Se todellinen mafia

AY-liike on mafia, ainakin jos uskomme kokoomuspoliitikoita. Mm. Susanna Kosken mukaan AY-liikettä voi verrata mafiaan, sillä se ”rikkoo yhteiskuntarauhaa” ja käyttää joukkovoimaa ”kiristääkseen” rahaa. Ammattiyhdistysten jäsenet saavat tietysti etuja, joita ei-jäsenet eivät saa, mutta jokin tässä logiikassa silti mättää.

Retoriikka mafiasta juontuu osaltaan siitä tosiasiasta, että suomalaisten ammattiyhdistysten ns. ”järjestäytymisaste” on maailmanlaajuisesti erittäin korkea. Tällä hetkellä noin 75% suomalaisista työntekijöistä on järjestäytynyt ammattiliittoon, josta oikeistolaiset rakastavat vetää marttyyrinäytelmän päälle. Suomen järjestäytymisasteen vertaaminen maailman muihin järjestäytymisasteisiin on sekin jo tarkoitushakuista, sillä muissa maissa järjestäytyminen ei toimi samalla tavalla.

Varsinainen ihmetyksen aihe on kuitenkin se, että jos 75% on ammattiliittojen puolella ”mafiatoimintaa” ja vaihtoehdottomuutta, niin mitä tarkoittaa työnantajapuolella se, että yksin Elinkeinoelämän keskusliitto edustaa yli 95:ttä prosenttia maamme viennistä, ja yli 70:ntä prosenttia maamme BKT:stä.

On mahdotonta painottaa tarpeeksi sitä, että lähes kaikki vientimme on järjestäytynyt organisaatioksi, joka käy neuvotteluja valtiosta erillisenä osapuolena. Maassamme on hyvin järjestäytynyt ja laajan poliittisen ohjelman omaava taho, jonka osuus taloudesta on yli kymmenen prosenttiyksikköä suurempi, kuin koko julkisen sektorin. Unohtakaa monopolit ja kartellit, tässä on kaikkien puheenaiheiden äiti.

Miksi ammattiliitot? Entä EK?

Ammattiliitot perustettiin alunperin tuomaan työläisten joukkovoimaa vastapainoksi suuryhtiöiden vallalle sekä neuvotteluvalteille, joita työntekijöillä ei ole. Rikas yhtiö voi aina muuttaa ulkomaille, odotella parempia aikoja, korvata työntekijän helposti jne… Tämän takia yksittäinen työntekijä oli heikoilla, ja ammattiliitot olivat ainoa tapa tasata neuvotteluvaltteja.

Ottaen huomioon, että ammattiliitot luotiin tasoittamaan työmarkkinoita, on hämmentävää, että vastapaino tarvitsee vastapainon. EK:n olemassaolo ”ammattiliittojen vastapainona” on, jos ei lakiopillisesti, niin ainakin moraalisesti kyseenalaista. Ammattiliittojen roolin sijaan meidän pitäisi keskustella EK:n roolista ja sen tarpeellisuudesta.

Vientiteollisuuden järjestäytyminen täysin yhtenäiseksi poliittiseksi voimaksi, ja teollisuuden järjestäytyminen ylipäätänsä, ei toimi markkinalogiikan mukaisesti. Kuten edellä huomautin, vapaita markkinoita ajavien pitäisi olla paljon enemmän huolissaan työnantajaliitoista, kuin ammattiliitoista. Tämän seurauksena työnantajaliitot voisivat tietysti Susanna Kosken sanoin ”horjuttaa yhteiskuntarauhaa”, mutta tälle on aina vaihtoehto. Rikkaillekin on täysin sallittua myöntää, että ammattiliitot ovat osa sivistysvaltion arkea.

Mitä tulee trendikkääseen ammattiliittojen vastustamiseen oikeistolaisten työntekijöiden taholta, niin ammattiliitotonta taloutta on kokeiltu niin Suomessa kuin muuaalla maailmassakin. Tulokset eivät menneet aivan niin kuin meille uskotellaan.

Mainokset

Velkaongelmat ja liikaa hyvinvointia – valheita ja korruptiota

”Suomella on liikaa velkaa, liian suuri julkinen talous ja meillä on liian paljon etuuksia!”. Kuultu on. Se, mitä täällä kuulee vähemmän on se, että Suomella ei ole liikaa velkaa, julkinen sektorimme ei ole liian suuri ja että meillä ei ole liikaa etuuksia. Oikeiston latteuksia on viime kuukauksien aikana jauhettu mediassakin sen verran, että on hyvä kerrata tosiasiat. Yllättävää on sekin, kuinka helposti tosiasiat selviävät.

Suomessa ei ole velkaongelmaa

Iltalehti uutisoi joulukuun alussa, kuinka Suomen ”valtava velkataakka” alkoi kertymään Vanhasen hallituksen aikana, ja kuinka se on edelleen kertynyt Kataisen ja Urpilaisen aikana. Asetelma on ovela, sillä keskustelunaiheeksi otetaan heti poliitikkojen rooli velkaantumisessa, ja taustalla automaattisesti oletetaan velan olevan liian suuri.

Tosiasiassa Suomen velka on selvästi Euroopan keskiarvon alapuolella, ja jopa monia vahvaksi luokiteltuja talouksia paremmalla pohjalla.

Jos ranskalaiset saisivat päättää, niin Suomen velkaa ei kuvailtaisi ”valtavaksi”.

Lisäksi tällainen tilastojen tulkitseminen ottaa taloudesta huomioon vain menot. Suomella on myös tuloja.

Pelkän bruttovelan hätäily on kuin huolestuisi maailman menestyneimmän yhtiön menoista. Menot kun eivät ole ongelma, jos tulot ovat suuremmat. Myös Suomen velkaseikkailuissa tulot ovat huomattavasti menoja suuremmat.

Muutenkin hyvän blogin, revalvaation, eräässä artikkelissa asiaa valotetaan pidemmälle eläkeyhtiö Ilmarisen talousjohtajan haastattelun kautta.

Vaikka bruttovelkaa valtiolla on yli 90 miljardia euroa, valtion nettovelka on osake- ja muun varallisuuden vuoksi vain 50 miljardin luokkaa. Bruttovelasta saadaan nettovelka vähentämällä siitä finanssisijoitukset. Lisäksi työeläkeyhtiöillä on sijoituksia yhteensä yli 150 miljardin euron verran, jonka luottoluokittajat katsovat osaksi julkista taloutta.

Hädän taustalla on sinänsä ymmärrettävä hysteria siitä, että vaikka velka olisi pieni, niin se on liian suuri ”jätettäväksi jälkipolville”. Tämä populistinen ajattelu olettaa, että valtionvelka toimii kuten henkilökohtainen velka. Yksittäisten kansalaisten velathan on tapana maksaa viimeistään ennen kuolemaa, jotta ne eivät jäisi lapsille. Valtio ei kuitenkaan kuole, tai ainakaan se ei suunnittele kuolevansa, eikä valtiolla siksi ole olemassa mitään luonnollista rajaa, johon mennessä velka pitäisi maksaa.

Tulevien sukupolvien argumenttia on aikoinaan yritetty pönkittää niinsanotulla Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksella, joka väitti talouskasvun hidastuvan kun valtionvelka kasvaa. Kuitenkin monet saattavit muistaakin tutkimuksen, sillä se aiheutti mediasirkuksen viime keväänä, kun se paljastui virheelliseksi ja paikkansa pitämättömäksi.

Suomen velka on tietysti monimutkainen asia, ja siihen liittyy muutamia ongelmia, mutta missään velkakriisissä emme ole. Jos tämä aihe kiinnostaa, kannattaa katsoa alla oleva luento.

Julkinen sektori ei ole liian suuri

Tänään koko kansan presidenttinä tunnettu Sauli Niinistö asettui avoimesti leikkaus-intoilijoiden presidentiksi, kun hän sanoi julkisen sektorin olevan liian suuri. Niinistö tähdensi, että Suomen julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta (58%) on ”liian suuri”, ja että: ”tilanne ei ole terve”. Lisäksi eräässä toisessa jutussa Niinistö sanoo Suomen julkisen sektorin osuuden olevan maailman suurin, jota on vaikea todistaa. Vuoden 2012 tilastoissa Suomi on kieltämättä kärkipäässä, mutta ei suurin, ja lisäksi tilastoista on kokonaan pudotettu sellainen julkisen sektorin jättiläinen, kuin Kuuba.

Niinistö ei tietenkään viitsinyt tähdentää, että mitä tarkoittaa ”terve” julkisen sektori koko, tai miksi tämä luku on liian suuri, mutta lausunnossa on muitakin ongelmia.

Ensinnäkin, julkinen sektori ei kasva huvin vuoksi. Aina teollisen vallankumouksen alusta saakka julkinen sektori on kasvanut vain muutamin notkahduksin. Tämä ei johdu siitä, että marxilainen salaliitto soluttaisi maailman valtioita hitaasti, vaan siitä, että uudenlaiset teknologiat ja verkostot vaativat laadukasta ja varmaa yhteiskuntarakennetta, ja tätä kautta mittavia investointeja.

Monet valtiot ovat tietenkin yrittäneet yksityistää näitä modernin yhteiskunnan osa-alueita, mutta kokemukset ovat olleet karuja, ja usein kokeilu on lopetettu toimintojen takaisin kansallistamiseen. Esimerkkejä löytyy mm. Pariisista, Britanniasta ja Kaliforniasta.

Niinistö mainitsee puheenvuorossaan sinänsä varsin varteenotettavan ongelman, eli sen, että julkisella sektorilla ollaan säästetty lähinnä suorittavan työn tekijöistä, siinä missä johto pitää työpaikkansa ja vielä saa mässäilevät bonukset päälle. Tämän liittäminen julkiseen sektoriin on kuitenkin tekaistua, sillä ilmiö on vähintään yhtä vakava yksityisellä sektorilla. Tämä ongelma ei liity markkinatalouteen, sosialismiin tai mihinkään muuhunkaan talouskiistaan, vaan on suomalaisen organisaatio- ja johtamiskulttuurin ongelma. Suomalainen korkeimman tason johtaminen on täysi vitsi, ja paljon mieluummin keskustelisin siitä, miksi suomalainen johtaminen ei tunnu tuottavan juuri mitään tuloksia korkeista palkoista huolimatta.

Osaltaan on myös kiinnitettävä huomiota siihen, että kun Niinistö sanoo Suomessa olevan ”liian suuri julkinen sektori”, kukaan ei tunnu kysyvän kysymystä: ”liian suuri julkinen sektori mihin tarkoitukseen?” Muutenkin julkisen sektorin keskustelussa pakollinen Olli Savelan kirjoitus huomauttaa, että koska moni menoerä on Suomessa siirretty julkiselle sektorille, myös julkisen sektorin tulot on täytynyt nostaa menoja kattamaan. On siis ymmärrettävä, että jos Niinistö ehdottaa julkisen sektorin budjetin leikkausta, on myös julkisen sektorin kuluja siirrettävä yksityiselle sektorille. Yleensä vain tällainen huomautus hiljentää elinkeinoelämän itkupotkut isosta julkisesta sektorista.

Niinistön huoli julkisesta sektorista on monelta huonosti naamioitu yritys ajaa läpi vapaata markkinataloutta. Tässäkin on sellainen pieni ongelma, että vapaata markkinataloutta ei ole olemassa laisinkaan.

Suomalaisilla työntekijöillä ei ole liian paljon etuuksia

Kaikki tietävät tämän elinkeinoelämä ikuisen marttyyrivirren, joka tällä kertaa tuli ulos Björn Wahlroosin suusta. Wahlroosin mielestä suomalaisten palkat ovat 20% liian korkealla. Onneksi kylmän faktan viimeinen linnake, tilastokeskuksen henkilökunta, oli nopeasti huomauttamassa, että väite on yksinkertaisesti tyhjästä temmattu. Suomen työvoimakustannukset ovat noususta huolimatta kilpailijamaita alempana.

Palkka ei kuitenkaan ole tämän keskustelun ainoa anti viimeaikoina. Myös suomalaisten irtisanomissuojaa on puitu, ja aivan yhtä valheellisin ja tarkoitushakuisin keinoin. Jo kliseeksi muuttunut Suomen työntekijöiden ”liian vahva” irtisanomissuoja paljastettiin harhaluuloksi uudenvuoden alla, kun YLE teki tällä kertaa laadukasta journalismia, ja vertaili irtisanomissuojaa Euroopassa. Jutussa paljastui, että pohjoismaissa yleensä on helppoa ja halpaa irtisanoa suuria joukkoja.

Johtopäätöksiä

Näistä, ja lukuisista muista faktoista, on jo monta kertaa todettu, että sen enempää Suomen kuin minkään muunkaan maan taloutta eivät pilaa työntekijät, julkinen sektori tai hyvinvointi sinänsä. Tämä perustuu markkinalogiikan dogmaattiseen tulkintaan, joka ei arvosta kapitalistisen logiikan omiakaan periaatteita.

Kuten edellä linkitetyssä palkkatasokirjoituksessakin huomautettiin, yhtiöt eivät päätä toimintapaikkaansa ja tapaansa pelkän palkkauksen perusteella. Palkkaus, veroaste ja irtisanomiset ovat oikeastaan aika pieni tekijä, ja pääasiassa toiminta päätetään sen perusteella, missä on raaka-aineita, ideoita, kauppaa ja yleisestikin hyvät puitteet toiminnalle.

Tämä on jo ihan arkijärjen tasolla. Jos yhtiöllä riittää asiakkaita ja voittoja, se kyllä palkkaa työntekijöitä kalliillakin palkkatasolla. Jos taas kauppa ei käy, ei ole mitään järkeä palkata halpojakaan työntekijöitä.

Tästäkin kirjoituksesta saattoi huomata, että edellä esitetyt oikeiston ja elinkeinoelämän harhaluulot olivat hyvin yksinkertaisia, niitä oli vaikea tulkita väärin ja lisäksi asioiden oikea laita oli muutaman helpon nettihaun takana. Oikeistoa ei selvästikään kiinnosta, onko Suomessa liikaa velkaa, julkista taloutta tai kansalla etuuksia. Näitä valheita motivoi silkka ahneus, palava tarve saada kaikki bisnesmahdollisuudet omaan hallintaan sekä kiihkeä sitoutuminen vanhanaikaiseen talousteoriaan. On vain surullista huomata, kuinka paljon vaivaa media näkee näiden harhaluulojen levittämiseksi.

Kaikki pitäisi saada, mutta mitään ei saisi maksaa

Olen kuullut, että ennen vanhaan kaupungin projekteista hyväksyttiin erikseen toimintakulut ja tuotot. Tämä kuulemma johti sellaisiin tilanteisiin, joissa korkeimmat tahot hyväksyivät  tulot, mutta eivät toiminnan menoja. Kaikki ideat olivat kyllä hyviä, kunhan ne luotiin tyhjästä ilmasta.

En ole ikinä tarkistanut kuinka tosia nämä tarinat ovat, mutta ne tulivat ensimmäisenä mieleeni muuan vanhasta hesarin jutusta. Kyseisessä jutussa Tampereen yliopiston professori Pertti Koistinen huomauttaa, että sosiaaliturvan vastikkeellisuus on merkki luottamuksen vähenemisestä työttömiä kohtaan. Siinä missä tämä toteamus on itsessäänkin mielenkiintoinen, se kiinnittää huomion muuan yleisempään ilmiöön.

Nykyajan Suomessa päättäjät olettavat luottamuksen, lojaaliuden ja myötätunnon kulkevan vain yhteen suuntaan. Kokoomuksen talkoohengessä huudetaan työntekijöitä isänmaan asialle, mutta yhtiöiden veroalennuksiin suhtaudutaan ikään kuin ne olisivat ”vaikea neuvotteluasia”. Luottamusta kyllä pyydetään poliittiselle eliitille, mutta minkään tyylistä perustavaa arvostusta ei kulje tämän ihmissuhteen toiseen suuntaan.

Mikäli tämä ei tullut jo muuten selväksi, niin sanottakoon vielä: jos työntekijöitä kohtaan ei olla uskollisia myös vaikeina aikoina, on aivan turha odottaa uskollisuutta työntekijöiltä omaan suuntaansa. Jos firma aloittaa yt-neuvottelut sillä sekunnilla, kun osakkeenomistajien rivieran matkat vaarantuvat, niin on aivan turha valittaa sitä, että duunarit eivät sitoutu yhtiön omaan missioon. Poliitikkojen on puolestaan muistettava, että kansalaisia ei kannata pitää automaattisesti huijaamiseen pyrkivinä laiskureina, tai kansa voi vaikka saada päähänsä, että poliitikot ovat itsensä parempana aineksena näkeviä psykopaatteja.

Kuten vanha työläissanonta menee:

Ovat maksavinaan palkkaa, joten ollaan me tekevinämme työtä…

Osallistava sosiaaliturva ei osallista

Tänään paljon puhuttanut Ylen arvokysely on ollut esillä kaikissa Ylen medioissa. Vaikka koko tutkimus on monelta osin mielenkiintoinen, uutisointi juuri sosiaaliturvan kattavuuden ja passivoinnin suhteen ansaitsee oman kommenttinsa. Radiossa ja myös netissä pyörinyt uutinen, jossa ministeri Risikko ”jakaa arvokyselyn näkemyksen”, on suurelta osin puutteellinen.

”Osallistavaksi sosiaaliturvaksi” nimettyä pakkotyölakia ajanut Risikko, ja ilmeisesti myös moni suomalainen, on sitä mieltä, että sosiaaliturva passivoi ja kannustaa laiskottelemaan. Vaikka tämä mielipiteen toteaminen sinänsä on vain sitä, mielipiteen toteamista, on osaltaan huonoa journalismia jättää kertomatta, että kyseinen mielipide menee kaikkea tutkimustietoa vastaan.

Mm. TE-toimistojen mukaan ainakaan nuoret eivät nirsoile työpaikoista, eivät edes nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän puitteissa. Omalta osaltaan on myös mielenkiintoista seurata, kuinka kauan suomalainen journalismi kykenee uutisoimaan työttömyydestä ja syrjäytymisestä mainitsematta lainkaan työpaikkojen ja työttömien välistä suhdelukua. Siivoojien kohdalla tämä luku on tällä hetkellä noin kaksi työtöntä siivojaa yhtä avointa työpaikkaa kohden. Siivojan ammatti on kaiken lisäksi ns. ”työvoimapulaa” kärsivä ammatti, joskin termi on Suomen tilanteessa harhaanjohtava.

Ymmärrän tietysti, että Yle uutisoi suomalaisten arvoista, eikä todellisesta tilanteesta. On kuitenkin mielenkiintoista, kuinka kaikista uutisista juuri tässä tilanteessa näin räikeästi harhaluuloista irtaantuvia tutkimuksia ei uutisoida mielipidetutkimuksen yhteydessä. Kukaan tuskin uskaltaa väittää, että nämä tosiasiat eivät liity aiheeseen.

Seuraan mielenkiinnolla, kuinka uutisointi työttömyydestä ja syrjäytymisestä kehittyy, ja mikä on Ylen rooli tässä kehityksessä. Jatkuuko Suomessa yhä silmittömämpi vihan lietsonta työttömiä ja nuoria kohtaan, vai heräämmekö me jossain vaiheessa faktatiedon hämmästyttävään todellisuuteen?

Shocking news: eurokuri aiheutti vastareaktion!

Poliittiset ääriliikkeet ovat taas nousseet otsikoihin, kun Jyrki Kasvi ilmoitti asettuvansa niiden yläpuolelle blogikirjoituksessaan. Vaikka henkilökohtaisesti en koe vaativani liikoja politiikassa, äärimmäisistä vaatimuksista puhumattakaan, Jyrki Kasvi eittämättä lokeroi minut mainitsemaansa äärivasemmistoon. Suora viittaus kiakkovieraisiin, jossa oli paikalla myös kommunistinuoria, pakottaa minut omalta osaltani reagoimaan näin röyhkeään kirjoitukseen.

Hyvä maku alkaa olla hukassa jo tekstin ensimmäisessä kappaleessa:

Suomessa ei ole koettu poliittista väkivaltaa vuosikymmeniin. Muun maailman mellakat on voitu ohittaa hämmentyneellä olankohautuksella: onneksi me suomalaiset emme ole yhtä hulluja.

Itsenäisyyttä, demokratiaa ja perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ajavat mellakat maissa, joissa valtaa pitää pahimmillaan sotilasjuntta, on siis Kasvin mielestä hullua, eikä sitä pitäisi tehdä? Juuri tässä ajatuksessa on kirjoituksen heikkous. Suomalainen lellitty poliitikko ei aina ihan tajua, että maailmassa on ikäviä konflikteja, joissa monessa itsepuolustus on suorastaan toivottavaa.

Mellakat Iranissa ja Suomessa eivät tietenkään ole sama asia, mutta logiikka ontuu silti. Kasvi tuskin itsekään haluaa ajautua siihen nurkkaan, jossa minkäänlainen vastarinta mitään vastaan ei olisi sallittua, sillä sitä ajatusta vasta olisi hankala puolustaa. Ei, Kasvi itsekin on sanonut, että:

En tarkoita, etteikö voimakeinoillakin olisi sijansa taistelussa terrorismia vastaan.

Eli moralisoivasta puheestaan huolimatta Kasvi ei kaihda väkivaltaa. Häntä haittaakin lähinnä se, että tällä kertaa sillä vastustetaan juuri hänen arvomaailmaansa edustavaa valtiolaitosta.

Moralisoinnin sietämätön helppous

Selvennän heti, että itse koen edelleen olevani militarismin ja väkivallan vastustaja. Puhun tässä silti kiakkovieraiden puolesta, sillä väkivalta ei nyt vain ole helppo aihe. Juju onkin siinä, että Kasvin blogin ja muiden samankaltaisten kirjoitusten tarkoitus ei ole ymmärtää, analysoida tai oikeastaan edes tuomita yhtään mitään. Tämänkaltainen moralisointi on helppo temppu, jolla asetutaan poliittisten kilpailijoiden yläpuolelle.

”Väkivalta on väkivaltaa”-retoriikka on tarkoitettu luomaan kuva kummallisista ääriliikkeistä, jotka eivät kaihda keinoja, ja toisaalta asettua itse kaiken konfliktin yläpuolelle. Konfliktin yläpuolelle asettuminen on tietysti houkutteleva vaihtoehto oikealle keskustelulle, mutta kovin rakentavaa se ei ole.

Jos jatkamme retoriikkaa äärivasemmiston ja äärioikeiston samankaltaisuudesta, on looginen jatkumo se, että kiusaaja ja kiusattu ovat sama asia, miehittäjä ja miehitetty ovat sama asia, hyökkääjä ja puolustaja ovat sama asia jne…

Edelleen, väkivaltaa pitää tietenkin välttää, mutta on olemassa selviä tilanteita, joissa puolustautuminen on suotavaa. Tähän liittyy mm. ”vallankumouksen oikeus”, joka tarkoittaa sitä, että epäoikeudenmukaisessa hallinnossa ihmisillä on täysi oikeus vastustaa ja kaataa hallinto.

Ja jos vielä tuntuu siltä, että haluaa moralisoida kaiken mahdollisen väkivallan samaan lokeroon, YK:n yleinen ihmisoikeusjulistus sanoo seuraavaa:

kun on välttämätöntä, että ihmisoikeudet turvataan oikeusjärjestyksellä,
jotta ihmisten ei olisi pakko viimeisenä keinona nousta kapinaan
pakkovaltaa ja sortoa vastaan, …

…niin sen vuoksi YLEISKOKOUS antaa TÄMÄN IHMISOIKEUKSIEN
YLEISMAAILMALLISEN JULISTUKSEN

Jopa yleiset ihmisoikeudet tunnustavat siis kapinan sortoa vastaan.

Entäs Suomi?

Suomi ei ole Saudi-Arabia, tämä on selvää, mutta ei tämä maa ole myöskään immuuni epäoikeudenmukaiselle hallinnolle. Suomi on täynnä pakkotyötä, palkatonta työtä eriarvoista kohtelua sekä ennen kaikkea silmitöntä ja häikäilemätöntä nuorisovihaa. Nuorisolle säädetään erityisiä työvelvoitteita, sosiaaliturvan leikkauksia ja erityisiä ehtoja milloin mihinkin etuuteen.

Jos jätämme keskustelun väkivallasta sikseen, on hämmästeltävä, mitä Suomen rikkaat poliitikot oikein odottivat nuorisolta tällaisen politiikan jälkeen. Halauksia? Jos jollain on Suomessa syytä mellakoida ja käyttää oikeuttaan vastarintaan, niin se on Suomen prekarisoituva nuoriso.

Kiakkovieraat eivät siis olleet mikään konfliktin luoja, eivätkä he keksineet kiakkovierasjuhlia täysin sattumalta. Tämä on reaktio eurokuripolitiikkaan. Mielenosoitusten toteutuminen oli vain ajan kysymys.

Jyrki Kasvin aivoröyhtäys siitä, että kiakkovieraiden poliittinen viesti uppoutui ikkunoiden hajottamiseen, on täysin käsittämätön. Uppoutuiko toisen maailmansodan antifasistien poliittinen viesti sabotaasiin? Tai Yhdysvaltojen mustien oikeuksien liikkeen viesti mellakointiin? Kiakkovierasjuhlista voi olla montaa mieltä, mutta poliittisen viestin täysi sivuuttaminen kevyellä viittauksella Stockmannin ikkunoihin on lapsellista.

Siitä pääsemmekin viimeiseen aiheeseen, eli kiakkovierasjuhlien käsittelyyn. Media ikään kuin todisti kiakkovierasjuhlien tarpeen uutisoidessaan vahingoista. Monet loukkaantuneet poliisit keräsivät mediassa paljon vähemmän huomiota, kuin surullisen kuuluisat Stockmannin ikkunat.

Viesti on sangen karu: ”mitäpä loukkaantuneista ihmisistä, mutta ajatelkaa, Tampereella rikottiin rikkaan kauppaketjun liikkeestä pari ikkunaa. Vastustavatko kiakkovieraat yksityisomaisuutta!?”

Kiakkovierasjuhlien yläpuolelle julistautuminen moralisoinnilla onkin tarkoitettu väistämään keskustelu poliitikkojen omasta roolista yhteiskunnan muuttumisessa väkivaltaisemmaksi. Meillä on ollut jo monta hallitusta putkeen, jotka ovat innolla kopioineet suuren maailman eurokuripolitiikkaa. Kun suuren maailman politiikka tuo suuren maailman konfliktit Suomeen, poliitikoilla ei ole oikeutta vetäytyä ilmiön yläpuolelle ja välttää mielenosoituksen herättämää keskustelua. Me emme aloittaneet tappelua, mutta emme me aio myöskään odotella seuraavia iskuja.

Keskustelu väkivallasta on toki mielenkiintoinen sinänsä, ja sitä voisi jatkaa loputtomiin. Sitä en kuitenkaan allekirjoita, että eurokuripolitiikkaa vuosia toteuttaneet poliitikot käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi pyhä oikeus toteuttaa mitä politiikkaa tahansa ilman mitään seurauksia.