Rikastuminen ei ole pahaa, mutta ei kyllä hyvääkään

Suomi viettää veropäivää, jota on ehditty jo nimittää ”kateuspäiväksi” ja ”katkeruuspäiväksi”. Omaa paremmuuttaan julistavat pikkudarwinit ovat nousseet päivän myötä barrikaideille. Heidän mielestään on väärin, että maan ökyjen tuloja tarkastellaan edes hieman pohtien, että onko tällainen tulonjakokehitys perusteltua. Yksi esimerkki tällaisesta ulostulosta on mm. Tokman-miljonääri Kyösti Kakkonen. Hänen mielestään rikastumisessa ei ole mitään pahaa. Ehkä hieman yllättäen kärkisijan tässä keulimisessa otti yle, kun se teki jutun ”kermankuorijoista” ja ”laskun maksajista”. Koko jutun ohjaavana nuorana toimii ajatus siitä, että valtion taloutta ohjaavat yksilöiden ahkeruus ja valinnat, joiden avulla kukin voidaan yksilönä luokitella ”nettomaksajiin” ja muihin.

Mutta ajatellaanpas hetki tätä uusinta mielensäpahoittamisen aaltoa. Kyösti Kakkonen on ihan oikeassa sanoessaan, että rikastumisessa sinänsä ei ehkä ole mitään pahaa. Toki voi rikastua toisten kustannuksella (siitä lisää kohta) tai rehellisin keinoin, mutta rikastuminen sinänsä on kovin neutraali asia. Tämän pohjalta on kuitenkin annettu ymmärtää, että rikastuminen on liki pyhä asia, tai vähintäänkin hyvä asia, ja että rikkaiden pitäisi nauttia tiettyä kiitollisuutta tai koskemattomuutta.

Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että rikkaat ovat jotenkin ”luoneet” rikkautensa omin neuvoin, ja olisi siten epäoikeudenmukaista kajota ”heidän” omaisuuteensa. Ajatus kuitenkin kaatuu ihan jo pinnalliseen tarkasteluun siitä, miten vauraus yhteiskunnassa muodostuu.

Teollisen vallankumouksen jälkeisessä kapitalismissa rahaa ei enää pitkään aikaan ole ”ansaittu”. Rahaa ainoastaan saadaan tai sitä ei saada. Jo ihan alkeistason markkinateoria sanoo, että resurssit kohdennetaan kysynnän ja tarjonnan mukaan, ja että tämä koskee myös palkkoja ja tuloja. On siis ilmiselvää, että edes teoriassa vaurauteen ei liity mitään moraalista ulottuvuutta, jonka mukaan rikkaus olisi merkki yhtään mistään kiitollisuuden tai kunnioituksen ansaitsevasta asiasta.

Myös käytännön tasolla tämä teorian tosiasia on kiistaton. Yksi kuuluisa tulonjakoa havainnollistava esimerkki on kertomus ruotsalaisesta ja intialaisesta bussikuskista. Ruotsalainen bussikuski tienaa moninkertaisen määrän intialaiseen bussikuskiin verrattuna, ja markkintalaouden periaatteiden mukaan se tarkoittaa tietenkin sitä, että ruotsalaisen bussikuskin työ on moninkertaisesti tehokkaampaa. Sen tehon selitykset eivät kuitenkaan löydy bussikuskin henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Tukholman bussit ovat pääasiassa uudempia, tehokkaampia, ja paremmassa kunnossa. Tukholman kadut ovat ehjät, ja liikennejärjestelyt on suunniteltu ammattitaidolla. Tukholmalainen bussikuski on saanut ilmaisen koulutuksen ja hänen terveytensä on hoidettu valtion taholta, joten bussifirma saa työntekijälleen luotettavia ominaisuuksia täysin ilmaiseksi. Lisäksi Tukholma on ympäristönä turvallinen, joten sen enempää kuski kuin bussikaan ei tarvitse erityisiä toimenpiteitä rikosten ehkäisyssä.

Kaikkien tällaisten ongelmien keskellä olisi perusteltua väittää, että intialainen bussikuski on suorastaan taitavampi ja parempi työntekijä kuin tukholmalainen kollegansa. Tästä huolimatta intialainen bussikuskin työtunti on tehottomampi, ja siksi hän saa huonompaa palkkaa. Vain murto-osa palkkaeroista selittyy bussikuskien henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, kuten ahkeruudella, vastuuntunnolla tai kekseliäisyydellä.

Kun tällaisia yhteiskunnan laajuisia ominaisuuksia tarkastellaan Suomen sisällä, ei ole mitään vaikeuksia nähdä, kuinka täälläkin vauraus tulee ilman mitään välttämättömiä moraalisia hyveitä. Ensinnäkin, Suomen rikkaimmissa ei ole ainuttakaan omalla työllään rikastunutta. Jos täällä haluaa rikkaaksi, pitää syntyä oikeaan perheeseen, tai vähintäänkin saada jostain mehevä alkupotti jonka voi sijoittaa onnekkaasti. Kun ”rikkaan” käsitettä laajennetaan käsittämään koko maan hyvätuloisin muutama prosenttia, niin pääomatulojen merkitys korostuu. Se ei ole mikään yllätys, sillä pääomatuloja ei juurikaan Suomessa veroteta EU:n keskiarvoon suhteutettuna. Myös prosentuaalisesti Suomen verotuksen progressiivisuus pätee lähinnä köyhien ja keskiluokan kohdalla, siinä missä rikkaiden verotus voi olla lähes mitä hyvänsä. Jos Suomen tilannetta tarkkaillaan muutoinkin kuin henkilökohtaisten tulojen kohdalla, vaikkapa yritysverotuksen kautta, huomaamme kuinka Suomen yritykset maksavat vähemmän veroa kuin mitä ne saavat tukia. Jostain syystä yrityksiä ei nimitetä uutisissa ”kermankuorijoiksi”.

tilasto

Mutta hyvä on, entä sitten jos rikkaat saavat tukia hillittömästi, tai jos ihan jokainen euro ei tule rikkaan omasta henkilökohtaisesta hyvyydestä? Ainakin rikas tuottaa jotakin ja ylipäätään maksaa veroa, toisin kuin köyhät, jotka vain saavat tukia ja maksavat veroja korkeintaan näistä tuista.

Näin voisi ainakin ajatella, jos ei olisi kiinnostunut Suomen kansantalouden rakenteesta. Tiesitkö esimerkiksi sen, että joka kymmenes suomalainen työntekijä tekee työnsä täysin palkatta? Olisi mielenkiintoinen filosofinen kysymys, että onko tällaisten ihmisten sosiaaliturva niinkään tukea ilmaistyöntekijälle, vai onko se suoraa palkkatukea näiden työntekijöiden firmoille. Myös asumistuki on sellainen sosiaalituen muoto, että se tuottaa voittoa enemmänkin Suomen yhä rikastuvalle asuntokeinottelijoiden luokalle, kuin mitä se hyödyttää rahallisesti ajatellen asujia itseään.

Tarkoitus ei ole tässä argumentoida sosiaaliturvaa tai yritystukia vastaan. Sen sijaan se on kiistatonta, että maamme rikkaat eivät ole missään asemassa valittamaan. Vaatii aivan erityistä röyhkeyttä ensin ottaa EU:n mittakaavassa poikkeuksellisen suuria verohelpotuksia, nauttia enemmän tukia kuin mitä maksaa veroja, ja sen jälkeen heittää laiskoja syytöksiä siitä, että kansa on vain kateellista jos se arvostelee näin kerätyn omaisuuden oikeutusta.

Tosiasiassa Suomen köyhät ovat enemmän kuin oikeassa arvostellessaan tuloerojen kasvamista. Jo vuodesta 2010 köyhiin ja palkansaajiin on kohdistettu kuritoimenpiteitä sillä perusteella, että kriisi on yhteinen, ja että tässä ollaan samassa veneessä. Nyt kun talouskasvun hedelmiä sitten jaetaan, on äärimmäisen selkärangatonta väittää, että voitot ja tuotot olisivatkin yhtäkkiä täysin yksityinen asia.

Jos väität että talouskriisi on yhteinen asia, että uhrauksia vaaditaan kaikilta ja että palkansaajien pitää tulla vastaan, niin ole sen verran aikuinen että myönnät myös voittojen olevan tällöin julkinen asia. Se ei ole kateutta, vaan perusteltu ja kohtuullinen huomautus siitä, että juuri alempien luokkien uhrauksilla ne omaisuudet on kartutettu.

Joten rikas: jos luulet että rikkautesi on täysin omaa ansiotasi, voit viedä liikeideasi, työmoraalisi ja ahkeruutesi vaikkapa Norsunluurannikolle. Tule sitten muutaman vuoden päästä kertomaan, kuinka nerokas yksilösuorittamisesi on maallisen vaurautesi perusta.