Työn kultti

Jos Suomen politiikan valtavirta sisältää jonkun mielettömän kultin, niin se on työn kultti. Harva se päivä kuulee tokaisuja, kuten ”julkisella sektorilla tarvitaan lisää työtä”, ”Suomi tarvitsee lisää työtä/työntekijöitä”, tai: ”Kreikka on kriisissä koska siellä ei tehdä työtä!” Kaikki ovat haudanvakavissaan ”protestanttisen työmoraalin” kanssa, ja laiskuus on suurin herja mistä voi ihmistä syyttää.

Etenkin täällä länsimaissa työhön ja ahkeruuteen suhtaudutaan uskonnollisella vakaumuksella. Jotkut väittävät ihan tosissaan elävänsä työntekoa varten, ja pahimpien työtä palvovien puheissa työ on jokin epämiellyttävä katumusharjoitus jota hyveelliset ihmiset harjoittavat.


Katsokaa tuota hyveen määrää!

Yhteiskunta ei kuitenkaan ole työtä varten. Niin epähyveellisiä kuin lomat ja vapaa-aika ovatkin, juuri niiden korkea määrä on se syy, minkä takia suuri osa meistä töitä ylipäätään tekee. Yksinkertainen logiikka tuntuisi sanelevan, että yhteiskunnan menestys mitataan joutilaisuuden määrässä.

Joutilaisuudesta on myös monia hyötyjä, joita kävin jo läpi, kun käsittelin kuuden tunnin työpäivää. Mielenterveys paranee, stressi vähenee, perhesuhteet parantuvat ja fyysinen terveyskin paranee. Ihmisille jää aikaa kulttuurin harjoittamiseen (kansallisen korkeakulttuurin luomiseen), ja kansantaloudellisestikin vähempi työmäärä henkeä kohden takaa vaurauden tasaisemman jakaantumisen.

Moni vanhoillinen älähtää tässä vaiheessa: ”Mutta entäs kansanatalous? Vain raskas työnteko mahdollistaa edes sen pienen joutilaisuuden jota meillä on! Vapaa-aika pitää ansaita!”

Nykyaikaisen ideologian mukaan voisi helposti luulla noin, mutta tilastot sanovat muuta. Esim. kun Euroopan maat laitetaan järjestykseen henkeä kohden tehtyjen työtuntien mukaisesti, tulokset ovat mielenkiintoisia. Kovimmat työntekijät eivät suinkaan ole rikkaita. Oikeastaan, työn määrän ja vaurauden välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Eniten työtä paiskovien maiden kärjessä keikailevat rutiköyhät maat, tai sitten rikkaat maat, joissa on valtavat tuloerot. Hyvinvointivaltiot, eli rikkaat maat, joiden tulot ovat tasaisesti jakaantuneet, tekevät selvästi vähiten töitä.

On siis päivän selvää, että työn määrällä ei kukaan ole rikastunut. Samasta tilastosta selviää kuitenkin, että työn tehokkuutta vertailtaessa rikkaiden maiden työtunnit ovat selvästi tehokkaampia kuin muiden maiden. Tällä on vähemmän tekemistä työpaikalla laiskottelun kanssa, ja enemmän tekemistä sen kanssa, että vain rikkaissa maissa on varaa hankkia työpaikoille uusimmat tietokoneet, tehdaskoneet, työkalut ja asiantuntijat. Rikkaus syntyy siis siitä, että se pieni työmäärä jota tehdään, saadaan tehokkaaksi investoimalla tehokkaisiin koneisiin.

Suomalaisten bussikuskien työtunnit ovat tehokkaampia kuin Intiassa. Tämä ei johdu siitä, että Intiassa ollaan laiskoja, vaan siitä, että Intian yhteiskunta ei kustanna laadukkaita teitä, uusimpia busseja ja siellä ei myöskään ole yhtä kalliilla koulutettuja julkisen liikenteen asiantuntijoita.

Juuri tästä syystä rikkaat suosivat työn kulttia. On helpompaa lisätä oman yrityksen tuottavuutta käskemällä työntekijöitä paiskimaan töitä kovemmin, kuin että tuhlaisi valtavat määrät rahaa kalliisiin investointeihin. Yrityksillä ja niiden omistajilla ei ole mitään halua osallistua maan yhteiseen rakentamiseen, vaan sen sijaan he käskevät meitä suhtautumaan ”rakentavasti” työntekoon.

Meillä ei kuitenkaan ole mitään tarvetta paiskia töitä lujaa. Siitä ei oikeastaan olisi edes mitään hyötyä, sillä kuten todettua, vauraus syntyy yhteiskunnan yhteisistä investoinneista ja hyvästä organisaatiosta. Sen sijaan meidän täytyy karistaa harteiltamme tämä kivikautinen työn kultti, ja rakentaa yhteiskunta, jossa voisimme keskittyä omaan parempaan elämäämme. Tämä tarkoittaa kuuden tunnin työpäivää, pidempiä lomia, liberaalimpaa työmoraalia, ja ennen kaikkea sitä, että laitamme rikkaat osallistumaan yhteisiin talkoisiin. Ongelma nimittäin piilee siinä, että näin yhteisten investointien näkökulmasta rikkaisiin laitettu raha on tuhlattua rahaa.

Suomi ei tarvitse yrittäjiä

Viimeaikoina on taas saanut kuulla kuinka Suomi tarvitsee yrittäjiä. Budjettiriihen yhteydessä keskustan Juha Sipilä vaati tukea yrittäjyyteen, ja Ilkassa vihreiden Panu Laturi sanoi, että Suomi tarvitsee innovaatioita, yrittäjyyttä ja ahkeruutta. Virsi on kuitenkin muualtakin tuttu, sillä jokainen eduskuntapuolue tuntuu olevan lääpällään yrittäjyyteen. Ongelma vain syntyy siitä, että yrittäjyydellä, ahkeruudella ja innovaatioilla ei ole mitään tekemistä taloudellisen hyvinvoinnin kanssa. Suomi ei tarvitse yrittäjiä.

Yrittäjyys ei synnytä rikkautta. Maailman rikkaimmat maat kuuluvat myös vähiten yrittäviin. Vähiten yrittävien maiden listalta löytyi vuonna 2010 sellaisia ”köyhyyden pesäkkeitä”, kuten Tanska, Belgia tai Japani. Eniten yrittäviä taas olivat Bolivia, Ghana, Uganda ja Zambia. Jos tästä tilastosta pitäisi päätellä yrittäjyyden vaikutuksia, niin näyttäisi suorastaan siltä, että yrittäjyys luo köyhyyttä.

Tosiasiassa asia on hieman monimutkaisempi. Korkea yrittäjyys ei ole syy, vaan seuraus. Taloudet eivät muokkaudu sen mukaan miten ihmiset alkavat yrittäjiksi, vaan ihmiset alkavat yrittäjiksi sen mukaan miten talous on muokkautunut. Tämän valossa korkea yrittäjyysaste on merkki ihmisten epätoivosta.* Kehitysmaissa taloudet ovat niin huonolla tolalla, että ihmisten on pakko alkaa yrittäjiksi elannon toivossa. Meillä länsimaissa taas taloudella menee hyvin, joten yrittäjyys on jäänyt muutaman rohkean visionäärin harrastukseksi.

Yrittäjyys ei myöskään luo työpaikkoja. On työntekijöiden kannalta yhdentekevää onko maassa yksi tuhannen työntekijän yritys vai viisi kahdensadan työntekijän yritystä. Yrittäjien ja yritysten määrällä ei siis ole mitään tekemistä vaurauden kanssa, eikä työpaikkojen määrän kanssa. Työpaikkojen määrää säätelee koko yhteiskunnan kollektiivinen organisoituminen järkeväksi talousalueeksi. Yritykset eivät pärjää ilman hyvin huollettua julkista puolta, niin kuin he eivät pärjää ilman maksukykyisiä asiakkaitakaan. (Jonka takia kansalaisten maksukyvyn ja lähipalvelujen alasajo on taloudellinen itsemurha.)

Minulla ei ole mitään yrittäjiä vastaan, enkä minä yritä sanoa, että yrittäjät olisivat jotenkin huono juttu. On kuitenkin väärin luulla, että yrittäjyys, ahkeruus ja innovaatio olisivat vaurauden moottoreita. Jos ahkeruus, innovaatio ja yrittäjyys olisivat vaurauden kannalta oleellisia, Bangladesh pyörittäisi maailmantaloutta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä vauraus luodaan hyvällä organisaatiolla, sekä terveellä talouslainsäädännöllä. Muistakaa siis tämä seuraavan kerran kun joku eduskuntapoliitikko tulee selittämään yrittämisen tärkeydestä.

 

* Ha-Joon Chang, 23 Things they don’t tell you about capitalism (ISBN-10 : 1608191664)