Mitä kävi kesän mielenosoituksille?

Vuoden 2015 kesä on ollut Suomen mittakaavassa valtava mielenosoitusten ja joukkoliikkeiden kesä. Oikeiston vaalivoitto ja sitä seurannut epäinhimillinen leikkausohjelma aktivoi suomalaiset moniin valtaviin joukkoliikkeisiin. Itsekin olin Joukkovoiman mielenosoituksessa, jonne saapui arviosta riippuen 10000-15000 mielenosoittajaa, sekä Stop-mielenosoituksessa, jossa mielenosoittajia oli jopa 30 000.

Joukkovoiman mielenosoituksessa vannottiin koko leikkauspolitiikalle loppua, ja vaikka Stop-mielenosoituksessa AY-johtajat puhuivatkin ”pakkolain” vastustamisesta, koko homma oli lähtenyt liikkeelle leikkausten vastustamisesta ihan riippumatta siitä, ovatko ne kolmikantaisesti sovittuja vai eivät. Samanlaista tekemisen ja muutoksen asennetta oli muissakin mielenosoituksissa, mutta jotain on tapahtunut. Näin joulun lähestyessä joukkoliikkeiden kokouksissa käy yhä vähemmän väkeä, ja mielenosoituksetkin ovat pienentyneet.

Tavoitteiden saavuttamisesta ihmiskato ei ainakaan johdu. Leikkauspolitiikkan lieventämistä Sipilä ei ole edes harkinnut. Heikennykset palkansaajien asemaa kohtaan ovat viivästyneet, mutta toistaiseksi kysymys näyttää olevan lähinnä siitä suoritetaanko ne kolmikannalla vai hallituksen sanelemana. Suurin vaikutus kesän mielenosoituksilla on mahdollisesti ollut se, että ne ovat olleet osatekijänä demareiden kannatuksen valtavassa nousussa. Olisi todellinen sääli, jos kaikki leikkaustenvastaiset joukkoliikkeet olisivat lytistyneet osaksi sellaisen puolueen kampanjaa, jolla imagosta huolimatta on oma suuri leikkauslistansa.

Joukkoliikkeet eivät ole täydellisiä

Vaikka näen äärimmäisen tärkeänä joukkoliikkeisiin osallistumisen ja niiden rakentamisen, voin tavallaan ymmärtää barrikaadeilta kaikonneita. Suomen mielenosoitukset kärsivät kroonisesta rituaalinomaisuudesta. Monissa skeneissä mielenosoituksia järjestetään yksinomaan siitä syystä, että aktiivien mielestä niitä pitää järjestää. Olenpa ollut sellaisissakin kokouksissa, jossa on päätetty järjestää mielenosoitus, ja vasta sen jälkeen pohdittu tämän mielenosoitukset tavoitteita ja motiiveja.

Joten kyllä, jos tuntuu siltä, että mielenosoituksia on joka viikko, mutta vain murto-osalla on mitään mahdollisuuksia saada mitään aikaan, niin ei sellaisiin loputtomasti jaksa osallistua. Tästäkin huolimatta, ja ehkä jopa juuri tästä syystä, joukkoliikkeisiin on tärkeää osallistua.

Muutos ei voi tapahtua ilman joukkoliikkeitä, ja juuri joukkoliikkeiden takia hyvinvointivaltio ylipäätään luotiin. Vain joukkoliikkeiden avulla sitä voidaan puolustaa. Joukkoliikkeitä pitää siis parantaa, eikä hylätä. Se, mitä joukkoliikkeet nyt tarvitsevat, ei ole jälleen uusi rituaalinomainen tottumuksesta järjestetty mielenosoitus. Jotta kenelläkään olisi syytä pysyä mukana, joukkoliikkeet tarvitsevat voiton, jotta ne voisivat näyttää olevansa keskeinen osa muutosta.

Jostain syystä kesällä kuitenkin lähdettiin liikkeelle

Joukkoliikkeet eivät voi ikinä olla täydellisiä, ja vaikka harva tuskin oli kuullut mitään joukkovoimasta, sinnekin lähti ennätysmäärä suomalaisia. Kesällä meitä liikutti oma ja läheistemme kohtalo. Olimme kaikki vihaisia siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jolla voittoja on yksityistetty montakymmentä vuotta, mutta tappiot sosialisoidaan koko kansan asiaksi. Monelle meistä tilanne oli ollut jo valmiiksi henkilökohtaisella tasolla vaikea, ja nyt hallitus vielä lyö lyötyä. Samalla me tiesimme, että ainakin teoriassa muutos on mahdollista.

Jostain syystä olemme unohtaneet ne syyt, jotka saivat meidät liikkeelle. Ehkäpä osa on ihan oikeasti pystynyt sopeutumaan oikeuksiaan vastaan tehtyihin hyökkäyksiin, tai ehkäpä jotkut ihan oikeasti tarvitsivat vain pientä höyryjen päästämistä. Todennäköistä on kuitenkin se, että syystä tai toisesta emme enää muista sitä tilannetta, joka sai meidät lähtemään kotimme lämmöstä seisomaan sateiselle rautatientorille.

Nyt jokainen meistä voi katsoa peiliin ja pohtia, olimmeko me kesällä oikeasti vihaisia. Oliko kaikessa kyse vain vasemmistolaisen elämäntyylin toteuttamisesta mielenosoituksen kautta, vai oliko meillä kenties joku ihan oikea tavoite tai toive? Vai olisiko meillä vielä jokin asia, jonka puolesta kannattaisi toimia edelleen?

Tampereella on Joukkovoiman mielenosoitus jo ensi Lauantaina. Jos asut lähellä, älä anna tämän jäädä symboliseksi uhman osoitukseksi, vaan levitä tietoa. Myös valtakunnallinen Joukkovoiman mielenosoitus on luvassa keväällä, ja sen sisältöön pääsee vielä vaikuttamaan Joukkovoiman yleiskokouksissa.

Jos taas olet ammattiliitossa (tai jos et ole), niin Liitto X yrittää edelleen järjestää erinäisiä liittoja yleislakkoon. Liitto X tarvitsee lisää vapaaehtoisia, ja auttamistapoja voi kysellä suoraan heiltä.

Kaikki eivät voi olla kovaksi keitettyjä aktivisteja, jotka uhraavat tuntikaupalla vapaa-aikaansa järjestötoimintaan. Kuitenkin pelkästään se pari tuntia kuukaudessa voi olla merkittävä tekijä, jos järjestäydyt monien muiden kanssa yhteisen tavoitteen edestä. Jos kesällä halusit rajun identiteetin lisäksi oikeudenmukaisuutta tai elantoa, niin ne tavoitteet ovat yhä saavutettavissa.

Ainakin kylteissä mainittiin ihan konkreettiselta kuulostavia tavoitteita.

4 asiaa, jotka pitää tietää sote-uudistuksesta

  1. Sote-uudistus ei ratkaise mitään ongelmia

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus, eli soteuudistus, on saanut paljon mediahuomiota viime vuosina. Ikävä kyllä uudistusta on käsitelty lähinnä lakiteknisenä asiana, jossa huomionarvoisena on pidetty lähinnä sen läpimenoa, ja merkitystä hallitustyöskentelyn suhteen. Tästä huolimatta Sote-uudistuksella on ainakin teorian tasolla myös käytännön tarkoitus.

Suomen terveydenhoitojärjestelmässä on kaikesta sote-uudistuksen kritiikistä huolimatta ihan aitoja ongelmia. (Jotka ironisesti ovat aiheutuneet sote-uudistuksen kaltaisesta keskittämisen ja ulkoistamisen politiikasta.) Terveydenhoidon laatu on huonontunut, jos ei muuten, niin saatavuuden suhteen. Jonot ovat pitkiä, palvelumaksut korottuvat ja monet hoitomuodot kaipaisivat lisää investointeja. Näistä viimeisimpään liittyy myös se tosiasia, että kuntien, ja sitä myötä terveyspalveluiden, rahoituspohjaa on rapautettu aktiivisesti 20 vuotta. Terveyspalveluiden uudistukselle siis on kyllä ihan aitoa kysyntää.

Sote-uudistuksen ongelma on siinä, ettei se ratkaise ainoatakaan ongelmaa, jota se lähtee ratkaisemaan. Kuten THL:än pääjohtaja Pekka Puska kirjoitti uudistuksen alkuaikoina, Sote-uudistus ei tuo yhtä ainutta ratkaisua terveyspalveluiden rahoituspohjaan, ja hallinnon suhteen se pahimmillaan lisää jo ennestään monimutkaisia hallintohimmeleitä. Näiden tosiasioiden laita ei ole muuttunut sen koomin.

Vaikka terveydenhuollossa on parantamista, yksi sote-uudistuksen tavoitteistakin on harhaluuloinen. Hallitus on ilmoittanut, että sote-uudistuksen tarkoituksena on myös vähentää terveydenhuollon kustannuksia ja tehostaa toimintaa. Sitä ei ikinä perustella, että miksi tämä olisi tarpeellista. Suomen sote-kustannukset ovat jo valmiiksi länsi-Euroopan alhaisimpia, ja sairaalamme ovat pohjoismaiden kustannustehokkaimpia.

2. Sote-uudistus on perustuslain vastainen

Yksi syy sille, että sotea vielä venkoillaan, on uudistuksen jatkuva törmäyskurssi perustuslain kanssa. Edellinenkin ehdotus uudistuksen läpiviemiseksi koki saman perustuslaillisen kohtalon.

Tämä ei tietenkään ole hidastanut hallituksen intoa jyrätä sote-uudistus läpi. Uudistukseenhan liittyy mallista riippumatta keskeisesti se, että luodaan uusia sote-alueita, joiden kautta kuntien terveydenhuoltoa hoidetaan, ja jopa rahoitetaan. Se on ongelma sikäli, että suurin osa Suomen hyvinvointipalveluista hoidetaan lain mukaan kuntien kautta, jotta kansalaisilla olisi mahdollisimman välitön ja realistinen mahdollisuus vaikuttaa juuri omiin hyvinvointipalveluihinsa.

Mikäli hallitus ei pian kehitä mallia ”kuntayhtymävaaleista”, on hallituksen uudistus sellainen, että se vie kansalaisilta yhden tärkeimmistä vaikutusmahdollisuuksista. Tämä kansanvalta siirrettäisiin uudistuksen mukaisesti virkamieshimmeleihin. Vaikka eduskuntapolitiikka onkin seksikästä, on Suomen hyvinvointimalli ja Suomen demokratia perustunut pitkään juuri kuntarakenteisiin, ja siksi rike ei ole triviaali.

Peruspalveluministerinä ollessaan Susanna Huovinen (sd.) myönsi avoimesti ristiriidan, ja samaan hengenvetoon antoi ymmärtää, että sen ei anneta hidastaa uudistusta.

Kuntien itsehallinto on varmasti tärkeä, mutta niin on kansalaisten oikeus peruspalveluihinkin. Kumpi on tärkeämpi?

Lähtökohtana perustuslain ja kuntalaisdemokratian romutukselle on oletus kuntien itsehallinnon ja peruspalveluiden turvaamisen ristiriitaisuudesta. Kunpa vain ministerimme pohtisivat asiaa kuten Pekka Puska edellä, ja lähtisivät purkamaan asiaa kuntien rahoituspohjaa korjaamalla ja hallintoa yksinkertaistamalla. Tällaisia toimia voisivat olla esimerkiksi kunnallisen pääomaveron salliminen sekä terveyspalveluiden hoitaminen jo olemassaolevissa kunnallisissa organisaatioissa.

3. Uudistus on yksityistämisen keppihevonen

Sote-uudistus ei siis tuo mitään uusia rahoja palveluihin, eikä se oikeastaan yksinkertaista hallintorakenteita. Päinvastoin, se luo kuntien rinnalle uuden virkamieshallinnon, joka tiettyjen suunnitelmien mukaan on valtion alainen. Nämä kuntayhtymät pahimmillaan olisivat velvollisia hyväksyttämään suunnitelmansa valtiolla, ja kuntien budjettia ja päätösvaltaa siirrettäisiin kuntayhtymille dramaattisessa mittakaavassa.

Sanalla sanoen se, mitä sote-uudistus saisi melko varmasti aikaan, on vallan keskittämistä ministeriöihin. Samaan aikaan hallitus on sitoutunut leikkaamaan niin kuntasektorin kuin terveydenhuollonkin menoja osana leikkauspolitiikkaansa. Näiden kahden politiikan yhdistelmä on jo tuttua tavaraa Suomen politiikassa 2010-luvulla.

Kun valtio ensin ottaa vallan pois kunnilta, ja sen jälkeen rapauttaa rahoitusta sekä kunnilta että kuntayhtymiltä, on paikallishallinnon pakko hyväksyä toimintojen keskittäminen ja yksityistäminen parhaan tarjouksen mukaisesti. Tämän jälkeen valtio voi levitellä viattomana käsiään, ja väittää, että rahoituspohjan murenemisesta tehdyt johtopäätökset ovat kuntien, ei valtion poliitikkojen aikaansaannosta. Rahoituksen evääminen ja vallan anastaminen samanaikaisesti on perinteinen tapa tehdä paikallishallinnosta syntipukkeja.

4. Eduskunta on Sotesta liian yksimielinen

Sanotaan, että huono hallitus testaa myös opposition selkärankaa. Viimeistään nykyinen sekoilu on todistanut tämänkin sanonnan tarkaksi.

Sote-uudistus on perustuslain vastainen ja kelvoton uudistukseksi naamioitu yritys sysätä leikkauspolitiikka kuntien ja kuntayhtymien syyksi. Tämän huomioon ottaen eduskunnan puolueilla ei ole ollut kovin paljon ongelmia uudistuksen suhteen. Kritiikki on parhaimmillaankin ollut suun soittoa, ja pahimmillaan kaikesta kritiikistä ollaan luovuttu, kun eduskunnan jokainen puolue on hyväksynyt tämän (edelleenkin perustuslain vastaisen) uudistuksen.

Tsiisus! Meidän poliitikoilla ei ihan oikeasti ole turhia estoja.

Siinäpä sitten pohdit, että kuinka paljon vaikutusvaltaa sinulla olisi, jos terveyskeskuksesi katoaisi. Siinä on ensin pyrittävä kunnan kautta kuntayhtymään ennen kuin pääsee edes esittämään vastalausetta.

Mitä maahanmuuttokriitikot hyväksyvät?

Maahanmuuttokriitikot ovat mahdollisesti lapsellisin ilmiö Suomen politiikassa. Jostain syystä olemme ottaneet vakavissamme liikkeen, joka rutiininomaisesti hyökkää toisten suomalaisten kimppuun niin verbaalisesti kuin fyysisestikin, ja selittelee tätä parhain päin ”asiallisella keskustelulla” ja ”vaikean aiheen” kritiikillä. Maahanmuuttokriitikko on huolissaan suomalaiselta köyhältä otetusta rahasta, paitsi tietenkin jos suomalainen köyhä on laiskotteleva työtön, humanistinen opiskelija, nainen, seksuaalivähemmistöä edustava tai vihervasemmistolainen. Oikeastaan siis maahanmuuttokriitikot ovat huolissaan itsestään, ja suomalaisuus on kätevä keppihevonen.

Jotta voisi ymmärtää mitä tarkoitan, kannattaa seurata viimeaikojen Tynkkyskohua. Nyt on käynyt selväksi, että ainakin osa maahanmuuttokriitikoista on saanut tarpeekseen Perussuomalaisten hallituspolitiikan maahanmuuttolinjasta. Tynkkynen itsehän on ollut äänekkäimmillään erimielisyydestään maahanmuuton ja Kreikan tukipakettien suhteen.

Okei, eli Tynkkysen leiriä tukevat ja erinäiset persuihin pettyneet maahanmuuttokriitikot eivät hyväksy hallituksen maahanmuuttopolitiikkaa ja europolitiikkaa. Asia selvä.

Samat ihmiset kuitenkin ovat tähän mennessä pysyneet kovin hiljaisina suomalaisen palkansaajan kohtaamiin hillittömiin leikkauksiin. Niin ikään hallituspuoleiden sisäistä kriisiä ei ole aiheuttanut vihaa ja ylimielisyyttä uhkuvat leikkaukset suomalaisen köyhän sosiaaliturvaan. Myöskin rikkaan eliitin mässäilyä edistävä hallintorekisteriuudistus on ollut kovin epäkiinnostava keskustelunaihe perussuomalaisissa piireissä.

Mitä enemmän Suomen poliittinen tilanne kehittyy, sitä selvempää on, ettei ”maahanmuuttokriittisiä” piirejä aikuisten oikeasti kiinnosta suomalaisen köyhän asema. Ei ainakaan siinä määrin, että asian puolesta oltaisiin valmiita tekemään mitään. Maahanmuuttokriitikolle suomalainen köyhä on vain keppihevonen, jonka varjolla voi rationalisoida omaa rasismiaan. Tämä hallitus on lyhykäisyydessään osoittanut, ettei maahanmuuttokriittisiä oikeastaan haittaa rahan meneminen, suomalaisten köyhien asema tai naisten asema. Heitä sapettaa oikeastaan vain väärä ihonväri.

Jotten vaikuttaisi kohtuuttomalta, tarjoan vielä Suomen rasisteille yhden mahdollisuuden osoittaa kirjoitukseni vääräksi. Lopettakaa maahanmuuton nostaminen tapetille nyt, kun pakolaisten virtakin on hiljentynyt ja käännytykset kiristyneet. Jos haluatte osoittaa olevanne suomalaisen köyhän puolella, liittykää kansanliikkeisiin, joissa vastustetaan veroparatiiseja, sekä köyhiltä leikkaamista. Aktivoitukaa niissä, niin ehkä tämän maahanmuuttokeskustelunkin voisi joskus ottaa vakavissaan.

Tätä muutosta odotellessa…

 

Kyllä meille elämänkoululaisille saa joskus naureskellakin

… Sanoisin jopa, että meille elämänkoululaisille pitääkin naureskella tietyissä tilanteissa. Maija Aaltohan kirjoitti kolumnin, joka on nyt levinnyt sosiaalisessa mediassa. Kolumnissa kiinnitetään huomiota ns. ”elämänkoululaisia” kohtaan kohdistetusta puheesta, jossa huonolle kieliopille naureskellaan ja rasismi laitetaan tietämättömyyden piikkiin.

Aalto ei ole täysin hakoteillä. Tosiaan, jos elämänkoululaisuus tarkoittaisi käsitteenä pelkkää koulutuksen puutetta, sille olisi hyvin mautonta naureskella. Myös huomautus siitä, että rasismi kumpuaa paljon muusta kuin kouluttamattomuudesta, on sekin varmasti täysin totta. Silti kolumnin loppua kohden, en voi korkeakoulusta pompanneena toisen asteen vätyksenä olla huomauttamatta, että Aalto tuomitsee kouluttamattomien syrjimisen… syrjimällä kouluttamattomia.

Ehkä eniten kouluttamattomille naureskelu kiusaa minua tapauksissa, joissa se osuu selvästi heikoimpiin. Köyhyys ei ole mikään vitsi.

On sivistymätöntä tehdä pilkkaa nuoresta koulupudokkaasta. Hänestä pitäisi ennemmin kaikin keinoin ottaa kiinni ja auttaa.

Heikoimpiin? Ottaa kiinni ja auttaa?

Ehkä Aalto ei ole sisäistänyt omaa tekstiään tarpeeksi hyvin, mutta emme me vähän koulutetut ole mitään ressukoita, jotka tarvitsevat ylempiensä auttavaa kättä. Tässä tekstissä yleensäkin närästää se olettamus, että vähän koulutettuja pitäisi arvioida eri asteikolla. Syytä tähän en tiedä, ja ehkäpä taustalla on oletus siitä, että kouluttamattomissa on sellaisenaan jotain, jonka takia me emme muka voisi tietää, osata tai oppia niin kuin kaikki muutkin.

Me suomalaiset olemme äärimmäisen sääntöuskovaista kansaa, ja kaikki virallinen uppoaa meihin kuin häkä. Ei siksi ole yllättävää, että jopa ”heikoimpien puolustajat” kokevat paperisen tutkintotodistuksen puutteen merkkinä jostain, ihan mistä tahansa.

Ja kuten sanottua, koulutuksen puuttumisen naureskelu sinänsä on mautonta, se on kiistatonta. Elämänkoululaisilla ei kuitenkaan viitata pelkkään koulutuksen puutteeseen, ainakaan sikäli kuin itse olen sanaa kouluttamattomana käyttänyt. Jos koulutuksen puutteessa ja tietämättömyydessä ei olekaan mitään vikaa, niin sitä en katso hyvällä, jos tietämättömyys nähdään hyveenä, ja sen ympärille suorastaan rakennetaan identiteetti. Tietokin on sen verran vakava asia, että sen väheksyminen ei ole kovin rakentavaa. Suomessa onkin ollut ongelmana enemmän se, että rasistiset ennakkoluulot nähdään hyväksyttävinä mielipiteinä, jotka keskustelevat mediassamme tasa-arvoisina tieteellisen tiedon kanssa. Suomen ongelma ei ole liika tieteen ja koulutuksen auktoriteetti, vaan se, että tahallinen ja tietoinen tietämättömyys on maassamme täysin hyväksyttyä.

Toverit toiseen asteen koulutetut ja vain peruskoulun käyneet: Älkää ikinä hyväksykö sitä, että meitä väheksytään pelkän kouluttamattomuuden takia. Kun kuitenkin pidätte puolianne, älkää myöskään hyväksykö sitä, että meitä pidetään enemmän kyvyttöminä, tai että meitä arvioidaan alemmin kriteerein. Älkää ikinä aktiivisesti edesauttako tietämättömyyden ja oppimattomuuden kehittymistä omaksi identiteetikseen. Me pystymme oppimaan ja tietämään aivan siinä missä korkeakoulun käyneetkin, eikä meillä ole kovin montaa tekosyytä sivuuttaa tietoa ja oppimista.

Tekisitkö sinä mitä tahansa töitä?

Yle on julkaissut jutun Mervistä, sairaanhoitajasta, joka ei ota vastaan oman alansa töitä. Idea on provokatiivinen, ehkä ihan tahallaan, mutta juttu itsessään on suomalaiseen kontekstiin suhteellisen neutraali.

Vaikka juttu on otsikoitu lehdistölle tyypilliseen tyyliin, jossa kaikkein keskeisimmäksi asiaksi esitetään työhalu, jutussa itsessään ollaan jossain määrin kriittisiä Suomen työelämälle. Sairaanhoitajan työ esitetään rankaksi, työajoiltaan kestämättömäksi, koulutuslaitosta hengettömäksi ja sairaanhoidosta piittaamattomaksi, muita ongelmia nyt sen enempää luettelematta.

Jutulta voi odottaa kahdenlaisia reaktioita. Ne, jotka näkevät työn ennen kaikkea moraalisena hyveenä, varmaankin pahastuvat ja osoittavat sormea: ”Katsokaa, enkös minä sanonutkin työttömyysturvan passivoivan!” Analyyttisemmille ihmisille juttu kuitenkin avaa mielenkiintoisia keskustelunaiheita.

Jos työn tarkoituksena on taata elanto, tarvitseeko työtä edes harkita, jos se ei siihen kykene? Tarvitseeko työtä tehdä hinnalla millä hyvänsä? Mikä oikeastaan on työn tarkoitus yhteiskunnassa, ja mikä on ”kannustinloukkujen” rooli?

Kirjoitinkin jo Työttömässä Suomessa, kuinka ihmisten haluttomuus ottaa vastaan työtä on tutkitusti äärimmäisen marginaalinen ilmiö. Olisin kuitenkin voinut lisätä, että entä jos ei olisikaan? Mahdollisiin kannustinloukkuihin on vähintään yhtä loogista reagoida palkkoja ja lomia lisäämällä kuin sosiaaliturvaa heikentämällä. Ottaen huomioon kuinka firmoja ”motivoidaan” palkkioilla, olisi vähintäänkin epäjohdonmukaista motivoida työntekijöitä raipalla.

Tästä heräsikin ajatus kysyä lukijoilta suoraan, että suhtaudummeko me oikeasti näin uskonnollisella kiihkolla työhön? Pitäen sairaanhoitajien työolot mielessä, pitäisikö mielestäsi ihmisen työskennellä hinnalla millä hyvänsä?

Moral-Hazard

Rasismi ja väkivalta – kuka on vastuussa?

Nyt kun rasistisen väkivallan viikko päättyi rasismin vastaisiin liikkeisiin, ja joidenkin niiden osalta myös rasisminvastaiseen väkivaltaan, reaktio on ollut herttaisen ennaltaodotettava. Kumpikin leiri tietysti syyttä toista ja valtaisa lauma ”tuomitsee kaiken väkivallan”.

Siinä missä olen hieman skeptinen siitä, ettäkö pasifismi olisi aivan näin yleistä, kaikkein kiinnostavin ja jopa tärkein osapuoli on kokonaan jätetty keskustelusta ulos. Törkein rikos ei ollut natsin hakkaaminen Tampereella. Niin ikään alhaisinta eivät suinkaan olleet polttopulloiskut pakolaiskeskuksiin tai fyysiset hyökkäykset pakolaisia vastaan.

Kaikkein törkeintä on tietää sotien vakavuus lähi-idässä, mutta suhtautua niihin kevytmielisesti. Ilkeintä on tuntea hyvin Suomen taloudellisen tilanteen vahvuus, mutta suostua dialogiin velkahysteerikkojen kanssa. Sanalla sanoen hirvein rikos viime viikkoina on ollu se, että niin moni näkee kaiken, muttei tee mitään.

Tarkoitus ei ole tässä sanoa, että kaikkien pitäisi lähteä huivit päässä hakkaamaan natseja. Kantaa voi ottaa monella tavalla, ja kantansa voi ilmaista vahvasti tai vähemmän vahvasti. On kuitenkin suuren mittakaavan moraalittomuutta nähdä erikseen vaivaa asettuakseen puolueettomaaksi näin helposti kriisiytyvässä puheenaiheessa. Suomen rasismi ei ole puheenaihe, josta voi keskustella maltillisesti kuten investointiasteesta tai devalvaatiosta. Kyse on ihmisoikeuksista ja niiden kieltämisestä.

quote-the-hottest-place-in-hell-is-reserved-for-those-who-remain-neutral-in-times-of-great-moral-conflict-martin-luther-king-jr-102517

 

Rasistien rikollisuudesta on voitava keskustella

Yleisön pyynnöstä, pääsyrajoitettu Puheenvuoron blogini nyt täällä:

Rasistien rikollisuudesta on voitava keskustella

Suomalaisten konservatiivien ja kansallismielisten rikollisuus on jälleen otsikoissa, tällä kertaa ulkomailla asti. Hyökkäyksiä pakolaiskeskuksiin, polttopulloiskuja, kärhämöintiä poliisin kanssa ja villejä valheita. Välillä tuntuu, etteivät kansallismieliset ikinä näykään otsikoissa muuten kuin häiriköiden tavallisia kansalaisia, vihaten suomalaisia ja vahingoittaen toisia ihmisiä. On jo korkea aika, että tästä ongelmasta puhutaan sen oikealla nimellä.

On toki totta, etteivät kaikki konservatiivit ja kansallismieliset ole rikollisia, mutta samaan aikaan heidän jatkuva esiintymisensä rikostilastoissa on oikea ongelma jota ei saa sivuuttaa. Vaikka kansallismielisyys sinänsä ei takaa rikollista taustaa, se on rikollinen aate, jonka loogisena johtopäätöksenä ovat polttopulloiskut ja etniset puhdistukset. Kansallismielisten yliedustus pakolaiskeskuksiin liittyvissä järjestyshäiriöissä ei liene sekään puhdasta sattumaa. Tämä länsimaisia perusarvoja vastustava joukko on konkreettinen uhka yhteiskunnallemme, ja silti siitä puhumista karsastetaan yhteiskuntarauhan nimissä.

Aina kun turvallisuudestaan huolestunut kansalainen, esimerkiksi punaisen ristin työntekijä, yrittää herättää asiallista keskustelua kansallismielisten rikollisuudesta, hänet leimataan vihervasemmistolaiseksi suvakiksi. Näin kansallismielisille myötämielinen media hiljentää tosiasioihin perustuvaa keskustelua aiheen ympäriltä ja leimaa peloissaan olevia kansalaisia.

Tätä ei pidä käsittää hyökkäyksenä kansallismielisiä tai maahanmuuttokriittisiä ihmisiä kohtaan henkilökohtaisesti. On kuitenkin tosiasia, että ideologiana kansallismielisyys ja maahanmuuttokriittisyys hyväksyy väkivallan, pahoinpitelyt ja eläimiin sekaantumisen. Tämän takia kaikki kansallismieliset ja maahanmuuttokriittiset on syytä laittaa erityissyyniin, ja jokainen rikoksesta tuomittu kansallismielinen on karkoitettava maasta ilman varoitusta.

Meidän kunnon kansalaisten on aika torjua tämä uhka sivistyneelle maailmalle!

Pakolaiset antavat rahaa meille, emmekä me heille

Pakolaisia Suomessa ei olekään enään mitättömän vähän, vaan jopa vähän. Tämä on saanut monet heittämään marttyyrikohtauksia, joista Johannes kastaja olisi kateellinen. Suomalaiset ovat kuuleman mukaan sorrettuja omassa maassaan. Näin ainakin siis jossain, koska täällä Hervannan kupeessa elämä tuntuu jatkavan radallaan.

Mutta hyvä on, puhutaan pakolaisista. Yksittäisen pakolaisen hinnan tuijottaminen olisi epärehellistä, sillä pakolaisuus on ilmiö, eikä sattumanvarainen joukko turvapaikanhakijoita. Pakolaiset lähtevät konkreettisista oloista ja saapuvat tänne konkreettisista syistä, ja maksavat Suomelle jotain jo ennen matkalle lähtöään.

Esimerkiksi Afganistanin sota, josta suuri osa nykyisistäkin pakolaisista tulee, on sota johon Suomikin on osallisena. Afganistanin sota maksaa Suomelle kymmeniä miljoonia joka vuosi. Toisaalta maksamme myös kehitysapua, joten kyllä, pakolaisia autetaan lähtömaissa. Sitten pakolaiset maksavat Suomelle paikanpäällä, mutta ei läheskään niin paljon kuin luullaan. Perussuomalaisten hyvin perussuomalainen tutkimus väittää kustannusten olevan miljardin luokkaa, mutta niissä lasketaan hieman epärehelliseen tapaan pakolaisten kustannuksiin myös osuuksia, jotka eivät katoaisi vaikka pakolaiset katoaisivatkin. (Esim. sairaalaa on pidettävä yllä myös silloin kun siellä on vähemmän asiakkaita.) Pakolaisten todellista kustannusta voi seurata veropuuohjelman kautta hakusanalla ”maahanmuutto”. Todellinen kustannus menee yli sadan tuhannen.

Vaan kuten sanoin, pakolaiset ovat ilmiö. Me emme sodi afganistanissa huvin vuoksi, eikä ole sattumaa, että lähi-idässä on köyhää ja turvatonta. Jokaista tuhlaamaamme kehitysapu- ja pakolaiseuroa kohden saamme paljon enemmän euroja takaisin. Kehitysapu ja sota kun tupataan tekemään länsimaisten firmojen avulla sekä niiden eduksi, ja rahavirrat sitä kautta vain voimistuvat tänne kotiin päin. Kehitysavun asiantuntija Matti Kääriäinen huomauttaa, että me hyödymme kehitysmaista paljon enemmän kuin mitä me ikinä annamme heille rahaa. Hänen kirjassaan jopa esitetään väite, että kehitysmaista karkaa pääomia lähes kymmenen kertaa kehitysavun verran. Ei mikään ihme, jos siellä ei haluta asua.

Suomi on antanut kehitysapuun vuosien saatossa kymmenien miljardien edestä. Jos Kääriäisen väite pitää paikkansa, niin olemme lypsäneet kehitysmaista satoja miljardeja euroja pelkästään kehitysavun ollessa olemassa. Olemme myös Afganistanin sodan kautta itse suoraan vastuussa suureen osaan pakolaisia.

Hitsi, ehkä me voisimmekin antaa pakolaisille parisataatuhatta euroa vuodessa. Tai vaikka sen perussuomalaisten miljardin. Jos ei muuten, niin ihan vain jotta emme näyttäisi niin totaalisilta kusipäiltä. Tarkoitus ei ole saada suomalaisia häpeämään tai ruoskimaan itseään selkään imperialismista, nyt kun moni ilmeisesti pelkää sitä ja kyynelehtii tunteellisesti kansallisidentiteettiään. Me kuitenkin hyödymme suoraan niistä ilmiöistä, jotka ajavat pakolaisia tänne. On epärehellistä valittaa siitä, että meidän pitää nyt jakaa muutama roponen myös heille takaisin kun bisnestemme lieveilmiöt riistäytyvät käsistä.

Kuvakaappaus veropuusta. Visualisointi maahanmuuton mitättömistä kustannuksista voi olla hyvin pysäyttävä.
Kuvakaappaus veropuusta. Visualisointi maahanmuuton mitättömistä kustannuksista voi olla hyvin pysäyttävä.

Me emme vastustaneet pakkolakia – Me vastustimme leikkauksia

Minäkin olin eilen Perjantaina AY-liikkeen mielenosoituksessa rautatientorilla. 30 000 mielenosoittajaa ja yli 300 000 lakkoilijaa oli juuri se vastaus, jonka hallitus on ansainnutkin. Hallituksen edustajien saamat buuaukset olivat niin ikään oikea merkki.

AY-liike siis teki oikein, mutta jokin mielenosoituksen jälkipyykissä mättää. Perussuomalainen ministeri Lindström toteaa, että mielenosoitus on hyvä tapa ”purkaa paineita”. Lausunto on linjassa SAK:n Lylyn antaman lausunnon kanssa, jossa mielenosoituksen järjestämistä ylipäätään perusteltiin höyryjen päästämisellä, eikä suinkaan hallituksen hirviömäisen politiikan vastustamisella. On siis ymmärrettävä, että jopa AY-liikkeen johto on enemmän keskittynyt jäsentensä asenteiden, eikä siis hallituksen politiikan, muuttamiseen.

Mielenosoituksessa sain eräänlaisen vahvistuksen tälle pelolle. Niin opposition kuin AY-johtajienkin puheissa korostettiin sopimusyhteiskuntaa ja pakkolain vastustamista, ja heikoimpiin kohdistuneet leikkaukset saivat lähinnä moraalipahoittelua. Erityisesti Lylyn puheenvuoron keskeisin viesti vaikutti olevan se, että leikkaukset ovat täysin hyväksyttäviä, jos vain AY-liike on päässyt niitä neuvottelemaan.

Ikään kuin puheenvuoro itsessään ei ollut tarpeeksi paha, edellä linkitetyssä uutisessa huomautetaan, että ammattiliittojen keskusjärjestöt ovat jo suostuneet tekemään vaihtoehtoisia ehdotuksia leikkauslistoihin.

Nyt jos koskaan on äärimmäisen tärkeää lähettää viestiä opposition ja AY-liikkeen johdolle siitä, että me emme seisoneet sateessa vastustamassa pakkoleikkauksia. Me vastustimme ihan kaikkia leikkauksia.

Minun työttömyyteni ei muutu hyväksyttäväksi sillä, että AY-liike on päässyt neuvottelemaan siitä. Lapsiperheen menetetyt mahdollisuudet eivät ole oikeutettuja sillä, että ainakaan niistä ei riidellä. Kenenkään tavoitteena ei pitäisi olla ensisijaisesti sovinto, vaan kaikkien tavoitteena pitää olla leikkausten loppuminen. Köyhien ihmisarvo ei ole asia, josta on soveliasta neuvotella. Sitä voi vain puolustaa, ja sen vaatimuksiin tulee ainoastaan myöntyä.

"Vaadimme saada myöntyä leikkauksiin!" - vai: "Ei leikata!"
”Vaadimme saada myöntyä leikkauksiin!” – vai: ”Ei leikata!”

Keskustelu kansan ja hallituksen välillä

Hallitus: Tarvis leikata. Tuota velkaa on kertynyt niin paljon, että alkaa olemaan pakko.

Kansa: Öh, en ole ihan samaa mieltä. Suomen velka on missä tahansa vertailussa oikein kestävällä pohjalla. Sitä paitsi, miksi leikkaat meiltä köyhiltä? Kaksikymmentä vuotta täällä on jemmattu rahaa rikkaimmalle kymmenykselle, koska he kuulemma kantavat kaiken riskin. Nyt kun riski ilmenee kriisinä, niin vastuu onkin kaikkien? Ei kuulosta oikein reilulta.

Hallitus: Sori, ei mahiksia. Mitään vaihtoehtoja ei ole. Velkaa on paljon.

Kansa: Vaihtoehtoja on paljonkin, kuten esimerkiksi edellä mainituilta rikkailta leikkaaminen. Tiesitkö, että Suomi verottaa pääomatuloja 5,5 miljardia euroa EU:n keskitasoa kevyemmin? Sillähän kattaa jo leikkaustarpeen.

Hallitus: Ei tuo ole hyvä vaihtoehto. Kuten sanoin, velkaa on tosi paljon. Siis niinku ihan sikana.

Kansa: Hyvä tai ei, se on parempi vaihtoehto kuin kansan kurittaminen kriisistä jota se ei aiheuttanut. Mutta hyvä on, muitakin kohteita löytyy. Esimerkiksi ympäristölle haitallisia tukia maksetaan vuosittain neljä miljardia euroa.

Hallitus: Joo, mutta siitä ei ikävä kyllä voi leikata. Kerro yksikin vaihtoehto leikkauksille!

Kansa: No mm. veronkierto maksaa Suomelle yli kymmenen miljardia vuodessa. Sitä ei tarvitsisi kitkeä kuin hieman ja tulokset olisivat valtavat. Voisimme aloittaa vaikkapa valtion ihan omista ministereistä.

Hallitus: Se olisi epämukavaa. Et ole vieläkään maininnut mitään vaihtoehtoa leikkauksille.

Kansa: Ai tämäkö ei riitä? Hyvä on, perutaan yhteisöveron alennukset viime vuosilta, vähennetään asehankintoja, lopetetaan saksalaisten pankkien tukeminen, lopetetaan valtion omaisuuden yksityistäminen, otetaan käyttöön maksimipalkkalaki, otetaan käyttöön kuuden tunnin työpäivä…

Hallitus: LAALAALAALAA! En kuule! LAALAALAA! Velkaa on paljon! Leikata pitää! Vaihtoehtoja ei ole!

Kansa: … taataan kysyntä perustulolla, otetaan lisää velkaa julkisiin investointeihin, lopetetaan taloussota Venäjän kanssa, aloitetaan perimään tuontitulleja suomalaisten kanssa kilpailevilta tuotteilta, erotaan EU:sta ja lopetetaan jäsenmaksujen maksaminen…

Hallitus: Mutta entäs ne vaihtoehdot? Ei AY-liike voi huudella puskista antamatta vaihtoehtoja!

Kansa: … ja nämä nyt vain päällimmäisenä tulivat mieleen. Joo, okei, oikeistolainen hallitus ei välttämättä ole kaiken kanssa samaa mieltä tässä, mutta on totuuden kieltämistä väittää ettei vaihtoehtoja ole. Jos ilmastoskeptikot ovat ilmastodenialisteja, niin Suomen hallitus on täynnä vaihtoehtodenialisteja.

Hallitus: Tässä nyt ei ole ymmärretty sitä, että velkaa on hirveän paljon. Jos ei leikata nyt, niin myöhemmin pitää leikata vielä enemmän. Ei tälle leikkauslistalle ole vaihtoehtoja.

Kansa: Huoh, hienoa. Puhutaanpa nyt hetki tuosta velasta. Kai hallitus nyt tajuaa, että Suomen velkataso ei ole ainoastaan täysin kestävä, vaan näistä laskuista lisäksi sivuutetaan saatavat, joita on tosi paljon velkaa enemmän. Suomen valtiolla on saatavia lähes kaksinkertaisesti velan määrä. En kutsuisi sitä ongelmaksi.

Hallitus: Haluaisin muistuttaa Suomen valtavasta velkataakasta. Leikkauksia tarvitaan, eikä niitä voi perua ellei niille mainita yhtään vaihtoehtoja…

Ja näin jatkui hallituksen ja kansan vuoropuhelu hamaan loppuun asti. Vielä tänäkin päivänä hallitus ja kansa keskustelevat, kansa antaen vaihtoehtoja, hallitus kieltäen niiden olemassaolon ja teeskennellen ettei kuullut mitään. Vain aika näyttää, huomaako kansa joskus neuvottelun epärakentavan luonteen, ja tarttuuko se puhumisen sijasta toimeen. Sen pituinen se.

Sipilän keskiviikkopuhe pähkinänkuoressa
Sipilän keskiviikkopuhe pähkinänkuoressa