Poliitikot ovat hylkiöitä syystäkin

Pia Kauma kirjoittaa blogissaan politiikan asemasta kulttuuristamme. Kirjoitus otsikolla ”Poliitikot, nuo aikamme hylkiöt” huomauttaa, sinänsä täysin perustellusti, kuinka Yhdysvaltain ja Suomen äänestysprosentit ovat naurettavan alhaiset. Blogikirjoitus jatkaa kuvailemalla niitä lukemattomia tapoja, joilla suomalaiset osoittavat epäluottamustaan poliitikkoja ja politiikkaa kohtaan. Kuten valtapuolueen poliitikolta ehkä pystyi odottamaankin, syyllinen ei kirjoituksen perusteella ole maamme kelvoton politiikka ja hyvä-veli-verkostoitunut poliittinen eliitti, vaan äänestäjä. Kauman mukaan suomalainen äänestäjä on mukavuuteen tottunut nössö, joka ei osaa arvostaa demokratian merkitystä ja poliitikoiden asemaa.

Ongelman henkilöiminen Kaumaan on kuitenkin hieman epäreilua. Vaalit ylipäätään ovat Suomessa pullollaan poliitikoita, jotka positiivista asennetta ja intoa ähkyen kannustavat kansalaisia äänestämään. Äänestämistä perustellaan ”vaikuttamisella”, vapaudella ja monilla muilla mukavan kuuloisilla asioilla. Moni onnistuukin pitämään vaalihypetyksensä asiallisen puheen rajoissa, mutta aina taustalta pilkistää Kauman kirjoituksesta tuttu ruma maailmankuva: vika on äänestäjien äänestyskäyttäytymisessä, eikä suinkaan poliitikoissa itsessään.

Ajattelu on tuttua Euroopan vanhoista monarkioista, joissa vallanpitäjien valtaa perusteltiin ”jumalallisella oikeudella.” Kunkinkaan tehtävä kun ei ollut miellyttää kansalaisia, vaan oli kansalaisten tehtävä tulla sinuiksi kuningasvallan kanssa tavalla tai toisella. Nykyisissä länsimaissa on tietenkin edistytty näin räikeästä ajattelusta paljonkin, mutta peruskaava ei ole muuttunut. Liian monen poliitikon mielestä äänestäjä tehtävä on tulla sinuiksi tarjottujen vaihtoehtojen kanssa. Tällaisessa ajattelussa ääniä ei tarvitse ansaita, vaan äänestäminen on käyttäytymisenä eräänkaltainen itseisarvo.

Nukkuvien äänestäjien poliittista innottomuutta ei selitä niinkään laiskuus ja kiittämättömyys, vaan se, että yksikään suomalainen poliitikko ei herätä nukkuvassa äänestäjässä edes sen vertaa intohimoa, että hänen puolestaan kannattaisi vaivautua äänestyspaikalle. Siinä missä ilmiötä selittävät osin myös suomalaisen kulttuurin kummalliset tabut ja ideologiat, paljon asiaa selittää myös se, että suomalaiset poliitikot tekevät tahallisesti itsestään epäluotettavia pintaliitäjiä. Eduskunnassa ei ole sellaista puoluetta, joka ei olisi kääntänyt takkiaan jonkin keskeisen aiheen tiimoilta, tai joka ei olisi toiminut täysin ohjelmansa vastaisesti. Vaalien alla annetaan mielettömän yksinkertaisia selityksiä Suomen ongelmille, joihin sitten tarjotaan sitäkin yksinkertaisempia ratkaisuja. Jos poliitikkojen viesti on luokkaa: ”äänestämällä oikein ongelmat voidaan ratkaista”, niin äänestäjät täysin oikeutetusti epäilevät poliitikkoa kevytmieliseksi hihhuliksi. Jos en tuntisi omaa puoluettani ja sen tekoja, en varmasti äänestäisi itsekään.

Kun puhuin tähän tyyliin muuan vaalipaneelissa, muuan toinen panelisti syytti minua ”itsemme ruoskimisesta.” Hän tarkoitti ”meillä” tietysti poliitikkoja jonkinlaisena identiteettinä, joka on huolestuttavaa sinänsä. Vaan eikö siinä ole tiettyä pointtia? Olenko minä eduskuntavaaliehdokkaana jotenkin ristiriitainen tässä aiheessa?

En ainakaan omasta mielestäni. Tarkoitukseni ei ole tuomita politiikkaa tai poliitikkoja jotenkin lähtökohtaisesti huonoksi. Tämä virhe tehdään Suomessa ehkä liian usein. En myöskään ole sitä mieltä, että äänestämättä jättäminen olisi lähtökohtaisesti hyvä asia, tai äänestäminen lähtökohtaisesti huono asia. Se kuitenkin haittaa, että politiikka mitätöidään jonkinlaiseksi identiteettikisaksi, jossa äänestäminen on lähtökohta, ja ainoa kyseenalainen asia on puolue jolle ääni annetaan.

Äänestäminen ei ole lähtökohta, josta poikkeaminen pitäisi selittää jollain erillisellä ilmiöllä. Päinvastoin! Ihmisen DNA:han ei ole koodattu äänestämistä, ja siten äänestämättä jättäminen on ihmiselle täysin luonnollista. Haluaisinkin nähdä poliittisen kulttuurin, jossa poliitikolla on aatteita ja tekoja jotka innostavat ihmisiä järjestäytymään. Tällaisessa kulttuurissa äänestäminen ei ehkä ole luonnollista, mutta ihmiset äänestäisivät silti, koska kokevat jonkin asian itselleen tärkeäksi. Tätä järjestäytymistä ei vaadittaisi jonkinlaisena yhteiskunnan ylläpitämisen rituaalina, vaan kunkin poliitikon tulisi ansaita saamansa tuki äänestäjiensä puolustamisella.

Äänestäminen itsessään ei tietenkään ratkaise kovin paljoa, ja tällainen poliittisen kulttuurin eheytys onkin vain osa isompaa parannusta jota Suomi tarvitsisi kipeästi. Vika ei ole nukkuvissa äänestäjissä, jotka jotenkin poikkeaisivat odotetusta muotista. Vika on vallitsevassa politiikassa, joka itse ei kykene täyttämään velvollisuuksiaan.

Iisit vaalit

Näin vaalien välissä ehdokkaatkin voivat kirjoitella äänestämisestä ja vaalikäyttäytymisestä ilman, että se vaikuttaa ilmiselvältä äänten kalastelulta, joten tilaisuus pitää käyttää hyväkseen.

Eurovaalien alla äänestäminen nousi keskustelun aiheeksi, ja hieman syystäkin, sillä eurovaaleissa on perinteisesti ollut häikäisevän pieni äänestysprosentti. Näissä eurovaaleissa äänestysprosentti jäi tasolle 40,9%, joka asettaa jo Suomen meppien legitimiteetin kyseenalaiseksi.

Vaalien alla koin ehdokkaanakin äänestyskeskustelun hieman etäiseksi. Toisella puolella keskustelua oli politiikan harjoittajien ja harrastajien valtavirta, jotka hehkuttavat äänestämisen tärkeyttä, kannustavat ”käyttämään valtaa” ja pelottelevat dystooppisilla tulevaisuuksilla jos et äänestä. Toisella puolella kirjoittelevat ne äänestämättä jättävät, jotka jättäytyvät ulos aatteellisista syistä, oli se aate sitten mikä hyvänsä. Jälkimmäiset huomauttavat systeemin mädänneisyyden, poliitikkojen korruptoituneisuuden ja retoriikasta on havaittavissa aika ajoin myös kokonaan anti-poliittista retoriikkaa.

Viestini on yksinkertainen:

Tsiisus! Antakaa mun olla!

Joo joo, ei äänestäminen tuo vallankumousta, mutta ei kyllä äänestämättä jättäminenkään. Eurovaaleissa yli puolet äänioikeutetuista jätti äänestämättä, mutta Suomi ei ole siitä huolimatta jotenkin kaksi kertaa lähempänä vallankumousta kuin vaikkapa Uruguay. Puolet suomalaisista eivät tosiaankaan antaneet ääntänsä yhdellekään poliitikolle, mutta eipä se ole estänyt meppejä esiintymästä koko Suomen edustajina.

Ja jos siellä toisella laidalla huudellaan sitä kuinka äänestäminen ratkaisee kaiken syövästä ahneuteen, niin se nyt vain kuulostaa epärealistiselta. Suomessa päätöksiä tehdään virkamiehistöllä, yhtiöissä, yhdistyksissä ja osin myös ulkomailla, joten jos kaiken tämän ja siihen liittyvän byrokratian keskeltä nostaa juuri äänestämisen sinä kaiken ratkaisevana tekijänä, niin sitä on vaikea uskoa. Ovatko vaalit poliittisen toiminnan muoto? Kyllä ovat, mutta eivät se tärkein tai kaikissa asioissa edes tärkeä toiminnan muoto.

Puhun tässä lopussa marxilaista jargonia sen verran, että huomautan parlamentarismin olevan hieman monimutkaisempi käsite kuin mitä usein luullaan. Parlamentarismi ei ole vaaleihin tai eduskuntatyöhön osallistumista sinänsä, vaan se on nimensä mukaisesti ”ismi”, joka keskittyy vaaleihin toiminnan keskeisenä määrittäjänä. Yleensä se on vaaleista vouhottamista ja sen unohtamista, että politiikka tapahtuu koko ajan ja usein muissa muodoissa kuin vaaleissa, mutta näemmä voi myös harjoittaa ”käänteistä parlamentarismia”, jossa oman identiteetin ja toiminnan keskiön muodostaa äänestämättä jättäminen.

Ehkä tämänkertaisen purkautumisen keskeisin anti on se, että vaalit ja äänestämisen voisi ottaa iisimmin riippumatta siitä, että osallistuuko niihin vaiko ei. Olkaa ylpeitä itsestänne, te iisit ihmiset.

 

 

Vaalit ja äänestäminen

Presidentinvaalien aikana suomalaiset olivat jälleen kerran valmiita julistamaan äänestämisen periaatteet yksinkertaisiksi. Osa kansasta julisti äänestämättä jättämisen vähintäänkin tyhmäksi vedoksi, ja heistä äärimmäisimmät olivat jo tekemässä äänestämisestä kansalaisvelvollisuutta. Toisessa leirissä puolestaan osattiin kertoa, ettei äänestämisellä tai politiikalla saada mitään aikaan. En tietenkään väitä, että nämä olisivat ainoat näkemykset suomessa. Nämä ovat kuitenkin ne äänekkäimmät ja äärimmäisimmät, ja sen takia käytän niitä esimerkkeinä huomauttaessani äänestyskäyttäytymisen olevan paljon monimutkaisempi aihe.

Periaatteellinen äänestäminen

Äänestämisen puolestapuhujat usein väittävät, että äänen tuomaa valtaa on järjetöntä heittää hukkaan nukkumalla vaaleissa, ja jos näin tekee, voi syyttää vain itseään huonosta vaalituloksesta. Nämä ovat niitä samoja argumentteja, joiden mukaan kenelläkään vaaleissa nukkuneella ei ole oikeutta valittaa päivän politiikasta. Tällaisessa logiikassa on kuitenkin muutama ongelmakohta.

Annettu ääni ei ole vain mikä tahansa vaikutuskeino. Kun vaalit ovat ohi, ehdokkaiden saamia ääniä tulkitaan annettuna ”mandaattina” edustaa kansaa. Periaatteessa tämä tarkoittaa sitä, että julkisuudessa jokainen ääni otetaan erään kaltaisena virallisena lausuntona siitä, että äänestäjä haluaa kyseisen ehdokkaan edustavan äänestäjää. Kun tämä ymmärretään, on huomattavasti helpompaa hyväksyä äänestämättä jättäminen. Ihminen, joka ei koe yhtäkään ehdokasta mandaattinsa arvoiseksi, toimii demokratian periaatteiden mukaan oikein jättäessään äänensä antamatta.

Toinen tapa lähestyä mandaatti-argumenttia on huomauttaa, että koko demokratian idea on laittaa ehdokkaat asemaan, jossa heidän on ansaittava paikkansa teoillaan ja kannanotoillaan. Olisi mielenkiintoinen filosofinen kysymys pohtia, kuinka paljon kyse on ansaitsemisesta, jos äänet on saatu ihan vain äänestämisen itsensä takia. Vaikka jonkun toisen äänestämiselle on aina vaihtoehtona oma ehdokkuus, en tue ajatusta yhteiskunnasta, jossa poliittista tukea pitää antaa ihan vain periaatteesta.

Äänestämättä jättämisen ”tyhmyyden” voi tämän lisäksi kyseenalaistaa ehdokkaiden samankaltaisuuden näkökulmasta. Konkreettisin esimerkki tästä nähtiin presidentinvaalien toisella kierroksella, jossa meidän piti valita ulkopoliittiseen virkaan ehdokas kahdesta EU-myötäilijästä ja NATO:n salarakkaasta. Siinä missä pienempiä vivahde-eroja ehdokkaiden välille saatiin toisella kierroksella, oli samankaltaisuutta tarpeeksi kyseenalaistamaan äänestämisen mielekkyys kenen tahansa NATO- ja EU-vastaisen äänestäjän kohdalla. Ehdokkaiden samankaltaisuutta nähdään myös monessa kunnassa kunnallisvaalien aikaan, ja usein eduskuntavaalien aikana, joskin ehdokkaiden suuren määrän takia ilmiö on kyseisissä vaaleissa pienempää.

Äänestämättä jättäminen

Jos äänestäminen periaatteen vuoksi on hataralla pohjalla, niin sitä on periaatteellinen politiikasta jättäytyminenkin. Esimerkiksi ne väitteet, joiden mukaan politiikalla ei saada mitään aikaan, perustuvat täysin vääriin käsityksiin siitä, mistä äänestyksissä ja politiikassa on oikein kyse. Demokratia ei ole sitä, että kerran neljässä vuodessa saadaan vaikuttaa eduskunnan koostumukseen, vaan demokratia on jatkuva prosessi. Tämä prosessi on sitä, että erilaiset ehdokkaat organisoituvat antaakseen yhteiskunnan toiminnalle ehdotuksia, ja keräävät näille ehdotuksille kansan tukea median avulla, mielenosoituksin, konkreettisin teoin ja kannanotoin. Aina silloin tällöin erilaisten vaihtoehtojen keräämä kannatus tarkistetaan virallisesti vaalien avulla.

Tämän tiedon valossa tokaisut kuten: ”äänestämisellä ei voi saavuttaa mitään”, eivät ole niinkään vääriä, kuin ne ovat käsittämättömiä. Tietääkseni demokratiaa ei ole ikinä puolustettu sillä periaatteella, että äänestämisellä sinänsä saataisiin mitään aikaan. Se on vain tärkeä osa suurempaa prosessia, jossa osallistujilta odotetaan äänestämisen lisäksi muuta aktiivisuutta yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Toinen keskustelu, mitä epäpoliittiseksi itseään kutsuvien ihmisten kanssa saa usein käydä, koskee äänestämisen kannattavuutta nimenomaan suomen valtiollisessa järjestelmässä. Näissä keskusteluissa usein viitataan erilaisiin yksittäisiin käytäntöihin, kuten ääntenlaskutapaan tai äänestäjien suureen määrään. Tässä on kuitenkin jo kyse suomen valtiollisesta muodosta ja yhteiskunnan rakenteesta. Kyseessä on siis poliittinen keskustelu, ja tämä on jälleen yksi esimerkki siitä, miten politiikka käsitteenä voidaan helposti ymmärtää täysin väärin.

Usein koko politiittinen kenttä hylätään sen virheellisen ajatuksen valossa, että politiikassa olisi kyse joko osallistumisesta parlamentaarisiin ja byrokraattisiin koneistoihin, tai ei osallistumista ollenkaan. Itse vastustan edellämainittuja yhteiskunnallisia koneistoja, joissa vaikuttamiselta viedään kaikki terä tekemällä äänestyksistä maanlaajuisia ja yleisestä yhteiskunnallisesta elämästä keskusjohtoista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi jättäytyä politiikasta pois. Päinvastoin, sillä minulla on tämän arvon myötä selvä päämäärä, jota minun tulee ajaa parhaaksi näkemälläni tavalla.

Lopuksi

Jätin tässä tekstissä käsittelemättä monia tekijöitä, jotka tekevät äänestyskäyttäytymisestä liian monimutkaisen asian hätäisille tuomioille. Esimerkiksi taktisen äänestämisen ja protestiäänestämisen merkitykset demokratiassa ovat monimuotoiset, mutta jo käsitellyt asiat lienevät tarpeeksi muistuttamaan, että kyseessä on monimutkainen aihe. Tästä seuraa välttämättä myös se, että äänestämiseen suhtaudutaan monin eri tavoin, eikä pelkästään tässä tekstissä esiteltyjen stereotypioiden kautta.

Henkilökohtaisesti minä en kannata periaattellista äänestämistä, sen enempää kuin periaatteellista äänestämättä jättämistäkään. Minä kannatan kokonaisvaltaista vaikuttamista, johon kuuluu kaikkien kansalaisoikeuksien hyödyntäminen, ja poliittisen toiminnan harkittu suunnittelu. Joskus yksittäistä asiaa voi ajaa myös äänestämällä, ja joskus äänestäminen ei ole niin tärkeää. Käytännössä minulla on kuitenkin niin monta tärkeäksi koettua asiaa ja vaikutustapaa, että harvoin kohtaan vaaleja, joissa minulla ei olisi mitään voitettavaa.