Keisarin uudet vaatteet

Tein viime viikolla työhakemuksia tavallista väsyneempänä, ja istuin puoli tuntia kirjoittaen hienoa esittelyä itsestäni. Kyllästyttyäni tavanomaiseen lässytykseen ”oma-aloitteisuudesta” ja ”ahkeruudesta”, lähetin seuraavan esittelyn:

Tarvis maksaa vuokra. Jos sul on rahaa, teen työtä. Teen sen myös hyvin ja ahkerasti, tosin perehdytystähän aina kannattaa harjoittaa. En ole ydinfyysikko, mutta kamoon hei, ei sun duunikaan oo ydinfysiikkaa.

Myönnän, tätä työpaikkaa en halunnutkaan, työkkäri pakotti hakemaan, mutta periaatteessa tämähän on omalla kohdallani rehellisin työhakemus koskaan. Suomalainen työkulttuuri perustuu valtavissa määrin tyhjien ja merkityksettömien rituaalien varaan, joista kukaan ei nauti.

Jos puoletkaan työnhakijoiden esittelyistä ja omakehuista olisivat totta, Suomessa oltaisiin jo keksitty kylmäfuusio ja parannus syöpään. Selvästikään työntekijät eivät itse ole lainkaan kiinnostuneita siitä, ovatko he ”dynaamisia innovaattoreita.” Miksipä olisivat? Vaikka vapaaehtoistyössä olenkin, vuokranmaksuni suhteen en suinkaan pyöritä mitään talkoohenkistä hyväntekeväisyysjärjestöä. Veikkaan, että aika moni muukin työntekijä hakee töistä lähinnä elantoaan, ja muut asiat ovat hyvää boonusta.

Työntekijät ovat tietysti työntekijöitä, mutta en tahdo uskoa, että siivousfirman työnantajatkaan uskovat kovin usein, kun he lukevat hakemusta ”yrittäjähenkiseltä siivoojalta”, joka on aina halunnut toteuttaa itseään juuri vessaharjaa käyttämällä.

Selvästikään sen enempää työntekijät kuin työnantajatkaan eivät usko työhakemusten mahtipontisuuteen ja siloiteltuun markkinointiin. Kyseessä on pitkälti sama ilmiö, kuin keisarin uusissa vaatteissa. Kaikki tietävät, että keisarilla ei ole vaatteita, jonka lisäksi kaikki tietävät, että muutkin tietävät, ettei keisarilla ole vaatteita. Silti sama farssi jatkuu, koska kukaan ei uskalla olla se ensimmäinen, joka huomauttaa asiasta.

Eikö täälläkin voisi tehdä työsopimuksia ihan aikuisten kesken? Minä tarvitsen rahaa, ja joku tarvitsee työtä. Minä suostun tekemään työtä hyvin ja ahkerasti, jos minulle maksetaan turvallisesti ja riittävästi. Toki minulla on kykyjäkin, mutta puhutaan niistä, jos tarvetta on.

Suomessa saisi pitää enemmän ääntä siitä, ettei kukaan usko näihin vaivoin naamioituihin mainoslauseisiin, joita myös työhakemuksen esittelyiksi kutsutaan. Ei tässä muuta.

Mainokset

Puolueiden puolustus

Tässä on parin edeltävän viikon aikan järjestetty Helsinkiin mielenosoitusta. Mielenosoituksella ei ole sen suurempaa teemaa kuin tyytymättömyys hallituksen politiikkaan, ja se on julistautunut poliittisesti sekä aatteellisesti sitoutumattomaksi. Puolueettomuuden leima on haluttu, jotta ihmiset saataisiin sopuisasti paikalle taustasta riippumatta, ja mielenosoituksen facebook-sivu onkin kerännyt erittäin kunnioitettavan määrän osallistujia.

Mielenosoitus sinänsä ei ole aiheeni, joten en käsittele sitä enempää. Nyt kun kuitenkin puhumme puolueista ja puolueettomuudesta, tämän mielenosoituksen facebook-sivu on mitä loistavin esimerkki puoluepolitiikan tarkoituksesta.

Rauhaa ja rakkautta

Kaikkien yllätykseksi mielenosoituksen osallistujat riitaantuivat keskenään hyvin nopeasti. Ensin tuli erimielisyyksiä rasismista ja maahanmuutosta, sitten joku teki puoluekantakyselyn, ja sitten siellä olivatkin jo ”isämmaalliset” tahot muodostamassa omaa blokkiaan sinivalkoisineen nauhoineen päivineen. Eikö puolueettomuudella pitänyt välttää juuri tämä.

Jo useamman ”aatteettoman” joukon nähneenä en tosin ollut kovin yllättynyt. Juuri ne aatteettomat blokit ovat kaikkein riitaantuneimpia, ja usein niissä vallitsee myös mittaamaton tabujen viidakko, jossa kukaan ei halua kenenkään sanovan mitään ristiriitojen pelossa. Joskus nämä liikkeet puhuvat uusille ihmisille sävyyn: ”ei meillä ole mitään puolueita, tämä on ihan tavallisten ihmisten liike.” Sävy voi olla puoluepoliittisesti sitoutuneelle äärimmäisen loukkaava. (Kyllä, meitä on edelleen aika paljon.)

Suomessa tosiaan saa aika useaan otteeseen selittää, että puolueet ja aatteet eivät ole putkahtaneet kenenkään vallanhimoisista unelmista, vaan ihmiset ihan oikeasti ovat eri mieltä asioista. Tämän takia puolueettomuus onkin lähes poikkeuksetta hyvin pinnallista, ja puolueettomuuden kulttuuri lähinnä lakaisee ongelmat ja riidat maton alle, josta ne tulevat aikanaan esiin.

Ikävä kyllä rauha ja yhteiselo pitää saavuttaa saamalla ihmiset olemaan ihan oikeasti samaa mieltä. Mitään oikotietä ei ole olemassa sen enempää puolueettomuuden kuin epäpoliittisuudenkaan kautta.

Puolueet ja aatteet selkeyttävät

En ole sitä mieltä, että olemme tuomittuja joko tyrannimaiseen yhden mielipiteen kulttuuriin tai ikuiseen riitelyyn. Jo ihan normaalille kaveriporukalle tai järjestölle on todistettavasti parempaa lähteä puolueettomuuden sijasta ns. ”minimiohjelman” tielle. Porukasta löytyy vääjäämättä eri mielipiteitä, joten tärkeää on sopia yhteisestä peruslinjasta, josta ollaan samaa mieltä, ja kaikki erimielisyydet voidaan sen jälkeen keskustella yhteisen asian ympärillä.

Esim. seuraava hallituksen vastainen mielenosoitus voisi suosiolla jättää puolueettomuuden pois, ja sopia, että kyseessä on useamman sovitun puolueen ja kansalaisjärjestön mielenosoitus. Toki se vie osan porukasta kokonaan pois, mutta jäljelle jäävät voivat tällä tavoin jättää tyhjän kinastelun taakseen, ja keskittyä tekemiseen. Toki riitely yleensä ei katoa tällä, onhan eri puolueiden väliset riidat vielä olemassa, mutta riitelyn ja kinastelun määrä ja sisältö on nyt vähentynyt niihin kaikkein keskeisimpiin ja tärkeimpiin aiheisiin.

Nyt kun tämä on saatu sanottua, myönnän, että puolueettomat liikkeet eivät ole täysin hyödyttömiä. Occupy-liike osoitti, että linjaton protestiliike on omiaan vastarinnan verkostoitumisessa, linjojen hiomisessa ja kokemuksen kartuttamisessa. Sen takia rohkaisen myös näihin liikkeisiin osallistumista. Jos kuitenkin odotat suurempaa muutosta ja haluat toimia sen hyväksi, liity puolueeseen tai poliittisen ohjelman omaavaan järjestöön.

Nyt kun keskustelu puolueiden ja aatteiden merkityksestä on avattu, jätän tämän linkin tänne loppuun.