Suomi hirttäytyy ulkopolitiikkaansa

Länsimaiden hegemonia talouden ja kansainvälisen politiikan saralla on tehnyt hidasta kuolemaa koko 2010-luvun. Kiinan nousu on jo yleistä tietoa, ja arviot Kiinan kasvun vauhdista vaihtelevat. Yhden arvion mainitakseni Kiinan odotetaan ohittavan Yhdysvallat suurimpana talousmahtina jo 2024 mennessä. Toisaalla Venäjä on pyrkinyt turvaamaan etupiiriään entistä päättäväisemmin Georgian ja Ukrainan konfliktien myötä, ja vaikka Venäjää esitelläänkin Suomessa yksin toimivana ongelmavaltiona, on Putin saanut vahvaa tukea BRICS-maista, eli lähes kaikilta isoilta valtioilta länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolella. Lisäksi maailmalla on nähtävissä lukuisia pienempiä esimerkkejä länsimaisen ylivallan murenemisesta, kuten mm. Kuuba, joka on jo varhaisesta kylmästä sodasta asti tehnyt omaa politiikkaansa Yhdysvaltojen kauppasaarrosta huolimatta.

On painotettava, että tämä muutos maailmanpolitiikassa ei ole jollain moraalisella tasolla sen enempää hyvä kuin pahakaan. Venäjä pystyy selvästi tekaisemaan sotia aivan yhtä hyvin kuin Yhdysvallat, vaikka onkin päässyt tekemään sitä hieman harvemmin, ja Kiina on jo kauan sitten unohtanut Maon pienen punaisen kirjan ja ottanut päätöksentekoon niitä samoja kansainävälisiä pankkeja. Toisella puolen politiikkaa on myös ymmärrettävä, että viimeistään Snowdenin ja Assangen mahdollistamat tietovuodot osoittivat länsimaiden liberaalin ja demokraattisen imagon olevan pelkkä kulissi, joka vain odotti romahtamistaan.

Länsimaisen hegemonian romahtamista ei kannata ehkä hurrata tai surra, mutta huomioida se kannattaa. Maailman menoa käsittelevissä lehdissä ns. kehitysmaiden nousua analysoidaan toki ahkerasti, mutta se tehdään lähes aina sijoitusvinkkien tai talouspolitiikan näkökulmasta. Kovin harvoin lännessä käsitellään sitä tabua, että maailman muuttumisen tuloksena elämme muutaman vuosikymmenen kulttua maailmassa, joka on muuttunut muuallakin kuin osakemarkkinoilla.

Kun Kiina ja muutama muu ei-läntinen maa ovat ohittaneet Yhdysvallat talousmahtina, ja kun Yhdysvallat viimein käsittää, ettei se voi ylläpitää massiivista armeijaa vähemmän massiivisella taloudella, joutuvat muutkin maat heräämään todellisuuteen. Pian meillä on tilanne, jossa länsimaat eivät voikaan pakottaa haluamaansa talouspolitiikkaa kehitysmaihin. Huonontuneen tilanteen lisäksi länsimaat joutuvat huomaamaan, että me olemme myös jättäneet jälkiä maailmaan, sillä maailmanpolitiikkaa alkavatkin käydä sellaiset suurvallat, joilla on vuosisatojen historia Euroopan ja Yhdysvaltojen leikkikaluna.

Tällaisen muutoksen keskellä me suomalaiset löydämmekin itsemme maasta, joka kymmenten vuosien jälkeen onkin päättänyt liittoutua länsimaihin! Päätös on kuin näkisi uppoavan ankkurin, ja päättäisi varmuuden vuoksi köyttää itsensä siihen. EU:n kautta neuvottelemme harvinaisen kattavaa TTIP-vapaakauppasopimusta Yhdysvaltojen kanssa, joka olisi täynnä ongelmia jopa ilman sitä tosiasiaa, että olemme sitomassa itseämme tuomittuun suurvaltaan. Kaupan päällisiksi eduskuntamme on allekirjoittanut NATO:n kanssa isäntämaasopimuksen, jonka tiedettiin olevan demokratian vastaista ja kansan mielipiteen vastaista, mutta hei, ainakin ollaan nyt sotilaallisesti samassa kelkassa kestämättömän sotilasvallan kanssa.

Tämä kaikki keskustelukin herää vasta sen jälkeen, jos jostain syystä vieläkin haluamme pysyä suurvaltojen pelinappuloina. Puolueettomuus ja liittoutumattomuus ei kaikesta puheesta huolimatta pettänyt Suomea menneisyydessä, joten on käsittämätöntä, että juuri tällä hetkellä se päätettiin hylätä. Ministerille on varmasti hienoa lounastaa Barack Obaman tai Angela Merkelin kanssa, mutta meille muille tässä uudessa liittoutuneessa Suomessa ei ole mitään voitettavaa.

Eläkeikää pitäisi alentaa, eikä suinkaan korottaa

Eläkeikä nousee. Näin päätettiin viime viikolla työmarkkinajärjestöjen välisissä neuvotteluissa. Eläkeiän alaraja nousee nykyisestä 63:sta vuodesta 65:een vuoteen 2025 mennessä.

Työmarkkinajärjestöjä on kritisoitu jäsenkuntansa pettämisestä ja aatteen unohtamisesta, mutta se miksi eläkeikää korotettiin juuri tällä tavalla on oikeastaan toissijaista. Paljon hämmästyttävämpää on pohtia, miten kukaan ylipäätään on keksinyt korottaa eläkeikää.

Eläkeikäkeskustelussa poliitikot ja virkamiehet rakastavat vaahdota julkisen sektorin kestävyysvajeesta sekä työurien pidentämisestä, mutta kovin harvoin kukaan tuntuu esittävän mitään mikä pohjautuisi oikeaan nykytilanteeseen. Ensinnäkin, vaikka puhuttaisiinkin julkisen sektorin kestävyysvajeesta, moinen kestävyysvaje ei minkään aineiston perusteella ulotu ainakaan eläkejärjestelmään. Mm. Tilastokeskuksen Olli Savela valottaa asiaa seuraavasti joulukuussa 2013:

Sama tahti on jatkunut tänä vuonna. Työeläkevarat olivat Työeläkelaitosten liiton mukaan syyskuun lopussa jo 158 miljardia euroa. Kasvua oli tammi-syyskuussa 8,8 miljardia euroa. Samana aikana valtiontalouden alijäämä oli Valtiokonttorin mukaan 4,5 miljardia euroa.

Eläkevarat on tarkoitettu tietysti eläkkeiden maksuun eikä valtion velan lyhentämiseen. Mutta ne pitäisi ottaa huomioon, kun tehdään kestävyysvajelaskelmia. Kaikissa tähän asti tehdyissä laskelmissa oletetaan tietääkseni, että eläkevarat säilyvät pitkällä aikavälillä vähintään nykyisen kokoisina esimerkiksi suhteessa kansantalouden palkkasummaan tai bkt:hen. Toisin sanoen eläkerahastoja ei käytettäisikään eläkkeiden maksuun.

Eläkejärjestelmä ei siis ole kriisissä, vaikka muu talous olisikin. Olisi kummallista, jos kriisiytyvää taloutta suojeltaisiin leikkamalla sitä ainoaa budjettierää joka ei ole vaarassa.

Vielä suurempaa hämmennystä herättää viimeisimmän eläkeratkaisun taustalta löytyvä ajatus siitä, että sopimuksella tehty eläkeiän korotus näkyisi edes kutakuinkin sellaisenaan eläköitymisiässä. Kuulostaa melkein siltä, etteivät elinkeinoelämän neuvottelijat lainkaan ymmärrä, että eläkeikä ja reaalinen eläkeikä ovat kaksi eri asiaa.

Aivan, suurin osa suomalaisista eläköityy tai on eläköitymättä riippumatta siitä, mitä eläkkeestä on lakiin kirjoitettu. Reaalista eläkeikää ei jostain syystä ole haluttu tutkia, mutta onneksemme Eläketurvakeskus on julkaissut aiheesta muistion vuonna 2010. Kyseisen dokumentin aineistot on kerätty ennen vuotta 2005, jolloin virallinen eläkikä oli 65 vuotta.

Eläketurvakeskus osaakin sanoa, että keskimääräinen eläkkeellesiirtymisiän odote on 60,5 vuotta, siis huomattavasti nykyistä tai vanhaa eläkeikää aiemmin. On korostettava, että keskimääräinen tarkoittaa sitä, että noin puolet suomalaisista jäävät eläkkeelle jo ennen kuin täyttävät 60 ja puoli. Vielä rajummaksi tilasto menee, kun tarkastelemme alakohtaisia tilastoja suorittavan työn aloilta. Siivoojilla keskimääräinen eläkikä on 48 vuotta ja tarjoilijoilla luku on 51.

On vaikea kuvitella, että vanhuuseläkeiän sopimuksiin perustuva nostaminen johtaisi mihinkään muuhun, kuin siihen, että yhä useampi jää vanhuuseläkkeen sijasta työkyvyttömyys- tai sairauseläkkeelle.

Olisikin perusteltua alentaa eläkeikää, eikä suinkaan korottaa sitä. Olen avoin reaalisen eläkeiän nostamiselle, sillä se tarkoittaisi työelämän inhimillistämistä ja työtaakan vähentämistä, jotta ihmiset jaksaisivat ehjinä edes siihen nykyiseen eläkeikään. Nyt kun kuitenkin reaalinen eläkeikä on selvästi virallista alhaisempi, ei ole lainkaan kohtuutonta alentaa virallista eläkeikää reaalista eläkeikää vastaavaksi, jotta valtaosa suomalaisista voisi lopettaa paperisodan ja siirtyä suoraan kunnolliselle eläkkeelle.

Ammattiliittojen on hyvä myös huomata, että tulonjaon lisäksi kannattaisi alkaa puhumaan työnjaosta. Jos elämme Suomessa, jossa toiset eivät selviä työurastaan työn raskauden ja kiireiden takia ja samalla toisaalla kärsitään massatyöttömyydestä, on jossain mennyt jotain pieleen. Samaten jos toisille tuputetaan ylitöitä vasten työntekijän tahtoa ja toisalla työttömiä pakotetaan palkattomiin töihin vastikkeellisen sosiaaliturvan nimissä, niin aika paljonkin on mennyt pieleen.

Ehdotankin, että ensi neuvotteluissa puhutaan eläkeiän alentamisesta 60,5 vuoteen.