Rasistien rikollisuudesta on voitava keskustella

Yleisön pyynnöstä, pääsyrajoitettu Puheenvuoron blogini nyt täällä:

Rasistien rikollisuudesta on voitava keskustella

Suomalaisten konservatiivien ja kansallismielisten rikollisuus on jälleen otsikoissa, tällä kertaa ulkomailla asti. Hyökkäyksiä pakolaiskeskuksiin, polttopulloiskuja, kärhämöintiä poliisin kanssa ja villejä valheita. Välillä tuntuu, etteivät kansallismieliset ikinä näykään otsikoissa muuten kuin häiriköiden tavallisia kansalaisia, vihaten suomalaisia ja vahingoittaen toisia ihmisiä. On jo korkea aika, että tästä ongelmasta puhutaan sen oikealla nimellä.

On toki totta, etteivät kaikki konservatiivit ja kansallismieliset ole rikollisia, mutta samaan aikaan heidän jatkuva esiintymisensä rikostilastoissa on oikea ongelma jota ei saa sivuuttaa. Vaikka kansallismielisyys sinänsä ei takaa rikollista taustaa, se on rikollinen aate, jonka loogisena johtopäätöksenä ovat polttopulloiskut ja etniset puhdistukset. Kansallismielisten yliedustus pakolaiskeskuksiin liittyvissä järjestyshäiriöissä ei liene sekään puhdasta sattumaa. Tämä länsimaisia perusarvoja vastustava joukko on konkreettinen uhka yhteiskunnallemme, ja silti siitä puhumista karsastetaan yhteiskuntarauhan nimissä.

Aina kun turvallisuudestaan huolestunut kansalainen, esimerkiksi punaisen ristin työntekijä, yrittää herättää asiallista keskustelua kansallismielisten rikollisuudesta, hänet leimataan vihervasemmistolaiseksi suvakiksi. Näin kansallismielisille myötämielinen media hiljentää tosiasioihin perustuvaa keskustelua aiheen ympäriltä ja leimaa peloissaan olevia kansalaisia.

Tätä ei pidä käsittää hyökkäyksenä kansallismielisiä tai maahanmuuttokriittisiä ihmisiä kohtaan henkilökohtaisesti. On kuitenkin tosiasia, että ideologiana kansallismielisyys ja maahanmuuttokriittisyys hyväksyy väkivallan, pahoinpitelyt ja eläimiin sekaantumisen. Tämän takia kaikki kansallismieliset ja maahanmuuttokriittiset on syytä laittaa erityissyyniin, ja jokainen rikoksesta tuomittu kansallismielinen on karkoitettava maasta ilman varoitusta.

Meidän kunnon kansalaisten on aika torjua tämä uhka sivistyneelle maailmalle!

Mainokset

Pienviljely on aliarvostettu ratkaisu

Tämä julkaistiin Maaseudun Tulevaisuudessa 30.4.2014

Pienviljely on aliarvostettu ratkaisu

Kotimaisen viljelyn, ja erityisesti kotimaisen pienviljelyn, suojeleminen ulkomaiselta kilpailulta ei ole viimevuosina ollut mediaseksikäs aihe.

Nykyään on trendikästä puhua vapaakaupasta ja yrittäjyydestä, vaikka käytännön tasolla poliitikot toteuttavat näitä arvoja luovuttamalla tuotannon ulkomaisille suuryhtiöille. Erityisesti EU:n ja Yhdysvaltojen välisen vapaakauppasopimuksen ollessa esillä, on syytä rauhoittua ja pohtia hetki, miksi kotimaisen pienviljelyn suojeleminen on vakavasti otettava vaihtoehto vapaakauppasopimukselle.

Kun eurokriisi saapui Italiaan, paikallisten nuorten keskuudessa levisi uusi villitys. Monet italialaiset nuoret valitsivat työttömyysturvan sijaan lammaspaimenen ammatin. Italiassa lammaspaimeneksi voi alkaa vaivatta, alkuinvestointi on siedettävä ja työ on rauhallista. Lisäksi lammaspaimen ei tarvitse erillistä työnantajaa, joten työpaikkojen määrää ei tarvitse murehtia.

Suomessa lammaspaimeneksi ryhtyminen ei tietenkään onnistu samalla tavalla, mutta ajatus on mielenkiintoinen.

On ymmärrettävä miksi Suomessa ei ole yhtäkään ns. ”turva-ammattia”, johon edes osa nuorista voisi ryhtyä muiden työpaikkojen puutteessa. Täällä maanviljely olisi olosuhteiltaan loistava vaihtoehto, sillä meillä on maata enemmän kuin missään muualla EU:ssa, jonka lisäksi maanviljelijän ammatti ei tarvitse ”työnantajaa” työsopimuksen allekirjoittajaksi.

Maanviljelyyn ei ryhdytä Suomessa, koska kansainvälinen kilpailu on nostanut maatalouteen tarvittavat investoinnit monen nuoren ulottumattomiin. Lisäksi ruokakauppojemme kartellimainen politiikka haittaa lähiviljelyä.

Jos valtio tukisi pienviljelyä, nämä esteet voitaisiin ylittää vaivatta. Toki selvästi kaupunkilaistuneille nuorille maanviljely ei ole se ensimmäinen vaihtoehto työttömyydessä, mutta ei työttömyyttä ole tarkoituskaan korjata vain yhdellä ratkaisulla.

Pelkästään se, että suurelle osalle nuorista saataisiin uusi vaihtoehto, on vahva argumentti pienviljelyn puolesta. Lisäksi itse nuorena voin sanoa, että ikäluokkani ei ole yhtä toivottoman maaseutuvihamielistä, kuin usein väitetään.

Pienviljely on toki taloudellinen helpotus, mutta lisäksi se olisi Suomelle poliittinen valttikortti. Kun koko Eurooppa puhuu omavaraisuudesta avainresurssien suhteen, se tarkoittaa lähes aina kaasua ja öljyä, eikä juuri koskaan ruokaa.

Euroopan unioni ja siihen liittyvät vapaakauppasopimukset ovat jo nyt painottaneet ruuantuotantoa Suomen ulkopuolelle. Vapaakauppatilanteessa kylmä pohjoinen maatalous ei voisi kilpailla lämpimän Teksasin tehotuotannon kanssa. Jos energiariippuvaisuus on huono juttu, niin tottahan myös ruokariippuvaisuus vie meidän omaa päätösvaltaamme ja poliittisia valttikorttejamme. Suomi tarvitsee riittävästi omaa ruuantuotantoa, vaikka sitten sitä suojelemalla.

Puhuttaessa pienviljelystä tämä edistää myös ympäristötavoitteiden saavuttamista, joihin Suomi on sitoutunut. Pienviljely on tavanomaisesti vähemmän öljyintensiivistä, ja vähentää myös öljyriippuvuutta.

Ulkomainen kilpailu painostaa suomalaisia omaksumaan enemmän öljypainotteista taloutta, ja se heikentää suomalaisten viljelijöiden asemaa kansainväliseen kauppaan nähden.

Pienviljelyn hyödyt ovat siis konkreettisia, loogisia ja lisäksi hyvin kokeiltuja. Silti EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimus on viemässä meitä täysin vastakkaiseen kehityssuuntaan. Nyt alkaa olemaan valinnan aika, ja jatkossa maatalouden kehittämisen suuntaa voi olla jo vaikeampi kääntää.

Viimeistään nyt kannattaa sanoa ”kyllä” pienviljelylle.

Simo Suominen
eurovaaliehdokas (kom.)Tampere

Radikalismin puolustus

Tämä teksti julkaistiin kommunistisen nuorisoliiton järjestölehdessä .Kom:issa 25.1.2012

Radikalismin puolustus

Kaikki me olemme tavanneet ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan eivät ole vasemmalla eivätkä oikealla. Kokonaiset puolueet julistavat ”puolueettomuuden” ilosanomaa, kuten vaikkapa vihreä liitto tai perussuomalaiset. Se, ovatko nämä ihmiset ja puolueet oikeasti vapaita ideologiasta tai oikeisto-vasemmisto akselista voidaan kyseenalaistaa, mutta se ei oikeastaan ole tärkeää. Tärkeintä on se, että jonkinlainen kuviteltu puolueettomuus on huono lähtökohta politiikalle.

Vaikka poliittisesti ”maltilliset” haluavatkin maalata kuvaa politiikasta, jossa ideologiset äärilaidat yrittävät horjuttaa konsensushaluisia ja rauhanomaisia keskitienkulkijoita, yllättävän monelle ääri-ideologiat kelpaavat. Mm. 8-tuntinen työpäivä, tasa-arvo, orjuuden lakkautus ja demokratia ovat kaikki olleet joskus äärivasemmiston oikkuja. Nykyään ne kuitenkin ovat kaikkien hyväksymiä totuuksia, emmekä me voi tietää mitkä laitavasemmiston oikut ovat tulevaisuudessa kaikkien myöntämiä tosiasioita.

Poliittinen puolueettomuus ei ole ainoastaan lyhytnäköistä, vaan se on myös suorastaan ilkeää. Yhteiskuntamme ei ole mikään tasa-arvoisten yksilöiden pelikenttä. Osalla on varaa ja yhteyksiä kieltäytyä tarjouksista, odotella parempia aikoja tai vaihtaa kokonaan elintapaa. Osa taas joutuu olosuhteiden pakosta hyväksymään kaikki tarjoukset jotka saa. Yhtiöille ja osakkeenomistajille tarjotaan kannustimia veronvähennysten ja bonusten muodossa, ja työntekijöille tarjotaan palkka-alea ja työturvan poistamista.

Puolueettomuus tällaisessa tilanteessa on ikäänkuin hakisi kaikkia tyydyttävää ratkaisua kiusaajan ja kiusatun välillä. Jos esimerkiksi työttömiä pyydetään pysymään työttöminä vielä muutaman vuoden vain, jotta saataisiin hallituksessa aikaan jonkinlainen kompromissi, niin asioiden tärkeysjärjestys on erittäin kieroutunut. Ainoa moraalinen vaihtoehto olisi ottaa selvä kanta työntekijöiden puolesta pääomaa vastaan.

Tässä vaiheessa moni vanhoillisempi tavanomaisesti älähtää. Heidän mukaansa myös rikkailla on oikeus tulla huomioonotetuksi, ja myös rikkaiden panosta tarvitaan yhteiskunnassa. Yleensä muistetaan vielä pelotella, että vallankumoustakin tällaiset radikaalit ajavat.

Toki, jos joku on sitä mieltä, että rikkaat ja vaikutusvaltaiset ökyt ovat puolustamisen tarpeessa, niin annettakoon siihen mahdollisuus. Omasta mielestäni kuitenkin reilu politiikka on mahdollista vasta sitten, kun kaikki osapuolet suostuvat pelaamaan reilua peliä. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että rikkaat maksaisivat aiheuttamansa talouskriisit, ympäristökatastrofit ja sosiaaliset haitat.

Mitä tulee vallankumouksiin, niin kyllä, radikaalit kannattavat vallankumousta. Usein vain unohdetaan, että niin kannattavat kaikki muutkin. Kovin harva uskaltaa enää olla avoimesti Ranskan vallankumousta, Amerikan vallankumousta tai vaikkapa itä-blokin kaatanutta vallankumousta vastaan. Arabimaiden vallankumouksia suorastaan puolustellaan. Yhä harvemmin kyse on siitä, että ihmiset vastustaisivat vallankumouksia noin yleensä. Paljon useammin on kyse siitä, että he vastustavat nimenomaan sosialistisia vallankumouksia.

Radikalismi on sanalla sanoen sitä, että tunnustetaan yhteiskunnan jakaantuvan omistaviin ja omistettuihin. Radikalismi on sen myöntämistä, että reilu politiikka on mahdollista vain reilussa yhteiskunnassa. Radikalismi on ennenkaikkea sitä, että ei leikitä filosofialla, vaan asetutaan rehellisesti pienen ihmisen puolelle vallankäyttäjiä vastaan.

Maksimipalkka saatava Suomeen

Tämä teksti julkaistiin Ilkan mielipideosastolla 15.12.2012

Maksimipalkka saatava Suomeen

Kun puhutaan sosiaalipolitiikasta ja sosiaaliturvasta, keskusteluun sisältyy usein käsitys minimipalkasta. Tämä on sinänsä hyvä, ja mielestäni minimipalkka on tärkeä osa tasa-arvon takaamista, mutta se ei saisi olla keskustelun koko sisältö. Vähintään yhtä tärkeää on keskustelu maksimipalkasta.

Mm. Helsingin yliopiston tutkijan Tuomas Malisen väitöskirjatutkimus viime vuodenvaihteesta kertoo, että korkeat tuloerot hidastavat talouskasvua. Tämä johtuu siitä, että rikkaiden rikastuessa yhä suurempi osa rahasta jää tileille säästöön.

Köyhempien ja keskiluokkaisten perheiden on usein pakko laittaa vähäisetkin rahansa kiertoon, joten kaikkein röyhkeimpien ökyjen palkka-alelle on hyvät perustelut.

Maksimipalkkaa tulisi tietenkin ajatella myös oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Filosofi Platon arvioi, että reilu tulo rikkaimmalle väestön osalle olisi nelinkertainen köyhimpään väestöluokkaan verrattuna, joka sekin on suuri tuloero.

Tätä voi verrata vaikkapa Suomen rikkaimman kymmenen prosentin tuloihin, jotka vuonna 2009 olivat lähes kuusinkertaiset köyhimpään kymmeneen prosenttiin verrattuna (Tilastokeskus).

Kyseessä on 50%:n korotus Platonin ehdotukseen. Jos tämän jälkeen vielä tarkastelemme rikkaimman prosentin tuloja, alkavat luvut olla vaikeasti perusteltavissa millä tahansa mittarilla.

Maksimipalkkaa on kokeiltu ja ehdotettu monessa eri maassa. Tälläkin hetkellä Venezuelan valtiossa on käytössä maksimipalkka järjestely, jossa maksimipalkka on virasta riippuen 2-9 kertaa valtion säätämän minimipalkan verran.

Viimeisen vuoden aikana Ranskassa on yritetty saada läpi lakia, joka rajoittaisi valtionyhtiöiden palkat 20-kertaisiksi kyseisten yritysten huonoimpiin palkkoihin verrattuna.

Kannustimistakaan on turha puhua. Ranskan 20-kertaiset, ja Venezuelan 9-kertaiset palkkarajat eivät ole mitään radikaaleja vaatimuksia, ja olisi mielenkiintoista nähdä jos joku ei innostuisi työpaikasta, jossa on 8000 euron kuukausipalkka.

Käytännössä maksimipalkat on aina asetettu niin ylös, että niillä on torjuttu vain kaikkein mielettömimpiä ylilyöntejä.

Maksimipalkka on sosiaalipolitiikan seuraava looginen edistysaskel. Monissa maissa tämä aloite on päässyt jo lakiesityksen, tai jopa ihan lain tasolle. Suomessa emme silti ole kuulleet aloitteesta halaistua sanaa.

Simo Suominen

(komm) Seinäjoki

Punainen tarvitsee lisää vihreää

Tämä juttu on julkaistu SKP:n äänenkannattajalehdessä, Tiedonantajassa, 10.12.2012

Punainen tarvitsee lisää vihreää

Suomen kommunistisen puolueen ympäristöohjelma on ehkä hyvä ja oikeassa, mutta se ei ole sellaisenaan tarpeeksi. SKP:llä ei ole ainoastaan enemmän annettavaa ympäristökeskusteluun, vaan meillä on suoranainen markkinarako, jota emme ole hyödyntäneet.

Markkinarako

Vihreät aatteet ovat nykyään suosittuja, eivätkä suotta. New Scientist julkaisi vastikään jutun otsikolla: Climate change: five years ago we expected the worst, but it’s looking even worse than that. Jutussa kerrotaan, kuinka viiden vuoden takaiset pessimistisetkin arviot ovat osoittautumassa positiiviseksi toiveajatteluksi. Juttu maalaa todella synkän kuvan tulevaisuudesta, johon nykyiset poliittiset toimet ovat auttamattoman voimattomia.

Tämän takia SKP:llä on tärkeä osa täyttämättä päivän politiikassa. Nykyisten puolueiden ympäristöohjelmat ovat suorastaan naurettavia uusimpien tutkimusten valossa. Parhaimmillaankin vihreän liiton puolueohjelma antaa laastariratkaisuja, kuten energiateollisuuden tehostamista uusissa rakennuksissa, tai uusiutuvien energiamuotojen lisäämistä, joilla katetaan ”jäljelle jäävä” energiantarve.

Suomen poliittiselta kentältä puuttuu puolue, joka ajaa radikaalia ympäristöpolitiikkaa. Me emme aja sitä ollaksemme radikaaleja, vaan koska tilanne yksinkertaisesti vaatii sitä. Tämän lisäksi voisimme tuoda esille sen, miksi muissa puolueissa ei haluta suhtautua aiheeseen sen vaatimalla vakavuudella.


Valtavat jätevuoret ovat ikuisen kasvuntarpeemme tulosta. / Veikko Koivusalo

Ympäristö ja kommunismi

Muissa puolueissa ei haluta suhtautua ympäristöön vakavasti, sillä muissa puolueissa ei haluta edes ajatella nykyisen yhteiskuntarakenteen kyseenalaistamista. Ympäristökatastrofi ei ehkä ole täydellisesti kapitalismin vika, mutta ratkaisujen puute on. Kommunistien täytyy tuoda esille, kuinka ponnettomien ehdotusten juuret ovat syvällä kapitalismissa.

Esimerkkinä tästä talouskasvu. Valtavat jätevuoret ovat eittämättä ikuisen kasvuntarpeemme tulosta. Tämän kieltäminen vaatii kovaa aivojumppaa. Jätevuorten lisäksi ympäristöön valuvat muut saasteet ja päästöt ovat suoraan sidottavissa yhteiskuntamme tarpeeseen tuottaa aina vain lisää ja lisää. Kukaan ei kuitenkaan halua tuoda tätä esille, sillä jos joku ehdottaisi, että talous ei saisikaan enää kasvaa, joutuisimme äkkiä sen tosiasian eteen, että ainoa tapa turvata hyvinvointi väestön valtaosalle on jakaa varallisuus uudestaan.

Myös pienemmissä ympäristöaiheissa on havaittavissa samaa. Jos huomautamme, että maapallon viljelyskelpoinen pinta-ala on kääntynyt laskuun jo aikaa sitten, on meidän myös huomautettava, että ruoan saanti ei enää voi perustua loputtomaan ruokatalouden kasvuun. Jos huomautamme vesivarantojen saastuvan, ja makean veden olevan muutenkin rajallinen resurssi, on meidän myös myönnettävä, että veden jakoa on harkittava uudelleen.

Tämän takia yksikään toinen puolue ei voi puuttua ympäristökriisin todellisiin syihin, ja tämän takia ne eivät sitä myöskään tule tekemään. Tämän takia ympäristöpolitiikka on myös läheisesti sidoksissa sosiaalipolitiikkaan, ja luokkatietoisuuteen.

Tavoitteita

Nykyinen tilanne tarvitsee vallankumousta. Kaikki muut ratkaisuehdotukset jäävät puolitiehen. Tarvittavat ratkaisut eivät ole tehtävissä tavanomaisten byrokraattisten ja reformististen teiden kautta.

Suomen on pyrittävä täysin riippumattomaksi fossiilisista polttoaineista, Islannin ja osittain Norjan mallin mukaisesti. Tätä kautta hiilidioksidipäästöt laskettaisiin nollaan. Tavoitteeksi on myöskin asetettava hyvinvoinnin turvaaminen vaikka talouskasvu pysäytettäisi, tai jopa käännettäisi laskuun. Tämän jälkeen talouskasvu on myös pysäytettävä, tai käännettävä laskuun. Lainsäädäntöön on asetettava yritysten selvä korvausvastuu kaikista ympäristötuhoista, ja ympäristövarotoimista on säädettävä tiukat vaatimukset, ja niiden valvomiseen on myönnettävä resursseja.

Ydinvoimasta on luovuttava. Ydinvoima on ympäristöratkaisu ihmisille, jotka eivät hallitse riskien matematiikkaa. Ydinvoima voi tuntua taloudelliselta vaihtoehdolta nyt, mutta seuraavat sata sukupolvea voisivat olla toista mieltä. Ongelmien ulkoistaminen tuleville sukupolville on muutenkin laitettava päätökseen. Ruokatuotteiden lisä-aineista ja viljelyssä käytettävistä aineista on teetätettävä tutkimuksia tiukemmin kriteerein, ja näiden tutkimusten mukaan on kiellettävä haitalliseksi todetut aineet kokonaan.

Ympäristön sietokyky on ohitettu kauan sitten. Nyt puhumme jo vahinkojen hallinnasta, ja sitä tehtävää ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa retoriikalla ”realismista” tai ”talouden vaarantamisesta”. Ympäristöohjelman tulisi olla minkä tahansa kommunistisen puolueen keskeisiä ohjelmia, sillä se on ikävä kyllä nykypäivää.

Lyhyttä työtä

Tämä juttu julkaistiin Ilkan mielipideosastolla 27.11.2012

Lyhyttä työtä

Talouskriisi on saanut päättäjien päät pyörälle Suomessa, ja kukaan ei tunnu tietävän mitään keinoa hallita kriisiä tai sen vaikutuksia. Työttömyys kasvaa, köyhyys kasvaa, ja ainoa asia mitä hallitus osaa tilanteeseen tarjota, on tyhjää retoriikkaa ”vastuusta” ja ”kompromisseista”.

Saksassa päättäjät eivät ole olleet yhtä saamattomia, ja siellä on saatu tuntuvia voittoja. Vaikka Saksan talous kävi 2008 alkaneessa kriisissä jopa Yhdysvaltojen talouslukemia alempana, Saksan työllisyys pysyi kutakuinkin samoissa lukemissa. (Lähde: Eurostat)

Yksi pääasiallisista ihmelääkkeistä Saksan menestykseen on ollut ns. ”kurzarbeit”-ohjelma. (Kurzarbeit kääntyy karkeasti ”lyhyt-työksi”.)

Kurzarbeit on Saksan ay-liikkeen aivotuote, ja se perustuu siihen, että irtisanomisten sijaan ay-liike neuvottelee työnantajan kanssa työajan lyhennyksistä. Eli sen sijaan, että muutama ihminen irtisanottaisiin, kaikkien työaikaa lyhennetään.

Aloitteella on lukuisia hyötyjä. Työntekijöillä jää enemmän vapaa-aikaa, työttömyyskassalle ei tule yhtä paljon menoja (koska irtisanomisia ei tule), ja keskiverto työtunti tehostuu, kun työvuorot eivät vaadi yhtä pitkää keskittymistä.

On totta, että työaikojen lyhentyessä palkat pienenisivät, mutta Saksan ay-liike on mieluummin katsonut tilannetta solidaarisuuden näkökulmasta. Sen sijaan, että oltaisiin kateellisia naapuriyritykselle isommista palkoista, saksalaiset työntekijät ovat halunneet kohdata työnantajiensa päähänpistot yhdessä toimien.

Sillä aikaa kun suomalaiset ay-pomot kilpailevat keskenään jäsenmääristä ja määrärahoista, saksalainen ay-liike on keksinyt omaperäisen, tehokkaan ja solidaarisen ratkaisun talouskriisin ”vaihtoehdottomuuteen”.

Nyt olisi suomalaisillakin korkea aika laittaa painetta omiin ammattiliittoihinsa päin.

Kuka suunnittelee ja kenen eduksi?

Tämä juttu julkaistiin Ilkassa mielipideosastolla 29.7.2012

Kuka suunnittelee ja kenen eduksi?

Kaikki talous on suunniteltua, vastoin yleistä luuloa. Ainoat erot ilmenevät siinä, kuka suunnittelee, millä tavoin ja kenen eduksi.

Tämä väite kuulostaa nykyihmisen korvaan oudolta, mutta talouden suunnittelulla ei ole ainoastaan hyvää tilastoa onnistumisesta, vaan taloutta voi myös suunnitella monin eri tavoin. Meidän ei siis pitäisi säikähtää talouteen puuttumista, vaan sen sijaan meidän pitäisi pitää huolta siitä, että talous suunnitellaan järkevästi ja yleisen edun nimissä.

Talouden suunnittelu ei tarkoita välttämättä viisivuotissuunnitelmia ja hankalaa käytännön toteutusta. Itäblokin lisäksi myös monet länsimaat ovat harjoittaneet hyvinkin tiukkaa talouden suunnittelua, lähinnä poikkeustilanteissa.

Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana länsiliittoutuneet olivat alistaneet teollisuutensa täysin keskusjohtoisen suunnittelun alaiseksi, ja siitä huolimatta (tai juuri sen takia) kaikki talouden tavoitteet kyettiin saavuttamaan.

Myös nykyaikana suurin osa hyvinvoinnistamme on suunniteltua. Valtio-omisteisten yhtiöiden kautta monet maat suunnittelevat suoraan useita kymmeniä prosentteja bruttokansantuotteestaan. Suoran suunnittelun alaisena toimii kokonaisia teollisuudenaloja, kuten rautatiet, tieverkostot sekä sähkön- ja vedenjakelu.

Valtiot suunnittelevat talouttaan myös yleisesti, tosin hieman eri metodein kuin mitä harjoitettiin itäblokin maissa. Siinä missä Neuvostoliiton talous suunniteltiin komennoin ja kiintiöin, nykyvaltiot suunnittelevat taloutensa niinsanotun indikatiivisen suunnittelun kautta.

Valtiomme eivät suinkaan komenna yrityksiä suoraan, vaan asettavat valtiontaloudelle tietyt tavoitteet joihin pyritään lukuisten epäsuorien vaikutuskeinojen avulla. Nykyajan taloutta ei suunnitella komentamalla, vaan työkaluina käytetään valtionapua, tulleja, veroja ja korkoja.

En suinkaan väitä, että talouden suunnitteluun pitäisi puuttua vain sen takia, koska olemme aina tehneet niin. Talouden suunnitteluun pitää puuttua, sillä taloutta pitää suunnitella. Aina kun talous perustuu vahvaan työnjakoon, ja aina kun taloudessa investoinnin ja siitä saatavan tuloksen välillä on merkittävästi aikaa, ilman suunnittelua ei pärjää.

Vaarana onkin se, että jos valtio ei ota taloutensa suunnittelua vakavasti, niin sen valtatyhjiön täyttävät pankit sekä suurimmat yritykset.

Meidän pitäisikin lopettaa erilaisten tekosyiden keksiminen sille, ettemme muka voisi puuttua ns. ”yksityisten” asioiden hoitoon. Viimeistään eurokriisi on osoittanut sen, että suuryritykset ja pankit eivät ole kovin yksityinen asia, vaikka olisivatkin yksittäisten henkilöiden omistamia.

Taloutta on suunniteltu aina, mutta vasta viimeaikoina olemme alkaneet suunnitella talouttamme rikkaimman prosentin ehdoilla, ja köyhimmän 99:än prosentin kustannuksella. Tälle on tultava loppu, ja meidän on vaadittava talouden järkevämpää suunnittelua kaikkien kansalaisten hyväksi.