Suomalaisen politiikan ongelma

Eurovaalikampanjani alkoi muutamia viikkoja sitten Helsingin Rudolf-Steiner koulun vaalipaneelissa. Vaikka perinteisesti olen ollut politiikasta kiinnostunut, ja siten nuiva politiikan ulkopuolelle jättäytyviä kohtaan, minun on myönnettävä eräänkaltainen ahaa-elämys tuosta vaalipaneelista.

Eduskuntapuolueiden toimet ovat olleet minulle aina päivänselviä, mitä nyt kaikki leikkaavat mutta erilaisilla teemoilla. Kuntapolitiikan tasolla ja ns. ”kenttäväessä” erilaista leikkauspolitiikkaa ajetaan täysin avoimesti, ja olen aina ihmetellyt yhdessä politiikan ulkopuolelle jättäytyvien nuorten kanssa, mitä hyvää ihmiset näkevät näissä puolueissa.

Eurovaalitasolla, jossa kuitenkin monet puolueiden avainhahmoista ovat, keskustelu tuntuu olevan kovin erilaista. Helsingin paneelin ensimmäisten kysymysten jälkeen kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä kaikesta. Koko paneeli aina perussuomalaisista kommunisteihin olivat huolestuneita nuorisotyöttömyydestä, teollisuuden alasajosta ja kaikista muistakin trendikkäistä ja tärkeistä aiheista.

Jos pelkän paneelin perusteella olisi pitänyt päätellä, ja jos aikamme ongelmat voisi ratkaista vaalipuheilla, mitään ongelmia ei Suomessa olisikaan. Silti nuorisotyöttömyys kasvaa, palkaton työ kasvaa, köyhyys kasvaa ja planeetta muuttuu elinkelvottomaksi.

Koko politiikan ongelma olikin kiteytettynä tuohon paneeliin:

Kaikki me olemme kiinnostuneita vaikeista asioista, ja kaikki me haluamme ratkaista ne. Silti, kun eduskuntapuolueet kiirehtivät keräämään irtopisteitä EU:ssa, tai kun ne sopivat puolueohjelmaa, tai kun he haluavat kaikkien väestönryhmien samanaikaisen tuen, nuorisotyöttömyys, planeetta ja tavalliset ihmiset jäävät jonnekin sinne leikkauslistojen ja hallitusjuonittelun taustalle.

Eduskuntapuolueille köyhyyden vähentäminen on toki tärkeä aihe, mutta vielä tärkeämpiä aiheita ovat pankkien voitot, hallituskompromissit ja imago ”rationaalisena ei-yhtään-radikaalina konsensuspuolueena”.

Ilmoitan tässä nyt virallisesti, että kyynisyyteni Suomen politiikan suhteen kymmenkertaistui tuossa paneelissa. Hallituksen säälimättömimmät nuorisovihaajat, kansalta leikkaajat sekä Brysselin sylikoirat selvästi puhuvat arkikielessään, ikään kuin he olisivat suuriakin leikkausten ja kurjistamistoimenpiteiden vastustajia.

Haluan myös pyytää anteeksi vuosien ylenkatsomista poliittisesti apaattisilta nuorilta. Jos poliitikkojen julkisuuskuva on muille ihmisille näin myönteinen, niin en yhtään ihmettele, jos politiikka vaikuttaa voimattomalta ja mitäänsaamattomalta. Kyllähän siinä sanojen ja tekojen välillä on huomattavan räikeä ristiriita.

Mainokset

Liittoutumattomuus altavastaajana

Ukrainan kriisin puhjettua Nato-keskustelu on taas kaivettu piilostaan. Venäjän toimet Ukrainassa on yleisellä tasolla otettu todisteena Venäjän agressiivisuudesta, ja ”idän uhan” olemassaolosta. Suomalaisessa mediassa Venäjä esitetään uhkaavana ja arvaamattomana, jota vastaan voi suojautua ainoastaan Nato-jäsenyydellä.

Siinä missä Venäjä on kieltämättä häikäilemätön suurvalta, se ei ole arvaamaton häikäilemätön suurvalta. Juuri suurvalta-asemansa takia Venäjän toimia on mahdollista arvioida.

Kuten Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja Heikki Talvitie huomautti Talouselämässä, Ukrainan kriisi ja Venäjän toimet Ukrainassa eivät ole tapahtuneet minkäänlaisessa poliittisessa tyhjiössä. Ukraina on ollut jo pitkään niin EU:n kuin Yhdysvaltojenkin tähtäimessä, ja alue on aina ollut tärkeä osa Venäjän ulkopolitiikkaa. Kun selvästi EU:n tukema oppositio otti vallan Ukrainassa, Venäjän toimet olivat, joskin tuomittavia, niin myös täysin odotettavissa. Toimien helppoa ennustettavuutta auttaa mm. se, että Venäjä sanoi vuonna 2008 suoraan tekevänsä näin, jos Ukraina lähenee Natoa ja länttä.

Tältä taustalta on hämmentävää seurata keskustelua, jossa Nato-jäsenyyttä ehdotetaan Suomen takuuksi Venäjän agressiivisuutta vastaan, vaikka juuri Ukrainan lähenevät suhteet Natoon laukaisivat Venäjän hyökkäyksen.

Suomen keskustelu yksipuolista

Ukrainan kriisin herättämä Nato-keskustelu on selvästi osoittanut suomalaisen puolustuskeskustelun yksipuolisuuden. Vaikka suomalaiset ovat moneen kertaan tehneet selväksi kielteisen kantansa Nato-jäsenyyteen, ja vaikka nämä näkemykset eivät ole muuttuneet minkään kriisin myötä, täällä nostetaan Nato-keskustelu uudelleen pöytään joka kerta, kun Venäjä tekee yhtään mitään.

On huomattava, että Nato-keskustelu voi edetä vain yhteen suuntaan. Me voimme torjua Nato-jäsenyyden tälläkin kertaa, vain antaaksemme oikeiston nostaa aiheen pinnalle taas puolen vuoden kulttua. Kuitenkin jos joskus Nato-hanke lähtee todella käyntiin, sitä junaa ei enää pysäytetäkään yhtä helposti. Mm. Tampereen rantatunnelissa ja Guggenheim-projektissa käytetty ”tähän on jo satsattu niin paljon rahaa, ettei tätä kannata enää hylätä”-taktiikka toimii varmasti myös Nato-jäsenyydessä.

Ainoa tapa taata kansan tahtoa kunnioittava käsittely ja keskustelu, on tehdä erillinen liittoutumattomuuspäätös, vaikka väliaikaisesti jos se ei muuten onnistu. Tällöin keskustelu olisi virallisesti käyty, eikä siihen tarvitsisi tuhlata mielettömästi aikaa ja vaivaa ennen seuraavaa, ennalta sovittua, käsittelyä.

Nato-jäsenyyden kannattajat usein hämmästyttävät filosofisella akrobatiallaan, jossa kaikki sotilasharjoituksista venäläiseen viihteeseen nähdään todisteena Venäjän suunnitelmista vallata Suomi. Nato otetaan mukaan lähes jokaiseen keskusteluun, johon se vain voidaan jollain aasinsillalla liittää. Jotta keskustelu olisi tasapuolinen, myös liittoutumattomuuden pitää olla konkreettinen aloite, joka voidaan ottaa esille puhuttaessa ajankohtaisista aiheista.

Näin loppukevennykseksi tein teille sarjakuvan suomalaisesta Nato-keskustelusta. Olkaa hyvä:

NATOON!

Prekaarin päiväkirja

Niille, joille otsikon termi ei ole tuttu, kerrottakoon, että prekaari on ihminen, jolla ei ole selvää ja vakinaista elinkeinoa. Elääkseen prekariaatin edustajat joutuvat tekemään mitä tahansa Kela, työnantajat tai poliitikot käskevät. Tämä vaihtelee aina parin kuukauden välein, ja prekaarit ovat hetkestä riippuen opiskelijoita, pätkätyöläisiä, työharjoittelijoita tai työttömiä.

Myös minä olen prekaari. Kirjoittelen harvemmin henkilökohtaisista aiheista, johtuen siitä, että olen jatkuvasti saamassa uuden työpaikan, opiskelupaikan tai harjoittelupaikan. Hiljattain jouduin kuitenkin sellaiseen tilanteeseen, että luvattua työsuhdetta ei allekirjoitettukaan (kuten on tapana palkattomassa harjoittelussa), enkä ole enää akuutin työttömyyden uhassa. Koska vietän seuraavat pari viikkoa aivan varmasti työttömänä, voin kerrankin puhua suuni puhtaaksi rauhassa.

Syrjäytettyjen armeija

Prekarisoituminen ei ole pelkkien prekaarien ongelma. Jatkuvaa työnhakua tekevänä törmään erittäin harvoin työpaikkaan, jossa ei olisi pysyvää ja runsasta harjoittelijoiden, siviilipalvelusmiesten, työkokeilijoiden tai muuten ilmaisten työntekijöiden joukkoa. Yhä useammin törmää pomoihin, jotka suoraan sanovat, että ilmaiset työntekijät ovat kannattavampia. Jopa tarjoutuessaan palkattomaan harjoitteluun pitää paikkaa usein hakea, sillä isoimmissa organisaatioissa voi jo valita lukemattomista ilmaistyöntekijöistä parhaimmat päältä. Edellisessä paikassani taukojen kiivain puheenaihe ei ollutkaan enään se, että kenet vakinaistetaan. Sen sijaan nykyisen prekaarin unelma olisi saada edes ihan oikeaa palkkaa, vaikkakin sitten väliaikaisesti.

Pätkätyöntekijöiden, harjoittelijoiden ja muiden vakinaista työtä korvaavien kierrättäminen suurissa määrissä on tietysti täysin laitonta. Tämän laittomuuden vastaista taistelua ei lainkaan helpota poliitikkojen sinnikkäät yritykset kiertää lakia. Sekään ei lohduta, että yhä useammat työntekijät ja jopa prekaarit itse ovat valmiita sivuuttamaan ongelman. Monelle prekarisoituminen on toki ikävää, mutta samalla se on ”maan tapa” tai muuten OK. On myös yleistä ajatella, että asian riitauttaminen olisi liian radikaalia tai muuten sopimusyhteiskunnan vastaista.

Nuo laiskat työttömät

Nuoria syytetään usein laiskuudesta ja huonosta asenteesta. Vaikka itse saan usein jopa päinvastaista palautetta, ja faktatieto väittää nuorista jotain ihan muuta, en voi olla puolustamatta myös ns. ”laiskoja” nuoria. Jos nykynuoren ensimmäiset kymmenen työpaikkaa ovat silkkaa juoksuttamista ilman palkkaa, nuoren mielikuva työelämästä ei tule olemaan kovin positiivinen. Tätä faktaa eivät paikkaa harjoittelujen komealta kuulostavat tavoitteet, eikä protestanttinen työmoraali. Voin henk. koht. sanoa heränneeni useana aamuna punniten erittäin tarkkaan, että kuinka aikaisin olen valmis heräämään, jos vastikkeeksi saan ainoastaan lupauksen siitä, että Kela saattaa kolmen kuukauden kulttua muistaa minua nimellisellä korvauksella.

Ei laillista statusta

Prekarisoituminen on myös noloa. Koska Suomessa ei ole laillista statusta nimeltä ”prekaari”, tai ”pätkätyöläinen”, oman asemansa puolustaminen tai edes ilmaiseminen on liki mahdotonta. Osittain laiskan nuoren stereotypiaan vaikuttaa myös se, että monelle jatkuvaa työtä tekevälle laillinen status on ”työtön”, joka kuulostaa lähtökohtaisesti negatiiviselta.

Itsekin olen loppuun asti täynnä sitä, että aina kun minulta kysytään mitä teen, ensimmäinen reaktio on hiljainen tauko. Olen kohta puoli vuotta ollut erilaisissa työ- ja elinkeinoviraston työharjoitteluissa, koska menin naiivissa hölmöydessäni allekirjoittamaan työllistämissuunnitelman, joka pakottaa karenssin uhalla ottamaan vastaan myös palkattomat harjoittelut. Kai minä luulin, että niitä töitä oikeasti löytyy.

Siinä on sitten kiva vastata kavereille, että on työtön, vaikka on kohta neljän kuukauden ajan herännyt joka arkipäivä ennen kuutta jotta ehtisi siivoamaan kauppakeskusta ennen sen aukeamista. Samasta syystä Suomessa on hankala puhua työttömyydestä, sillä työttömyys ei enää ole erityisen kuvaava sana suurimmalle osalle työttömiä.

Kysymys laillisesta statuksesta ei ole ainoastaan epämukava, vaan se on myös ihan oikea lakiopillinen ongelma. Kun pääsin eurovaaliehdokkaaksi, minun piti ilmoittaa statukseni, kuten kaikkien muidenkin. Kaikki varmasti tietävät, että vaalimainoksissa ehdokkaat aina ilmoittavat ylpeänä identiteettiään ja yhteiskunnallista asemaansa. Osa on levyseppähitsaajia ja toiset ovat opettajia. ”Prekaari” tai ”pätkätyöläinen” eivät kuitenkaan ole lain mukaan oikeita asioita, joten omaa asemaansa ei saa julkisesti edes edustaa. Voisin toki laittaa työtön, mutta se olisi totta lähinnä lakiteknisesti. Haluaisin laittaa ”pätkätyöläinen”, mutta lain puitteissa tyydyin ilmoittamaan, että toimin Kommunistisen Nuorisoliiton puheenjohtajana. En edelleenkään nauti siitä, että yhteiskunnallista asemaani ei virallisesti ole olemassa.

Hankala tulevaisuus

Eniten prekarisoitumisessa ottaa päähän se, että mitään ei saa suunnitella. Periaatteessa palkkaa tai korvausta saa, mutta käytännössä se voi tulla myöhässä, eikä sen suuruutta voi aina ennalta tietää.

Ymmärrän kyllä, että laki takaa sosiaaliturvan ja toimeentuloturvan, joka on vuokra tiettyyn rajaan asti jonka päälle määrä X. Kelan kanssa asioineet tietävät kuitenkin, että sosiaaliturvan tapauksessa laki on vähemmän tinkimätön kansalaisen turva, ja enemmänkin löysä ”sinnepäin”-ohjenuora.

Kerron esimerkin: itse olen viimeisen neljän kuukauden aikana ollut kahdessa eri palkattomassa harjoittelussa, joissa olen työskennellyt yhteensä kolme kuukautta. Välissä olin kuukauden työttömänä. Periaatteessa laki takaa harjoitteluistani korotetun työttömyysrahan sekä yhdeksän euron päivärahan jokaisesta työpäivästä. Todellisuudessa koko tästä ajasta minulle katsottiin sopivaksi antaa noin 1200 euroa. Määrä olisi juuri ja juuri köyhyysrajalla, jos se olisi yhdeltä kuukaudelta, mutta neljän kuukauden ajalle se on silkka rikos. Tämänkin summan sain käteeni useita kuukausia ensimmäisestä hakemuksesta.

Tuona aikana jouduin elämään toimeentuloturvalla Kelan päätöstä odotellessani, ja juuri tämän takia kansainväliset ihmisoikeudet puhuvat oikeudesta palkkaan, eivät oikeudesta korvaukseen työstä. Nyt kun saan vain epämääräistä korvausta työstä, olen milloin minkäkin lakipykälän, viraston ja virkamiehen hyvän tahdon ja tulkintakyvyn varassa. Jos saisin palkkaa, mitään harmaata aluetta ja byrokratiakoneistolta ruinaamista ei olisi. Lisäksi oikeus palkkaan ei ole erityisen radikaali vaatimus, joten sen oikeuden vastustaminen tarvitsee aivan omanlaisensa hirviön.

Toki minäkin voisin valittaa Kelan päätöksestä, mutta ollakseni aivan rehellinen, paperityöt dominoivat elämääni jo nykyisellään. Lisäksi on kyseenalaista, olisiko saamani korvaus kaikkien oikeusjuttuun käytettyjen työtuntien arvoinen, tai voittaisinko juttua ylipäätään.

Ei oikeuksia

Prekaarin aseman epävirallisuus luo myös sen oikeistolaisille mieluisan tilanteen, että prekaareilla ei ole mitään oikeuksia. Prekaarit eivät saa ylennyksiä, me saamme harvoin eläkettä ja meillä ei ole ikinä lomaa.

Viimeinen ei tarkoita ainoastaan kertyvien lomapäivien puutetta, vaan pahimmillaan täyttä kieltoa olla lomalla yhtään missään. Edellä mainitsemani työllistämissuunnitelma sisälsi muiden herkkujen ohella sellaisen pienen präntin, että minun pitää olla jokainen päivä ja jokainen tunti sopimuksen voimassaoloaikana ”työmarkkinoiden käytettävissä”. Tämä tarkoitti sitä, että mitä ikinä laittomia ilmaistöitä minulle keksittiinkään, minun piti olla jatkuvassa valmiudessa aloittaa kyseiset työt.

Käytännöss pykälä kielsi matkustamisen mihinkään kovin kauas, kuten vaikkapa Lappiin, josta voisi olla hankala tulla päivän varoitusajalla töihin. Törmäsin tähän mielenkiintoiseen pykälään, kun minut valittiin edustamaan Suomea Maailman Nuorten ja Opiskelijoiden Festivaaleihin Ecuadoriin. Vaikka koko reissu oli yhdistysvoimin rahoitettu, Kelan virkamiehet olivat heti kuullessaan antamassa varoituksia, sillä siinä missä yritysjohtajat motivoituvat palkkioista ja bonuksista, työttömiä motivoidaan parhaiten potkimalla päähän. Minun annettiin tietää, että jos saisin työtarjouksen ollessani Ecuadorissa, joutuisin välittömästi karenssiin.

”Ajattele positiivisesti”

Tämän kirjoituksen sävystä huolimatta, en koe olevani erityisen katkera tai vihainen tilanteestani. Jos jotain, yritän elää normaalia elämää kaikesta huolimatta. Silti, minulle saarnataan positiivista asennoitumista ja kovaa yrittämistä lääkkeenä kaikkeen.

Sanon tässä nyt: vaikka positiivinen asenne on kivempaa kuin jatkuva murjottaminen, se ei ole helpottanut työnhakua lainkaan. Työpaikkoja ei putkahda tyhjästä, eikä pomoilla ole yhtäkkistä halua maksaa palkkaa, vaikka kuinka hymyilisin ja näkisin kaikesta positiivisen puolen.

Usein sanotaan myös, että tämähän on vain väliaikaista. Ensinnäkin, kaikki keski-ikäiseksi asti pätkäduuneja kaupan kassalla tehneet ovat ajatelleet samoin. Toiseksi, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, tämä ei oikeuta törkeitä työolosuhteita.

Pätkätyöläiset, harjoittelijat ja kaikenmaailman työpajojen osallistujat tarvitsevat ennen kaikkea laillisen statuksen. Tällä statuksella heille voitaisiin ajaa oikeuksia, jotka kaikille muille ovat itsestäänselvyyksiä. Paljon yleisemmällä tasolla Suomessa tarvittaisiin selkärankaa. Prekariaatin oikeuksien puutetta selitellään paljon tekosyillä, tai se jätetään ns. tärkeämpien asioiden alle. Mitään ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin ilmaisen työn ja pätkätyön epäoikeudenmukaisuudesta keskustellaan ikään kuin aihe olisi vaikea. Ihmisoikeudet eivät ole vaikea juttu. Ainoastaan niiden kieltäminen vaatii jatkuvaa aivojumppaa.