Suosiota hinnalla millä hyvänsä

Kevään vaalien jälkeen keskustelu vasemmistoa kohtaan on ollut vähättelevää. Mm. allekirjoittaneelta on kyselty, että miksi vasemmisto ei menesty, ja julkisessa keskustelussa puhutaan avoimesti oikeistolaisen politiikan onnistumisesta. Aina tällaisissa tilanteissa on pitänyt muistuttaa, että eihän oikeisto menesty. Suomi on koko oikeistohallitusten kaudella nilkuttanut kriisistä toiseen, talous lamaantuu, työttömyys kasvaa, köyhyys kasvaa ja turvallisuustilanne on kriisiytynyt. Jos äänten kerääminen nähdään itseisarvona, niin muutamat vihreät ja keskustalaiset voivat ehkä lohduttautua kevään vaalituloksella, mutta kaikkien muiden tavoitteiden kannalta oikeisto on epäonnistunut surkeasti jopa omalla mittapuullaan.

Oikeiston kiusaaminen tästä aiheesta ei ole täysin reilua, koska vasemmisto kärsii aivan samaa kriisiä kautta Euroopan. Oikeistolaistumaan pyrkivän vasemmiston uusi messias, Podemoksen Pablo Iglesias, on tästä oiva esimerkki sanoessaan seuraavasti:

”Politiikassa ei ole kyse oikeassa olemisesta… Politiikassa on kyse onnistumisesta.”

Vaalivoittoaan vasta odottelevassa puolueessa ”onnistumisen” merkitys ei ole epäselvä: Iglesiakselle pelkkä vaalivoitto lasketaan vasemmiston onnistumiseksi. Mistään muusta onnistumisesta Iglesiaksen on hankala puhua.

Tarkoitus ei ole vihata Podemosta tai sen puheenjohtajaa. Tarkoitus tässä on huomauttaa, että vasemmiston onnistumista mitataan kokonaan eri mittareilla. Meidän tarkoituksemme on saada aikaan ihan oikeaa muutosta yhteiskunnassa, taloudessa ja ihmisten ajattelussa. Siinä missä tämä tarvitsee eittämättä myös suosiota ja retoriikkaa, niin siinä tarvitaan myös tietty ripaus oikeassa olemista.

Jotta minua ei syytettäisi liiasta änkyröinnistä tai dogmaattisuudesta minun on huomautettava, että Podemos voi aivan hyvin olla toimiva vasemmistopuolue. Me emme ole vielä nähneet yhtäkään merkittävää tai vaikeaa päätöstä jonka puolue olisi tehnyt, joten tietysti kaikki ovet ovat avoinna. Tässä kuitenkin käytin puoluetta esimerkkinä asenteesta, joka on kaikelle nykypolitiikalle aivan liian tyypillinen: suosiota hinnalla millä hyvänsä. Ikävä kyllä, se hinta on usein periaatteet ja käytännön saavutukset. Vaikka ajan mukana kulkemista ja imagomuutoksia tarvitaan, on meidän perimmäisin tehtävä muuttaa maailmaa eikä itseämme. Tähän tavoitteeseen ”post-kommunistinen” vasemmisto ei ole vielä kyennyt antamaan mitään ratkaisua, ja se on suorastaan ottanut takapakkia.

”Suosiota hinnalla millä hyvänsä”-asenne on toki nykypolitiikalle itsestäänselvyys, mutta juuri sen takia puhun vasemmistosta, koska haluan vasemmiston olevan tällaisen asenteen yläpuolella. Silti esim. vasemmistoliiton tulkinta vaalitappiosta ottaa aivan liian usein sisällön: ”ongelma on meidän sisäänpäinlämpiävässä jargonissa ja imagossa.” Viestistä voi rivien välistä tulkita, että varsinaiseen politiikkaan ei halutakaan tehdä muutosta, vaan ihmisten pitäisi vakuuttua pelkistä sanoista. Kaikki tehdään ajan hengessä, jossa poliittisilla saavutuksilla ei ole mitään merkitystä eikä mitään roolia, vaan kaikki mitataan suosiossa. Vasemmiston pitää pystyä parempaan.

Kaksi viikkoa vaaleista ja takit kääntyvät kuin tuulettimet

Ihmetyttääkö joskus kun Suomen politiikassa ei saada mitään ikinä aikaan? Syitä selkärangattomaan valtionjohtoon voi seurata reaaliajassa nyt, kun hallitusneuvottelut ovat mediassa esillä joka tunti. Jo tässä vaiheessa on käynyt selväksi, että kaksi pääasiallista hallituspuoluetta ovat nielleet niitä suurimpia vaaliteemojaan kuin nälkäiset aamupuuroa.

Suurimman selkärangattoman palkinnon saa Perussuomalaisten puolue, jonka koko olemassaolon suurimpia teemoja on ”EU-kriittisyys” sekä etelän tukipakettien vastustaminen. Keskeinen teema ei tietenkään tarkoita, etteikö muita prioriteettejä voisi olla. Kun Timo Soinin nenän alla roikotettiin ministerinsalkkua useamman päivän ajan, niin johan se Perussuomalaisten periaate otettiin, murhattiin kylmäverisesti ja vedettiin vessanpöntöstä alas. Perussuomalaiset nimittäin peruivat yhden suurimmista kynnyskysymyksistä, ja tekivät ns. ”Kreikka-rauhan”. Tällä tavalla EU:n pankkitoiminta saa Perussuomalaisilta siunauksen ja Soini saa ministerinsalkkunsa.

Toinen esimerkki politiikasta nähtiin, kun Keskusta päätti ilmoittaa todellisen talouspolitiikkansa vasta vaalien jälkeen. Sipilän ennen vaaleja ilmoittama 2,3 miljardia muuttuikin yhtäkkiä kymmeneksi(!) miljardiksi, kun ammattiliitot eivät suostuneetkaan allekirjoittamaan kuolinkäskyään. Kukapa olisi uskonut, että yhteiskuntasopimukseksi naamioitu EK:n politiikka ei herätä intohimoja AY-liikkeessä?

Hallitus ei tietenkään ole vielä lopullisesti muodostunut, joten tässä ehtii nähdä vielä vaikka mitä. Todennäköisesti ainoa rehellisenä pysyvä puolue on Kokoomus, joka täysin avoimesti vihaa työntekijöitä ja köyhiä, ja todennäköisesti juuri sen takia hävisi vaalit. Olisi mielenkiintoista nähdä, olisivatko Keskusta ja Perussuomalaiset saaneet näin paljon kannatusta, jos käytännön politiikka olisi ollut tiedossa ennen vaaleja.

sipilä