkerahastoja ei käytettäisikään eläkkeiden maksuun.

Eläkejärjestelmä ei siis ole kriisissä, vaikka muu talous olisikin. Olisi kummallista, jos kriisiytyvää taloutta suojeltaisiin leikkamalla sitä ainoaa budjettierää joka ei ole vaarassa.

Vielä suurempaa hämmennystä herättää viimeisimmän eläkeratkaisun taustalta löytyvä ajatus siitä, että sopimuksella tehty eläkeiän korotus näkyisi edes kutakuinkin sellaisenaan eläköitymisiässä. Kuulostaa melkein siltä, etteivät elinkeinoelämän neuvottelijat lainkaan ymmärrä, että eläkeikä ja reaalinen eläkeikä ovat kaksi eri asiaa.

Aivan, suurin osa suomalaisista eläköityy tai on eläköitymättä riippumatta siitä, mitä eläkkeestä on lakiin kirjoitettu. Reaalista eläkeikää ei jostain syystä ole haluttu tutkia, mutta onneksemme Eläketurvakeskus on julkaissut aiheesta muistion vuonna 2010. Kyseisen dokumentin aineistot on kerätty ennen vuotta 2005, jolloin virallinen eläkikä oli 65 vuotta.

Eläketurvakeskus osaakin sanoa, että keskimääräinen eläkkeellesiirtymisiän odote on 60,5 vuotta, siis huomattavasti nykyistä tai vanhaa eläkeikää aiemmin. On korostettava, että keskimääräinen tarkoittaa sitä, että noin puolet suomalaisista jäävät eläkkeelle jo ennen kuin täyttävät 60 ja puoli. Vielä rajummaksi tilasto menee, kun tarkastelemme alakohtaisia tilastoja suorittavan työn aloilta. Siivoojilla keskimääräinen eläkikä on 48 vuotta ja tarjoilijoilla luku on 51.

On vaikea kuvitella, että vanhuuseläkeiän sopimuksiin perustuva nostaminen johtaisi mihinkään muuhun, kuin siihen, että yhä useampi jää vanhuuseläkkeen sijasta työkyvyttömyys- tai sairauseläkkeelle.

Olisikin perusteltua alentaa eläkeikää, eikä suinkaan korottaa sitä. Olen avoin reaalisen eläkeiän nostamiselle, sillä se tarkoittaisi työelämän inhimillistämistä ja työtaakan vähentämistä, jotta ihmiset jaksaisivat ehjinä edes siihen nykyiseen eläkeikään. Nyt kun kuitenkin reaalinen eläkeikä on selvästi virallista alhaisempi, ei ole lainkaan kohtuutonta alentaa virallista eläkeikää reaalista eläkeikää vastaavaksi, jotta valtaosa suomalaisista voisi lopettaa paperisodan ja siirtyä suoraan kunnolliselle eläkkeelle.

Ammattiliittojen on hyvä myös huomata, että tulonjaon lisäksi kannattaisi alkaa puhumaan työnjaosta. Jos elämme Suomessa, jossa toiset eivät selviä työurastaan työn raskauden ja kiireiden takia ja samalla toisaalla kärsitään massatyöttömyydestä, on jossain mennyt jotain pieleen. Samaten jos toisille tuputetaan ylitöitä vasten työntekijän tahtoa ja toisalla työttömiä pakotetaan palkattomiin töihin vastikkeellisen sosiaaliturvan nimissä, niin aika paljonkin on mennyt pieleen.

Ehdotankin, että ensi neuvotteluissa puhutaan eläkeiän alentamisesta 60,5 vuoteen.

Paluu 30-luvulle

Nyt kun meitä suomalaisia on peloteltu kestävyysvajeella ja velkakriisillä jonkin aikaa, on hyvä hetki hengähtää, ja pohtia mitä velkakriisi oikein Suomelle tarkoittaa. Käytännön tasollahan velkakriisistä puhutaan kansakunnan yhteisenä uhkana, jonka edessä kaikkien pitäisi unohtaa omat henkilökohtaiset edut. Viimeksi tämä retoriikka ruumiillistui Jutta Urpilaisen ulostulossa, jossa hän uhkaili työmarkkinajärjestöjä, jos ne eivät kanna ”yhteistä vastuuta”.

Velkakriisi on nykyiselle hallitukselle samanlainen mörkö, kuin Neuvostoliitto 30-luvun valkoiselle vallalle. Se on uhka, joka oikeuttaa käytännössä kaiken, ja jonka edessä kaikkien pitää unohtaa demokratia ja työväenliike. Urpilaisenkin ulostulossa möröllä uhkailtiin suoraan ammattiyhdistysliikettä.

Tämä vertaus on tietyssä mielessä hieman epäreilu, sillä ainakin Neuvostoliitto oli oikeasti olemassa.

Mitä ne roomalaiset ovat koskaan meille tehneet?

Päällisin puolin käsiteltynä velkakriisi vaikuttaa ihan oikealta asialta. Netistä löytyy palvelu nimeltä ”velkakello”, joka osoittaa valtionvelan olevan jo yli 80 miljardia. Yhden kansalaisen osuuskin valtionvelasta on kellon mukaan 16 000 euroa. Nämä ovat isoja lukuja!

Tällainen retoriikka kuitenkin unohtaa, että kutakuinkin kaikki luvut valtiontaloudessa ovat suuria. Myös ne saatavat.

Valtionvelka ei ole yksityishenkilön velan tavoin yksinkertainen asia. Siihen liittyy monenlaisia velan muotoja, monenlaisten julkisyhteisöjen saatavia ja paljon tulkintaa. Alla on lyhyt asiantuntijaesitelmä valtionvelasta, mutta asian yksinkertaistaen, Suomella ei ole nettovelkaa, vaan nettosaatavia.

Eli hetkinen, avataanpas tätä hieman. Suomella on velkaongelma, mutta vain jos unohdamme suhteuttaa velan taloutemme suuruuteen, jos emme suhteuta velkaamme maailman yleiseen velkatasoon, jos unohdamme kokonaan velkasaatavat ja jos emme laske eläkerahastoja osaksi kestävyysvajelaskelmia. Erityisesti tämä viimeinen hämmästyttää, sillä juuri eläkerahastojen luulisi olevan keskeisessä asemassa kestävyyttä laskettaessa.

Koko velkakriisi alkaa vaikuttaa joltain Monty Pythonin sketsiltä. Väite velkakriisistä pitää paikkansa vain, jos unohdamme valtavan määrän keskeistä faktatietoa.

Mutta miksi?

Syy tällaiselle ideologiselle rakennelmalle on tietysti ilmiselvä. Jos kansa pitää saada hyväksymään ilmiselviä oikeuksien ja etuuksien vähennyksiä, pitää kansa saada ensin vakuuttuneeksi kansallisesta kriisistä. Koska Suomi ei voi uskottavasti peloitella Venäjän peikolla tai terrorismilla, maamme oikeisto voi ainostaan selitellä velan suurta määrää, ja toivoa, että kansa uskoo kaiken.

Tietysti, jos hetkeksi sivuutamme eläkerahastojen velkasaatavat, velan suhteuttamisen bruttokansantuotteeseen jne. huomio Suomen valtion monen kymmenen miljardin suuruisesta bruttovelasta pitää teknisesti paikkansa. Kuitenkin väite siitä, että Suomessa on velkaongelma, on likainen valhe, ja tämän väitteen levittelijät valtionvarainministeriössä ja hallituksessa ovat likaisia valehtelijoita.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että valtionvarainministeriö ei rehellisesti tiedä valtiontalouden rakenteesta kovin paljoa, mutta se ei välttämättä ole lainkaan parempi vaihtoehto heidän kannaltaan.

Seuraavan kerran kun teille puhutaan Suomen velkakriisistä, kysykää onko velkakriisin käsitteeseen sisällytetty velkasaatavat, vai moralisoiko kriisivouhottaja vain bruttovelkaa. Kysykää myös velan määrää suhteessa bruttokansantuotteeseen, tämän luvun määrää suhteutettuna Euroopan maiden velkoihin, tai mikä vielä parempaa, kysykää kuinka suuri Suomen julkistalouden nettovelka on verrattuna Euroopan maiden vastaaviin.

Väite velkakriisistä on täynnä aukkoja, ja on käytännön ihme, ettei se ole argumenttina uponnut jo aikoja sitten. Todennäköisesti ainoa syy, minkä takia nämä puheet otetaan vakavissaan on se, että niiden taakse on saatu valtionvarainministeriö.

Mikä ihmeen kestävyysvaje?

Hallituksen budjettiriihi on tänä vuonna toiminut vähemmän budjettiriihenä, ja enemmän uuden markkinointitermin lanseeraustilaisuutena. Kaikki haluavat puhua kestävyysvajeesta ja kaikki haluavat tietää mitä se on. Urpilainen ja Katainen kertovat huolestuneille kansalaisille kestävyysvajeen uhasta, samalla kun televisiossa ollaan samaa mieltä siitä, että kestävyysvaje on saatava selätettyä. Onhan se tietysti pelottavan kuuloinen sana, sillä eihän kukaan halua vajetta kestävyyteensä!

Onneksi Yle ennättää hätiin, ja selvittää pienelle ihmiselle, että mitä kestävyysvaje tarkoittaa:

Julkisen talouden kestävyysvajeella tarkoitetaan sitä, paljonko veroja tulisi nostaa tai menoja alentaa, jotta julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.

Tämä tietysti jättää auki sen, että mitä kukakin tarkoittaa pitkän aikavälin kestävällä pohjalla. Kokoomuslaiselle se on tietysti sijoittajien mielistelyä, vihreille kevyttä päästöveroa ja koko hallitukselle Troikan leikkauspolitiikan uskollista seuraamista. Suomeksi sanottuna kestävä pohja ja sitä kautta kestävyysvaje tarkoittaa sitä, mikä ikinä sopiikaan lausujan poliittiseen agendaan.

Kuntauudistusta, työuria sekä uusia paketteja

Hallitus on omien sanojensa mukaan lähtenyt purkamaan kestävyysvajetta rakenneuudistuksella, joka pidentää työuria, keventää kuntien taakkaa ja tukee Suomen taloutta. Sama asia suomeksi ilmaistuna olisi sitä, että hallituksen eurooppalaisten esimiesten asettamaa politiikkaa toteutetaan keskittämällä valtaa, siirtämällä menoja julkiselta sektorilta kansalaisille sekä antamalla valtavia tulonsiirtoja kansainväliselle talouseliitille.

Kuntauudistus tuotiin esille budjettiriihessä, kun hallitus puhui kuntien tehtävien karsimisesta. Nämä tehtävien karsimiset eivät kuitenkaan ole mikään altruistinen talkoohengen osoitus. Kunnallisten palveluiden lakivelvoitteen vähentäminen tulee tietysti näkymään konkreettisten palveluiden vähenemisenä. Tätä kautta säästäminen lähipalveluista on suora tulonsiirto köyhiltä eliitille. Se tekee kuntien palvelukustannuksista asukkaiden matkustus, asumis ja palveluiden käyttökuluja.

Troikan politiikkaa vetämä sixpack on mielenkiintoinen valinta myös työurakeskustelun aloittajaksi. Samalla kun kansalaisia vakuutellaan Suomen työpulasta ja ahkeramman työnteon tarpeesta, hallitus itse tekee valtavia säästöjä irtisanomalla ihmisiä, ja toisaalta se katselee sivusta, kun valtionyhtiöt irtisanovat historiallisia määriä työntekijöitä. Onko meidän muka tarkoitus ottaa näin ristiriitaista viestiä vakavissamme?

Mielenkiintoista on myös se, kuinka eteläisen euroopan kuritoimet häpeään laittava lahtaus… anteeksi, leikkauslista, esitetään meille jonkinlaisena talouden ”pakettina”, jota valtio tarjoaa taloudelle. Kreikkaan lähteneet kriisipaketit olivat paketteja, koska niissä annettiin jotain. Suomalainen eurokuri on kuitenkin ottamista, enemmän kuin antamista, ja mitkään pakettien myöntämiset eivät sovi sitä kuvaamaan.

Rakenneuudistuksen ideologia

Jo lähtökohtaiselta ajattelultaan kestävyysvajetta paikkaamaan tarkoitettu rakenneuudistus on demokratian vastainen. Taustalta löytyy ns. systeemiajattelua, eli uskomista siihen, että jokin rakenne tai järjestelmä itsessään tuottaa hyviä tuloksia, ehkä jopa kokonaan ilman järjestelmässä toimivia ihmisiä. Ajattelun vastakohta on poliittinen ajattelu, jossa järjestelmän ja rakenteen ainoa rooli on taata alusta reilulle ja toimivalle päätöksenteolle, jonka laatu määräytyy poliittisen ideologian mukaan.

Näin auki kirjoitettuna systeemiajattelu, jota rakenneuudistus edustaa, on luonnollisesti teknokraattista, naiivia ja jopa lapsellista. Budjettiriihi ei kuitenkaan tarjoa meille mitään muutosta poliittiseen ilmapiiriin, joka on vaihtoehdottomampi kuin venäläinen media. Meillä on hallitus, jonka oikeisto tarjoaa nuorten, työttömien ja vanhusten syyllistämistä, kurittamista ja uhkailua. Hallitusvasemmiston tehtävä on selittää nämä hyökkäykset välttämättömiksi, samalla puhuen hallitusta vastaan, ikään kuin se ei itse olisi allekirjoittamassa hallituksen päätöksiä. Ainoana vaihtoehtona tarjottu perussuomalaisten puolue tarjoaa ainoastaan vähemmän uskonnollista Euroopan Unionin jäsenyyttä, sekä kaikki troikan toimet ylittävää leikkauspolitiikkaa.

Kyllä, Suomi on vuosikymmeniä maailmaa jäljessä, kun puhutaan julkisen sektorin rakenteesta. Tästä huolimatta, rakennemuutosten laatu  ja merkitys tulevat jäämään olemattomiksi, jos ideologiaksi jätetään kokoomuslainen äärikapitalismi.

Vaihtoehdot konsensuksen ulkopuolella

Aikoinaan Lex Soininvaara, ja myöhemmin pienemmät karenssit ja velvoitteet, asettivat nuoret työ- ja opiskeluvelvoitteen alaiseksi. Tähän vastineena esitettävä työnantajien työllistämisevelvollisuus ei ole radikaali tai kohtuuton vaatimus. Sen sijaan yhä uudet veronalennukset ja palkankorotukset maamme rikkaille, ovat tilanteen huomioon ottaen käsittämätön ratkaisu.

Yhtäläisesti maltillinen vaatimus on perustuslain uudelleenkirjoittaminen siten, että se takaa kuntien itsemääräämisoikeuden, lähidemokratian ja lähipalvelut.

Myös itsenäisyys ja itsenäinen päätöksenteko on taattava irtautumalla eurooppalaisesta eliitistä. Tämä tarkoittaa luonnollisesti Euroopan Unionista eroamista, mutta myös itsenäisyyttä eurooppalaisesta suurtaloudesta, joka saavutetaan itsenäisellä ja julkisella keskuspankilla.

Kävin myös itse tänä aamuna kertomassa, että hallituksen budjettiehdotukset eivät saa minulta konsensusta, ja että vastineeksi leikkauslistoista Kommunistinen Nuorisoliitto tarjoaa ainoastaan luokkataistelua. Hallitus puhuu vastuusta, joten puhutaan vastuusta. Vastuu vaatii paitsi vastuuta päätöksistä, myös kykyä tehdä niitä päätöksiä. Vastuullinen hallitus olisi itsenäisen tasavallan hallitus, sekä itsenäisten ratkaisujen hallitus. Tätä kautta Suomessa hallitseva troikan nukkehallitus ei ole ”vaikutuskanava”, kuten jotkin naiivimmat vasemmistolaiset sanovat. Suomen hallitus on vaihtoehdottomuuden, kurjistamisen ja keskusvallan hallitus, ja sellaisena se ansaitsee ainoastaan vastustusta.