Parempi maailma

Jostain syystä suomalaisessa kulttuurissa sana: ”maailmanparantaja” on negatiivinen. Täällä ei mitään maailmaa paranneta, vaan porskutetaan dynaamisesti työskennellen kohti realistisia projekteja… tai jotain. En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi maailman parantaminen olisi niin huono asia. Joskus olen kuullut, että maailmanparantaminen on ”utopistista” tai jotain muuta ”ituhippien” hommaa. Utopistiset ituhipit ovat tietenkin lähinnä olkinukkeja, ja kovin usein en tällaisia ihmisiä kohtaa edes kommunistipuolueessa. Päätin silti lähteä purkamaan tätä käsittämätöntä retoriikan kukkasta, sillä kaikkein eniten Suomi tarvitsee aatetta ja aatteen ihmisiä. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan tänne saada, jos dynaamiset suorittajat saavat meidät vakuuttuneeksi siitä, että parempi maailma on jotenkin huono juttu.

Utopiaa ja tiedettä

Utopioita on sinänsä hankala käsitellä, sillä kaikilla tuntuu olevan eri käsitys utopioista. Mm. kapitalisteille tuntuu olevan tärkeää, että yhteiskunnassa on paljon köyhiä ja paljon työtä. Maailmanrauha on monille sellaisille haihattelua, joille suuri vauraus kapitalismissa on ainoaa oikeaa tiedettä. Silti kovimmat tieteelliset tutkimukset ovat nakertaneet näitä käsityksiä niin kauan, kuin kapitalismia vain on ollut olemassa.

Kaikkein ensimmäisenä on tehtävä selväksi mikä ei ainakaan ole realistista. Ikuinen talouskasvu rajallisessa maailmassa ei ole realistista edes seuraavaksi vuosisadaksi. Riippumatta taloustieteellisistä teorioista, ympäristön kantokyky on käsitteenä erittäin helposti ymmärrettävissä, ja ainakin loputon väestön kasvu, loputon malmien kaivaminen ja loputon ruuan tuotanto ovat kaikki silkkaa mahdottomuutta. Jos markkinataloutta haluaisimmekin säilyttää jossain muodossa, äärellisten resurssien käytössä vähintään osittainen suunnitelmatalous on yhteiskunnalle välttämätöntä.

Kun ympäristön (esim. maapallo) kantokyky ylittyy, kannettava populaatio romahtaa ja itse kantokyky pienenee.

Lyhyemmällä aikavälillä on sulaa hulluutta seurata teoriaa, jonka mukaan jo viisi vuotta totaalisena fiaskona jatkunut leikkauspolitiikka lähtisi toimimaan, jos sitä yritettäisiin vielä viimeisen kerran. Myös käsitys siitä, että kapitalismi olisi järjestelmänä jotenkin toimiva, vaikuttaa suoraan sanottuna tyhmältä jos kapitalismia tarkastellaan maapallon mittakaavassa, eikä vain siellä, mihin kapitalistiset yritykset vievät kaiken varastetun vaurauden. Voisin vielä mainita rahajärjestelmän, joka perustuu velkaan, yhtiöiden suoranaisen demokratiavihan kehitysmaissa, mutta valkopesun rikkaissa maissa, sekä kerta toisensa jälkeen toistuvat ja yhä kasvavat kriisit jne… Historian kannalta ajateltuna on myöskin huomattava, että joka ikisellä ajanjaksolla ihmiset ovat sanoneet, että heidän yhteiskuntamallinsa on ainoa luonnollinen, ja että juuri heidän aikansa yhteiskunta ja ihanteet jatkuvat katkeamattomana maailman loppuun asti. Myös me kapitalismin aikaa elävät olemme jostain käsittämättömästä syystä uskotelleet itsellemme, että juuri meidän yhteiskuntamme on immuuni historian jatkuvalle muutokselle ja mullistukselle. Laajemmin ilmaistuna on ilmiselvää, että pitkällä aikavälillä kapitalismi itsessään vaikuttaa täysin epärealistiselta, ja kapitalistien puheet silkalta utopialta.

Mitä tulee tieteellisiin tutkimuksiin, niin ne tuntuvat antavan paljon toivoa. Jo täysin muuttumattomaksi luonnonlaiksi luultu motivaatiotiede on ollut yleisiä harhaluuloja edellä 50-luvulta lähtien. Aineellinen palkkio ei tutkimusten mukaan ole käännettävissä suoraan motivaatioksi, ja kaikkein tärkeimmät motivaattorit ovat työn tarkoitus, itsemäärääminen työssä ja kyky toteuttaa itseään työn aikana. Varsinainen rahallinen palkkio toimii vain aivan yksinkertaisimman motivaation aikaansaamiseksi

Vielä utopistisemmaksi päästään, kun äskettäinen Åbo Akademin tutkimus väittää, että sota ei ole luonnollista ihmiselle. Tutkimus menee suorastaan marxilaiseksi, kun Ylen uutisen lopussa esitellään epäilys, että sodankäynti on alkanut maatalousyhteiskunnan hierarkiasta ja luokkajaosta.

Kun tiukka tieteellinen tutkimus asettaa pöydälle kysymykset maailmanrauhasta, tasa-arvoisesta työnteosta ja useista muista mielenkiintoisista kysymyksistä, on syytä ajatella uudelleen, mitä roolia ajavat he, jotka puhuvat ”maailmanparantajista” negatiivisesti. Usein ymmärretään, että tällaiset ihmiset ovat ahkeria ja yrittäjähenkisiä realisteja. Totuus on kuitenkin se, että he ovat tiukasti etuoikeuksistaan tietoisia taantumuksellisia eliittejä.

Tiekartta parempaan maailmaan

Ollakseni täysin rehellinen, puheet kapitalismin ongelmista eivät ole kommunistien yksinoikeus. Silti on kiusallisen selvää, että vain kommunistit saavat jotain muutosta aikaan. Yhä useammalle kapitalismista puhuvalle vasemmistolaisuus ja ympäristö ovat vain arvoja sekä kevyitä heittoja, joilla luodaan mielikuvia toisenlaisesta politiikasta kapitalismin sisällä. Suomen radikaaleimmatkin aloitteet eduskunnassa puhuvat korkeintaan julkisista pankeista ja ilmaisesta terveydenhuollosta. Julkisissa pankeissa ja ilmaisessa terveydenhuollossa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta todelliset ongelmat ja ratkaisut ovat paljon syvempiä, ja paljon mielenkiintoisempia.

On myöskin tuskallisen selvää, että pyrkimykset kohti näitä kapitalistisen politiikan arvoja eivät ole niin antaumuksellisia, kuin mitä tilanne edellyttäisi. Suomi on korruptoituneiden urapoliitikkojen ja opportunistien luvattu maa, jossa poliittinen aattellisuus on kirosana. Minä lähden kuitenkin eurovaaleihin avoimesti poliittisen aatteen edustajana, sillä Suomen ongelmat ovat nimenomaan aatteellisia. Vaikka loppuun asti aatteista sterilisoitu Suomen eduskunta on lopullisesti osoittanut ”realistisen asioiden hoitamisen” heikkouden, aatteista puhutaan yhä edelleen, ikään kuin ne takaisivat vain kummallista jargonia sekä ponnetonta toimintaa. Suomi tarvitsee lisää, ei vähemmän aatetta.

Kommunisteille kapitalismin vastaisuus ja toisenlainen maailma eivät ole vain tylsiä arvoja tai suuntaviivoja. Meille toisenlainen maailma on konkreettinen tavoite, jonka puolesta toimitaan antaumuksellisesti. Ehkä maailmanrauhaa ei saavuteta ensi vuonna, ja ehkä luokaton yhteiskunta antaa odotuttaa itseään, mutta se ei voi hämärtää sitä tosiasiaa, että ihmishirviöitä ovat korruptoitunut yläluokka ja äärioikeisto, eivätkä suinkaan maailmanparantajat.

Oletko väliaikaisesti nöyryytetty?

John Steinbeck sanoi aikoinaan, että sosialismi ei ikinä kerännyt kannatusta Yhdysvalloissa, sillä amerikkalaiset eivät koe olevansa työläisiä, vaan väliaikaisesti nöyryytettyjä miljonäärejä. Näin selvästi aseteltuna kukaan ei tietenkään tunnusta ajattelevansa näin, mutta yhä useammin tähän ajatteluun törmää täällä Suomessakin. ”Väliaikaisesti nöyryytettyjen” ajattelu on eittämättä yksi syy myös suomalaisen vasemmiston alamäkeen.

Henkilökohtaisesti olen useaan kertaan kuullut kouluissa, työ- ja elinkeinotoimistossa sekä ihan yksittäisiltä ihmisiltä, kuinka palkaton työ ja pätkätöissä kyykkiminen kannattaa, sillä sehän on vain väliaikainen vaihe matkalla kohti kuuluisuutta ja rikkauksia. Myös virallisessa teoriassa määrä-aikaisuus ei ole kyykyttämistä tai työlain kiertämistä, vaan väliaikainen kokeilu jokaisen yksilön omassa ”ryysyistä rikkauksiin”-tarinassa.

Mm. Pohjois-Pohjanmaan yrittäjien toimitusjohtaja Marjo Kolehmainen suosittelee nuorelle, että kannattaa itse ehdottaa työn pätkimistä. Virallisemmistakin lähteistä, kuten Tampereen kaupungin työllisyydenhoidon sivustolta, löytää ajattelua, jonka mukaan harjoittelut ja palkattomat pakkotyöt ovat mahdollisuuksia ja portteja työelämään, eivätkä suinkaan ihmisoikeuksia rikkovaa nöyryytystä.

Ymmärrän toki miksi ajatus on houkutteleva. Ei ole lainkaan mukava ajatus, että omaan työllisyyteensä ei voisi ahkeruudellaan vaikuttaa, ja poliitikon näkökulmasta yksilökeskeinen ajattelu antaa hallitukselle tietyn työvoimapoliittisen synninpäästön. Tietty realismi olisi silti mukava pitää mielessä.

Tunnista miljonääri itsessäsi

En halua tällä tekstillä lytätä kenenkään unelmia, onhan minulla unelmia itsellänikin. En minä aio, enkä halua, kieltää kenenkään julkkis-uraa. Kuka tietää, muutamalla ne voivat toteutuakin. On kuitenkin hyvä tunnustaa se tosiasia, että omalla työnteolla ja ahkeruudella ei ole mitään tekemistä rikastumisen kanssa. Jos työllä rikastuisi, Bangladesh olisi suurvalta.

Tai EU:ta johdettaisiin Ateenasta…

En epäile työ- ja elinkeinotoimiston tai muiden virkamiesten hyväntahtoisuutta erilaisissa nuorisotyöllisyysprojekteissa, mutta näillä puheilla on julma varjopuoli. Toki on kiva, että neuvoja saa elämänsä varalle, enkä minäkään missään nimessä suosittele passiivista apatiaa. Urakeskeiset ”hyväntekijät” ja neuvoja ilmoille heittelevät uragurut ovat kuitenkin niitä ensimmäisiä ihmisiä, jotka kiirehtivät lyömään työttömiä ja köyhiä heidän omalla asemallaan. Kaikki ovat varmasti kuulleet: ”Jos tekisit enemmän töitä, niin olisit jo rikas”-retoriikkaa.

Ikävä kyllä, työllä ei kovin usein pääse rikastumaan.

Oopiumia kansalle

En yritä tässä puhua ihmisiä pois unelmista, vaan yritän puhua heidät tekoihin oman aseman parantamiseksi. Oma toiminta kannattaa aina, mutta senkin voi tehdä tyhmästi tai älykkäästi. Yksilön ponnistelut hukkuvat helposti massaan. Länsimaissa ei kuitenkaan ole tarkoitus vaikuttaa yksinäisenä kansalaisena, ja sen takia eri kansanosat järjestäytyvät keskenään.

Työllä ei ehkä rikastu, mutta työtä tarvitaan, ja jos työntekijät järjestäytyvät keskenään, työnteosta voidaan saada miellyttävä ja voimaannuttava kokemus.

Tässä mielessä ”sitten kun minusta tulee lotto-miljonääri”-unelmat toimivat ikään kuin uskonto aikoinaan. Ne lamaannuttavat kansalaiset, jotka eivät enää hae oikeutta nykyhetkessä, vaan tyytyvät unelmaan siitä, että heidän kärsimyksensä korjataan jossain vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa, joka joko on olemassa tai ei ole.

Tämän takia näihin unelmiin pätee sellaisenaan Marxilainen uskonnon kritiikki: Sen sijaan, että kysyisimme voidaanko nämä unelmat toteuttaa, meidän pitäisi kysyä, miksi ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve paeta tavallista elämää. Väitän, että huomattavasti harvempi ihminen unelmoisi rikkaudesta ja julkisuudesta, jos länsimainen arki olisi jollain tasolla siedettävää.