Eurokriisi on myös eksistentiaalinen kriisi

Ottaen huomioon eurokriisin keston ja luonteen, sitä hoitava politiikkaa on jatkettu vastoin tervettä analyyttistä kritiikkiä. Vaikka kriisi on kestänyt jo viisi vuotta ja sen loppua ei ole näkyvissä, eurokriisiin alunperin johtanutta kuripolitiikkaa jatketaan yhä. Talouspolitiikka muistuttaa kylmää sotaa sikäli, että Euroopan hallitsevat puolueet ovat panostaneet leikkauspolitiikkaan jo niin paljon, ettei niiden ole varaa hylätä sitä.

Leikkauspolitiikkaa on toki valtaapitävien klikkien ulkopuolelta arvosteltu paljonkin, ja perustellusti. Oli leikkauspolitiikan tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista mitä mieltä tahansa, se on jo menneinä vuosina pettänyt kaikki siihen asetetut odotukset. Eurokriisiä onkin käsitelty talouskriisinä joka on johtunut huonosta talouspolitiikasta ja/tai talousjärjestelmästä.

Eurokriisillä on kuitenkin vielä tätä syvempi luonne. Vaikka EU ja kapitalismi eivät kärsisikään rakenteellisista taloudellisista ongelmista, ne Eurokriisi on myös eurojärjestelmän ja eurooppalaisen kapitalismin eksistentiaalinen kriisi.

Markkinatalous vain uusintaa itseään

Virallisen tarinan mukaan budjettia pitää leikata, koska muuten talous lähtee laskuun. Se taas on huono asia, koska jos talous lähtisi laskuun, budjettia pitäisi leikata.

On kiistatonta, että markkinatalous tarvitsee talouskasvua pärjätäkseen, mutta juuri tässä piilee ongelma. Kun lähtökohtana on talouskasvun turvaaminen leikkaamalla, rivien välissä on oletus, että tietenkin muutoksen on tapahduttava markkinatalouden sisällä. Tätä olettamusta harvoin edes yritetään perustella. Leikkauspolitiikan perusteluna on vähintäänkin yhtä paljon tietyn talousjärjestelmän säilyttäminen kuin siinä järjestelmässä tapahtuvan laman välttäminen.

Suurin osa nykyaikaisesta talouspolitiikasta, oikeistolaisesta tai vasemmistolaisesta, on eksistentiaalisessa kriisissä. Erilaiset liikkeet kykenevät antamaan hyvinkin pitkälle vietyjä analyysejä siitä miten tämä tai tuo instituutio voi jatkaa olemassaoloaan, mutta kovin harvan instituution kohdalla kukaan edes yrittää pohtia, että miksi sen pitäisi olla olemassa juuri sellaisena eikä toisenlaisena.

Pitääkö euroalue pelastaa sen takia, että se tuotta vaurautta? Vai onko se vapauden ja ”länsimaisten arvojen” puolustaja? Ehkäpä eurojärjestelmä takaa jotain palvelua tai tuotantoa, jota muissa järjestelmissä ei voitaisi taata.

Mikä ikinä onkaan EU:n merkitys tai merkityksettömyys, sitä ei ole edes yritetty selventää kansalaisille. Vielä vähemmän kansalaisille on yritetty tarjota tarkoitusta, josta me voisimme olla edes etäisesti samaa mieltä.

Eurokriisi halutaan ratkaista näin, mutta miksi?

Pitkään länsimaisen yhteiskunnan modus operandi oli vastustaa tätä tai tuota järjestelmää, joiden nähtiin rajoittavan vapautta. Milloin kilpailevan imperialistileirin, milloin natsismin ja milloin kommunismin vastustaminen on aina toiminut käytännöllisenä, joskin negatiivisena, olemassaolon oikeutuksena. Historia on kuitenkin osoittanut moneen kertaan, että olemassaolon perustaminen jonkin tietyn liikkeen vastustamiselle ei ole kestävä pitkän aikavälin ratkaisu.

Länsimainen yhteiskunta yrittää toki keksiä itselleen vastavoimaa islamistisesta fundamentalismista sekä jonkinlaisesta abstraktista terrorismista, mutta toistaiseksi se on toiminut huonosti. Kylmän sodan jälkeinen Eurooppa on eräänlaisessa eksistentiaalisessa krapulassa. Me olemme Kelju K. Kojootti, joka viimein sai maantiekiitäjän kiinni. Me olemme sarjaa fanittava teini, joka viimein sai katsottua viimeisen jakson. Eurooppalainen politiikka ei voi saavuttaa mitään, eikä millään voi olla mitään arvoa, ennen kuin keksimme itsellemme positiivisen tavoitteen ja tarkoituksen.

Tämän takia viihteemme on täyttynyt toisen maailmansodan käsittelystä, koska se oli viimeisin hetki, jolloin toiminnan tarkoitus oli kaikille selvää.

Eurokriisi pitääkin ratkaista, onhan se lukuisten tuoreiden ongelmien syy, mutta miksi juuri näin? On todellisuuspakoista väittää, etteikö tätä tai tuota yksittäistä ongelmaa voitaisi ratkaista useammalla tavalla. Totisesti, jos vaihtoehtoja ei olisi, miksi meillä pitäisi olla demokratiaa ja vapaita valintoja? Moni nykyisen politiikan haara kärsii tarkoituksettomuuden kriisistä, mutta kaikkein eniten siitä kärsii euroalueen leikkauspolitiikka.

Mainokset

Mun suru on parempi kuin sun suru

Pariisin terrori-isku on luonut kokonaisia tunteellisia alakulttuureita. Yksi väitetty tapaus on ns. ”indie-suru”, joka väitetysti vähättelee toisten surua sen perusteella, että Pariisin iskun jälkeinen suru ei käsittele kaikkea terrorismia tasapuolisesti. Tämän vastine on mitä ilmeisimmin ”true suru”, tai omassa kielessäni ”ortodoksisuru”, joka korostaa aitouttaan verrattuna muuhun suruun, jonka se väittää olevan identiteetin, vertaispaineen tai kaupallisuuden saastuttamaa.

Keskustelu voisi olla ihan söpö, ellei sitä käytettäisi ihan vakavien aiheiden peittämiseen. Eräänlainen kilpailu siitä kenen suru on aidointa, on ollut pahimmillaan tekosyy tärkeiden aiheiden sivuuttamiseen ja parhaimmillaan epäoleellinen tarpeettomuus.

Unohdetaan suru kokonaan julkisesta keskustelusta

Jotta minkäänlainen sosiaalinen yhteiselo olisi mahdollista, olisi kenties viisainta hylätä surulla päteminen kokonaan. Tämä ei tarkoita sitä etteikö saisi surra, päinvastoin, kukin tehköön tai älköön tehkö sitä tahallaan.

Ensinnäkin, maalaako profiilikuvansa trikolorilla vai ei selittyy paljon muullakin kuin kunkin yksilön omalla tunnetilalla. Harvempi piti Libanonin lippua profiilikuvassaan, ei suinkaan rasistista uhrin valikoimistaan, vaan silkkaa tietämättömyyttään. Itsekin yllätyin Pariisin iskun aikaansaamasta mediamylläkästä kun avasin television kaksi päivää iskun jälkeen. Käyttämämme media, tietosuodattimet ja niiden toiminta vaikuttaa tietenkin toimintaamme tavalla, johon emme voi päivän sisällä vaikuttaa. Toisaalta myös asiaan vaikuttaa suoraan vaikutusvaltamme ulkopuolella olevat asiat. Facebook teki parilla klikkauksella toimivan trikolorigeneraattorin, mutta Palestiinan tilanteesta Facebook ei ole tehnyt vastaavaa. Olisi kohtuutonta vaatia ihmisiltä tasapuolista kohtelua silloin, kun yhtiöt eivät tarjoa tasapuolisesti työkaluja erilaiseen toimintaan.

Toisaalta ihan neurodiversiteetin kannalta on perusteltua huomauttaa, että jopa surun täysi poissaolo on tietyissä tapauksissa perusteltua. Psykoottisten fantasioiden toteuttaminen toki sikseen, mutta puhtaasti median läpi koettu tapahtuma ei kosketa kaikkia samalla tavalla, eikä sen edellyttäminen ole järkevää tai sosiaalista.

Sikäli kun sosiaalisessa mediassa syytetään yksittäisiä yksilöitä ”epäaidosta surusta”, keskustelu pitäisi lopettaa siihen paikkaan epäkunnioittavana ja hedelmättömänä. Toisille trikolorikuvat ovat ainoa nöyrä tapa tehdä jotain asian suhteen, mutta toisille ne ovat pinnallinen trendi osana eräänkaltaista tunnepornoa. Ihmisestä riippuen molemmat ovat oikeassa, ja se on ihan OK.

Aihetta pitää kuitenkin käsitellä

Jos ”indie-sureminen” käsitetään yksilöllisiin valintoihin puuttuvaksi, se pitääkin hylätä. Yksittäisten ihmisten valintoihin liittyvät lukemattomat tekijät, joista tunnetila on vain yksi. Tällaisten tekijöiden arvuutteleminen ja tulkintojen tekeminen yksittäisten tekojen pohjalta voi olla korkeimmillaankin vain epämääräistä arvailua. Pahimmillaan se on huonosti perusteltua noitajahtia. Sama pätee luonnollisesti ”true-suremiseen” ja ”indie-suremisen” väheksymiseen.

Kun sitten puhutaan organisaatioiden ja instituutioiden toiminnasta, keskutelun käyminen onkin jo mahdollista ja suorastaan pakollista. Kun klikkaan naamakirjan trikolorigeneraattoria, siihen voi vaikuttaa lähes mikä hyvänsä maan ja taivaan väliltä. On kuitenkin hyvin poliittinen ja analysoitavissa oleva asia pohtia, että mikä sai Facebookin tekemään generaattorin juuri Ranskan terrori-iskusta.

Organisaatiot, kuten firmat, uutistoimistot ja julkiset instituutiot, eivät tunne. Niiden tunteet eivät voi olla aitoja (tai epäaitoja), eivätkä ne voi ottaa osaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mitä suurempi organisaatio, sitä vähemmän se voi vedota rajalliseen keskittymiskykyyn ja ajankäyttöön. Uutistoimistojen tapauksessa toiminta on erittäin raskauttavaa, sillä niiden koko tarkoitus on kerätä mahdollisimman paljon tietoa, ja suodattaa katsojilleen mielestään tärkeät aiheet uutisoitaviksi. Kun uutistoimisto puhuu kaksi vuorokautta putkeen Pariisin iskuista, mutta ei hyväksy Lebanonin iskuja edes kaikkiin päivän uutislähetyksiin, ei uutistoimisto voisi selvemmin ilmaista kantaansa: länsimaisten ihmisten henget ovat tärkeitä, Lebanonilaisten ihmisten henget eivät ole.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kyseinen väite on automaattisesti silkkaa ilkeyttä. Joskus toimintaa selittää tottumus. Ranskassa terrori-iskut ovat normaalia asiaintilaa järkyttäviä mullistuksia, kun taas liian monessa kehitysmaassa terrori-iskut ovat normaali asiaintila. Usein uutistoimistojen perustelu onkin juuri tämä, eikä motivaatio sinänsä siis suoraan ole rasistinen.

Silti juuri tähän ainakin osa ”indie-surijoista” yrittää kiinnittää huomiota. Me länsimaissa hyväksymme omien sotiemme ja toimiemme aiheuttaman kaaoksen kehittyvässä maailmassa normaalina. Liian monelle se on asia, joka on ehkä periaatteessa paha, mutta johon ei ole välitöntä ratkaisua. Silti Ranskan iskun suhteen valtiot sulkivat rajoja yhden päivän sisällä, ja vuorokauden sisällä monet olivat jo valmiita romuttamaan shengen-sopimuksen. Pariisin iskujen erityiskohtelu kärsii eräänlaisesta regressiosta: mitä enemmän selityksiä keksimme erityiskohtelulle, sitä enemmän kysymyksiä se herättää meidän arvomaailmastamme.

Vaikka mielestäni ”indie-surun” kritiikki on täysin aiheellista sikäli kuin sitä käytetään yksittäisten ihmisten kiusaamiseen, niin instituutioiden kohdalla kritiikki on enemmän kuin aiheellista. Mitä isommasta organisaatiosta on kyse, sitä epätodennäköisempää on, että päätökset valtavista solidaarisuuden osoituksista on tehty hetken huumassa. Jos meistä yksilöinä onkin hankala tehdä johtopäätöksiä, ja vaikka aitoja rasisteja on hankala erottaa yksinkertaisesti mediapimennossa elävistä, niin kokonaisten valtioiden, puolueiden ja uutistoimistojen tasolla yhteiskuntamme tosiaan vaikuttaa valikoivan uhrinsa. Meille syötetään tietoa ja kannanottoja olettaen, että yhdet ihmiset ovat arvokkaampia kuin toiset.

tragediakartta

Lopuksi

Älä anna kenenkään aukoa päätään juuri sinulle henkilökohtaisesti. Loputon psykoanalyysi ei johda mihinkään tilanteessa, jossa yksittäiseen ihmiseen vaikuttavat lukemattomat aineelliset ja sosiaaliset tekijät. Kun kuitenkin pidät puoliasi, muista myös se etu, että sinulla on oikeus tietää siitä miten maailma toimii ja mitä täällä tapahtuu. Älä harhauta poliittista keskustelua keskittymällä liiaksi yksittäisten ihmisten väliaikaisiin tunnetiloihin.

Mitä kävi kesän mielenosoituksille?

Vuoden 2015 kesä on ollut Suomen mittakaavassa valtava mielenosoitusten ja joukkoliikkeiden kesä. Oikeiston vaalivoitto ja sitä seurannut epäinhimillinen leikkausohjelma aktivoi suomalaiset moniin valtaviin joukkoliikkeisiin. Itsekin olin Joukkovoiman mielenosoituksessa, jonne saapui arviosta riippuen 10000-15000 mielenosoittajaa, sekä Stop-mielenosoituksessa, jossa mielenosoittajia oli jopa 30 000.

Joukkovoiman mielenosoituksessa vannottiin koko leikkauspolitiikalle loppua, ja vaikka Stop-mielenosoituksessa AY-johtajat puhuivatkin ”pakkolain” vastustamisesta, koko homma oli lähtenyt liikkeelle leikkausten vastustamisesta ihan riippumatta siitä, ovatko ne kolmikantaisesti sovittuja vai eivät. Samanlaista tekemisen ja muutoksen asennetta oli muissakin mielenosoituksissa, mutta jotain on tapahtunut. Näin joulun lähestyessä joukkoliikkeiden kokouksissa käy yhä vähemmän väkeä, ja mielenosoituksetkin ovat pienentyneet.

Tavoitteiden saavuttamisesta ihmiskato ei ainakaan johdu. Leikkauspolitiikkan lieventämistä Sipilä ei ole edes harkinnut. Heikennykset palkansaajien asemaa kohtaan ovat viivästyneet, mutta toistaiseksi kysymys näyttää olevan lähinnä siitä suoritetaanko ne kolmikannalla vai hallituksen sanelemana. Suurin vaikutus kesän mielenosoituksilla on mahdollisesti ollut se, että ne ovat olleet osatekijänä demareiden kannatuksen valtavassa nousussa. Olisi todellinen sääli, jos kaikki leikkaustenvastaiset joukkoliikkeet olisivat lytistyneet osaksi sellaisen puolueen kampanjaa, jolla imagosta huolimatta on oma suuri leikkauslistansa.

Joukkoliikkeet eivät ole täydellisiä

Vaikka näen äärimmäisen tärkeänä joukkoliikkeisiin osallistumisen ja niiden rakentamisen, voin tavallaan ymmärtää barrikaadeilta kaikonneita. Suomen mielenosoitukset kärsivät kroonisesta rituaalinomaisuudesta. Monissa skeneissä mielenosoituksia järjestetään yksinomaan siitä syystä, että aktiivien mielestä niitä pitää järjestää. Olenpa ollut sellaisissakin kokouksissa, jossa on päätetty järjestää mielenosoitus, ja vasta sen jälkeen pohdittu tämän mielenosoitukset tavoitteita ja motiiveja.

Joten kyllä, jos tuntuu siltä, että mielenosoituksia on joka viikko, mutta vain murto-osalla on mitään mahdollisuuksia saada mitään aikaan, niin ei sellaisiin loputtomasti jaksa osallistua. Tästäkin huolimatta, ja ehkä jopa juuri tästä syystä, joukkoliikkeisiin on tärkeää osallistua.

Muutos ei voi tapahtua ilman joukkoliikkeitä, ja juuri joukkoliikkeiden takia hyvinvointivaltio ylipäätään luotiin. Vain joukkoliikkeiden avulla sitä voidaan puolustaa. Joukkoliikkeitä pitää siis parantaa, eikä hylätä. Se, mitä joukkoliikkeet nyt tarvitsevat, ei ole jälleen uusi rituaalinomainen tottumuksesta järjestetty mielenosoitus. Jotta kenelläkään olisi syytä pysyä mukana, joukkoliikkeet tarvitsevat voiton, jotta ne voisivat näyttää olevansa keskeinen osa muutosta.

Jostain syystä kesällä kuitenkin lähdettiin liikkeelle

Joukkoliikkeet eivät voi ikinä olla täydellisiä, ja vaikka harva tuskin oli kuullut mitään joukkovoimasta, sinnekin lähti ennätysmäärä suomalaisia. Kesällä meitä liikutti oma ja läheistemme kohtalo. Olimme kaikki vihaisia siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jolla voittoja on yksityistetty montakymmentä vuotta, mutta tappiot sosialisoidaan koko kansan asiaksi. Monelle meistä tilanne oli ollut jo valmiiksi henkilökohtaisella tasolla vaikea, ja nyt hallitus vielä lyö lyötyä. Samalla me tiesimme, että ainakin teoriassa muutos on mahdollista.

Jostain syystä olemme unohtaneet ne syyt, jotka saivat meidät liikkeelle. Ehkäpä osa on ihan oikeasti pystynyt sopeutumaan oikeuksiaan vastaan tehtyihin hyökkäyksiin, tai ehkäpä jotkut ihan oikeasti tarvitsivat vain pientä höyryjen päästämistä. Todennäköistä on kuitenkin se, että syystä tai toisesta emme enää muista sitä tilannetta, joka sai meidät lähtemään kotimme lämmöstä seisomaan sateiselle rautatientorille.

Nyt jokainen meistä voi katsoa peiliin ja pohtia, olimmeko me kesällä oikeasti vihaisia. Oliko kaikessa kyse vain vasemmistolaisen elämäntyylin toteuttamisesta mielenosoituksen kautta, vai oliko meillä kenties joku ihan oikea tavoite tai toive? Vai olisiko meillä vielä jokin asia, jonka puolesta kannattaisi toimia edelleen?

Tampereella on Joukkovoiman mielenosoitus jo ensi Lauantaina. Jos asut lähellä, älä anna tämän jäädä symboliseksi uhman osoitukseksi, vaan levitä tietoa. Myös valtakunnallinen Joukkovoiman mielenosoitus on luvassa keväällä, ja sen sisältöön pääsee vielä vaikuttamaan Joukkovoiman yleiskokouksissa.

Jos taas olet ammattiliitossa (tai jos et ole), niin Liitto X yrittää edelleen järjestää erinäisiä liittoja yleislakkoon. Liitto X tarvitsee lisää vapaaehtoisia, ja auttamistapoja voi kysellä suoraan heiltä.

Kaikki eivät voi olla kovaksi keitettyjä aktivisteja, jotka uhraavat tuntikaupalla vapaa-aikaansa järjestötoimintaan. Kuitenkin pelkästään se pari tuntia kuukaudessa voi olla merkittävä tekijä, jos järjestäydyt monien muiden kanssa yhteisen tavoitteen edestä. Jos kesällä halusit rajun identiteetin lisäksi oikeudenmukaisuutta tai elantoa, niin ne tavoitteet ovat yhä saavutettavissa.

Ainakin kylteissä mainittiin ihan konkreettiselta kuulostavia tavoitteita.

4 asiaa, jotka pitää tietää sote-uudistuksesta

  1. Sote-uudistus ei ratkaise mitään ongelmia

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus, eli soteuudistus, on saanut paljon mediahuomiota viime vuosina. Ikävä kyllä uudistusta on käsitelty lähinnä lakiteknisenä asiana, jossa huomionarvoisena on pidetty lähinnä sen läpimenoa, ja merkitystä hallitustyöskentelyn suhteen. Tästä huolimatta Sote-uudistuksella on ainakin teorian tasolla myös käytännön tarkoitus.

Suomen terveydenhoitojärjestelmässä on kaikesta sote-uudistuksen kritiikistä huolimatta ihan aitoja ongelmia. (Jotka ironisesti ovat aiheutuneet sote-uudistuksen kaltaisesta keskittämisen ja ulkoistamisen politiikasta.) Terveydenhoidon laatu on huonontunut, jos ei muuten, niin saatavuuden suhteen. Jonot ovat pitkiä, palvelumaksut korottuvat ja monet hoitomuodot kaipaisivat lisää investointeja. Näistä viimeisimpään liittyy myös se tosiasia, että kuntien, ja sitä myötä terveyspalveluiden, rahoituspohjaa on rapautettu aktiivisesti 20 vuotta. Terveyspalveluiden uudistukselle siis on kyllä ihan aitoa kysyntää.

Sote-uudistuksen ongelma on siinä, ettei se ratkaise ainoatakaan ongelmaa, jota se lähtee ratkaisemaan. Kuten THL:än pääjohtaja Pekka Puska kirjoitti uudistuksen alkuaikoina, Sote-uudistus ei tuo yhtä ainutta ratkaisua terveyspalveluiden rahoituspohjaan, ja hallinnon suhteen se pahimmillaan lisää jo ennestään monimutkaisia hallintohimmeleitä. Näiden tosiasioiden laita ei ole muuttunut sen koomin.

Vaikka terveydenhuollossa on parantamista, yksi sote-uudistuksen tavoitteistakin on harhaluuloinen. Hallitus on ilmoittanut, että sote-uudistuksen tarkoituksena on myös vähentää terveydenhuollon kustannuksia ja tehostaa toimintaa. Sitä ei ikinä perustella, että miksi tämä olisi tarpeellista. Suomen sote-kustannukset ovat jo valmiiksi länsi-Euroopan alhaisimpia, ja sairaalamme ovat pohjoismaiden kustannustehokkaimpia.

2. Sote-uudistus on perustuslain vastainen

Yksi syy sille, että sotea vielä venkoillaan, on uudistuksen jatkuva törmäyskurssi perustuslain kanssa. Edellinenkin ehdotus uudistuksen läpiviemiseksi koki saman perustuslaillisen kohtalon.

Tämä ei tietenkään ole hidastanut hallituksen intoa jyrätä sote-uudistus läpi. Uudistukseenhan liittyy mallista riippumatta keskeisesti se, että luodaan uusia sote-alueita, joiden kautta kuntien terveydenhuoltoa hoidetaan, ja jopa rahoitetaan. Se on ongelma sikäli, että suurin osa Suomen hyvinvointipalveluista hoidetaan lain mukaan kuntien kautta, jotta kansalaisilla olisi mahdollisimman välitön ja realistinen mahdollisuus vaikuttaa juuri omiin hyvinvointipalveluihinsa.

Mikäli hallitus ei pian kehitä mallia ”kuntayhtymävaaleista”, on hallituksen uudistus sellainen, että se vie kansalaisilta yhden tärkeimmistä vaikutusmahdollisuuksista. Tämä kansanvalta siirrettäisiin uudistuksen mukaisesti virkamieshimmeleihin. Vaikka eduskuntapolitiikka onkin seksikästä, on Suomen hyvinvointimalli ja Suomen demokratia perustunut pitkään juuri kuntarakenteisiin, ja siksi rike ei ole triviaali.

Peruspalveluministerinä ollessaan Susanna Huovinen (sd.) myönsi avoimesti ristiriidan, ja samaan hengenvetoon antoi ymmärtää, että sen ei anneta hidastaa uudistusta.

Kuntien itsehallinto on varmasti tärkeä, mutta niin on kansalaisten oikeus peruspalveluihinkin. Kumpi on tärkeämpi?

Lähtökohtana perustuslain ja kuntalaisdemokratian romutukselle on oletus kuntien itsehallinnon ja peruspalveluiden turvaamisen ristiriitaisuudesta. Kunpa vain ministerimme pohtisivat asiaa kuten Pekka Puska edellä, ja lähtisivät purkamaan asiaa kuntien rahoituspohjaa korjaamalla ja hallintoa yksinkertaistamalla. Tällaisia toimia voisivat olla esimerkiksi kunnallisen pääomaveron salliminen sekä terveyspalveluiden hoitaminen jo olemassaolevissa kunnallisissa organisaatioissa.

3. Uudistus on yksityistämisen keppihevonen

Sote-uudistus ei siis tuo mitään uusia rahoja palveluihin, eikä se oikeastaan yksinkertaista hallintorakenteita. Päinvastoin, se luo kuntien rinnalle uuden virkamieshallinnon, joka tiettyjen suunnitelmien mukaan on valtion alainen. Nämä kuntayhtymät pahimmillaan olisivat velvollisia hyväksyttämään suunnitelmansa valtiolla, ja kuntien budjettia ja päätösvaltaa siirrettäisiin kuntayhtymille dramaattisessa mittakaavassa.

Sanalla sanoen se, mitä sote-uudistus saisi melko varmasti aikaan, on vallan keskittämistä ministeriöihin. Samaan aikaan hallitus on sitoutunut leikkaamaan niin kuntasektorin kuin terveydenhuollonkin menoja osana leikkauspolitiikkaansa. Näiden kahden politiikan yhdistelmä on jo tuttua tavaraa Suomen politiikassa 2010-luvulla.

Kun valtio ensin ottaa vallan pois kunnilta, ja sen jälkeen rapauttaa rahoitusta sekä kunnilta että kuntayhtymiltä, on paikallishallinnon pakko hyväksyä toimintojen keskittäminen ja yksityistäminen parhaan tarjouksen mukaisesti. Tämän jälkeen valtio voi levitellä viattomana käsiään, ja väittää, että rahoituspohjan murenemisesta tehdyt johtopäätökset ovat kuntien, ei valtion poliitikkojen aikaansaannosta. Rahoituksen evääminen ja vallan anastaminen samanaikaisesti on perinteinen tapa tehdä paikallishallinnosta syntipukkeja.

4. Eduskunta on Sotesta liian yksimielinen

Sanotaan, että huono hallitus testaa myös opposition selkärankaa. Viimeistään nykyinen sekoilu on todistanut tämänkin sanonnan tarkaksi.

Sote-uudistus on perustuslain vastainen ja kelvoton uudistukseksi naamioitu yritys sysätä leikkauspolitiikka kuntien ja kuntayhtymien syyksi. Tämän huomioon ottaen eduskunnan puolueilla ei ole ollut kovin paljon ongelmia uudistuksen suhteen. Kritiikki on parhaimmillaankin ollut suun soittoa, ja pahimmillaan kaikesta kritiikistä ollaan luovuttu, kun eduskunnan jokainen puolue on hyväksynyt tämän (edelleenkin perustuslain vastaisen) uudistuksen.

Tsiisus! Meidän poliitikoilla ei ihan oikeasti ole turhia estoja.

Siinäpä sitten pohdit, että kuinka paljon vaikutusvaltaa sinulla olisi, jos terveyskeskuksesi katoaisi. Siinä on ensin pyrittävä kunnan kautta kuntayhtymään ennen kuin pääsee edes esittämään vastalausetta.