Vaikuttamisen matematiikkaa

Nyt se on vahvistettu. Vasemmistoliitto pysyy sittenkin hallituksessa, ja täten se jatkaa huonoksi todettua: ”Hahaa! Allekirjoitimme hallitusohjelmanne! Maistakaa tätä!”-taktiikkaa.

Internet on jo nähnyt kiitettävän määrän mielipiteitä siitä, että oliko tämä hyvä tai huono päätös. Tämän takia jätän Vasemmistoliiton päätökset vasemmistoliitolle, mutta minun on aivan pakko puuttua päätöksen perusteluihin.

”Hallitus on vaikutuskanava”-argumenttia ollaan kuultu muuallakin työväenliikkeessä, kuin vasemmistoliitossa, joten on korkea aika huomauttaa muutama tosiseikka.

Kun Vasemmisto ja työväenliike lyöttäytyy mukaan oikeistolaiseen politiikkaan, se on, myönnettäköön, vaikutuskanava. Harvemmin kuitenkin jaksetaan muistuttaa, että niin se on vaikutuskanava oikeistollekin. Kun AY-liike ja elinkeinoelämä pitävät lämpimiä suhteita yllä, ammattiyhdistykset kyllä pääsevät sanomaan haluamansa, mutta elinkeinoelämä pitää näitä suhteita yllä aivan samalla motiivilla.

Sama pätee hallitusyhteistyöhön. Kun vasemmistoliitto on hallituksessa vaikuttamassa hallituspolitiikkaan, myös hallituspolitiikka vaikuttaa vasemmistoliittoon. Herääkin kysymys, että vaikuttaako vasemmistoliitto hallituksessa enemmän hallitukseen, kuin hallitus vasemmistoliittoon.

Kuuluu ihan juonittelun perusteisiin ymmärtää, että jos haluat vaientaa opposition, sulauta oppositio osaksi politiikkaasi. Itse en ole täysin vakuuttunut, että vasemmistoliitto on tässä hallitusyhteistyössä onnistunut ”nettovaikuttamaan” hallituspolitiikkaan, ja väitänkin, että hallitusyhteistyö on nimenomaan Kokoomuksen osalta onnistunut, sillä se on onnistunut integroimaan vasemmiston osaksi omaa politiikkaansa.

Tästäkö Suomessa keskustellaan?

Suomessa puhutaan köyhyydestä ja ihmisoikeusrikkomuksista ikään kuin ne olisivat yksinomaan kehitysmaiden ongelmia. Toki Suomessa on moni asia hyvin verrattuna maailman keskitasoon, mutta pieni nöyrtyminen ei olisi täälläkään pahitteeksi.

Luin tänään Tarja Filatovin kommentin perussuomalaisten pakkotyöintoilusta. Niin kohu kuin kommenttikin ovat hieman vanhoja, mutta puheenaihe ei ole vanhentunut.

Tarja Filatovin kirjoitus ei sinänsä ota kantaa pakkotyöhön, mutta huomauttaa asiallisesti, että eihän Suomessa saa nykyäänkään kieltäytyä työstä. Sen enempää ottamatta kantaa Filatovin tekstiin, haluan kysyä yleisellä tasolla, että haluammeko me ihan oikeasti käydä tämän keskustelun?

Suomessa tosiaan joutuu karenssiin, jos kieltäytyy työtarjouksesta joka on tehty Filatovin mainitsemissa puitteissa. Näiden sääntöjen seurauksena jo 20 000 suomalaista elää täysin toimeentulotuella ja asumistuella. Ilmeisesti tämä kurjuus ei ole perussuomalaisille tarpeeksi.

Erityisen ongelmalliseksi tilanne on kehkeytynyt jo jonkin aikaa sitten, sillä jo nykyinen lainsäädäntö rikkoo räikeästi ILO:n pakkotyösäädöksiä. ILO:n artikkelissa, jossa määritellään pakkotyö ja pakkotyön muotoja, mainitaan erikseen karenssit ja etuuksien kieltäminen kansalaisen työstä kieltäytymiseen vedoten.

Tähän sitä sitten ollaan tultu. Elämme maassa, jossa keskustellaan naama peruslukemilla siitä, että kannattaako täällä rikkoa pakkotyölakeja vähemmän vai enemmän selvästi. Pakkotyöhän on täällä karua todellisuutta, kuten jo edellä totesin, mutta onko tässäkin asiassa pakko teeskennellä, että asia on jotenkin monimutkainen, ja että kaikki näkemykset ovat samanarvoisia?

Pakkotyö, niin persujen kuin nykyisen lainsäädännönkin taholta, on kansainvälisen lainsäädännön vastaista. Se ei ole kompromissien tai konsensuksen aihe, ja ainoa oikea reaktio pakkotyöhön on vastustaminen. Tämän pitäisi olla jo perussuomalaisenkin ymmärrettävissä.

Vai ei oikeaa köyhyyttä?

Kokoomusnuoret ovat iskussa jälleen. Tällä kertaa Henri Heikkinen on kohauttanut Suomea, kun hän on värikkäällä kielenkäytöllään väittänyt, että suomalainen köyhä on vain asennevammainen. Kokoomusnuoret ovat totisesti parasta mitä kommunistiselle liikkeelle on ikinä tapahtunut.

Käsitys siitä, että omassa ajassa ja omassa yhteiskunnassa ei enää ole oikeaa köyhyyttä, ei ole mikään uusi. Jos me nykyään ajattelemme, että absoluuttinen köyhyys kuuluu 1800-luvulle, niin on ehkä tervettä huomauttaa, että Karl Marx joutui useaan otteeseen vakuuttamaan aikalaisiaan, että heidänkin yhteiskunnassaan ei ollut kaikki hyvin. Oikeastaan kaikki yhteiskunnat ovat väittäneet, että köyhyyttä oli lähinnä muina aikoina tai muissa yhteiskunnissa. Nykyajan kokoomuslaiset toki tietävät tämän, mutta jostain syystä he luulevat, että nyt me vain satumme olemaan oikeassa.

Mitä se on se köyhyys?

Sen verran minunkin on myönnettävä, että köyhyys ei enää ole samanlaista kuin ennen. Emme sairasta koleraa, emme näy avoimesti katukuvassa ja meillä saattaa kodeissamme olla ihan oikeaa omaisuuttakin.

Tämä ei kuitenkaan kerro loppujen lopuksi paljoa, sillä köyhyyden luonne on aina muuttunut ajan myötä. Mm. keskiajalla työttömyyttä käsitteenä oli vaikea edes ymmärtää, sillä työ jaettiin aina tasaisesti talonpoikien kesken. Tältä kantilta teollinen vallankumous suorastaan pahensi alimpien luokkien elämänlaatua.

Toinen tapa käsittää nykyajan köyhyyttä, on tehdä ero köyhyyden ja kehityksen välillä. Jos yksinkertaisesta toimivasta kännykästä olisi taisteltu eeppisiä sotia 1500-luvulla, niin silti jokainen nykyaikainen kännykänomistaja ei ole automaattisesti Euroopan keisari. Saman logiikan mukaan jos 90-luvulla pelikonsolit olivat teollisuusmaiden ylemmän keskiluokan kulutustavaraa, voi nykyajan tehokkaalla tuotannolla saada pelikonsolin jopa kehitysmaiden alemmassa keskiluokassa.

Toki myös rikastumista voi tapahtua, mutta rikastumista ei pidä sekoittaa yksinkertaiseen teknologian ja yhteiskunnan kehittymiseen.

Köyhtymistä pitää sen sijaan tarkkailla kunkin yhteiskunnan sisällä. Kuinka suuri osa tuotannosta menee rikkaille, ja kuinka suuri köyhille kansanosille? Onko hengissä selviytyminen varmaa? Onko kaikilla aikaa tai varaa muuhun kuin selviytymiseen?

Köyhyys Suomessa 2010-luvulla

Suomi ei ole maailman köyhin maa, se on selvää, mutta köyhyyttä esiintyy täälläkin. Muutamat Suomen yhteiskunnan indikaattorit ovat jo tasolla, joka ei osoita sivistysvaltion arvoja.

Edellisessä blogikirjoituksessani tältä päivältä kerroin, kuinka Suomessa 10% työvoimasta ei saa työstänsä palkkaa lainkaan. Siinä missä nämä ilmaistyöntekijät eivät todellakaan juhli perusselviytymisensä päälle, kokonaan oma lukunsa ovat muuten sosiaaliturvan ulkopuolelle jäävät, joita riittää. Toki useimmalla näistäkin ihmisistä on varmasti jonkinlaista omaisuutta, ehkä jonkin verran hintavaakin, mutta sen kääntäminen perustavanlaatuiseksi elämäksi on kokonaan toinen luku.

not impressed

Sitten kun puhutaan jo marginaalisesti paremmin toimeen tulevista, pienipalkkaisista työntekijöistä, ei vieläkään voida väittää köyhyyden kadonneen. Köyhimmän kymmenen prosentin tulot verojen jälkeen eivät ole nousseet käytännössä lainkaan sitten vuoden 1990, vaikka Suomen talous on noussut, laskenut ja noussut jälleen viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Tulojen jämähtäminen kahta edellistä lamaa edeltäneeseen aikaan on pahaa sinänsä, mutta lisäksi inflaatio erityisesti kulutustuotteiden suhteen on räjähtänyt Suomessa käsiin.

Lähde: Yle

Asuntojen hintojen kehitys Lähde: Tilastokeskus

Edellä linkitetyssä Dimin jutussa käsitelty asunnottomuus ja sitä edesauttava asuntojen hintojen ja vuokrien nousu on täysin vältettävissä oleva poliittinen päätös. Kaupungit eivät halua halpoja asuntoja, sillä ”huonoja veronmaksajia” ei haluta oman kunnan alueelle.

Tietysti jos haluamme tosissamme arvioida alussa linkitettyä kokoomusnuoren ulostuloa, voimme tarkkailla vaikkapa Suomen jatkuvasti kasvavia leipäjonoja. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka totaalisesti Henri Heikkinen luulee köyhyyden puuttuvan Suomesta, mutta leipäjonot ovat omasta mielestäni jo suhteellisen pätevä köyhyyden indikaattori.

Vai ei köyhyyttä?

Asunnottomuus, palkaton pakkotyö, 20-vuoden ajan laskenut reaalitulojen taso, leipäjonot ja Kokoomusnuorten kuunteleminen… Ja Suomessa ei oikeaa köyhyyttä? Kamoon hei…

Oikeus palkkaan

Yhä useampi suomalainen joutuu tekemään työtä ilman palkkaa. Ilmiö ei ole enää pitkään aikaan ollut marginaalinen, sillä jo vuonna 2011 Sunnuntaisuomalainen arvioi noin 10% työvoimasta tekevän työtänsä ilman palkkaa. Nämä työntekijät ajetaan töihin puhtaalla pelolla, sillä opiskelijat ja työttömät menettävät ilmaistyöstä kieltäytyessään joko tutkintonsa tai vähäisenkin sosiaaliturvansa.

Kommunistinen Nuorisoliitto teki jokin aika sitten aiheesta kannanoton, jossa vaatimuksena oli YK:n julistusten mukaisesti oikeus palkkaan. Tämä vaatimus tulee jatkossa erottamaan todelliset työväenliikkeet kevytvasemmistolaisista teeskentelijöistä.

Ennen kuin käsittelen tätä väitettä pidemmälle, haluan huomauttaa, kuinka Kommunistisen Nuorisoliiton vaatimus ei ole lainkaan radikaali. Päinvastoin, se on suorastaan nöyrä ja yksinkertainen. Kuten sanottua, myös YK myöntää ihmisoikeudeksi sen, että kaikesta työstä pitää maksaa palkkaa. Tällä taustalla sosiaaliturvan tekeminen vastikkeelliseksi on täysin naurettavaa, sillä jos nuori tekee työtä, pitäisi hänen saada ihmisoikeusjulistusten mukaan myös palkkaa, eikä hän silloin tarvitsisi sosiaaliturvaa.

Oikeiston reaktio tällaiseen vaatimukseen on tietysti selvä. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten valehtelulle ja korruptiolle vetää vertoja vain heidän ilkeytensä. Perussuomalaiset todistivat mottonsa ”työväenpuolue ilman sosialismia” olevan pelkkää Orwellilaista newspeakea, kun he ehdottivat lähes koko puolueen voimin nuorille pakkotyötä. Kokoomuksen silmitön viha nuoria kohtaan taas on todistettu moneen kertaan, kuten Kataisen ehdottaessa palkka-alea nuorille sekä heidän pompotellessaan työttömiä nuoria koko hallituskauden ajan.

Eduskunnan vasemmisto ei tietenkään tyrmää oikeutta palkkaan sellaisenaan, mutta monet vasemmalla jaksavat vieläkin teeskennellä, että kyseessä olisi jotenkin monimutkainen asia.

Joissakin tilanteissa keskitie on yksinkertaisesti väärä valinta.

Oikeus palkkaan tulee keräämään tukea muiltakin tahoilta, kuin kommunisteilta, sillä perustavanlaatuisilla ihmisoikeuksilla on takuulla vielä muutama sitkeä puolustaja. Nähtäväksi jää, onko jokin eduskuntapuolue tarpeeksi rehellinen ottaakseen haasteen vastaan, ja pystyykö todellinen vasemmisto yhdistämään voimansa tällaisten peruskysymysten ympärille.