Prekaarin päiväkirja 2 – mitä tein tänään?

Työttömille rakastetaan vinoilla siitä, kuinka he vain laiskottelevat kotona eivätkä tee mitään. Vaikka kyseinen stereotypia ei selvästikään perustu mihinkään kovin analyyttiseen aineistoon, on ikävä kyllä myönnettävä, että se ei ole täysin tyhjästä temmattu. Tänään en nimitäin ole tehnyt mitään.

Okei okei, kyse ei ole laiskuudesta ja tavallaan olenkin ehkä tehnyt jotain. Torstai 25.9. piti taas olla sellainen päivä, että haen työpaikkaa, ja että lähettäisin vähintäänkin muutaman työhakemuksen. Sen verran tosiaan voi kuka tahansa tehdä, että katselee työpaikkoja asiaan kuuluvilta sivustoilta. Tätä minä olen tehnytkin.

Jotain nykyisestä työllisyystilanteesta kertoo se, että vaikka työpaikkoja voi seurata päivittäin, ei se ole tae siitä, että voisi saada edes työhakemuksia lähetettyä. Mm. nuorille töitä-palvelu, jota olen seurannut ahkerasti, avasi edellisen kerran työpaikan lähes kuukausi sitten. Monster-palvelussa työpaikkoja on enemmän, mutta niihinkin on muutaman työnhakupäivän jälkeen haettu sen verran kattavasti, että täysin uusia mahdollisia työpaikkoja ilmestyy harvakseltaan. Työkkäri… tai noh, hehe, eihän tätä tarvitse selitellä.

Nämä ja pari muuta palvelua läpikäyneenä jouduin heittämän hanskat naulaan ja toteamaan, että tänään ei löytynyt ainuttakaan avointa työpaikkaa, johon voisi edes lähettää hakemuksen. Iltapäivä kului siis hassuja pelejä pelatessa, kunnes kyllästyin niihinkin, ja aloin kirjoittamaan tätä tekstiä.

Kirjoittelen tylsästä päivästäni siksi, että tämän konkreettisemmaksi ei Suomen työllisyystilanne mene. Työttömät kyllä tekisivät paljonkin, mutta koska minkäänlaista sitoutumista ei tapahdu työsopimuksen toisella puolella, on aktiivisillakin työnhakijoilla pakko jäädä kotiin istumaan, ja jopa suhteellisen usein. On moneen kertaan todistettu, että nuoret eivät kerta kaikkiaan nirsoile työpaikoista, ja että tahtoa toimeentulon hankkimiseksi on. (Uutiset 1, 2, ja 3) Vaikka pitäisi olla selvää, että kymmenet tuhannet työpaikat eivät riitä sadoille tuhansille työttömille, kiirehtivät omaa tärkeyttään korostavat päättäjät korjaamaan työttömiä, eivätkä suinkaan työmarkkinoita.

Samaan henkeen ”nirsojen ja laiskojen nuorten” päitä huudetaan vadille milloin vastikkeellisen sosiaaliturvan milloin palkka-alen muodossa. Limaisimmat byrokraatit uskaltavat vielä puhua alentavaan äänensävyyn, kuinka nämä kaikki toimet ovat oikeastaan meidän työttömien omaksi parhaaksemme, ja kuinka oikeastaan palkaton pakkotyö ja loputtomat harjoitteluputket ovat ”mahdollisuuksia”. Meille kerrotaan, että asia oikeastaan korjaantuu kun työttömille annetaan lisää kokemusta, koulutusta tai palkkatukea, ja että oikeastaan työpaikkojen määrä ei lainkaan vaikuta asiaan. Totta puhuen kun asiaa ajattelee, ei työpaikkojen määrästä sanota edes tuon vertaa, vaan koko Suomi tuntuu kollektiivisesti teeskentelevän, että työvoiman kysyntää ja tarjontaa ei ilmiönä ole edes olemassa, ja että homma korjaantuu jos sen vain sivuuttaa tarpeeksi päättäväisesti.

Tämän päivän jälkeen totean tähän kaikkeen, että ”ihan miten vain”. Puhukoot mitä puhuvat, mutta ennen kuin minulle osoitetaan avoimia työpaikkoja joihin en ole jo hakenut, en yksinkertaisesti voi lähettää työhakemuksia. Ehkäpä käytän illan kirjoja lukemalla tai videoita katselemalla. Joka tapauksessa: ”Your move society…”

ps. Jos Pirkanmaalla sattuu olemaan muita työttömiä, joilla on yhtä tylsää, niin ottakaa yhteyttä ja laitetaan Tampereelle pystyyn työttömien yhdistys. Näemmä kaupungissa on vain puolivillainen yhdistys työnvälitystä varten.

pps. En kaipaa työnhakuneuvoja. Jos jonkun mielestä en osaa hakea töitä ”tarpeeksi hyvin”, niin se on huonompi juttu se. Tällaisten tekstien jälkeen satelevat neuvot työnhausta ovat ikävä kyllä harvemmin hyväntahtoisia neuvoja, ja useammin ne ovat sosiaalidarwinistista pätemistä ja ”heikkouksien” etsimistä. Ikään kuin olisin velvollinen tilittämään kaikki käyttämäni keinot blogiini. Mikä tässä kulttuurissa on oikein vialla?

Mainokset

Maahanmuuttajien tuhlailusta

Miksi kaikkein rasistisimmat tölväykset alkavat aina sanoilla: ”en ole rasisti, mutta…” ? Lähimenneisyydessä on puhuttu maahanmuuttajien lastenvaunuista ja nyt sitten Pohjalaisessa tuotiin esille, että onpa myös yksi maahanmuuttajaperhe ostanut ”luksussuklaata”. Muistan myös kuulleeni erään lieksalaisen huhun, että olisipa myös maahanmuuttaja nähty ihan auton kyydissä.

Maahanmuuttajien, ja jossain määrin myös suomalaisten köyhien, kulutuksen kyttäämisestä on tullut jonkinlaista muotia. Kaiken karvaiset ”tasa-arvosta huolestunteet” aktivistit rakastavat luetella tuotteita, joita tumma mies ei saisi ostaa, vaan ostaapa kuitenkin. Näitä pidetään ilmiselvinä merkkeinä maahanmuuttajien mädännäisyydestä ja siitä, että he saavat aivan taatusti jotain salaista rahaa, jota suomalaiset eivät ikinä voisi saada. Yleensä nämä vaivoin naamioidut rasismin puuskat saatellaan moralisoiden sitä, kuinka samalla jossain on joku surkea suomalainen joka pyytäisi kyynel silmässä voinokaretta näkkileipänsä päälle, mutta ilkeät sosiaalitoimiston tädit eivät anna.

Jotta kerrankin asiaan ottaisi kantaa joku ihan oikeasti toimeentulotuella elävä suomalainen: ei, meitä suomalaisia köyhiä ei syrjitä, eikä meillä ole mitään syytä olla kateellisia maahanmuuttajille.

Suomen kaappirasisteilla ja konservatiiveilla tuntuu olevan sellainen jännä käsitys sosiaalituesta, että sitä ei kerta kaikkiaan ansaitse, jos ei pienten tulojen lisäksi näytä, kuulosta ja tuoksu köyhältä. Sosiaaliturvaa saavan pitää pukeutua ryysyihin, syödä vain pahaa ruokaa, puhua hiljaisella ja anteeksianovalla äänellä ja olla muutenkin habitukseltaan nöyrä ja kiltti. Jos joku puhuukin oman arvonsa tuntien, pukeutuu vähänkään siistimmin tai, luoja paratkoon, on hoitanut pienet raha-asiansa hyvin ja ostaa kerrankin hyvää ruokaa, niin eihän hän kerta kaikkiaan voi oikeasti tarvita sosiaaliturvaa. Eihän?

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta sosiaaliturvaan jostain käsittämättömästä syystä liitetyssä hyväntekeväisyyden ajattelussa on jotain äärimmäisen loukkaavaa. Maahanmuuttajilla ei ole mitään pyhää velvollisuutta näyttää köyhältä vain jonkun keski-ikäisen persun mieliksi. Totuus kun on se, etteivät nämä konservatiivisen moraalin ristiretkeläiset tiedä yhtään mitään siitä, mistä maahanmuuttajat ovat rahansa saaneet ja miten ne oikeastaan käytetään.

Tiesitkö muuten, että maahanmuuttajat Suomessa ovat selvästi kantaväestöä yritteliäämpiä? Ehkäpä olettamuksesi sosiaaliturvalla ostetusta suklaasta onkin läpikotaisin rasistinen, sillä ethän sinä voi tietää onko maahanmuuttaja vaikka töissä tai peräti kymmeniä ihmisiä työllistävä. Ja entä jos kyseessä onkin sosiaaliturvaa? Eivätkö suklaasta pitävät kalja-mahaiset keski-ikäiset miehetkin tarvitse sosiaaliturvaa, vai onko se yksinomaan näkkileipää kerjäävien pikkutyttöjen ansaitsema pyhyyden muoto?

Monen hyväntekeväisyys-mentaliteettiin juuttuneen ja sosiaaliturvan väärinkäytöstä huolestuneen ajatuksena tuntuukin olevan se, että sosiaaliturvasta pitää tulla veronmaksajalle hyvä mieli, eikä niinkään se, että sosiaaliturvalla pitäisi auttaa pienituloisia. On kerta kaikkiaan vastenmielistä, että kaltaisiani kantaväestöön kuuluvia toimeentulotuella eläviä käytetään perusteluna jonkun limaisen konservatiivin rasismille. Minä en ainakaan kadehdi maahanmuuttajia, ja toivon heidän asemansa parantuvan ja heille kaikkea hyvää. Etsikää te rasistit joku toinen keppihevonen.

Uusi Sosialismi

Uusi-sosialismi-paino

Uusi Sosialismi on alunperin 1993 julkaistu kirja sosialismin mahdollisuuksista Itä-Blokin romahduksen jälkeen. Kirjoittajat Paul Cockshott ja Allin Cottrell ovat tietotekniikan ja ohjelmoinnin asiantuntijoita Britannian saarilta, ja sellaisina yllättävä valinta kirjoittamaan kirjaa talousjärjestelmistä sekä luokkapolitiikasta. He suoriutuvat kuitenkin tehtävästä erittäin kiitettävästi.

Kirja keskittyy sosialismin käsittelyssä puolustamaan suunnitelmatalouden mahdollisuutta ja välttämättömyyttä. Tätä ei kuitenkaan tehdä pitäytymällä jonkinlaiseen harmaaseen neuvostotyyliseen suunnitelmatalouteen, vaan näkökulmaksi otetaan tuoreita tietojenkäsittelyn tutkimustuloksia, sekä keskeisenä osana kirjassa on tietokoneiden hyödyntäminen suunnitelmatalouden toteuttamisessa.

Tietotekniikalla avustettu suunnitelmatalous ei ole, eikä ollut kirjan kirjoittamisen aikaan, täysin uusi idea. Kirjan tekemiä ehdotuksia vastustaneet ovatkin usein pelkistäneet sisällön ”suunnitelmataloudeksi tietokoneilla”, ja arvostelleet sitä siitä, ettäkö se olisi lähinnä nörteille mielenkiintoinen tietoteknisten ilmiöiden esittelykirja. Silti kirja tekee vakuuttavaa työtä argumentoidessaan suunnitelmatalouden hyötyjä ja tietokoneistamisen mahdollisuuksia. Lisäksi on mainittava, että vaikka tietokoneistettu taloussuunnittelu ei ole uusi idea (Mm. Project Cybercyn 1970-luvulla), se on yksi uusimpia ehdotuksia uudenlaisesta yhteiskunnasta, joita on käsitelty akateemisella tasolla. Säädelty markkinatalous sekä vapaakauppajärjestelmät kun ovat selvästi tätäkin ideaa vanhempia.

Cockshottin ja Cottrellin taustat tietojenkäsittelyssä näkyvät muutenkin kuin aiheessa. Kirjassa arvioidaan, ei ainoastaan sosialistisia järjestelmiä, vaan talousjärjestelmiä ylipäätänsä tietojenkäsittelymekanismeina. Näkemys on mielenkiintoisesti esitelty, sillä talousjärjestelmässä tosiaan ovat keskeisessä osassa tiedot resurssien saatavuudesta, tarpeesta, suhteesta toisiin resursseihin sekä se, miten näitä tietoja käsitellään ja missä. Sosialistisen tietojenkäsittelyn puolustuksen lisäksi kirjassa esitellään syitä sille, miksi kapitalistisessa talousjärjestelmässä olevia tietoja käsitellään äärimmäisen epätehokkaasti.

Jos siis ”Uusi sosialismi” on mielenkiintoinen ja uudenlainen näkemys, on se myös oman aikansa tuote. 90-luvun alussa käsitelty kirja joka käsittelee tietotekniikkaa, on helposti ajastaan jäljessä. Tämä ei kuitenkaan toimi kirjan jujua vastaan, vaan päinvastoin. Kun Cottrell ja Cockshott kirjoittivat ”supertietokoneista”, joiden avulla voitaisiin teoriassa laskea taloussuunnittelun vaatimia laskusuorituksia, on nykyajan tietotekniikka tuonut heidän mainitsemansa suoritustehot jo tavallisiin matkapuhelimiin. Sinunkin kännykälläsi voitaisiin siis suunnitella kokonaisen valtion taloutta kirjan esittelemällä tavalla.

Kirja on toki aikansa tuote myös muilla tavoilla. Ympäristöaiheet eivät olleet vielä tuohon aikaan saavuttaneet nykyisenkaltaista roolia, ja kirjassa sivuutetaankin resurssien riittävyys ja ympäristöaiheet tavalla, jota nykyaikana sopisi syventää selvästi enemmän. Kirja on myös selvästi kirjoitettu siinä uskomuksessa (joko oikeassa tai väärässä), että talouskasvua voi ja pitää jatkaa.

Suomenkielisen käännöksen ansioksi on laskettava päivitetty versio kappaleesta 15 (muiden sosialististen mallien arviointia), ja lisäksi loppuun on liitetty kirjoittajien artikkeleita sosialistisen laskuongelman ja sosialismiin siirtymisen tiimoilta. Kaiken tämän päälle suomentajat ovat asettaneet kirjan PDF-version vapaasti saataville Sosialismi.net-verkkosivulle.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen, julkaisupäivämäärästään huolimatta uusia ideoita tuova, sekä helppolukuinen. Vaikeita käsitteitä, joita kirjassa on nokolti, selvennetään huolella ja arkikielisesti. Osin juuri tämän takia kirjan paksuus on vaikuttava. Vaikka ”Uusi sosialismi” on suoriutunut arkikielisyydestään kunnialla, ovat jotkin osiot silti sen verran vaikeita, että matemaattisesta ja tietoteknisestä harrastuneisuudesta on hyötyä kirjaa lukiessa. Esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä, mutta matematiikka inhoavilla saattaa mennä muita pidempi hetki mm. talouden suunnitteluyhtälöitä sisäistäessä. Toisaalta tämä kertoo myös kirjan läpikotaisuudesta: kirja ei ehkä tee sinusta sosialistia silmänräpäyksessä, mutta se on enemmän kuin tarpeeksi aiheuttamaan epämukavuutta vapaakauppadogmaatikkojen mielissä. Kirja on täysin pakollinen kaikille, jotka painivat tasa-arvon, ympäristökriisien ja uudenlaisen maailman kysymysten äärellä.

Lataa kirja lukulaitteellesi täältä, ja tutustu samalla Sosialimi.net-sivustoon.