Kreikan vaalit esimerkkinä EU:n korruptiosta

Kreikan vaalit ovat kulkeneet kaikkien odotusten mukaisesti. Tällä ei kuitenkaan viitata nyt äänimääriin, vaan vaalituloksen aiheuttamiin reaktioihin. Syrizan vaalivoiton jälkeen pankit ja sijoittajat ovat rangaisseet väärää vaalitulosta totuttuun tapaan. Mm. aasian kauppa romahti heti vaalituloksen varmistuttua, ja euro oli alamäessä jo vaaleja ennen. Ilmiö on kapitalismille tuttu jo entuudestaan, ja viimeksi Italian vaalien yhteydessä rahalla oli puoluepoliittinen kanta.

Tätä sinänsä oikeaa havaintoa on joskus väännetty päälaelleen, ja käytetty argumenttina vasemmistoradikalismia vastaan. Tosiaan, jos vasemmistopolitiikasta seuraa pörssiromahdus, niin eihän se voi olla järkevää! Silti nämä tapaukset todistavat juuri sen, mitä Syriza sekä KKE Kreikassa ja Suomessa SKP ovat aina sanoneet: EU:n ja kansallisen lainsäädännön korjaaminen ei riitä. EU:n ja kapitalismin järjestelmässä rikkaat monikansalliset pankit ja yhtiöt käyttävät valtaa demokraattisten laitosten ohi. Ne kiristävät ja uhkailevat kokonaiset hallitukset nurin, ja demokratiaa haluavan kansan on viimekädessä kaadettava koko talousjärjestelmä. Mikään markkinasosialistinen elvytyspolitiikka ei voi riittää, jos me jätämme pankit ja firmat demokratian ulkopuolisiksi päätöksentekijöiksi.

Kreikan ja muiden maiden tapaukset kannattaa pitää mielessä, kun kevään eduskuntavaaleissa kaikki eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet EKP:n olemassaoloon ja valta-asemaan.

Suomessa Euroopan vasemmiston linjaa edustaa SKP

Suomessa Euroopan vasemmiston linjaa edustaa SKP

Mainokset

Miltä sosialismi näyttää

Liian moneen kertaan on täytynyt todeta, että sosialismin suurimmat poliittiset esteet eivät liity logiikkaan tai sosialismin poliittiseen sisältöön. Erilaiset sosialistiset ja kommunistiset suuntaukset pystyvät kyllä älyllisellä tasolla lyömään kapitalismin pirstaleiksi ja tekemään ennakkoluuloista hienojakoista tahnaa. Paljon suurempi este vaikuttaa olevan mielikuvakamppailu. Sosialismi on monelle edelleen 50-luvun mursuviiksisiä marxilaisuuden professoreita sekä keskenään identtisiä betonilähiöitä.

Mielikuva on tietenkin vanhentunut jo vuosikymmeniä sitten. 90-luvulla julkaistu kirja ”Uusi Sosialismi” esittelee kattavasti niitä periaatteita, joiden pohjalta sosialismia voidaan rakentaa nykyisen tietoteknisen ja taloustieteellisen tuntemuksen pohjalta. Jopa sitä ennen 70-luvulla Allenden hallitus teki kunnianhimoisia, ja pääosin onnistuneita, kokeiluja futuristisen tietokoneistetun taloussuunnittelun saralla. Tietenkin myös näiden jälkeen tietämys on karttunut, ja mukaan on tullut mm. ympäristöliikkeeltä peritty ymmärrys resurssien rajallisuudesta sekä ikuisen talouskasvun mahdottomuudesta. Sosialismin uudet tuulet näyttivät Star Trekin jaksolta jo kylmän sodan aikana.

Byrokratia ja loputtomat paperipinot olivat vanhentunut käsitys sosialismista jo 70-luvulla. Kuvassa projekti ”Cybercynin” kontrollihuone.

Jos sosialismia yritetään brändätä uudelleen suunnitelmataloutena ”mutta tietokoneilla”, niin se kuulostaa täysin oikeutetusti lapselliselta ja yksinkertaistetulta. Voidaan siis edelleen kysyä, että miltä se sosialismi sitten näyttää ihan käytännössä ja arjen tasolla. Oli meillä tietokoneistettu talous tai ei, niin kai nyt kokonainen talousjärjestelmä näkyy muillakin tavoin.

Jos hetkeksi unohdamme sosialismin käsitteen, niin aihetta on hyvä alustaa sillä, että nykyaikana on tulevaisuudesta noin yleensä lähinnä kahden tyyppisiä käsityksiä. Kaikki tietävät, että maapallo on rajallinen, ja että talouskasvu ei voi jatkua loputtomiin. Jotkut kuitenkin ajattelevat, että teknologiaa kehittämällä pääsemme esteistä yli yksi kerrallaan, ja että tulevaisuuden on näytettävä sci-fi leffalta. Toiset taas huomauttavat aiheellisesti, kuinka teknologia ei voi yksinään ratkaista talouden nykyaikaisia ongelmia, ja uskovat elämäntyylin taantuvan ”ajassa taaksepäin” agraariyhteisöihin ja alhaisemman teknologian tasolle.

Kun puhumme nykyaikaisesta sosialismista, on se samaan aikaan molempia ja ei kumpaakaan. Teknologia ei tosiaankaan voi ratkaista rajallisten resurssien ja talouskasvun ongelmaa, sillä myös teknologia tarvitsee taustalleen teollisuutta ja valtavan määrän energiaa, jota maapallolla ei yksinkertaisesti ole tarvittavassa mittakaavassa. Emme voi siis puhua ”kakun kasvattamisesta”, vaan jo muutama vuosikymmen sitten olisi pitänyt alkaa puhua resurssien jaosta globaalilla ja paikallisella tasolla. Tämän takia tarvitsemme sosialismia.

Yhtä lailla perusteetonta on puhua siitä, että teknologiaa ei voi, tai että sitä ei pitäisi hyödyntää. Lääketiede, informaatioliikenteen nopeutuminen sekä insinööritaidon kehittyminen kaikki takaavat meille elintason ja vapauksia, joita ei pitäisi hylätä kevyin perustein. Teknologiaan ei tietenkään voi luottaa samassa tuhlailevassa mittakaavassa, kuin mihin me olemme tottuneet, mutta ei ole syytä uskoa, että teknologian hyödyistä pitäisi luopua kokonaisvaltaisesti.

Parhaiten näiden kahden tulevaisuuskäsityksen risteytystä voi kuvata tarinalla eräästä laivasta. Alankomaista käsin toimii nimittäin pienen kaveriporukan perustama firma, joka rahtaa lastia purjelaivalla. Kyse ei ole mistään puoliksi moottorilla toimivasta viritelmästä, vaan täysin klassisesta, ilman fossiilisia polttoaineita kulkevasta purjelaivasta.

Hankettaan rahtaajat perustelevat sillä, että yhä useampi varustamo joutuu lopettamaan toimintansa, sillä polttoaineiden hinnat ovat nousseet pilviin, ja niiden odotetaan vain nousevan kun halvan öljyn lähteet ehtyvät. Purjelaivat voivat siis hyvinkin olla tavarankuljetuksen tulevaisuus.

Kyse ei silti ole taantumisesta ajassa taaksepäin, sillä kaverusten laivassa on aurinkovoimalla toimiva jäähdytys rahtia varten, ja on heillä varmasti oltava myös kännykät yhteydenpitoa ja kaupankäyntiä varten. Edellä linkitetty juttu kertoo myös brittiläisestä varustamosta, joka on suunnitellut uuden 3000 tonnin hiilineutraalin purjelaivamallin, jonka purjeet ovat tietokoneohjatut.

Yksinkertaistettuna voisi väittää, että tältä tulevaisuuden pitäisi näyttää. Kun talouskasvun jatkaminen on mahdotonta ja resursseja pitää jakaa entistä tarkemmin, ei kannata väkisin jättää hyödyntämättä sitä teknologiaa, jonka hyödyntäminen on mahdollista. Laivaliikenteen puolella tämä tarkoittaa käytännössä tietokoneistettuja ja jäähdyttimillä varustettuja purjelaivoja, mutta vastaavankaltaisia uuden ja vanhan teknologian risteytyksiä tarvitaan muillakin aloilla, jos emme halua toteuttaa primitivistien näkemystä uudesta keskiajasta. Näin tarkka resurssien uusjako vaatii tietysti myös tarkkaa suunnitelmallisuutta, joka on mahdollista sosialismissa muttei minkäänmuotoisessa markkinataloudessa.

Jos siis joku kysyy: ”onko sosialismi teknologiapohjaista talouskasvu-uskovaisuutta vai elämäntavan hidastamista ja laskemista menneiden aikojen tasolle?”, vastaus on: ”ei kumpaakaan”. Sosialismi on, ja minkä tahansa vakavan tulevaisuusnäkymän pitäisi olla, talouden hidastamista ja järkevöittämistä, mutta nykyisestä tietämyksestä hyötyen ja inhimillisen elintason turvaten.

12 myyttiä maailman nälästä

Kaikkihan tietävät, että kapitalismi on onnistunut talousjärjestelmä, ja että kaikista puutteistaan huolimatta se toimii. Me tiedämme tämän jo niinkin hyvin, etää välillä unohdamme, kuinka nälkää esiintyy edelleen valtavissa määrin, ja kuinka sitä löytyy yhä enenevissä määrin myös ns. rikkaista maista. 12 myyttiä maailman nälästä pureutuu niihin syihin, joista nälkä johtuu, ja miten nälkää voisi torjua.

Vaikka kirjan pääaihe on nälässä, se käsittelee kiitettävästi köyhyyttä yleensä. Kirja tarkastelee ongelmaa asian ansaitsemalla vakavuudella, ja sitä voi hyvin mielin suositella yleisesti köyhyyden ongelmasta kiinnostuneille.

Kirjan 12 myyttiä pitää ehdottomasti käydä läpi itse, mutta päällisin puolin kirjan väittämät ovat seuraavat: ruokaa on maailmassa tarpeeksi kaikille, ja maailmassa voisi tuottaa ruokaa paljon suuremmallekin väestölle. Ympäristön kantokyky ei ole aivan lähivuosina tulossa vastaan, ja nälän suurin syy löytyykin poliittisista ja sosiaalisista tekijöistä.

Kirja käsittelee syvällisesti myös ratkaisuehdotuksia, joita nälälle on ehdotettu. Kirja huomauttaa oikeutetusti, että silloin kun nälänhätää on helpotettu, sitä on helpotettu markkinoista ja teknologiasta huolimatta, eikä suinkaan markkinoiden tai teknologian ansiosta. Poliittiselle faktakirjallisuudelle epätyypillisesti kirjoittajat ovat myös antaneet kirjassa runsaasti poliittisia ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi, ja tämä on laskettava isoksi plussaksi.

Joidenkin myyttien kohdalla esitetyt faktat olivat hyvinkin yllättäviä. Mm. viljelypinta-alaa ei kirjan mukaan tarvitsisi etsiä sademetsistä ja uhanalaisilta alueilta, vaan kyse on täysin poliittisesta ilmiöstä. Yhtä yllättävä oli väite siitä, että suurtilojen ”tehoviljely” on itseasiassa erittäin tuhlailevaan ja tehotonta. Nekin, jotka tämän tietävät, voivat ehkä yllättyä siitä silkasta mittakaavasta, jossa tuhlailua tapahtuu.

12 myyttiä nälänhädästä on tekstinä äärimmäisen helppolukuista. Tekstiä oli miellyttävä lukea, eikä mieleen jäänyt kohtia, joissa kirjaa olisi kahlannut läpi vastentahtoisesti. Haittapuolista mainittakoon kirjailijoiden taipumus laimentaa muuten teräksisiä kannanottoja. Useassa kohdassa krijailijat mm. kiistävät markkinatalouden ja geeniteknologian merkityksen nälän torjumisessa, ja jopa syyttävät molempia nälänhätien luomisessa ja kärjistämisessä. Silti näiden kannanottojen perään usein lisätään, sen kummemmin perustelematta, että myös markkinataloutta pitää olla, tai että suuriakin yhtiöitä pitää tietenkin kunnioittaa. Tämä synti selittynee kirjailijoiden kohdeyleisössä, joka vaikuttaa olevan vahvasti Yhdysvaltalainen. Nämä kannanottojen lieventämiset eivät tietenkään sinänsä ole paha asia, mutta niille olisi toivonut perusteluja sellaisen tykityksen ja syyttelyn jälkeen.

Kirjan ovat kirjoittaneet Frances Moore Lappe, Joseph Collins sekä Peter Rosset ja Luis Esparza, jotka ovat kaikki nälänhätien asiantuntijoita. Tekijät ovat työskennelleet useimmilla aikamme nälänhätäalueilla, ja ovat tunnettuja osanottajia keskustelussa nälänhädästä ja sen lievittämisestä. Kirjaa on suositeltava siis jo siltä kannalta, että kyseessä on merkittävä auktoriteetti nälän ja köyhyyden keskustelussa.

Kirjan viimeisin painos ilmestyi vuonna 2000, mutta on tästä huolimatta ajan tasalla. Ikävä kyllä, keskustelu nälänhädän ympärillä ei tunnu liikkuneen dramaattisesti vuoden 2000 jälkeen.