Poliitikot ovat hylkiöitä syystäkin

Pia Kauma kirjoittaa blogissaan politiikan asemasta kulttuuristamme. Kirjoitus otsikolla ”Poliitikot, nuo aikamme hylkiöt” huomauttaa, sinänsä täysin perustellusti, kuinka Yhdysvaltain ja Suomen äänestysprosentit ovat naurettavan alhaiset. Blogikirjoitus jatkaa kuvailemalla niitä lukemattomia tapoja, joilla suomalaiset osoittavat epäluottamustaan poliitikkoja ja politiikkaa kohtaan. Kuten valtapuolueen poliitikolta ehkä pystyi odottamaankin, syyllinen ei kirjoituksen perusteella ole maamme kelvoton politiikka ja hyvä-veli-verkostoitunut poliittinen eliitti, vaan äänestäjä. Kauman mukaan suomalainen äänestäjä on mukavuuteen tottunut nössö, joka ei osaa arvostaa demokratian merkitystä ja poliitikoiden asemaa.

Ongelman henkilöiminen Kaumaan on kuitenkin hieman epäreilua. Vaalit ylipäätään ovat Suomessa pullollaan poliitikoita, jotka positiivista asennetta ja intoa ähkyen kannustavat kansalaisia äänestämään. Äänestämistä perustellaan ”vaikuttamisella”, vapaudella ja monilla muilla mukavan kuuloisilla asioilla. Moni onnistuukin pitämään vaalihypetyksensä asiallisen puheen rajoissa, mutta aina taustalta pilkistää Kauman kirjoituksesta tuttu ruma maailmankuva: vika on äänestäjien äänestyskäyttäytymisessä, eikä suinkaan poliitikoissa itsessään.

Ajattelu on tuttua Euroopan vanhoista monarkioista, joissa vallanpitäjien valtaa perusteltiin ”jumalallisella oikeudella.” Kunkinkaan tehtävä kun ei ollut miellyttää kansalaisia, vaan oli kansalaisten tehtävä tulla sinuiksi kuningasvallan kanssa tavalla tai toisella. Nykyisissä länsimaissa on tietenkin edistytty näin räikeästä ajattelusta paljonkin, mutta peruskaava ei ole muuttunut. Liian monen poliitikon mielestä äänestäjä tehtävä on tulla sinuiksi tarjottujen vaihtoehtojen kanssa. Tällaisessa ajattelussa ääniä ei tarvitse ansaita, vaan äänestäminen on käyttäytymisenä eräänkaltainen itseisarvo.

Nukkuvien äänestäjien poliittista innottomuutta ei selitä niinkään laiskuus ja kiittämättömyys, vaan se, että yksikään suomalainen poliitikko ei herätä nukkuvassa äänestäjässä edes sen vertaa intohimoa, että hänen puolestaan kannattaisi vaivautua äänestyspaikalle. Siinä missä ilmiötä selittävät osin myös suomalaisen kulttuurin kummalliset tabut ja ideologiat, paljon asiaa selittää myös se, että suomalaiset poliitikot tekevät tahallisesti itsestään epäluotettavia pintaliitäjiä. Eduskunnassa ei ole sellaista puoluetta, joka ei olisi kääntänyt takkiaan jonkin keskeisen aiheen tiimoilta, tai joka ei olisi toiminut täysin ohjelmansa vastaisesti. Vaalien alla annetaan mielettömän yksinkertaisia selityksiä Suomen ongelmille, joihin sitten tarjotaan sitäkin yksinkertaisempia ratkaisuja. Jos poliitikkojen viesti on luokkaa: ”äänestämällä oikein ongelmat voidaan ratkaista”, niin äänestäjät täysin oikeutetusti epäilevät poliitikkoa kevytmieliseksi hihhuliksi. Jos en tuntisi omaa puoluettani ja sen tekoja, en varmasti äänestäisi itsekään.

Kun puhuin tähän tyyliin muuan vaalipaneelissa, muuan toinen panelisti syytti minua ”itsemme ruoskimisesta.” Hän tarkoitti ”meillä” tietysti poliitikkoja jonkinlaisena identiteettinä, joka on huolestuttavaa sinänsä. Vaan eikö siinä ole tiettyä pointtia? Olenko minä eduskuntavaaliehdokkaana jotenkin ristiriitainen tässä aiheessa?

En ainakaan omasta mielestäni. Tarkoitukseni ei ole tuomita politiikkaa tai poliitikkoja jotenkin lähtökohtaisesti huonoksi. Tämä virhe tehdään Suomessa ehkä liian usein. En myöskään ole sitä mieltä, että äänestämättä jättäminen olisi lähtökohtaisesti hyvä asia, tai äänestäminen lähtökohtaisesti huono asia. Se kuitenkin haittaa, että politiikka mitätöidään jonkinlaiseksi identiteettikisaksi, jossa äänestäminen on lähtökohta, ja ainoa kyseenalainen asia on puolue jolle ääni annetaan.

Äänestäminen ei ole lähtökohta, josta poikkeaminen pitäisi selittää jollain erillisellä ilmiöllä. Päinvastoin! Ihmisen DNA:han ei ole koodattu äänestämistä, ja siten äänestämättä jättäminen on ihmiselle täysin luonnollista. Haluaisinkin nähdä poliittisen kulttuurin, jossa poliitikolla on aatteita ja tekoja jotka innostavat ihmisiä järjestäytymään. Tällaisessa kulttuurissa äänestäminen ei ehkä ole luonnollista, mutta ihmiset äänestäisivät silti, koska kokevat jonkin asian itselleen tärkeäksi. Tätä järjestäytymistä ei vaadittaisi jonkinlaisena yhteiskunnan ylläpitämisen rituaalina, vaan kunkin poliitikon tulisi ansaita saamansa tuki äänestäjiensä puolustamisella.

Äänestäminen itsessään ei tietenkään ratkaise kovin paljoa, ja tällainen poliittisen kulttuurin eheytys onkin vain osa isompaa parannusta jota Suomi tarvitsisi kipeästi. Vika ei ole nukkuvissa äänestäjissä, jotka jotenkin poikkeaisivat odotetusta muotista. Vika on vallitsevassa politiikassa, joka itse ei kykene täyttämään velvollisuuksiaan.

Mainokset

Mihin raiskauksiin pitäisi puuttua

Nettikeskustelijat ovat ottaneet viimeaikoina yhteen ns. ”raiskauskohun” ympärillä. Kaikki alkoi Tapanilan joukkoraiskauksesta, sekä siitä epäiltyjen etnisestä taustasta. Ns. ”maahanmuuttokriittiset” piirit riemastuivat tästä niin, että käynnistivät ennen näkemättömän moraalisen ristiretken. Osan epäillään hetken jopa ajatelleen uhria ja naisten oikeuksia. Toisella puolen (kaikki muut) on yritetty pitää keskustelu jotenkin etäisesti järjen ja terveen analyysin rajoissa, muutamalta naiivilta kommentilta välttymättä.

Vaikka unohtaisimmekin anekdoottisen argumentoinnin ja sen tosiasian, että ulkomaalaisten vahva edustus rikostilastoissa on tilastoharha, niin jotain keskustelussa on silti pielessä. Esimerkiksi nettipoliisi Marko Forss sanoi, että:

Rasistisia kirjoituksia esimerkiksi ulkomalaisten tekemistä raiskauksista ei saada loppumaan tiukentamalla sananvapauteen liittyviä säännöksiä, vaan puuttumalla ulkomaalaisten tekemiin raiskauksiin.

Toisaalla Sara Helin vaatii somaliyhteisöä irtisanoutumaan raiskauksista:

Somalialaisyhteisön olisi oman, muiden maahanmuuttajien ja tilanteen rauhoittumisen kannalta viisasta tulla esiin ja asettua puolustamaan naisen oikeutta omaan tahtoonsa.

Nämä vaikuttavat ihan kohtuullisilta ja maltillisilta vaatimuksilta. Jotta niiden taustalla vaikuttavat asenteet saataisiin paremmin esille, kerron tässä pienen vitsin*:

Mies tuli kahvilaan, ja tilasi kahvin:
– Saisinko kahvini ilman kermaa?

Tarjoilija vastaa:
– Olen pahoillani, kerma on loppu, meillä on vain maitoa. Kävisikö kahvi ilman maitoa?

Sinänsä typerä vitsi paljastaa jotain arkisesta ajattelustamme: kahvi ilman kermaa ja kahvi ilman maitoa ovat fyysisesti sama asia, mutta meidän päämme sisällä ne ovat eri asia. Sinänsä saman sisältöiset kokemukset koetaan eri lailla riippuen siitä, mitä niistä ajattelemme.

Rikollisuuteen tämä liittyy siten, että vaikka suomalainen raiskaus ja ulkomaalainen raiskaus ovat uhrin ja oikeuskäytännön kannalta täsmälleen sama asia, rasistin mielestä ”raiskaus ilman suomalaisuutta” sisältää jotain uniikkia. Asenne voi olla uhrin kannalta ikävä sikäli, että tällaisen periaatteen pohjalta toimiva oikeus kohtelee kevyemmin rikollisia, jotka sattuvat olemaan suomalaisia. Keskustelun taustalta paljastuukin ajattelu, jossa uhri jää ikään kuin sivuun, ja toimia tai toimimattomuutta tarkastellaan rikoksen tekijään keskittyen.

Raiskauksia ei pidä suinkaan jättää sikseen. Kyseessä on vakava rikollisuuden muoto, ja asiaan tulee suhtautua vastaavalla vakavuudella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ”Fobba” tai Helin olisivat tehneet kovin asianmukaiset kommentit.

Forss: Ei, ulkomaalaisten tekemät raiskaukset eivät ole erillinen juttu, johon voisi puuttua. Raiskaajien tekemiin raiskauksiin tulee sen sijaan puuttua tiukasti.

Helin: Miksi somaliyhteisön pitäisi tehdä kantansa selväksi? Mikset pyydä irtisanoutumista esim. miesasialiikkeeltä tai nuorisojärjestöiltä?

Ulkomaalaisten liittäminen raiskauksiin on paatuneilta rasisteilta peritty ajatuksen kukkanen, vaikkei ehkä olekaan antaumuksellisten rasistien yksinoikeus. Se liittää rikokset ulkomaalaisiin, vaikka ne voisi yhtä hyvin ja jopa paremmin perustein liittää lähes mihin tahansa muuhun sosiaaliseen ryhmään. ”Ulkomaalaisten tekemät rikokset” ovat nykysuomalaisten ”Kahvi ilman kermaa”.

* Vitsi ei ole minun keksintöni.

Talouden maantiede on hukassa

Kun suomalaisilta kysytään, mistä kohteista he leikkaisivat, ja mihin he laittaisivat lisää rahaa, tulokset ovat olleet viimeisen muutaman vuoden ajan suurin piirtein samanlaisia. Tämän vuoden alussa tehty viimeisin kysely aiheesta paljastaa, että suomalaisten pääasialliset leikkauskohteet olisivat maahanmuutto, kehitysapu, urheilu ja kulttuuri. Lisää rahaa suomalaiset antaisivat sosiaalihuoltoon, opetukseen, poliisille ja infrastruktuuriin.

Mitä ikinä ajatteleekaan suomalaisten mielipiteistä, kovin hyviä me emme ole säästämään. Esim. maahamuuton kustannuksia on vaikea laskea, mutta 2010 tehdyssä MOT-dokumentissa maahanmuuton hintaa arvioitiin seuraavasti:

Löytyy sirpaleisia lukuja sieltä täältä, mutta kukaan ei tiedä, mikä on omaksutun maahanmuuttopolitiikan kokonaishinta.
Se tiedetään, että maahanmuuttajien toimeentulotuki, asumistuki ja työttömyyskorvaukset maksavat yhteensä lähes 300 miljoonaa euroa ja voidaan laskea, että ulkomaalaisväestön nauttimiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluksiin kuluu runsaat 200 miljoonaa vuodessa.

Kehitysapua Suomi maksoi vuonna 2014 noin miljardin euron verran. Taiteen ja kulttuurin osuus valtionbudjetissa oli vuonna 2013 noin n. 434 miljoonaa euroa ja siitä 52 % rahoitettiin veikkausvoittovaroilla.

Luvut kieltämättä vaikuttavat isoilta, ja monen karvaisen populistin* ohjelmissa luvut vilahtelevatkin tiuhaan. Silti Suomen kokoisessa taloudessa tällaisista menoeristä ei saa kovin isoja säästöjä, vaikka ne kaikki lakkauttaisi kokonaan.

Jos kaikki edellä luetellut menoerät lasketaan yhteen, niistä muodostuu hieman yli kahden miljardin euron ”säästö”. Tämä siis silloin, jos kulttuuria ei enää rahoiteta ollenkaan, maahanmuuttajille ei anneta maassamme mitään ja kehitysapu lakkautetaan. Vertailun vuoksi mainittakoon, että pelkästään Sosiaali- ja terveysministeriö käyttää rahaa vuosittain noin kahdentoista miljardin euron edestä. Ympäristöministeriön oman arvion mukaan pelkästään ympäristölle haitallisia yritystukia maksetaan vuodessa kolmen miljardin verran. Suomen valtion menoihin on budjetoitu tälle vuodelle yli 53 miljardia euroa ja Suomen pääomiin kohdistuva verotus on jopa 4 miljardia euroa EU:n keskitason alapuolella. Erityisesti tässä viimeisessä on korostettava, että verottamalla pääomia 4 miljardia euroa raskaammin olisimme silti kevyemmän pääomaverotuksen maa kuin puolet Euroopan maista.

Suomeksi ilmaistuna euromäärien epäsuhta tarkoittaa sitä, että vaikka kaikki suomalaisten lempisäästökohteet leikattaisiin kokonaan, ei lopullinen säästö välttämättä edes tuntuisi suomalaisten investointikohteisiin jaettuna. On korostettava, että tämä ei ole kannanotto suomalaisten mielipiteitä vastaan tai niiden puolesta. Ei ole yksinäisen blogikirjoittajan asia kertoa ihmisille, mitä heidä tulee ajatella vaikkapa kehitysavusta tai kulttuuripolitiikasta. Erinäisten menoerien suuruus ja käyttökelpoisuus säästökohteena ei kuitenkaan ole mielipideasia, ja jos haluaa muuttaa valtion budjetin painotusta yhteen asiaan, niin sitä rahaa kannattaa siirtää sieltä missä sitä ylipäätään on. Suomi ei käytä juurikaan rahaa maahanmuuttajiin, kehitysapuun ja kulttuuriin, mutta rikkaille ja firmoille olemme tietyillä mittareilla suoranainen veroparatiisi.

Tältä pohjalta olisikin aiheellista keskustella siitä, pitäisikö lukioissa ja ammattikouluissa opettaa pieni kurssi ”talouden maantiedettä”. Jos tieto on valtaa, niin taloustiedon keskittyminen muutaman virkamiehen osalle on myös taloudellisen vallan keskittymistä. Kansa joka ei tiedä edes karkealla tasolla Suomen talouden eri osien kokoa, on helposti manipuloitavissa erilaisten pyrkyrimäisten populistipuolueiden kelkkaan.

Ps. Jos talouden maantiede kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista ”veropuuta”. Veropuun näet täältä.

Pps. Tässä on puhuttu leikkausten ja investointien kohdentamisesta, mutta koko leikkauspolitiikan tarvehan on täyttä poliittista keksintöä. Lue lisää täältä.

Veropuu vuodelta 2013

*Karvaisena ihmisenä koen oikeudekseni käyttää tällaista retoriikkaa silläkin riskillä, että se loukkaa jotakuta.

Suomi on Wahlroos ihmiskasvoilla

Nalle Wahlroos röllää Suomea jälleen. Ulkomailla asuva pankkiiri on tämän kertaisessa kirjassaan ehdottanut mm. veden yksityistämistä ja lisääntymiskauppaa. Ajatuksen kulku on tuttu monelle kyökkifilosofille siitäkin huolimatta, että asiaa ihan oikeasti tutkineet asiantuntijat ovat lytänneet ns. yhteismaan ongelman. (Esim. analyysi täällä)

Ehtipä suosikkipankkiirimme havainnollistamaan ehdotuksiaan mm. seuraavalla väitteellä:

”Näin kävi, koska kukaan ei omista Talvivaaran ympärillä olevaa luontoa. Jos näin olisi ollut, omistaja olisi pysäyttänyt saastuttamisen heti alkuunsa”

Tässä tietysti unohdetaan, että sekä Talvivaaraa ympäröivillä metsillä että järvenrannoilla on täysin yksityiset omistajat. Sitä en tiedä, että miten tämän on ollut tarkoitus estää ekokatastrofeja, sillä kautta maailman ekokatastrofien suurimpia syitä on ollut yksityisestä omaisuudesta johtuva ulkoisvaikutus, joka toki tuhoaa luontoa, mutta on yhtä lailla vaarallista sopimuksen ulkopuolisille yksityisomistajille.

Wahlroosille on helppo nauraa ja moni onkin jo irtisanoutunut moisesta markkinafundamentalismista. Veden yksityistäminen kuulostaa oikeutetustikin sekopäiseltä idealta ja Nallen puheet sisältävät enemmän reikiä kuin kalaverkko. Näin kommunistina on silti sanottava, että suurin osa suomalaisista vetoaa ennemmin tai myöhemmin Wahlroosin kaltaiseen ajatteluun, jos keskustelun toinen osapuoli sattuukin olemaan tavallista radikaalimpi vasemmistolainen.

Kun kyse on veden yksityistämisestä tai lisääntymislisenssien myymisestä, suurin osa tuntuu olevan yhtä mieltä siitä, että markkinat eivät ole hyvä tai oikeudenmukainen järjestelmä tämän tai tuon resurssin hallinnointiin. Jos kuitenkin puhutaan ihan vain yleisesti markkinoiden olemassaolosta tai valtavista rahallisista pääomakeskittymistä, niin kovin harvalla tuntuu olevan pienintäkään epäilystä markkinamekaniikan ylivertaisuudesta. Näin puhutaan siitäkin huolimatta, että rahoituspääoma ja valtavat tuotantolaitokset ovat lähes yhtä tärkeitä kuin vesi tai ilma, vaikkakin sitten välillisesti. Monelle suomalaiselle firmojen yksityisomaisuutta pitää suojella jopa valtavien finanssikriisien ja massatyöttömyyden uhalla, mutta samaa periaatetta ei haluta käyttää vedensaannin kohdalla.

Ehkäpä nalle-pahastus johtuukin jonkinlaisesta kalvavasta syyllisyydentunnosta. Wahlroos sanoo sen, mikä on markkinamekanismia tukevalle ajattelulle täysin looginen ja luonnollinen jatke, mutta jota emme haluaisi nähdä omassa itsessämme. Ehkäpä ero Nallen ja vaikkapa eduskuntapuolueiden välillä on paljon pinnallisempi kuin oletamme. Säännellyn kapitalismin nimeen vannova Suomi on eräänkaltainen ”Wahlroos ihmiskasvoilla.”

Maailma loppuu, joten osta luomua!

Tuntuuko joskus, että politiikassa on joskus ihan järkeviäkin vaihtoehtoja tarjolla, mutta jotenkin silti poliittista muutosta ei näy missään? EU ja eduskunta ovat, jos eivät täynnä, niin ainakin osittain kansoitettu hyvillä tyypeillä joilla on hyviä juttuja, ja silti sosiaaliset ongelmat kärjistyvät ilman pienintäkään hidastumisen merkkiä.

Sain taannoin postissa vihkosen, jolla on kunnia olla samaan aikaan teräksinen kapitalismikritiikin lähde ja osoitus kapitalistisen ajattelun rautaisesta otteesta. Ongelma liittyy toki koko poliittiseen kenttään, mutta juuri tämän vihkosen sivuilla se kiteytyy käsin selailtavaksi ristiriidaksi. Kyseessä on lukuisten kansalaisjärjestöjen tekemä ”Maailmantalouden tekijän käsikirja”, joka on ladattavissa täältä.

Tältä vihkonen näyttää

Vihkonen on äärimmäisen hyödyllinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen, mutta parhaiten kapitalistisen ajattelun ongelmaa käsitellään esimerkin kautta.

Tapaus 1:

Vero-oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa vihko esittelee globaalin kapitalismin mädännäisyydessä, jota itse Marx olisi pitänyt täysin mahdottomana. Tilastoissa esitellään Johdannaiskaupan yli kymmenkertaista kokoa maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna, pääomapakoa kehitysmaista ja niiden rinnalla mitätöntä kehitysapua ja yleisen tason peittelemätöntä imperialismia sekä riistoa.

Näihin ongelmiin vihkosen tehneet järjestöt ehdottavat: suuryrityksiltä maakohtaisia talousraportteja, yritysten tosiasiallisten omistajien tietojen julkaisua, YK:n verokomitean aseman vahvistamista, tulo- ja varallisuusveroja tasaavien verojärjestelmien käyttöönottoa sekä ottamalla käyttöön rahoitusmarkkinavero. Tässä siis kaikki erikseen mainitut ehdotukset.

Kiinnittäkää huomiota ongelmien ja niihin ehdotettujen ratkaisujen väliseen mielettömään kuiluun vakavuudessa ja syvällisyydessä.

Tapaus 2:

Kauppaa ja yrityksiä käsittelevässä luvussa lukijalle esitellään koko kapitalistisen järjestelmän hyytävä demokratiavastaisuus. Kaikesta maailmankaupasta yli puolet tapahtuu monikansallisten konsernien sisällä, ja siten yksittäisten demokraattisten elinten vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Sadasta suurimmasta taloudesta, ja siten suurimmista vallan käyttäjistä, 37 on yksityisesti omistettuja firmoja, joissa päätäntävaltaa käytetään 1 euro = 1 ääni -periaatteella. Kappale käsittelee niitä vallankäytön muotoja, joilla firmat kävelevät suvereenien valtioiden yli, ja niitä tapoja, joilla firmat sivuuttavat yleisiä ihmisoikeuksia.

Järjestöjen suositukset näiden ongelmien suhteen olivat: yritysvastuun lisääminen Suomessa ja maailmalla, uuden mekanismin luominen, jolla taataan firmojen tekemien ihmissoikeusloukkausten uhreille oikeussuoja, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden huomioivat kilpailukriteerit julkisiin hankintoihin, kestävän kehityksen normien sisällyttämistä EU:n kauppasopimuksiin sekä avoimeen ja demokraattiseen kauppapolitiikkaan sitoutumista.

Jokainen kappale vihkosessa jatkaa samaa linjaa, jossa ensin esitellään kilpailusta ja voitontavoittelusta syntynyttä härskiä ja avointa riistoa, jonka jälkeen ratkaisuksi ehdotetaan yleisiä periaatteita, valvontamekanismeja sekä vero-ohjailua. Jos tämän teoksen perusteella pitäisi päätellä, niin suomalainen järjestökenttä varmasti auttaisi jalkansa menettänyttä laastarilla tai ydinvoimaonnettomuudessa ollutta foliokääreellä.

Ollakseni täysin rehellinen, teos on paljon rehellisempi ja parempi kuin moni muu poliitikoille esitetty faktapläjäys. Tämä kritiikki ei kohdistu teokseen sinänsä, ja voi olla, että siinä on jopa tahallisesti tehty myönnytyksiä Suomen konsensuskulttuuria ajatellen. Kuitenkin juuri sen takia näiden ongelmien ja ratkaisuehdotusten rinnakkainasettelu paljastaa politiikkamme voimattomuuden näiden isojen ongelmien edessä.

Me haluaisimme kyllä auttaa heikompiosaisia, mutta toisaalta emme halua liian radikaalia imagoa. Tunnustamme kyllä ongelmat, mutta emme halua tunnustaa niiden syitä tai vakavuutta, sillä joutuisimme silloin kyseenalaistamaan koko oppimamme liberaalin maailmankuvan. Tiedämme kuinka totaalisia ongelmia yritämme ratkaista, mutta meillä ei ole pienintäkään mielenkiintoa ehdottaa niihin totaalisia ratkaisuja. Juuri tähän ristiriitaan perustuvat puheet kulutusvalinnoista, yrittäjyydestä tai erilaisista veroratkaisuista. Tällaisten ratkaisuehdotusten avulla voimma uskotella itsellemme auttavamme, mutta samaan aikaan voimme säilyttää uskomme markkinatalouteen, kapitalismiin ja kulutusyhteiskunnan ikuiseen jatkuvuuteen. Koko ajattelu kiteytyy kestävän kehityksen hehkuttamiseen ja firmojen imagon valkopesuun: planeettamme tuhoutuu, siis osta luomua.

Tämä ristiriita pätee yllättävän usein myös sellaiseen vasemmistoon ja ympäristöliikkeeseen, joka ainakin puheissaan kritisoi kapitalismia ja unelmoi sosialismista. Monen ”sosialistin” pintaa raaputtamalla saakin ulos sellaisia ”vaihtoehtoisia” yhteiskuntajärjestelmiä, joissa talous perustuu julkiseen keskuspankkiin, elvytyspolitiikkaan tai progressiiviseen verotukseen, mutta on muuten sitä samaa vanhaa markkinataloutta.

Tämä on yksi niitä keskeisimpiä syitä, minkä takia jo pölyttyneen imagon saanut marxilainen ajattelu on edelleen ajankohtaista. Markkinataloudesta suoraan johtuvia räikeitä ongelmia voi korjata vain ja ainoastaan markkinataloudesta luopumalla. Siinä missä sosialistinen aate ei itsessään ole taikaportti utopioihin, kuten marxilaiset itse ovat aina sanoneet, on ympäristötuhon ja kapitalismin edetessä yhä tärkeämpää tiedostaa kapitalismin kertakaikkinen mahdottomuus. Ei ole olemassa kapitalismia ihmiskasvoilla, ja harva asia osoittaa sen yhtä selvästi, kuin ongelmien ja liberaalien ratkaisuehdotusten änkeminen samoihin kansiin.