Henkilökohtainen on poliittista

Poliittisen johdon henkilötaustat kiinnostavat usein. Jos poliitikko on rikas, verkottunut yhteiskunnan ”hyvä-veli-verkostoon” tai edustaa muuten etuoikeutettua asemaa, sen voidaan odottaa vaikuttavan myös päätöksentekoon. Esimerkkinä henkilötaustan vaikutuksesta politiikkaan voidaan ottaa vaikka Laura Rädyn taannoinen emämunaus, kun hän kysyi ilmeisen tosissaan, että kuka enää tienaa alle 2600e/kk. Tosiaan, jos ministeri ei tiedä minkälaisessa maassa valtaosa kansalaisista elää, niin päätökset heijastelevat vääristynyttä maailmankuvaa.

Tilastokeskus teki edellisten kunnallisvaalien aikaan oikein tilastollisen tiivistelmän, jossa käsiteltiin koko maan ehdokkaiden ja näistä ehdokkaista valittujen valtuutettujen taustoja. Tilastoissa käsitellään myös ehdokkaiden ja äänioikeutettujen välisiä eroja. Tilasto levisi sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin, ja niin on hyvä. Esimerkiksi äänioikeutettujen ja ehdokkaiden väliset tuloerot eittämättä vaikuttavat koko maamme poliittiseen päätöksentekoon.

Äänioikeutettujen ja ehdokkaiden (puolueittain) valtionveronalaiset mediaanitulot (euroa) kunnallisvaaleissa 2012 ja 2008

Vaikka tämä kaikki vaikuttaa oikealta ja jopa itsestäänselvältä, tätä ei uskoisi poliittisesta keskustelusta. Ensinnäkin, ”tavallisen kansan” puolustajan manttelia väittää kantavansa puolue jos toinenkin, vaikka ylläolevan graafin perusteella aniharvalla puolueella on mitään järkevää perustetta edes väittää moista. (Huom: SKP ainoana millään tasolla työttömiä edustavana puolueena.) Eduskuntavaaleissa ristiriita on usein vielä kunnallisvaalejakin räikeämpi, ja vieraantuminen tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun ehdokas valitaan eduskuntaan nauttimaan valtavaa palkkaa. Odotamme varmasti mielenkiinnolla tilastokeskuksen vastaavaa tutkimusta eduskuntavaaliehdokkaiden taustoista.

Toki kannattaa myös muistaa, että poliitikkojen  ja julkisen keskustelun suhtautuminen henkilötaustoihin vaihtelee sen mukaan, mikä kussakin tilanteessa on puhujan poliittiselle agendalle edullista. Vaalipaneelissa helposti vannotaan, että siinä ollaan edustamassa ”tavallista kansalaista”, usein toki valehdellen mikäli ylläolevaa tilastoa on uskominen. Kun taas poliitikko vastustaa jotakuta, työttömyys onkin muuttunut todisteeksi vastapuolen laiskuudesta ja yleisestä luonteen heikkoudesta.

Poliitikkojen henkilötaustoista puhuttaessa tärkeää ei ole ainoastaan huomauttaa sen olevan poliittinen aihe, vaan silloinkin kuin siihen vedotaan, käsitykset henkilötaustoista voivat olla vääristyneitä tai itsessään poliittisia.

Esimerkkinä tästä mainittakoon ”poliitikot kirjastossa”-paneeli, jossa kävin puhumassa viime torstaina. Paneelin molemmat osanottajat minun lisäkseni mainostivat edustavansa tavallista kansaa. Toinen todisteli tätä sanomalla, että oli toiminut kymmenen vuotta Nokialla ohjelmistosuunnittelijana 3000 euron kuukausipalkalla, ja toinen huomautti olevansa tavallinen poliisi ja perheenäiti. Väitteet ovat omalla tavallaan poliittisia, sillä kun maassamme on liki miljoona köyhää ja jo pelkkä virallinen työttömyysluku on 300 000, niin väite vakityötä tekevän keskiluokkaisen perheenisän tai perheenäidin normaaliuudesta on liiankin helppo asettaa kyseenalaiseksi.

Poliitikot kirjastossa 19.2.2015

Poliitikot kirjastossa 19.2.2015

Vaikka tilastollisesti vakinaisista työntekijöistä voisikin puhua valtaväestönä, on vielä asia erikseen antaa poliittinen viesti, jonka mukaan keskiluokkainen vakityöntekijä on ”normaaliuutensa” takia pätevä edustamaan näitä edellä mainittuja miljoonaa köyhää tai 300 000 työtöntä. Vaikka taatut kohtuulliset tulot olisivatkin täysin normaalia, ei se tarkoita, että taattuja tuloja nauttivat ymmärtävät mitä on elää köyhyysrajan alapuolella.

Osaltaan poliittisesta keskustelusta kertoo se, että kun kirjaston paneelissa kyseenalaistin muiden panelistien ”normaliuden” ja vein keskustelun poliitikkojen henkilötaustoihin, minua syytettiin asiattomuudesta ja henkilökohtaisuuksiin menemisestä. Meninkö henkilökohtaisuuksiin? Varmasti, mutta tässä kysymyksessä henkilökohtainen on myös auttamattoman poliittista.

Meillä Suomessa ollaan toki valmiita huolestumaan poliittisen eliitin vieraantumisesta ja eriytymisestä täysin akateemisella tasolla. Esim. Taloussanomat on ansioitunut tämän todellisen ongelman huomioimisessa, ja muuan jutussa vuodelta 2012 lehti uumoilee Suomesta täyttä ja avointa luokkayhteiskuntaa lyhyen ajan sisällä. Vaan jos Suomessa ottaa poliitikkojen henkilötaustat puheeksi ennen vaaleja ja vielä poliittisessa puheessa, annetaan viesti, jonka mukaan poliitikkojen henkilötaustat eivät ole osa asiallista poliittista keskustelua.

Ainakin näiden vaalien ajan voisi yrittää tiedostaa tämän ilmiön. Oma politiikkani lähtee siitä, että köyhiä eivät voi edustaa muut kuin toiset köyhät. Olen luvannut, että jos pääsen eduskuntaan, lahjoitan pois kaikki ne eduskunnasta tulevat tulot, jotka ylittävät tuhannen euron kuukausibudjetin. Olen myös sitoutunut ajamaan eduskuntaan ja julkiseen talouteen maksimipalkkaa, joka olisi korkeintaan 3000e/kk. Tämä nyt siis sivuuttaen sen, että olen päätoiminen opiskelija, jolla on historiaa pätkätöistä, loputtomista työkokeiluista ja myös pitkäkestoisesta työttömyydestä. Vaalien jälkeen on ikävämpi pohtia, että miksiköhän eliitti on jälleen kerran vieraantunut meidän arkielämästämme.

Näinkö köyhiä maita autetaan?

Tänään eduskunnassa on käsitelty jälleen Kreikkaan annettuja apupaketteja. Perussuomalaiset ovat tapansa mukaan huolissaan siitä, että rahaa annetaan jonnekin muualle, ja kenties jopa paikkoihin, joissa sitä rahaa tarvitaan. Hallitus taas puolustaa totuttuun tapaansa huomauttamalla, että kyseessä on laina, eikä mikään Kreikkaan menevä almu. Tämänpäiväisessä draamassa valtionvarainministeri Antti Rinne toi eduskunnan nähtäväksi tiliotteen näistä kohutuista vakuuksista.

Edustaja Soini, tervetuloa hakemaan, täällä on tämä tiliote, jossa todetaan, että 929 896 175 euroa ja 79 senttiä on tilillä, ja yli 12 miljoonaa korkotuottoa. Tervetuloa hakemaan, tässä on vakuudet!” – Antti Rinne

Vaan hetkinen! Meillä on siis Suomessa keskustelu, jonka osapuolista toinen vaatii köyhien maiden avustusten lopettamista, ja toinen huomauttaa, että mehän suorastaan otamme köyhistä maista rahaa pois. Tässä vaiheessa ei pitäisi enää edes kiinnostaa, että kumpi osapuoli on oikeassa. Missä meillä on poliittinen osapuoli, joka huomauttaisi rikkaiden maiden ja rikkaiden ihmisten hyötyvän köyhien maiden ja köyhien ihmisten ahdingosta? Toistaiseksi keskustelussa on ollut vain erilaisia lähtökohtia, joissa jokaisessa kuitenkin pyritään rahan nyhtämiseen jo valmiiksi nyhdetyistä paikoista.

Kreikan apupaketti ei kuitenkaan ole ainoa aiheen ympärillä vellonut kohu viimeaikoina. Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on nimittäin kirjoittanut kirjan kehitysavun karusta puolesta, ja kirjan väitteitä käsiteltiin taannoin Ajankohtaisessa kakkosessa. (Linkki Yle Areenaan) Ohjelmassa Kääriäisen huomiot siitä, että pääomavirta kulkee enemmän kehitysmaista poispäin kuin kehitysmaihin päin, ja tämän ongelman politisointi, näki vastalauseenaan lähinnä hyväntahtoisten liberaalien ”positiivista ajattelua”. Eihän pääomavirtojen keskittyminen jo valmiiksi rikkaisiin maihin merkitse mitään, jos suomalainen voi antaa pienen ruokakassin kyynel silmänurkassa kerjäävälle katulapselle.

Ulkopolitiikan veteraani Erkki Tuomioja ehti jo kritisoida kirjaa seuraavin sanoin:

”…kirja on saanut hyvän vastaanoton niissä perussuomalaisissa piireissä, joissa aina on vastustettu solidaarisuutta maailman köyhille ja osattomille.”

Paitsi että jokin tässä mättää. Jo ihan Ajankohtaisen kakkosen pinnallisessa käsittelyssä Kääriäinen huomauttaa, ettei vastusta kehitysapua sinänsä. Häntä haittaa juuri nykymuotoinen kehitysapu, joka aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Lisäksi Kääriäisen argumentointi yleensä ei lainkaan sovi oikeistopopulistien maailmankuvaan, vaan kritiikki tulee poliittisesta vasemmistosta käsin: meidän pitäisi auttaa kehitysmaita, mutta sen sijaan näytämme riistävän niitä. Perussuomalaiset ovat kritisoineet kehitysapua enemmän sosiaalidarwinistisesta näkökulmasta, jossa köyhyys on ansaittua ja Suomen pitäisi ajatella omaa etuaan.

Tuomioja osoittaakin sitä samaa keskustelun kieroutumista, jota Heidi Hautala osoitti Ajankohtaisessa kakkosessa.

Kun keskustelu kehitysavusta on totuttu käymään tietyistä juoksuhaudoista käsin, ei uusiin näkökulmiin osata enään suhtautua. Tähän mennessä kehitysavusta ovat keskustelleen toisaalta oikeistolaiset, jotka ovat halunneet lopettaa kehitysavun, ja liberaalit, jotka alahuuli väpättäen ja ”ajatelkaa lapsia”-argumentein puolustavat kehitysapua. Sitten kun keskusteluun tuodaankin kehitysapua vasemmistolaisesta näkökulmasta kritisoiva, kukaan ei enää osaa suhtautua keskusteluun. Oikeistolaiset luulevat, että he ovat saaneet uuden puolustajan kehitysavun vastustamiselleen, ja liberaalit teeskentelevät, että kritiikki tulee oikeistosta käsin, ja että kriitikko haluaa lakkauttaa kehitysavun kokonaan.

Vaan tosiasioita ei voi muuttaa. Länsimainen apu kehitysmaihin on luonteeltaan skitsofreeninen. Me haluamme auttaa köyhiä vaikka väkisin, mutta kun käytännössä suunnittelemme avun muotoa, emme kerta kaikkiaan hyväksy sellaisia avun muotoja, jotka eivät hyödytä myös meitä itseämme. Ajankohtaisessa kakkosessakin ehdotettiin ilmeisen tosissaan, että kehitysapurahoja voisi myöntää suoraan (suomalaisille) firmoille. Kreikalle voidaan antaa apua, mutta vain, jos sieltä maksetaan ennen pitkää kaikki takaisin korkojen kera. Ei ole ihmekään, että pääomavirrat kulkevat edelleen rikkaita maita kohti, ja että tuo virta on pahimmillaan voimistunut.

Joidenkin mielestä kehitys on tietenkin hyvää. Eikös hyvinvointivaltio perustukin taloutemme kasvuun, ja eikö kyseessä ole vapaan markkinatalouden mukaisesti kaikkia hyödyttävä suhde?

Tosiasia on se, että tavalliset suomalaiset eivät tuosta pääomavirrasta hyödy. 90-2010 lukujen välisenä talouskasvun aikana köyhimmän 10% reaalitulot ovat suorastaan pienentyneet. Kreikan Syrizaa äänestäneillä ja Espanjan Podemosta tukevilla voisi myös olla sanansa sanottavana siitä, kuinka ”molempia hyödyttävä” tämä suhde onkaan.

Kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, ja tätä prosessia onnistutaan kaiken päälle puolustamaan ”köyhien auttamisena”, on täysin aiheellista pysähtyä pohtimaan yhteiskuntamme syvempiä rakenteita. Sen enempää mainostamatta huomautan tähän väliin, että Tampereen kommarinuorilla käynnistyy 17.2. lukupiiri Leninin teoksesta ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”. Jos päivänpoliittisesta keskustelusta voi päätellä jotain, niin ainakin sen, että teoksen aihe on edelleen tärkeä.