Vasemmistolainen väkivalta on parempaa

Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson meni erään kerran televisiossa tokaisemaan, että vasemmistolainen väkivalta on erilaista. Väite tietenkin on totta, sillä vasemmistolaiset järjestöt tarttuvat väkivaltaan eri kriteerein, eri keinoin ja eri kohteisiin tähdäten kuin oikeistolaiset järjestöt. Lausahduksessa ei sinänsä oteta kantaa siihen, että onko tämä hyvä tai huono asia, mutta sehän ei Internetin vihaista oikeistoa ole koskaan estänyt. Nyt Anderssonilla on maine ihmisenä, jonka mielestä vasemmiston väkivalta on parempaa. Jonkun mielestä se on ilmeisesti lähes sama asia.

Sekä Andersson että oikeisto ovat olleet niin kiireisiä kylpemään omassa moraalintunnossaan ja kaiken väkivallan tuomitsemisessa, että varsinaista kysymystä ei ole koskaan asetettu keskustelun aiheeksi. Kenelläkään ei ole käynyt mielessäkään pohtia, että onko se vasemmistolainen väkivalta sitten parempaa. Osasyy passiivisuuteen voi olla se, että vastaus on monelle epämiellyttävä. Vasemmistolainen väkivalta kun on parempaa.

Näennäinen pasifismi ja valikoiva laillisuus

Ennen kuin käsitellään vasemmiston tapausta, on hyvä saada taustalla vaikuttavat oletukset pois alta. Aluksi on selvitettävä, voiko ylipäätään mikään väkivalta olla parempaa kuin toinen väkivalta. Moralisti voisi tokaista, että tietenkin kaikki väkivalta on tuomittava, mutta tällainen absoluuttinen julistus ei kestäisi pinnallistakaan tarkastelua. Maailma on niin täynnä esimerkkejä erilaisista väkivallan tapauksista, että olisi vaikea uskoa jonkun tuomitsevan niistä jokaista.

Tosiasia on se, että murskaenemmistö ihmisistä osaa mainita muutaman väkivallan muodon, jonka hän hyväksyy. Jos tuomitset anarkistiset väkivallan muttet anarkistia hakkaavaa poliisia, et voi vedota pasifismiin tai rauhallisuuteen. Jos tuomitset Bolshevikit muttet valkokaarteja, et ole pasifisti, vaan ainoastaan oikeistolainen. Jos tuomitset kaikki osapuolet yhdessä sodassa muttet toisessa sodassa, et ole rauhaa rakastava sodan kritisoija, vaan hyvin täsmällisesti poliittisen aatteesi tunnistava pragmaatikko.

Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous, Suomen talvisota, Kuuban vallankumous, Espanjan sisällissota jne… Kaikkien armeijoiden tuomitseminen yhtäläisesti syyllisinä olisi hyvin arveluttava filosofinen kanta. Itsenäisyyspäivän mellakat, Pariisin kommuunin barrikadit, Espanjan siirtomaiden itsenäistyminen, orjakapinat jne… Jos tuomitsisit kaikki mellakat, olisit vähintäänkin yhtä arveluttava kuin väärän asian puolesta mellakoiva.

Usein näitä ja muita esimerkkejä yritetään sivuuttaa vetoamalla siihen, että väkivalta on näissä tapauksissa jotenkin erilaista. Talvisota on laillista maanpuolustusta, eikä laitonta mellakointia. Yhdysvaltain vallankumouksessa on kyse vapauden puolustamisesta, kun bolshevikit vastustivat vapautta. Tällaisissa argumenteissa kuitenkin väistämättä vedotaan johonkin epäoleelliseen tai subjektiiviseen. Ehkä talvisota oli laillinen ja oikeutettu, mutta se ei tee siitä vähemmän poliittista tai vähemmän väkivaltaista. Ehkä Yhdysvaltain vallankumoukselliset kokivat puolustavansa vapautta, mutta niin kokivat bolshevikitkin, eikä juuri vapaudesta voida näissä asioissa sanoa mitään sen objektiivisempaa.

Entäpä laki? Suomalaiset rakastavat tuomita kaikkea laitonta siitä huolimatta, että suuri osa suomalaisista on rikkonut lakia itse. Suomalaiselle laki on rikkumaton ja liki pyhä asia kun kettutyttö on tunkeutunut yksityisalueelle, mutta kun kyse on ylinopeudesta, kannabiskokeilusta, punaisia päin kävelemisestä tai kypärän päässä pitämisestä pyöräillessä, laki onkin yhtäkkiä ”sovellettavissa”. Lain erehtymättömyys on muutenkin niin naurettavan helposti kyseenalaistettava periaate, että jos laki on jonkun mielestä itseisarvo, hänen ei ehkä kannattaisi vaivata päätänsä tällaisilla keskusteluilla ylipäätään.

Ehkä jokin väkivalta on laillisempaa tai oikeutetumpaa kuin toinen, mutta suurin osa suomalaisista hyväksyy poliittisen väkivallan siitä huolimatta. Kysymys on ainoastaan siitä, että milloin väkivalta on perusteltua, liioiteltua tai tarpeetonta.

Tosiasia on se, että harvoin vasemmistolaisessa vallankumouksessa ihmistä haittaa tapahtuman vallankumouksellisuus, ja useammin niissä haittaa vallankumouksen vasemmistolaisuus. Anarkistisissa mellakoissa valtavirtaa tuskin haittaa anarkistien mellakointi, vaan harmaita hiuksia aiheuttaa enemmänkin mellakoijien anarkistisuus. Mistäkö tiedämme tämän? Koska kun ihmisiä tapetaan teollisessa mittakaavassa Suomen valtion tai kansallisidentiteetin säilyttämiseksi, se on monen mielestä paitsi perusteltua, niin myös hyvin tavoitteeseensa nähden mitoitettua voimankäyttöä. Kun Kiovassa laitetaan koko kaupunki matalaksi EU:n puolesta, kyse ei ole päämäärättömästä tuhosta ja ilkeydestä, vaan ”vapaudenkaipuusta” tai ”demokratiasta”.

Väkivalta on tietenkin ikävää

Vaikka kaikki yllä kirjoitettu rikkookin monia väsyneitä tabuja moraalifilosofiasta, se on ilmiselvää jokaiselle itselleen rehelliselle ihmiselle. Puhtaan periaatteen tasolla, konkreettisia esimerkkejä miettimättä, me osaamme kuvitella tapauksen jossa hyväksymme poliittista väkivaltaa. Asia menee jopa niin päin, että olisi vaikeampaa puolustella täyttä pasifismia kuin tiettyjä väkivallantekoja. Päämäärät eivät oikeuta keinoja, mutta eivät keinotkaan oikeuta mitä tahansa lopputuloksia.

Tästä periaatteesta pääsemme tämän kaikkien jakaman periaatteen toiseen puoleen. Mikään yllä kirjoitetusta ei nimittäin tarkoita, että kaikki väkivalta on nyt perusteltua, jos vain osaa mainita jonkin jalon päämäärän, tai koska mitään objektiivista moraalinuoraa ei ole olemassa. Ylläoleva tarkoittaa ainoastaan sitä, että vaikka jaloilla päämäärillä ei saisi oikeuttaa hirmutekoja, niin myöskään jaloilla toimintatavoilla ei saisi oikeuttaa hirmuisia lopputuloksia.

Pääsääntönä voidaan pitää sitä, että jokainen poliittista väkivaltaa tehnyt ei ole halunnut tehdä poliittista väkivaltaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että Yhdysvaltain vallankumous olisi tapahtunut juuri niin, jos rauhanomaisia vaikutuskeinoja olisi ollut. Niin ikään on vaikea uskoa, että Ranskan vallankumoukselliset tahallaan pyrkivät väkivaltaan. Arkijärjellä ajateltuna periaatteen luulisi pätevän myös äärimmäisiin esimerkkeihin. Ihmisten vapaaehtoinen alistuminen olisi varmasti ollut Stalinille helpompaa kuin puhdistukset ja tankkien vyöryttäminen Euroopan pääkaupunkeihin, joten voisi luulla Stalinin ainakin harkinneen rauhanomaisia keinoja ennen lukuisia hirmutekojaan. Samalla lailla olisi hölmöä väittää, että Suomen hallitus halusi talvisotaa. Se oli ainoastaan jalon päämäärän oikeuttama hirmukeino. (Jatkosotaan Suomi onkin sitten selvemmin syypää, mutta tämä on toinen puheenaihe.)

Poliittisesta väkivallasta puhuttaessa puolihuolimattomien moralistien houkutuksena on vedota johonkin ankeaan latteuteen, kuten että väkivallalla ei ole ikinä saavutettu mitään hyvää, tai että sillä luodaan enemmän ongelmia kuin ratkaistaan. Argumentti esitetään, ikään kuin väkivallantekijät kautta historian olisivat vain odottaneet yhteiskuntarauhan kaatumista päästäkseen elämään väkivaltafantasioitaan. Maailmankuva on naurettava. Varsinaisesti väkivaltaa haluavat voidaan rajata muutamaan erityiseen yksilöön, eikä poliittista väkivaltaa mitenkään voida selittää sillä, etteikö sen tekijä olisi vain tullut ajatelleeksi sitä kuinka kivaa tai hyödyllistä rauhanomainen vaikuttaminen on.

Mutta kun… mutta kun demokratia!

Demokratia on ehkä vähemmän universaali arvo kuin väkivallan vastustaminen, joten siihen vetoaminen on vakavammin otettava argumentti nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa. Kovinkaan diktaattori tuskin haluaa tahallaan hankalaa hallintoa ja automaattisesti riskialtista väkivaltakulttuuria alueelleen, joten se menee aina ns. ”vaikean valinnan” alueelle. Sen sijaan demokratiasta on olemassa paljon hatarampia käsityksiä, eikä sen kannatuskaan ole samanlainen historiallinen ihmisluontoon kuuluva vakio, joten ehkäpä poliittisen väkivallan tekijät eivät vain sisimmässään kannata demokratiaa. Miksi muuten he asettuisivat murtamaan demokraattisesti valitun eduskunnan rakentamaa yhteiskuntajärjestystä?

Tähänkin tosin voi löytää vastauksen kun tutkii tarpeeksi omia väkivallan perusteitaan. Yhdysvaltain vallankumous, Ranskan vallankumous ja Venäjän vallankumoukset syrjäyttivät yksinvaltiaat monarkit valtaistuimilta, joten kutakin vallankumousta puolustava voi vedota demokratian puolustamiseen. Silti uudemmissa levottomuuksissa löytyy harmaata aluetta myös tämän suhteen. Mitä moderni länsimaalainen sanoisi mm. itsenäisyyttään tavoittelevien siirtomaiden liikehdinnästä toisen maailmansodan jälkeen, jolloin osa saattoi olla hyvinkin rauhattomia liikkeitä? Tuolloin moni länsimaa oli jo monessa mielessä hyvin demokraattinen, vaikka täydellistä demokratiaa tuskin on vieläkään missään.

Moni varmasti vetoaisi kansojen itsemääräämisoikeuteen tai vapauden periaatteisiin, mutta silloin ollaan jo menty demokratiasta ohi. Demokratian ajatukseen kuuluu se, että kansa voi äänestää vaikka jotain vähemmistöä vastaan tai vapauden pois itseltään.

Moderniin demokratiaan kuuluukin olennaisena osana käsitys siitä, että demokraattista keskustelua käydään vain tiettyjen hyväksyttyjen rajojen sisällä. Nykyään sellaisia ovat mm. perustuslaki ja YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus. Kun tämä lisäys tehdään demokratiakäsitykseen, voimme puolustaa monia länsimaiseen narratiiviin kuuluvia vapaustaisteluja, mutta silloin olemme ajautuneet uuteen dilemmaan. Miksi nykyiset rajat olisivat sen parempia kuin muutkaan rajat keskustelulle, etenkin kun niitä rajoja muutetaan koko ajan?

Jokaisella ihmisellä on asioita, joista hän ei ole valmis keskustelemaan tai neuvottelemaan ainakaan rauhallisesti. Näin ei pitäisikään olla. Ei ole mitään syytä ajatella, että YK:n ihmisoikeusjulistus olisi sen enemmän ”oikeassa” kuin kenen tahansa poliittisen aktivistin oma ihmisoikeuskäsitys. Myös YK:n julistuksen sisällöstä käydään jatkuvaa kamppailua. Jos joku väittää, että demokratia ja siihen liittyvien ihmisoikeuskäsitysten välinen suhde on selvä, hän ei vain ole ajatellut asiaa kovin pitkälle.

Vasemmiston väkivalta

Kaikki ylläoleva käsitteli aihetta vain periaatteen tasolla, ja yritin sen takia ottaa esimerkkejä poliittisen janan molemmista päistä. On syytä olettaa, että suurin osa länsimaisista ihmisistä, poliittiseen aatteeseen katsomatta, paheksuu väkivaltaa periaatteessa, hyväksyy sen joitain muotoja käytännössä ja asettaa sille kriteerit omien ihmisoikeuskäsitystensä pohjalta. Vasta tämän ymmärrettyämme pääsemme käsittelemään sitä, miksi vasemmiston väkivalta on parempaa.

Periaatteen kysymyksistä päästyämme pääsemme käytäntöön, ja kysymään, että onko tällaisesta keskustelutahdottomuudesta mitään hyötyä. Siihenkin vastaus on se, että kyllä siitä on hyötyä.

Vasemmistolainen väkivalta on kuin onkin tehnyt maailmasta paremman paikan, vaikka onkin ikävää, että siihen on väkivaltaa tarvittu. Joku voisi tarkastella vasemmistolaista väkivaltaa nähden pelkästään Stalinin terroria ja Venäjän sisällissotaa, mutta se joku olisi hyvin valikoiva ja älyllisesti epärehellinen ihminen. Laajemmalla otannalla tarkasteltuna väite vasemmistolaisen väkivallan (ja väkivallattoman toiminnan) saavutuksista on suorastaan ilmiselvä.

Kun vasemmistolaiset olivat kaatamassa Euroopan monarkioita, oikeisto pohti pahimmillaan miten monarkiat voisi säilyttää, ja parhaimmillaan miten tilanteesta voi hyötyä taloudellisesti. Kun vasemmistolaiset lakkoilivat ja mellakoivat kahdeksantuntista työpäivää, naisten äänioikeutta, orjuuden loppumista ja monta muuta asiaa, oikeisto olisi mieluummin pitänyt asiat entisellään. Kun oikeisto sitten uhkasi työntää näitä saavutuksia takaisinpäin, vasemmisto soti pahimmillaan sisällissotia pitääkseen oikeiston mielipuoliset fiksaatiot kurissa.

Käytännöllisesti katsottuna kaikki puolustamisen arvoinen nykymaailmassa, inhimilliset työehdot, vapaa-aika ja kansalaisoikeudet, ovat tavalla tai toisella vasemmiston aikaansaamia. Ikävän usein oikeisto on vastustanut näitä asioita niin paljon, että myös väkivaltaa on tarvittu takaamaan nämä vapaudet. Asia on näin paitsi maailmalla yleensä, niin se on sitä myös Suomessa.

Suomi 2010-luvulla on maa, jossa moni ihmisarvoon liittyvä itsestäänselvyys on paitsi julkisessa keskustelussa, myös osittain kiistetty. Kun ihmiset juhlivat demokratiaa eduskunnan äänestäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista, vain vasemmistosta osattiin huomauttaa, ettei ihmisen arvo ja ihmisoikeudet saisi olla keskustelun ja äänestämisen asia ylipäätään. Kun poliisi valittaa, että rasististen ja avoimesti fasististen mielenosoitusten kieltäminen ja hajottaminen ei kuulu demokratiaan, vain vasemmisto osaa huomauttaa, ettei demokratian vastainen toimintakaan voi kuulua demokratiaan. Kun päättäjämme ovat toinen toistaan ponnettomampia keksimään keinoja ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi, vain vasemmisto on huomauttanut, että planeetan selviäminen on tärkeämpi arvo kuin talouskasvu, porvariston vapaus tai jopa yhteiskuntarauha.

Tällaisissa, jopa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ilmenevissä kysymyksissä, maltillinen vasemmisto, keskusta ja oikeisto näyttävät todelliset kasvonsa. Heille ihmisoikeudet ovat vain demokratiassa käytettävä neuvottelukortti, josta voidaan rauhan nimissä tinkiä kuten veroprosentista tai palkkatasosta. Heille planeetan selviäminen ei ole lainkaan yhtä tärkeää, kuin planeetan selviäminen markkinatalouden puitteissa ja yläluokan vapaudet säilyttäen. Maltilliselle laki, järjestys ja sivistyneet toimintatavat ovat jumalallinen kolminaisuus, jonka alttarilla uhrataan kaikki mitä se vain keksii vaatia. Kyllä, jalot päämäärät eivät oikeuta mitä tahansa toimintatapoja, mutta maltilliselle vasemmistolle, keskustalle ja oikeistolle ei ole olemassa niin julmaa ja hirveää lopputulosta, etteikö sitä voitaisi oikeuttaa jaloilla toimintatavoilla.

Mikä vielä oudompaa, oikeiston ja keskustan vasemmistovastaiset argumentit ovat väsyneintä ja ankeinta argumentointia ikinä. Allekirjoittanutkaan ei ole kasvanut vasemmistolaisessa kodissa, vaan tärkeimpiä yksittäisiä syitä kommunistiseen liikkeeseen liittymiselle oli oikeistolaisen ajattelutavan lässähtäneisyys. Kun vasemmistolaiset ovat osanneet kertoa minulle yksityiskohtaisesti logiikkansa toiminnan kohdalla sekä sen rajan, missä vaiheessa, millä kriteereillä ja minkälaiseen väkivaltaan ryhdytään, oikeisto osaa antaa vain tunkkaisia latteuksia siitä, kuinka väkivalta on ikävää ja muutenkin ihan vain mälsää. Oli vasemmisto oikeassa tai ei, ainakaan se ei teeskentele, että asia olisi jotenkin hirvittävän yksinkertainen. Millään tasolla maapallon hankalasta tilasta kiinnostunut ihminen ei voi kyetä ottamaan oikeistolaista tai maltillista maailmankuvaa vakavissaan.

Kun Suomessa leikitellään hevosenkenkäteorioilla ja verrataan rasistista ja vasemmistolaista väkivaltaa toisiinsa, siinä heitetään ikkunasta ulos tällaiset sinänsä kohtuulliset huomiot. Ei ole mitään objektiivista ja kaikille yhteistä syytä ajatella, että anarkistia hakkaava poliisi olisi jotenkin enemmän oikeassa kuin anarkisti itse. Voidaan ainoastaan sanoa, että poliisille järjestys on ihmisarvoa tärkeämpää, ja että anarkistille tasa-arvo on järjestystä tärkeämpää. Väkivalta on ikävää, mutta sitä tuskin kukaan on koskaan kieltänyt. Väkivalta ihmisoikeuksien puolesta nyt kuitenkin on keskeisiltä osin eri asia kuin väkivalta ihmisoikeuksia vastaan. Vasemmistolainen väkivalta nyt vain on parempaa.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.

Onko mellakointi Frankfurtissa politiikan liioittelua, vai onko liioittelua uhrata ihmisarvo jonkinlaisen lattean järjestyskäsityksen alttarilla? Siinäpä vasta kysymys. Kuva Blockupy Frankfurt mielenosoituksesta.