Perussuomalaisia niputetaan, eikä aivan syyttä

Ilta-Sanomat on syöksynyt Perussuomalaisten apuun! Tänään julkaistu juttu kauhistelee sitä seuraa, mihin Perussuomalaiset ovat joutuneet eurovaalien uutisoinnissa. Nämä suomalaiset ”isämmaantoivothan” pääsivät taannoin Huffington Postin listaan, jossa käytiin läpi yhdeksän pelottavinta äärioikeistopuoluetta eurovaalien listoilta. IS käsittelee listaa näin:

Seura, jossa perussuomalaiset esitellään, voi herättää hämmennystä…

…Perussuomalaiset ovat tehneet pesäeroa Euroopan äärioikeistolaisiin puolueisiin. Puolue kommentoi ennen eurovaaleja, että ei aio liittoutua europarlamentissa Kansallisen rintaman kanssa.

Eli persut ovat kuitenkin Euroopan mittapuulla kilttejä, eikö niin?

Toki Perussuomalaiset ovat puolueena tehneet edellä mainittua pesäeroa, mutta se jää poliittisen taktikoinnin tasolle, sillä persut ovat sekopäisen rasistisissa ja täydellisen fasistisissa ulostuloissaan suoraan verrattavissa Euroopan muihin sekopäänatseihin.

Panssareita Ateenan kaduille

Se, että minun ilmeisesti tarvitsee käydä tätä historiaa lävitse, on huolestuttavaa sinänsä, mutta käykäämme nyt kertauksen vuoksi läpi Perussuomalaisten historiaa.

Vuonna 2011 Jussi Halla-Aho, Ilta-Sanomien jutussa kevyellä maininnalla ohitettu persujen uusi meppi, vaati panssarivaunuja Ateenan kaduille. Moni on sittemmin puolustellut Halla-Ahoa sillä, että lausunto ei oikeastaan vaatinut panssareita Ateenan kaduille, vaan jotenkin filosofisesti huomautti demokratian puutteita.

Ehkä minä sitten olen aivopesty punikki tai jotain, mutta minä en ihan oikeasti näe millä mekaniikalla alla oleva lainaus ei vaadi Kreikkaan sotilasjunttaa:

Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla

Sikäli kun puhutaan tästä tuoreesta mepistämme, pitää muistaa, että tuon veijarin blogihan on saanut jo ihan viralliselta tasolta tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lainaus Ylen jutusta:

KKO:n mukaan Halla-aho väitti kirjoituksessaan muun muassa, että islaminuskonto on pedofiliauskonto ja että ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen ja ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. KKO perustelee, että Halla-ahon islaminuskoa koskevat väitteet olivat sisällöltään ja ilmaisutavaltaan herjaavia ja häpäiseviä.

KKO katsoi luonnehdintojen olevan somaleita kansanryhmänä panettelevia ja solvaavia. Lausunnot olivat omiaan herättämään suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja mahdollisesti jopa vihaa niiden kohteena olevaa kansanryhmää kohtaan. Vihapuheiden kaltaisina lausumina Halla-ahon näkemykset eivät KKO:n mukaan nauttineet sananvapauden suojaa.

…Kuten on ainoastaan oikein ja kohtuullista.

Koko puolue on täysin sekaisin

Puhun Halla-Ahosta, koska hän on uusi meppi, mutta Perussuomalaiset olisivat päässeet vaivatta HP:n listalle ilman tätä salonkirasistien messiastakin.

Vuonna 2011 valtaosa puolueen kansanedustajista teki aloitteen siitä, että nuorten laittamista pakkotöihin selvitettäisiin.

En voi tässä millään painottaa tarpeeksi sitä, että me tosiaan puhumme puolueesta, joka on löytänyt suuren määrän kansanedustajia allekirjoittamaan pakkotyölain edistämistä. Muutamat persut ovat minulle netissä sanoneet, että asia on menneen talven lumia, mutta itse nuorena en näe asiaa ihan noin.

Vaikka Perussuomalaiset olisivat ehdottaneet pakkotyötä nuorille vuonna 1950, ja katuneet päätöstä sen jälkeen, ei se mielestäni ole mitenkään vanhentunut rikos. Minulla kun on tällainen ikävä tapa ottaa aika vakavasti sellaiset tahot, jotka ovat vielä suhteellisen tuoreessa historiassa ehdottaneet minua pakkotöihin. Syyttäkää minua sitten vaikka vihervasemmistolaisesta mädättämisestä.

Sitten on näitä muita tapauksia, kuten natsitervehdys eduskunnassa persujen vahtivuorolla, Lieksan persujen kannanotto siitä, että Somalien läsnäolo huoneessa tekee siitä ”epäpuhtaan” ja itse peruspomo Timo Soinin jopa maailman mittakaavassa fanaattinen tarve kieltää abortit. Tämä viimeinen aiheuttaa tavallaan jopa hilpeyttä, sillä Soini perustelee kantaansa katolisella uskollaan, vaikka itse Paavi on ollut paljon säyseämpi kannanottojensa kanssa.

Listaa voisi jatkaa edelleen, ja on omalla tavallaan jopa häkellyttävää, että tällaisellekin tekstille on syntynyt Suomessa tarve. Jos jonkun mielestä Perussuomalaiset edustavat jonkinlaista maltillista tai vähintään perusjärkevää linjaa, niin suosittelen lukemaan lehtiä… mitä tahansa lehtiä.

Kännissä ja läpällä

Antamani esimerkit ja tapaukset on toki kaikki selitelty ja pyydelty anteeksi kymmeneen kertaan ja erikseen. Kuitenkin jo se tosiasia, että persuilla on jatkuva tarve pyydellä anteeksi ja selitellä tekojaan, kertoo jotain puolueen toiminnasta. Perussuomalaiset tekosyyt ovat tarpeellisia niin usein, että niiden ympärille on jo muotoutunut omaa kulttuuriaan. Joka toinen ulostulo Perussuomalaisissa paljastuu aina jälkeenpäin ”vitsiksi”, joskaan kovin harva puolueen ulkopuolella tajuaa näistä vitseistä ainuttakaan. Ehkäpä koko puolue onkin vain suuri vitsi.

Sitä en usko, ettäkö Perussuomalaisten skandaaleissa ja rasistikohuissa olisi kyse yksittäistapauksissa. Jos kuitenkin hyväksynkin sen, että hommalainen siipi olisi puolueessa vähemmistö, herää kysymys siitä, että miksi sitä siedetään? Soinilla on monta kertaa ollut, ei ainoastaan tekninen, vaan myö poliittinen mahdollisuus potkia rasistit ulos puolueesta (katso kohut yllä), mutta Perussuomalaisten selvä linja on puolustaa ja hyysätä puolueensa kaikkein hulluinta rasistisiipeä.

Pitää myös muistaa, että vaikka me ajattelemme persuja maltillisina ja huolestuneina populisteina, niin eihän Marie Le Peninkään puolue ratsasta sillä, että se vaatii juutalaisia uuneihin. Kyllä kaikki oikeistorasistiset puolueet ovat keränneet suosiota voivottelemalla muita sosiaalisia ongelmia aina työttömyydestä korruptioon. Perussuomalaiset eivät siis ole siinäkään mikään Eurooppalainen poikkeus.

”Aina vaalit ja joka päivä vappu”

Yleensä ehdokkailla on tapana vaalien jälkeen kiitellä äänestäjiä sekä tukijoita, ja niin teen minäkin. Kiitos äänestäneille, joita tuli kolme ja puoli sataa. Kiitos myös tukijoille, joita ilman en olisi saattanut tehdä sitä pientäkään kampanjaa, jonka sain aikaiseksi.

En kuitenkaan käytä kiittelyyn tämän enempää aikaa, vaan nyt tähdätään tulevaisuuteen. Me tiedämme nyt suunnilleen sen, miltä tasolta lähdemme tulevaisuuden kampanjoihin. Heinäkuussa järjestettävän Työttömien marssin puuhaaminen alkoi jo hyvissä ajoin ennen vaaleja, ja sen vauhti tulee ainoastaan kiihtymään. Tulkaa mukaan, ja lukekaa Työttömien marssin blogia täällä.

Lisäksi Kommunistisen Nuorisoliiton aloite radikaalivasemmiston yhteisestä minimiohjelmasta on saanut jonkin verran tuulta alleen, joten jos haluatte edistää sitäkin projektia, ilmoittakaa itsenne Kommunistiselle Nuorisoliitolle.

Ilmoitan tässä myös pyrkiväni eduskuntaan noin vuoden kulttua pidettävissä eduskuntavaaleissa, ja eduskuntaan pyrin teemalla ”Kuntavallankumous!”, josta lisää tuonnempana. Tämä kampanja pidetään Tampereen vaalipiirissä, jossa kaivataan vapaaehtoisia tukiryhmään.

Kaiken tämän pyrin tekemään samalla kun yritän ansaita elantoani pätkätöissä, harjoitteluissa tai niiden välissä työttömyysturvalla. Kaikelle tuelle löytyy siis käyttöä, joten nyt ei kannata jäädä kotiin makaamaan.

Radikaalivasemmistolle voin luvata vain kamppailuja ja kovaa työtä, eikä takeita voitosta ole. En voi silti sallia itseltäni toimettomuutta, joten pyydän nyt koko radikaalivasemmistoa yhteistyöhön ja vastaiskuun. Me tunnemme yhteisen vastustajamme, ja tiedämme minkä puolesta teemme työtä. Siltä pohjalta aion minäkin jatkaa.

occupy-Simo

Pienviljely on aliarvostettu ratkaisu

Tämä julkaistiin Maaseudun Tulevaisuudessa 30.4.2014

Pienviljely on aliarvostettu ratkaisu

Kotimaisen viljelyn, ja erityisesti kotimaisen pienviljelyn, suojeleminen ulkomaiselta kilpailulta ei ole viimevuosina ollut mediaseksikäs aihe.

Nykyään on trendikästä puhua vapaakaupasta ja yrittäjyydestä, vaikka käytännön tasolla poliitikot toteuttavat näitä arvoja luovuttamalla tuotannon ulkomaisille suuryhtiöille. Erityisesti EU:n ja Yhdysvaltojen välisen vapaakauppasopimuksen ollessa esillä, on syytä rauhoittua ja pohtia hetki, miksi kotimaisen pienviljelyn suojeleminen on vakavasti otettava vaihtoehto vapaakauppasopimukselle.

Kun eurokriisi saapui Italiaan, paikallisten nuorten keskuudessa levisi uusi villitys. Monet italialaiset nuoret valitsivat työttömyysturvan sijaan lammaspaimenen ammatin. Italiassa lammaspaimeneksi voi alkaa vaivatta, alkuinvestointi on siedettävä ja työ on rauhallista. Lisäksi lammaspaimen ei tarvitse erillistä työnantajaa, joten työpaikkojen määrää ei tarvitse murehtia.

Suomessa lammaspaimeneksi ryhtyminen ei tietenkään onnistu samalla tavalla, mutta ajatus on mielenkiintoinen.

On ymmärrettävä miksi Suomessa ei ole yhtäkään ns. ”turva-ammattia”, johon edes osa nuorista voisi ryhtyä muiden työpaikkojen puutteessa. Täällä maanviljely olisi olosuhteiltaan loistava vaihtoehto, sillä meillä on maata enemmän kuin missään muualla EU:ssa, jonka lisäksi maanviljelijän ammatti ei tarvitse ”työnantajaa” työsopimuksen allekirjoittajaksi.

Maanviljelyyn ei ryhdytä Suomessa, koska kansainvälinen kilpailu on nostanut maatalouteen tarvittavat investoinnit monen nuoren ulottumattomiin. Lisäksi ruokakauppojemme kartellimainen politiikka haittaa lähiviljelyä.

Jos valtio tukisi pienviljelyä, nämä esteet voitaisiin ylittää vaivatta. Toki selvästi kaupunkilaistuneille nuorille maanviljely ei ole se ensimmäinen vaihtoehto työttömyydessä, mutta ei työttömyyttä ole tarkoituskaan korjata vain yhdellä ratkaisulla.

Pelkästään se, että suurelle osalle nuorista saataisiin uusi vaihtoehto, on vahva argumentti pienviljelyn puolesta. Lisäksi itse nuorena voin sanoa, että ikäluokkani ei ole yhtä toivottoman maaseutuvihamielistä, kuin usein väitetään.

Pienviljely on toki taloudellinen helpotus, mutta lisäksi se olisi Suomelle poliittinen valttikortti. Kun koko Eurooppa puhuu omavaraisuudesta avainresurssien suhteen, se tarkoittaa lähes aina kaasua ja öljyä, eikä juuri koskaan ruokaa.

Euroopan unioni ja siihen liittyvät vapaakauppasopimukset ovat jo nyt painottaneet ruuantuotantoa Suomen ulkopuolelle. Vapaakauppatilanteessa kylmä pohjoinen maatalous ei voisi kilpailla lämpimän Teksasin tehotuotannon kanssa. Jos energiariippuvaisuus on huono juttu, niin tottahan myös ruokariippuvaisuus vie meidän omaa päätösvaltaamme ja poliittisia valttikorttejamme. Suomi tarvitsee riittävästi omaa ruuantuotantoa, vaikka sitten sitä suojelemalla.

Puhuttaessa pienviljelystä tämä edistää myös ympäristötavoitteiden saavuttamista, joihin Suomi on sitoutunut. Pienviljely on tavanomaisesti vähemmän öljyintensiivistä, ja vähentää myös öljyriippuvuutta.

Ulkomainen kilpailu painostaa suomalaisia omaksumaan enemmän öljypainotteista taloutta, ja se heikentää suomalaisten viljelijöiden asemaa kansainväliseen kauppaan nähden.

Pienviljelyn hyödyt ovat siis konkreettisia, loogisia ja lisäksi hyvin kokeiltuja. Silti EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimus on viemässä meitä täysin vastakkaiseen kehityssuuntaan. Nyt alkaa olemaan valinnan aika, ja jatkossa maatalouden kehittämisen suuntaa voi olla jo vaikeampi kääntää.

Viimeistään nyt kannattaa sanoa ”kyllä” pienviljelylle.

Simo Suominen
eurovaaliehdokas (kom.)Tampere

Vasemmiston yhtenäisyydestä

Suomalainen vasemmisto ei ole yhtenäistä. Meillä on eduskunnassa useita vasemmistopuolueita. Lisäksi eduskunnan ulkopuolella löytyy kokonainen kirjo, ei ainoastaan puolueita, vaan myös puolueiden ulkopuolelle jääviä vasemmistolaisia liikkeitä.

Olisi liian helppoa sanoa, että me vasemmistolaiset vain olemme riitaisia, emmekä tule sopuun. Monessa muussa maassa vasemmisto nimittäin tulee toimeen, ja on yhä selvempää, että suomalaisen vasemmiston riitaantuminen johtuu niistä tavoista, joilla me yritämme mukamas tehdä yhteistyötä.

Yhteistyön tavat

Maailmalla on kokonainen kirjo erilaisia tapoja tehdä vasemmiston keskenäistä yhteistyötä. Suomessa niistä käytetään kovin harvaa, mutta selvyyden vuoksi käyn ensin läpi ne pääasialliset tavat toimia vasemmiston kesken.

– Yhden asian liikkeet
Yhden asian liikkeissä eroavaisuudet pyritään ohittamaan kirjaimellisesti olemalla puhumatta niistä. Tällainen liike valitsee joko yhden asian, tai todella yleisellä tasolla teeman, jota se ajaa. Muut asiat joko käsitellään muissa liikkeissä, tai unohdetaan kokonaan.

– Keskuspuolue
Keskuspuolueessa ajatuksena on se, että vasemmisto yksinkertaisesti päättää järjestäytyä jonkin puolueen alle, oli erimielisyyksiä tai ei, ja puolue ohjaa käyttäytymistä yhdessä sovitulla tavalla. Erimielisyydet hoidetaan puolueen sisällä pyrkimällä luomaan eräänkaltainen konsensus poliittisista aiheista.

– Minimiohjelmat/liittoumat
Tässä toimintamuodossa erimielisyydet ohitetaan sillä, että kukin minimiohjelman allekirjoittava taho saa pitää oman organisaationsa, ohjelmansa ja oikeastaan mitä vain haluaa pitää. Minimiohjelman puitteissa kuitenkin tahot sopivat yhteisestä toiminnasta ja liitosta paljon yleisempien tavoitteiden hyväksi. Tällä tavoin yksityiskohdat eivät tuhoa yhteistyötä kiireellisempien tai tärkeämpien aiheiden osalta.

Yhteistyön muodoissa on toki enemmänkin esimerkkejä, ja myös näiden esimerkkien sisällä on erilaisia vivahteita, mutta nämä kolme pääsuuntausta riittävät tämän artikkelin tarkoituksiin.

Tilanne Suomessa

Suomen tilanne, kuten alussa mainittiin, johtuu niistä tavoista, joilla me yritämme tulla toimeen. Vasemmistomme kirjo on laaja, ja sen takia se ei voi sellaisenaan saavuttaa konsensusta yhden puolueen sisällä. Lähes puolueen kuin puolueen käsitys vasemmiston yhteistyöstä on: ”Liittykää meihin, sittenhän me teemme samaa työtä.”

Tämän asenteen heikkoudet on paljon helpompi nähdä ulkoa käsin. Jos maamme erinäiset vasemmistopuolueet olisivat niin samaa mieltä toistensa kanssa, että ne voisivat hyvin mielin liittyä toisiinsa, ne olisivat varmasti tehneet sen jo. Ei pitäisi siis olla mikään yllätys, että monet puolueet kokevat ”liittykää meihin”-lähestymistavan ylimielisenä, ja ehkä jopa uhkaavana. Tämä reaktio on ymmärrettävä riippumatta siitä, oliko viesti tarkoitettu ylimieliseksi tai uhkaavaksi.

Toisaalta ne harvat yritykset ohittaa näitä ikäviä tilanteita, ovat olleet lähes poikkeuksetta yhden asian liikkeitä. Ongelma suomalaisissa yhden asian liikkeissä on kuitenkin se, että niissä lakaistaan maton alle liian kriittisiä erimielisyyksiä.

Vaikka vasemmistomme kykeneekin suorittamaan onnistuneen kampanjan opintotuen puolesta, tai suorittamaan mielenosoituksen leikkauspolitiikkaa vastaan, nämä aiheet ovat tiukasti sidoksissa muuhun politiikkaan. On myös huomattava, että puolueet eivät ole keksineet linjojaan ihmisten kiusaksi, vaan ihmiset ihan oikeasti uskovat niihin.

Tämän takia yhden asian liikkeet joko päättyvät nopeaan voittoon, tai riitaantuvat kun aatteelliset ja puoluepoliittiset erot nousevat väliaikaisen aselevon alta.

Suuntana minimiohjelma

On hämmästyttävää, että nykymaailmassa suomalainen vasemmisto ei ole vielä keksinyt minimiohjelman hyötyjä. Käytännössä kaikki merkittävät radikaalivasemmistolaiset voitot ovat tulleet minimiohjelmien tai vastaavien liittojen kautta. Kreikan Syriza, Latinalaisen Amerikan Bolivaariset liikkeet ja Espanjan vallankumous vuonna 1936 ovat/olivat kaikki monen puolueen liittoumia, muista yhtä tärkeistä esimerkeistä puhumattakaan. Täysin yhden puolueen voimalla tehdyt vallankumoukset ovat olleet oikeastaan kovin harvinaisia, jopa kommunistisessa historiassa.

Minimiohjelmasta on Suomen olosuhteissa muutakin hyötyä. Yhdessä keskusteltu ja ennalta sovittu lista asioista, joista ei ainakaan saa tinkiä, olisi pelastanut suomalaisen vasemmiston monelta virheeltä. Vasenryhmän erottaminen 2011 sekä 90-luvun kommunistien potkiminen ulos vasemmistoliitosta oltaisiin voitu välttää, mikäli puolueessa olisi käyty etukäteen keskustelu siitä, mitä se voi sallia ja mitä ei. Myös muissa puolueissa olisi moneen kertaan ollut hyötyä siitä, että jokin taho olisi pakottanut ne käymään samanlaista keskustelua ennen jonkin asian tai järjestön kriisiytymistä.

Minimiohjelman silkka olemassaolo pakottaisi suomalaiset vasemmistojärjestöt tutkimaan itseään, tavoitteitaan ja yhteistyönsä kynnyskysymyksiä. Se olisi hyvää kehitystä jopa niille, jotka eivät lopuksi allekirjoita minimiohjelmaa.

Viimeisenä muttei vähäisempänä, minimiohjelma olisi selvä poliittinen viesti. Vaikka minimiohjelma sallii jokaisen puolueen pitää oman identiteettinsä ja linjansa, se on kiistaton todiste siitä, että me kykenemme myös yhteistyöhön. Se myös osoittaisi vasemmiston olevan edelleen iskussa, ja se näyttäisi vasemmiston luovan uutta ja uskottavaa vaihtoehtoa oikeistopolitiikalle.

Lopuksi

Minimiohjelma tuskin olisi mikään ihmelääke siinä mielessä, että vasemmistossa on edelleen hyvin perustavanlaatuisia erimielisyyksiä, jotka estävät kaikki vasemmistopuolueet kattavan minimiohjelman. On myös hyväksyttävä se tosiasia, että minimiohjelma voi jäädä liian yleiselle tasolle, jolloin moni ongelma olisi edelleen ns. ”maton alla” odottamassa riitautumistaan.

En silti epäile, etteikö yleisenkin tason minimiohjelma olisi selvä parannus suomalaisen vasemmiston nykytilasta, jossa riitely ja pikkumainen kilpailu estävät varteenotettavan vasemmistoliikkeen syntymisen. On myös huomattava, että nämä ongelmat eivät ratkea voivottelemalla, ja yhtenäisen vasemmiston ensiaskeleet tarvitsevat aivan aluksi selvän päätöksen yhteistyön yrittämisestä.

Vaikka vasemmiston keskenäisten haavojen täydellinen parantumien tulee kestämään, on minimiohjelma selvä ensimmäinen askel kohti yhtenäistä työväenliikettä.

Velvollisuus vastustaa

Smash Asem, Kiakkovieraat, ”Nyt saa riittää!” sekä vappu 2014. Viimeisten vuosien ja erityisesti viimeisten kuukausien aikana on totisesti saanut keskustella mielenosoituksista. Suomalaisella oikeistolla on tietenkin aina ollut hämmästyttävä kyky käsitellä maailman mittapuulla pieniä rähinöitä täysinä mellakoina, mutta myös muu keskustelu on ollut sävyltään moralisoivaa.

Jos valtamediaa on uskominen, mielenosoittajat ovat ”väkivaltainen ääriliike”, ja poliisit ovat vain huonoon asemaan jäänyt uhri, joka yrittää pitää yllä ”laillista järjestystä”. Sävyltään keskustelua käydään, ikään kuin mielenosoittajien pitäisi pyydellä anteeksi laillisen järjestyksen horjuttamista, vaikka muiden pitäisi pyytää anteeksi sitä, etteivät sitä pyri horjuttamaan.

Mikä ihmeen laillinen järjestys?

Viimevuosien mielenosoittajista on ymmärrettävä, että vaikka osa heistä onkin anarkisteja, he eivät vastusta lakia tai järjestystä sinänsä. Selvästi toisenlaista kehitystä puolustavat poliittiset tunnukset ovat olleet usein esillä, eikä niissä ole ollut paljoa tulkinnanvaraa, vaikka epäselvyyttä ja valheitakin on yritetty viljellä.

Se Suomi, jota viimevuosien ankarat mielenosoitukset ovat vastustaneet, ei ole järvien, Sibeliuksen tai metsien Suomi, vaan palkattoman työn, pankeille nöyristelyn ja leikkauspolitiikan Suomi.

Leikkauspolitiikkaa vastustetaan useastakin syystä. Ensinnäkin, leikkaukset tai ”Suomitalkoot” eivät ikinä tunnu koskevan rikkaita ja pankkeja. Säästöt tehdään tasaveroja nostamalla, mutta monikansallisten firmojen veroja alentamalla. Lisäksi leikattavista palveluista ensimmäisenä laitetaan lihoiksi yleiset julkiset palvelut, siinä missä kaiken maailman Guggenheim-projekteihin ja rantatunneleihin riittää aina satoja miljoonia.

Toiseksi on mainittava, että leikkauspolitiikka ei ole mitään kotikutoisten poliitikkojen keksimää, vaan se on virkaintoisten ja trendien perässä juoksevien ministerien EU-ihannointia. Jos maamme Troikka-hallitus ei olisi niin läheisissä kytköksissä Brysselin poliittisiin linjoihin, tuskin se olisi ikinä keksinyt leikkauspolitiikkaa maailman vakaimpiin talouksiin kuuluvassa maassa.

Leikkauspolitiikan sivussa maassamme vallitsee massiivinen palkattoman pakkotyön reservi, silmitöntä ympäristötuhoa voittojen hyväksi sekä salonkikelpoiseksi räätälöityä rasismia ja vihapuhetta. Maamme poliittinen eliitti nauttii ennätyspalkkoja ja bonuksia, samalla kun kompuroi sokeasti korruptioskandaalista toiseen tiiviin hyvä-veli-kerhon tukemana. Ne muutamat lait joita sitten onnistutaan säätämään, kumpuavat avoimesta halveksunnasta köyhiä ja nuoria kohtaan.

Miten kukaan voi katsoa tätä maata ja ajatella, että tällainen ”yleinen järjestys” on millään tasolla hyväksyttävää?

Äänestä ihminen, äänestä!

Viimeistään tässä vaiheessa moni oikeistolainen vetää kaapistansa pyhimyksen sädekehät, ja lausuu taikasanat: ”käy äänestämässä.”

Totisesti, jos joku luulee äänestämisen sinänsä ratkaisevan nämä asiat, niin hän ei ymmärrä ongelmaa. Juuri ne äänin valitut poliitikot ovat pettäneet lupauksensa säännöllisyydellä, josta kemistit olisivat ylpeitä. Juuri se sama eduskunta on luonut nämä ongelmat, joihin nyt haetaan ratkaisua eduskunnalta. Suomen poliittinen eliitti on niin täydellisesti korruptoitunutta, ettei sen varaan voi yksinkertaisesti laskea pienintäkään muutosta. Korruption ja eliitin vastainen muutos on määritelmällisesti kadulle lähtevien kansalaisliikkeiden harteilla.

Toki mielestäni kannattaa myös äänestää, miksipä ei, mutta ei demokratia ole ikinä perustunut pelkkään äänestämiseen. Ilman painetta tavallisen kansan taholta, onko se mikään yllätyskään, jos poliittinen eliitti menettää aatteensa ja selkärankansa?

Viesti tässä ei olekaan se, että lakia pitäisi rikkoa, vaan se, että jäykkä virkavalta ei saa olla tekosyy kertakaikkiaan huonon yhteiskunnan säilymiselle. Tiedän toki, että monen suomalaisen mielestä moraali ei ole hyvä syy rikkoa lakia. Toisaalta taas näiden samojen suomalaisten mielestä kiire, hyvät sätkät tai silkka kiinnostuksen puute ovat hyviä syitä rikkoa lakia. On siis käsitettävä, että kovin harvaa haittaa lain rikkominen noin yleensä, vaan mielenosoituksissa kalvaa nimenomaan se, että juuri vasemmistoaktivistit rikkovat lakia.

Päätelmiä

Tietenkään kaikkea ei voi oikeuttaa päämäärällä, mutta pielessä suomalainen keskustelu silti on. Mielenosoittajat eivät vain tyhjäpäisesti kapinoi, ja jos keskustelu olisi rehellistä, harvempi meistä tuomitsisi lainrikkomistä sinänsä. Sen sijaan useampi keskustelisi lainrikkomisen muodoista ja hyödyistä, sekä siitä, miten tavoitteeseen parhaiten päästään.

Ehkä vielä olennaisempi oppitunti tässä on se, että mielenosoittajien puolustaminen on loppupeleissä suhteellisen helppoa, oli kyseessä sitten rauhallinen mielenosoitus tai suomalaisen mittakaavan ”mellakka”. Vaikeaa nimittäin on puolustaa sitä, että istuu kotona kun Suomesta tehdään uuden aikakauden dystopiaa.

Outoa on myös se puhe, kun vasemmistoaktivistit itse puolustelevat tekojaan sanomalla, että heillä on ”oikeus osoittaa mieltään”. Tämä on nykytilanteessa täysin väärä analyysi. Jokaisella suomalaisella on nimittäin velvollisuus osoittaa mieltään.