Hyväntekeväisyyden ansa

Nyt kun työttömyystuen vastikkeellisuus on noussut maanlaajuiseen keskusteluun, ovat monet työttömien ja työväen puolustajina näyttäytyneet esittäneet todelliset karvansa. Yksi tällainen henkilö on Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön puheenjohtaja Lea Karjalainen, joka totesi seuraavaa:

Tämä on hyvä juttu! Uudistus on lanseetattu väärin ja toimittajat ovat halunneet tietoisesti tehdä siitä erilaisen kuin mitä se on.

Sinänsä mielenkiintoinen lausunto työttömien edustajalta heijastelee ikävää kehitystä suomalaisten arvoissa. Eittämättä tämä kovenevien arvojen kehitys selittyy sillä, että oikeisto on saanut läpi oman retoriikkansa sosiaaliturvasta. Viime vuosina sosiaaliturvaa on nimittäin alettu rinnastamaan hyväntekeväisyyteen siinä mielessä, että sen on tarkoitus olla yleinen hyväntahtoinen ele toimeentulevilta kaikkein kurjimmille. Ikäänkuin almu, jota annat kadulla kerjäläiselle.

Pois hyväntekeväisyydestä

Ehkä vastoin yleistä ennakkoluuloa, tällainen hyväntekeväisyyttä heijasteleva käsitys sosiaaliturvasta ei ole mielestäni erityisen vasemmistolainen. Siihen liittyy lukuisia ongelmia.

Yksi näistä ongelmista on se, että hyväntekeväisyyden kohteelta odotetaan yleensä jonkinlaista kurjuutta, alemmuutta tai muuta säälittävyyttä, joka tekee heistä hyvän kohteen hyväntekeväisyydelle. Kun annamme almuja kerjäläiselle, odotamme yleensä kerjäläiseltä surkeaa katsetta ja ulkomuotoa, jota emme koe uhkaavaksi.

Kuitenkin kun näemme sosiaaliturvaa saavia ihmisiä, petymme suuresti. Pienen ryysyihin pukeutuvan surullisen tytön sijasta näemmekin aikuisia miehiä ja naisia. Joillakin näistä miehistä ja naisista saattaa olla peräti hieman vatsaa, he eivät esittele itseään hattu kourassa ja jotkin saattavat jopa tietää ja vaatia oikeuksiaan. Oikeistolaisen hyväntekeväisyysmentaliteetin omaksuneet suomalaiset eivät tällaista kauan katsele, vaan tällaisen kohtaamisen jälkeen vaaditaankin sosiaaliturvaa vastikkeelliseksi, jotta rahat menisivät ns. ”oikeaan kohteeseen”.

Hyväntekeväisyys lupaa meille tämän:

Mutta se antaa meille tämän:

Solidaariseen sosiaaliturvaan

Tämän takia en pidä sosiaaliturvaa hyväntekeväisyytenä. Hyväntekeväisyys edellyttää yläluokkaa, josta annetaan, ja alaluokkaa, joka pyytää kiltisti. Lisäksi hyväntekeväisyyteen sisältyy eräänkaltainen uskonnollinen ansaitsemisen käsite, joka liittyy usein uhrin asemaan, äärimmäiseen köyhyyteen tai protestanttiseen työmoraaliin. (Tämä viimeinen erityisesti vastikkeellisen työttömyystuen kohdalla.)

Hyväntekeväisyyden sijasta sosiaaliturva, ja etenkin työttömyystuki, pitäisi nähdä enemmän luokkapoliittisena toimenpiteenä. Erityisesti työttömyystuki on alunperin tarkoitettu korvaukseksi epäonnistuneelta valtiolta, joka ei ole kyennyt takaamaan edes työpaikkaa työläiselle, joka on riippuvainen työvoiman kysynnästä ja tarjonnasta. Tähän ei yleensä liitetty sen kummempaa moralisointia aktiivisesta työnhausta, työmoraalista tai mistään muustakaan. Se oli yksinkertainen epäreilu toimenpide, työvoimapoliittinen ja luokkapoliittinen pelimerkki. Sellaisena sen pitää myös pysyä.

Tältä taustalta esitän virallisen ihmetykseni vastikkeellisen työttömyystuen ideaa kohtaan. Käsittääkseni kaikilla suomalaisilla ei ole velvollisuutta olla nöyriä, anteeksipyyteleviä tai mitenkään muutenkaan odotuksianne miellyttäviä. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että jotkin meistä tarvitsevat elantoaan varten työpaikan johon työllistyä. Jos työpaikkoja ei ole, niin tilannetta ei paljon auta osallistaminen, vastikkeellistaminen tai mikään muukaan kyykyttäminen.

Työttömyys ja työttömyydestä johtuva köyhyys pysyvät ongelmina, vaikka se köyhyys olisikin jonkun mielestä oikeutettua. Jos haluatte korjata työttömyyteen liittyviä ongelmia, suosittelen aloittamaan työpaikkojen luomisesta.

Mainokset

Suvakin suusta

Useimpien hommalaisten mielestä minut eittämättä määritellään suvaitsevaistoon. En vastusta maahanmuuttoa sinänsä, en profiloi vieraita kulttuureita tai kansallisuuksia ja olen myös taloudellisen tasa-arvon kannattaja. Olenpa jo saanut kunnian olla erityinen kohde suvakki-vihalle muuan blogikirjoituksessa.

Jonkin asteisena suvakkina minun pitää siis ihmetellä tätä tapaa, jolla suvaitsevaistoa kritisoidaan.

En ole ainakaan teidän suvaitsevaistoa

Vaikka ”maahanmuuttokriittiset” kaappirasistit ynnä muut maailmanpahentajat kutsuvatkin minua suvakiksi lähes poikkeuksetta, minun on vaikea kokea identiteettiä omakseni.

Ensinnäkään, minä en ole lähtökohtainen maahanmuuton kannattaja. Vaikka Suomi saisi mielestäni ottaa vastaan enemmän turvapaikanhakijoita, ei työperäistä maahanmuuttoa pitäisi mielestäni lisätä. Tämä johtuu vähemmän jostain monikulttuurisuuden pelosta tai uhasta, vaan enemmän siitä, että työmarkkinoiden avaaminen maailmalle ja palkkakilpailu mm. Kiinan kanssa ei voi olla pidemmän päälle hyvä taloudellinen strategia.

Minä vastustan kirkon ja uskonnollisten traditioiden liittämistä koulutukseen ja valtioon ylipäätänsä, joten ehkä olen suvakki sen takia. Tämä mielipide ei kuitenkaan lähde mistään monikulttuurisuuden tukemisesta vaan ihan siitä, että yhä useampi suomalainen ei enää kuulu kirkkoon, tai koe itseään uskonnolliseksi. Tätä taustaa vasten on vaikea nähdä, miksi juuri sen tietyn kirkon pitäisi olla erityisasemassa koulutuslaitoksessamme tai valtiossamme.

Suvaitsevaisto on minuun käytettynä terminä monella muullakin tapaa mielenkiintoinen valinta, mutta se ei oikeastaan ole tärkeää. Tärkeää on se, että minä en ole ainoa. Minä en henkilökohtaisesti tunne ainuttakaan suvakkia, joka olisi jotenkin automaattisesti maahanmuuton lisäämisen kannalla, varauksettomasti islamia ja muita uskontoja puolustava tai millään muullakaan tavalla suvakin stereotyyppiin sopiva. Yksinkertaisesti ilmaistuna, suvaitsevaistoa ei ole olemassakaan.

Keksitty uhka

Maahanmuuttokriittisten poliittinen vastakkainasettelu on tätä taustaa vasten mielenkiintoinen. Se vastustaa sellaista Islamia, jota ei ole olemassakaan, hyökäämällä sellaisten suvakkien kimppuun, joita en ole ikinä nähnyt ja se puolustaa sellaista Suomea, jota ei ole ikinä ollut, tai jollaista en muutenkaan halua.

Olen lukemattomia kertoja saanut huomauttaa, että minun suuhuni laitetaan väitteitä, joita en ikinä keksisi itse tehdä. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta on alussa mainitsemani blogin kommenttipalsta. Koen puolustavani sekulaaria valtiomuotoa, johon ei tietenkään liity kristitty valtionkirkko, mutta aivan yhtä vähän siihen liittyy Islamin kritiikitön puolustaminen. Minä haluan Suomeen selvän ja itsenäisen talouspolitiikan, johon ei liity kritiikitöntä maahanmuuton palvontaa, mutta aivan yhtä vähän siihen liittyy maahanmuuttajien syrjintää, eriarvoista kohtelua tai rasismia.

Mutta ehkä minun pitäisi olla reilu maahanmuuttokriitikoita kohtaan. Jos suvakkien ja maahanmuuttajien täysin irrationaalista pahuutta ei ole olemassa, tai jos sellaisen olemattomuus tunnustettaisiin avoimesti, perussuomalaiselta politiikalta menisi kaikki pohja pois. Maahanmuuttokriitikoilla ei olisi mitään tarjottavaa, jos kaikki ymmärtäisivät suvaitsevaiston ja maahanmuuttajien olevan paljon väitettyä monimuotoisempia väestönryhmiä.

Kaikkea ei tarvitse suvaita, aivan, olen samaa mieltä. Minä vain valitsen suvaitsemattomuuteni kohteen niin, että päätän olla suvaitsematta kaiken maailman lukutaidottomia salonkirasisteja. Eläkää sen kanssa.

Paluu 30-luvulle

Nyt kun meitä suomalaisia on peloteltu kestävyysvajeella ja velkakriisillä jonkin aikaa, on hyvä hetki hengähtää, ja pohtia mitä velkakriisi oikein Suomelle tarkoittaa. Käytännön tasollahan velkakriisistä puhutaan kansakunnan yhteisenä uhkana, jonka edessä kaikkien pitäisi unohtaa omat henkilökohtaiset edut. Viimeksi tämä retoriikka ruumiillistui Jutta Urpilaisen ulostulossa, jossa hän uhkaili työmarkkinajärjestöjä, jos ne eivät kanna ”yhteistä vastuuta”.

Velkakriisi on nykyiselle hallitukselle samanlainen mörkö, kuin Neuvostoliitto 30-luvun valkoiselle vallalle. Se on uhka, joka oikeuttaa käytännössä kaiken, ja jonka edessä kaikkien pitää unohtaa demokratia ja työväenliike. Urpilaisenkin ulostulossa möröllä uhkailtiin suoraan ammattiyhdistysliikettä.

Tämä vertaus on tietyssä mielessä hieman epäreilu, sillä ainakin Neuvostoliitto oli oikeasti olemassa.

Mitä ne roomalaiset ovat koskaan meille tehneet?

Päällisin puolin käsiteltynä velkakriisi vaikuttaa ihan oikealta asialta. Netistä löytyy palvelu nimeltä ”velkakello”, joka osoittaa valtionvelan olevan jo yli 80 miljardia. Yhden kansalaisen osuuskin valtionvelasta on kellon mukaan 16 000 euroa. Nämä ovat isoja lukuja!

Tällainen retoriikka kuitenkin unohtaa, että kutakuinkin kaikki luvut valtiontaloudessa ovat suuria. Myös ne saatavat.

Valtionvelka ei ole yksityishenkilön velan tavoin yksinkertainen asia. Siihen liittyy monenlaisia velan muotoja, monenlaisten julkisyhteisöjen saatavia ja paljon tulkintaa. Alla on lyhyt asiantuntijaesitelmä valtionvelasta, mutta asian yksinkertaistaen, Suomella ei ole nettovelkaa, vaan nettosaatavia.

Eli hetkinen, avataanpas tätä hieman. Suomella on velkaongelma, mutta vain jos unohdamme suhteuttaa velan taloutemme suuruuteen, jos emme suhteuta velkaamme maailman yleiseen velkatasoon, jos unohdamme kokonaan velkasaatavat ja jos emme laske eläkerahastoja osaksi kestävyysvajelaskelmia. Erityisesti tämä viimeinen hämmästyttää, sillä juuri eläkerahastojen luulisi olevan keskeisessä asemassa kestävyyttä laskettaessa.

Koko velkakriisi alkaa vaikuttaa joltain Monty Pythonin sketsiltä. Väite velkakriisistä pitää paikkansa vain, jos unohdamme valtavan määrän keskeistä faktatietoa.

Mutta miksi?

Syy tällaiselle ideologiselle rakennelmalle on tietysti ilmiselvä. Jos kansa pitää saada hyväksymään ilmiselviä oikeuksien ja etuuksien vähennyksiä, pitää kansa saada ensin vakuuttuneeksi kansallisesta kriisistä. Koska Suomi ei voi uskottavasti peloitella Venäjän peikolla tai terrorismilla, maamme oikeisto voi ainostaan selitellä velan suurta määrää, ja toivoa, että kansa uskoo kaiken.

Tietysti, jos hetkeksi sivuutamme eläkerahastojen velkasaatavat, velan suhteuttamisen bruttokansantuotteeseen jne. huomio Suomen valtion monen kymmenen miljardin suuruisesta bruttovelasta pitää teknisesti paikkansa. Kuitenkin väite siitä, että Suomessa on velkaongelma, on likainen valhe, ja tämän väitteen levittelijät valtionvarainministeriössä ja hallituksessa ovat likaisia valehtelijoita.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että valtionvarainministeriö ei rehellisesti tiedä valtiontalouden rakenteesta kovin paljoa, mutta se ei välttämättä ole lainkaan parempi vaihtoehto heidän kannaltaan.

Seuraavan kerran kun teille puhutaan Suomen velkakriisistä, kysykää onko velkakriisin käsitteeseen sisällytetty velkasaatavat, vai moralisoiko kriisivouhottaja vain bruttovelkaa. Kysykää myös velan määrää suhteessa bruttokansantuotteeseen, tämän luvun määrää suhteutettuna Euroopan maiden velkoihin, tai mikä vielä parempaa, kysykää kuinka suuri Suomen julkistalouden nettovelka on verrattuna Euroopan maiden vastaaviin.

Väite velkakriisistä on täynnä aukkoja, ja on käytännön ihme, ettei se ole argumenttina uponnut jo aikoja sitten. Todennäköisesti ainoa syy, minkä takia nämä puheet otetaan vakavissaan on se, että niiden taakse on saatu valtionvarainministeriö.

Hehkulamput keskellämme

Viimeisen muutaman viikon aikana suomalainen media on ikään kuin herännyt jo hieman vanhaankin tietoon työaikojen kehityksestä. Mm. Iltalehti uutisoi keskiaikaisten maaorjien valtavasta vapaa-ajasta ja lomien määrästä.

Työajan lisääntymisen syitä on useita. Yksi kuitenkin mainitaan Iltalehden jutussakin, ja siitä puhun myös nyt. Hehkulamppujen yleistyminen mahdollisti työskentelyn myös iltamyöhään, ja tätä mahdollisuutta yhä agressiivisemmat työnantajat tietysti käyttivät häikäilemättä hyväkseen 1800-luvulla. Vaikka tämä tekijä sinänsä alkaa olemaan jo yleistä tietoa, on huolestuttavaa, kuinka samassa yhteydessä ei ikinä huomata samaa kehitystä nykyaikana ja ns. ”hehkulamppuja keskuudessamme”.

Kännykät ja Internet

Vaikka virallinen työaikamme on yleisesti kahdeksan tuntia päivässä, ovat monet nykyajan teknologiat monimutkaistaneet työajan ja työsuhteen käsitettä. Voimme olla ehkä työssä jopa alle säädetyt kahdeksan tuntia, mutta nykyään olemme sen lisäksi sidottuja työnantajaan työajan ulkopuolella.

Kaikki varmasti ovat kokeneet tilanteita, joissa ylitöihin kutsutaan alle 12 tunnin sisällä. Erityisesti vuokratyössä jatkuva tavoitettavissa oleminen on työn saamisen kannalta välttämätöntä, ja työt usein sovitaan erittäin lyhyellä varoitusajalla. Joissain sopimuksissa suorastaan velvoitetaan työntekijää olemaan saavutettavissa, ja tällä tavalla sidotaan työntekijän aikaa työnantajalle ilman erillistä korvausta.

Kännykät ja Internet ovat toki omastakin mielestäni enemmän hyödyllisiä kuin haitallisia välineitä, enkä minä ole hehkulamppujakaan kieltämässä. Kuitenkin uutta teknologiaa sovellettaessa olisi hyvä myös sopia uuden teknologian käyttösäännöistä. Kaikki meistä eivät halua ostaa kännyköitä tai kirjautua facebookkiin. Osalla ei näihin laitteisiin ole edes varaa. Näitä asenteita on myös helppo ymmärtää, ottaen huomioon, että monesti kännykän omistajan oletetaan olevan aina saavutettavissa ja facebookin käyttäjän seuraavan kaikkia viestejään.

Lakiasia

Aivan kuten hehkulamppujen kohdalla, myös uusien tietotekniikoiden säännöistä on sovittava. Se, että jokin on mahdollista, ei tarkoita, että se on kohtuullista. Sama koskee myös viestintää ja ajankäyttöä.

Nykyään on mahdollista työskennellä kellon ympäri ainakin teknisesti, mutta silti olemme sopineet työajalle rajoitteet. Yhteydenpidon osalta yhteisesti sovittu oikeus olla tavoittamattomissa olisi tervetullut uudistus. Monessa organisaatiossa toistuva yhteydenottojen ohittaminen työntekijän osalta voi johtaa pahimmassa tapauksessa potkuihin, ja tämän kautta työelämä suosii niitä, jotka ovat valmiimpia vapaa-aikansa uhraamiseen.

Työlainsäädäntöön pitää sopia erillinen kommunikaatioverkosta vapautettu aika. Jos esimerkiksi työaika on kahdeksan tuntia, voidaan lakiin sopia, että työntekijän on oltava saavutettavissa vain 10 tuntia, johon työhön käytettävät kahdeksan tuntia sisältyisivät.

Tietysti monilla aloilla nykyaikainen yhteydenpito on lähestulkoon pakollista, mutta niilden alojen työntekijöille voidaan sopia erillinen korvaus jatkuvasta saavutettavuudesta. Se kun kuitenkin on aikaa, joka täytyy tietyissä määrin varata työasioille.

Ei helppoa, mutta pakollista

Yllä ehdotettu lainsäädäntö tietenkin pakottaisi muutoksia sekä organisaatioissa että yleisissä työtavoissa. Nämä sopeutukset ovat kuitenkin täysin mahdollisia, ja ne ovat ennen kaikkea täysin pakollisia.

Työkyvylle ja yleiselle terveydelle suurin uhka on nykyään liiallinen työnteko, tai liian vaativa työkulttuuri. Alasta riippuen jopa puolet työntekijöistä eivät ikinä saavuta vanhuuseläkettä. Yhä enemmän työaikaa ja joustavuutta vaativa työkulttuuri syö niitä paljon puhuttuja työuria, ja on paljon pahempi uhka työurien pituudelle kuin eläkeikäraja. Kaiken tämän mahdollistaa uusi teknologia, jonka käyttösäännöistä ei ole sovittu. Tätä porsaanreikää työnantajat käyttävät hyväkseen lypsäessään työntekijöiltä työtunteja, aivan kuten tehtiin 1800-luvullakin.

Jokaisen kansalaisen omaan käyttöön pyhitetty aika ei ole radikaali vaatimus, eikä vaikeaa toteuttaa. Meille pitää taata erillinen oikeus olla saavuttamattomissa osan päivästä, ja pakottavissa tilanteissa saavutettavuudesta pitää säätää erillinen korvaus.