Mun suru on parempi kuin sun suru

Pariisin terrori-isku on luonut kokonaisia tunteellisia alakulttuureita. Yksi väitetty tapaus on ns. ”indie-suru”, joka väitetysti vähättelee toisten surua sen perusteella, että Pariisin iskun jälkeinen suru ei käsittele kaikkea terrorismia tasapuolisesti. Tämän vastine on mitä ilmeisimmin ”true suru”, tai omassa kielessäni ”ortodoksisuru”, joka korostaa aitouttaan verrattuna muuhun suruun, jonka se väittää olevan identiteetin, vertaispaineen tai kaupallisuuden saastuttamaa.

Keskustelu voisi olla ihan söpö, ellei sitä käytettäisi ihan vakavien aiheiden peittämiseen. Eräänlainen kilpailu siitä kenen suru on aidointa, on ollut pahimmillaan tekosyy tärkeiden aiheiden sivuuttamiseen ja parhaimmillaan epäoleellinen tarpeettomuus.

Unohdetaan suru kokonaan julkisesta keskustelusta

Jotta minkäänlainen sosiaalinen yhteiselo olisi mahdollista, olisi kenties viisainta hylätä surulla päteminen kokonaan. Tämä ei tarkoita sitä etteikö saisi surra, päinvastoin, kukin tehköön tai älköön tehkö sitä tahallaan.

Ensinnäkin, maalaako profiilikuvansa trikolorilla vai ei selittyy paljon muullakin kuin kunkin yksilön omalla tunnetilalla. Harvempi piti Libanonin lippua profiilikuvassaan, ei suinkaan rasistista uhrin valikoimistaan, vaan silkkaa tietämättömyyttään. Itsekin yllätyin Pariisin iskun aikaansaamasta mediamylläkästä kun avasin television kaksi päivää iskun jälkeen. Käyttämämme media, tietosuodattimet ja niiden toiminta vaikuttaa tietenkin toimintaamme tavalla, johon emme voi päivän sisällä vaikuttaa. Toisaalta myös asiaan vaikuttaa suoraan vaikutusvaltamme ulkopuolella olevat asiat. Facebook teki parilla klikkauksella toimivan trikolorigeneraattorin, mutta Palestiinan tilanteesta Facebook ei ole tehnyt vastaavaa. Olisi kohtuutonta vaatia ihmisiltä tasapuolista kohtelua silloin, kun yhtiöt eivät tarjoa tasapuolisesti työkaluja erilaiseen toimintaan.

Toisaalta ihan neurodiversiteetin kannalta on perusteltua huomauttaa, että jopa surun täysi poissaolo on tietyissä tapauksissa perusteltua. Psykoottisten fantasioiden toteuttaminen toki sikseen, mutta puhtaasti median läpi koettu tapahtuma ei kosketa kaikkia samalla tavalla, eikä sen edellyttäminen ole järkevää tai sosiaalista.

Sikäli kun sosiaalisessa mediassa syytetään yksittäisiä yksilöitä ”epäaidosta surusta”, keskustelu pitäisi lopettaa siihen paikkaan epäkunnioittavana ja hedelmättömänä. Toisille trikolorikuvat ovat ainoa nöyrä tapa tehdä jotain asian suhteen, mutta toisille ne ovat pinnallinen trendi osana eräänkaltaista tunnepornoa. Ihmisestä riippuen molemmat ovat oikeassa, ja se on ihan OK.

Aihetta pitää kuitenkin käsitellä

Jos ”indie-sureminen” käsitetään yksilöllisiin valintoihin puuttuvaksi, se pitääkin hylätä. Yksittäisten ihmisten valintoihin liittyvät lukemattomat tekijät, joista tunnetila on vain yksi. Tällaisten tekijöiden arvuutteleminen ja tulkintojen tekeminen yksittäisten tekojen pohjalta voi olla korkeimmillaankin vain epämääräistä arvailua. Pahimmillaan se on huonosti perusteltua noitajahtia. Sama pätee luonnollisesti ”true-suremiseen” ja ”indie-suremisen” väheksymiseen.

Kun sitten puhutaan organisaatioiden ja instituutioiden toiminnasta, keskutelun käyminen onkin jo mahdollista ja suorastaan pakollista. Kun klikkaan naamakirjan trikolorigeneraattoria, siihen voi vaikuttaa lähes mikä hyvänsä maan ja taivaan väliltä. On kuitenkin hyvin poliittinen ja analysoitavissa oleva asia pohtia, että mikä sai Facebookin tekemään generaattorin juuri Ranskan terrori-iskusta.

Organisaatiot, kuten firmat, uutistoimistot ja julkiset instituutiot, eivät tunne. Niiden tunteet eivät voi olla aitoja (tai epäaitoja), eivätkä ne voi ottaa osaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mitä suurempi organisaatio, sitä vähemmän se voi vedota rajalliseen keskittymiskykyyn ja ajankäyttöön. Uutistoimistojen tapauksessa toiminta on erittäin raskauttavaa, sillä niiden koko tarkoitus on kerätä mahdollisimman paljon tietoa, ja suodattaa katsojilleen mielestään tärkeät aiheet uutisoitaviksi. Kun uutistoimisto puhuu kaksi vuorokautta putkeen Pariisin iskuista, mutta ei hyväksy Lebanonin iskuja edes kaikkiin päivän uutislähetyksiin, ei uutistoimisto voisi selvemmin ilmaista kantaansa: länsimaisten ihmisten henget ovat tärkeitä, Lebanonilaisten ihmisten henget eivät ole.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kyseinen väite on automaattisesti silkkaa ilkeyttä. Joskus toimintaa selittää tottumus. Ranskassa terrori-iskut ovat normaalia asiaintilaa järkyttäviä mullistuksia, kun taas liian monessa kehitysmaassa terrori-iskut ovat normaali asiaintila. Usein uutistoimistojen perustelu onkin juuri tämä, eikä motivaatio sinänsä siis suoraan ole rasistinen.

Silti juuri tähän ainakin osa ”indie-surijoista” yrittää kiinnittää huomiota. Me länsimaissa hyväksymme omien sotiemme ja toimiemme aiheuttaman kaaoksen kehittyvässä maailmassa normaalina. Liian monelle se on asia, joka on ehkä periaatteessa paha, mutta johon ei ole välitöntä ratkaisua. Silti Ranskan iskun suhteen valtiot sulkivat rajoja yhden päivän sisällä, ja vuorokauden sisällä monet olivat jo valmiita romuttamaan shengen-sopimuksen. Pariisin iskujen erityiskohtelu kärsii eräänlaisesta regressiosta: mitä enemmän selityksiä keksimme erityiskohtelulle, sitä enemmän kysymyksiä se herättää meidän arvomaailmastamme.

Vaikka mielestäni ”indie-surun” kritiikki on täysin aiheellista sikäli kuin sitä käytetään yksittäisten ihmisten kiusaamiseen, niin instituutioiden kohdalla kritiikki on enemmän kuin aiheellista. Mitä isommasta organisaatiosta on kyse, sitä epätodennäköisempää on, että päätökset valtavista solidaarisuuden osoituksista on tehty hetken huumassa. Jos meistä yksilöinä onkin hankala tehdä johtopäätöksiä, ja vaikka aitoja rasisteja on hankala erottaa yksinkertaisesti mediapimennossa elävistä, niin kokonaisten valtioiden, puolueiden ja uutistoimistojen tasolla yhteiskuntamme tosiaan vaikuttaa valikoivan uhrinsa. Meille syötetään tietoa ja kannanottoja olettaen, että yhdet ihmiset ovat arvokkaampia kuin toiset.

tragediakartta

Lopuksi

Älä anna kenenkään aukoa päätään juuri sinulle henkilökohtaisesti. Loputon psykoanalyysi ei johda mihinkään tilanteessa, jossa yksittäiseen ihmiseen vaikuttavat lukemattomat aineelliset ja sosiaaliset tekijät. Kun kuitenkin pidät puoliasi, muista myös se etu, että sinulla on oikeus tietää siitä miten maailma toimii ja mitä täällä tapahtuu. Älä harhauta poliittista keskustelua keskittymällä liiaksi yksittäisten ihmisten väliaikaisiin tunnetiloihin.

Advertisements

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s