Mikä on välttämätöntä?

Ideologinen työttömyys on puhuttanut Suomea, ja työmoraalia uhkuvien sekä työttömiltä tukia pois vaativien kommenttien loputtomat jonot keräävät tykkäyksiä. ”Kaikki ylimääräinen pois näiltä vätyksiltä!”, kaikuu suomalaisen työmoralistin sotahuuto.

Teemu Muhosen kommentti Ilta-Sanomissa tiivistääkin hyvin, miksi moinen ylimääräinen mylvintä saa tuskin koskaan mitään aikaan. Tukia on jo poistettu, monta kertaa ja monessa maassa. Vain tilastollisesti mitättömissä yksittäistapauksissa on sillä ollut mitään vaikutusta, eikä silloinkaan kovin suurta vaikutusta. Syykin on yksinkertainen: työsopimus vaatii kaksi ihmistä, eikä kovinkaan työhalua auta jos toiselle puolelle ei löydy palkanmaksuhalukkuutta. Suomen ongelma kun ei ole haluttomuus tehdä työtä, vaan halu saada firmoihin työtä ilman, että siitä pitäisi maksaa mitään.

Mutta se on pidempi keskustelu, jota tässäkin blogissa on käsitelty kerta toisensa jälkeen. Hieman harvemmin käyty keskustelu on se, että mitä se ”ylimääräinen” sitten onkaan, jota työttömillä nyt ilmeisesti on niin paljon, ja jonka sosiaaliturva mahdollistaa?

Jos kysymys vaikuttaa helpolta, niin olet ehkä osa ongelmaa. Oikeistolaisessa yhteiskunnassa monelle saattaa tulla mieleen, että ”välttämätön” on sitä, mikä pitää ihmisen hengissä ja terveenä, muttei mitään muuta. Ruoka, asunto, vaatteet ja terveydenhuolto. Eihän työtön valtion mukaan mitään muuta tarvitsekaan. Kännykkä on luksuslaite, netin löytää kirjastosta ja harrastukset nyt ovat muutenkin etuoikeus. Tämä siis olettaen, että oikeistolaisuus ei mene tasolle jossa vakavissaan vaaditaan työttömän nälkäkuolemaa mikäli moinen laiskimus ei löydä työtä. Vaatimus, jonka valossa sosiaaliturvan olemassaolo ylipäätään on ylimääräistä.

Nyt työttömälle voi maksaa vähemmän rahaa ja kansantalous on pelastettu… Ainakin kunnes me alamme pohtimaan muita ongelmia.

Kun työnantajat ilmoittelevat työpaikkoja, nykyään on normi, että työhakemus lähetetään sähköpostilla. Olettaen että nettipäätteiden määrä ei kirjastoissa räjähdä käsiin, meillä on ainakin yksi syy ajatella tietokonetta ja nettiyhteyttä välttämättömyytenä. Niin ikään TE-keskuksen tiedetään olevan hyvin militantti sen suhteen, että työnhakijat vastaavat puhelimeen mihin aikaan päivästä tahansa. Joten myös kännykkä, ei siis mikä tahansa puhelin, on välttämättömyys. Entäpä jos työhaastatteluun pelmahtaisi huonosti pukeutuneena ja epäsiistinä? Vaatteita siis on paitsi oltava, niiden on myös oltava siistejä. Uupunut ja unenpuutteinen työnhakija aivan varmasti tekee huonolaatuisia hakemuksia, joten myös lepo ja vapaa-aika on välttämätöntä.  Riippuen alasta ja työnhakijan asuinpaikasta, Suomessa voi olla hyvin vaikea pärjätä ilman autoa. Siinä onkin sitten jo kovin kallis välttämättömyys.

Listaa voisi tietysti jatkaa loputtomiin, ja oletan lukijan olevan sen verran älyllisesti rehellinen, ettei yritä kiistää näin ilmiselviä esimerkkejä. Tarkoituksena tässä ei silti ole tarjota näitä heittoja jonkinlaisina todisteina yhtään mistään, vaan avata keskustelua siitä, että mitä ihmettä se nyt sitten tarkoittaakaan, että sosiaaliturva mahdollistaisi jotain joka ei ole välttämätöntä.

Jostain syystä suomalaiset ovat laiskistuneet ajattelemaan välttämättömyyttä jonkinlaisesta kehitysmaiden näkökulmasta, jossa köyhyys on sitä, että kerjätään kadulla ilman vaatteita. Ja ei, en puhu inflaatiosta. Sekin toki vaikuttaa köyhyyteen, että Nairobissa hieno puku maksaa vähemmän kuin Suomessa, mutta minä puhun nyt siitä, että Nairobissa myös pärjää ilman hienoa pukua, toisin kuin Suomessa. Vaikka meillä on olemassa mittarit joilla mitataan inflaatiota ja ruokakorin hintaa, noin yleisemmin ei ole, eikä koskaan voi olla, mittaria jolla mitataan välttämättömyyttä.

Ongelma johtuu siitä, että koko köyhyyden käsite ja sen mittausyritykset ovat filosofisia, ja vielä tarkemmin ideologisia. Ei ole mitään selvää rajaa siinä, että missä vaiheessa joku on köyhä vaikka hänellä on auto, ja missä vaiheessa hän on köyhä koska hänellä on auto.

Suomalainen kulttuuri on hälyttävän keskiluokkainen. Tällä en tarkoita sitä, että kaikki olisivat keskiluokkaisia, vaan sitä, että kaikki ajatellaan keskiluokan näkökulmasta. Puhuessamme yrityksistä me ajattelemme pienyrityksiä, vaikka samat lait koskevat (ja auttavat) vähintään yhtä paljon myös suuryrityksiä. Puhuessamme palkansaajista, me edelleen ajattelemme vakituisessa työsuhteessa olevaa keski-ikäistä ja omakotitalossa asuvaa uratykkiä, vaikka se ei ole ollut alemman yhteiskuntaluokan nuorille realistista unelmaa enää moneen vuoteen. Tämän aatteellisen keskiluokkaistumisen takia aivan kaikilta odotetaan keskiluokkaista käytöstä, ja siten Suomen ”välttämätön” on hirveä kasa kaikenlaisia asioita, mukaanlukien auto, älykännykkä ja korkeakoulutus.

On ristiriitaista samaan aikaan leikata työttömien tukia sen nimissä, ettäkö työttömillä ei pitäisi olla mitään ”ylimääräistä”, mutta silti samaan aikaan kaikkialla muualla yhteiskunnassa vaatia enemmän ja enemmän. Junalippuihinkin tarvitsee yhä useammin mobiiliaplikaation, mitään ei voi enää tehdä virastossa koska virastoja ei ole, ja jos on, ne eivät ole auki, ja jos ovat, niin niissä on liian pitkät jonot. Kun palveluja keskitetään, auton omistaminen muuttuu pakolliseksi yhä suuremmalle väestönosalle, etenkin kun kaupungeissakin ollaan vastahakoisia kehittämään julkista liikennettä.

Joten keskiluokkaiset setämiehet, haastan teidät johdonmukaisuuteen. Joko myönnätte, että te vaaditte enemmän ja enemmän, ja että työttömyystukea pitäisi nostaa vastaamaan yhä järjettömämpää ”välttämättömän” minimitasoa, tai sitten alatte tekemään yhä halvemman elämän mahdolliseksi. Tuette lähipalvelujen olemassaoloa, maksuttomuutta, helppoutta ettekä kehitä asioita sillä olettamuksella, että tietenkin kaikilla on älypuhelin, auto, siistit vaatteet tai muutenkaan keskiluokkainen elintaso. Tukien lainapohjaisuus ja säästämisestä moralisoiminen on tietenkin täysin poisluettua aikana, jolloin vakituiset työsuhteet ovat yhä harvemmin vakituisia ja yhä useammin täyttä fantasiaa.

Voi tietenkin olla, että vaadin aivan liikoja suomalaiselta kulttuurilta. 2010-luvun suomalaiseen mentaliteettiin on keskeisesti kuulunut, että kaikki kiva pitäisi saada ilman mitään uhrauksia. Tämä pätee paljon enemmän yläluokkaan kuin mitä se on koskaan pätenyt työttömyysturvaa vaativiin työttömiin. Monen mielestä jatkossakin työttömillä on velvollisuus taikoa tyhjästä itselleen kaikki ne härvelit ja resurssit joita ilman sivistyneeseen yhteiskuntaan ei ole mitään asiaa.

Ja katsotaanpa hetki itseämme peiliin ja ollaan rehellisiä. Nykyhallitukselle ei ole olemassa sellaista asiaa edes periaatteen tasolla, kuin ”tarpeeksi pieni” työttömyysturva. Jos meidän työttömyysturvamme olisi vaikkape 1e/kk, joku työnantaja avaisi työpaikan 50snt/kk palkalla, ja valittaisi sen jälkeen lehdissä kuinka sosiaaliturva on liian korkea.

Mainokset