Uusi jako

Suomen poliittista keskustelua dominoi täydellisesti ajatus uuden varallisuuden kasvattamisesta. Kaikki aiheet työllisyydestä valtion talouteen pyörivät sen ympärillä, että miten me saisimme talouden kokoa kasvatettua. Täällä asuessa ei heti uskoisi, että asioita voi lähestyä muustakin näkökulmasta.

Kasvua ja jakamista

Sanon heti alkuun, että en lähtökohtaisesti vastusta talouden kasvua. Joillakin alueilla ei olla vielä kehitytty kovin pitkälle, ja joiltain alueilta talous on jo ehtinyt lähteä pois. Periaatteessa siis ymmärrän kasvun tarpeen tietyillä alueilla ja tietyissä tilanteissa, mutta systemaattinen kasvun palvonta on aivan yhtä epärealistista kuin systemaattinen kasvun kieltäminen. Luonnon resurssien rajat ovat jo monella teollisuuden alalla tulleet vastaan, ja talouskasvun rooli tulonjaon vaihtoehtona on täysin ideologinen.

En käsittele tässä talouskasvua yleensä, vaan nimenomaan talouskasvun roolia tulonjaon vaihtoehtona. Rikkaat usein kertovat, että meidän ei tarvitse tehdä tasaisempaa jakoa ja puuttua yhteiskunnalliseen omistukseen, koska paljon reilumpaa olisi kasvattaa yhteiskunnan kokonaistuotantoa, jolloin kaikilla olisi kivempaa. Viimeaikoina tätä kivikautista teoriaa on levitellyt mm. Kokoomuksen Jaana Pelkonen.

Onneksi keskustelua ei tarvitse jättää teoreettisten kaavioiden tasolle taloustieteen oppikirjoihin. Koko juttu varmasti kuulostaa hyvältä idealta, mutta meillä on myös käytössämme dataa siitä ihan oikeasta taloudesta, jota kohtaamme elämässämme päivittäin. Ne luvut vain eivät kerro ihan samaa tarinaa.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen 2003 tekemän tutkimuksen mukaan, reaaliansiot ovat 70-luvun jälkeen jääneet selvästi tuottavuusluvuista jälkeen. Ainakaan yleisen tuottavuuden kasvu ei siis näy välttämättä palkoissa, ja muun talouden kasvaessa palkkoja nopeammin, vähäinenkin tulojen kasvu jää helposti inflaation jalkoihin. Tietysti myös absoluuttisessa tulonjaossa tavalliset kotitaloudet jäävät vääjämättä jalkoihin. Vaikka talouden koko henkeä kohden on kasvanut vuoden 2009-jälkeen, kotitalouksien tulokehitys on pysähtynyt.

Kun keskustelu siirretään pelkän rahan laskemisen ulkopuolelle, ja tarkastelemme yksittäisten tuotteiden jakoa, kasvun rooli ratkaisuna köyhyyteen on entistäkin vaikeampi. Mm. Suomen viljelyskelpoinen pinta-ala on suorastaan pienentynyt vuodesta 1980. Viljelykelponen maa on tietysti tuote, jota ei voi pelkällä taloussuunnittelulla kasvattaa kolmen prosentin vuosivauhtia. Tämä osoittaa, että ainakin yksittäisten tuotteiden kohdalla vaurauden jakaminen on ainoa realistinen köyhyyden torjumiskeino.

Kasvussa on tietysti sekin ominaisuus, että vaikka kasvua tapahtuu, kasvun aikana tapahtuu joka tapauksessa vaurauden uutta jakoa. Kasvavien tuloerojen aikana köyhimpien tuloluokkien saamat tulonlisäykset voivat jäädä kasvavan talouden kohdalla inflaation jalkoihin, kuten jo totesin. Tämän takia tuloeroista joudutaan puhumaan, riippumatta siitä onko talouskasvua tapahtunut vai ei.

”Tokihan me haluamme teidänkin omaisuutenne, mutta ei puhuta tulonjaosta. Kasvatetaan mieluummin yhteistä kakkua…”

Jako on ainoastaan oikeudenmukaista.

Kun vasemmistolaiset ehdottavat tulojen jakamista, vakiovastauksena tulee reiluuteen vetoaminen. Retoriikkaan sisällytetään ”kovalla työllä ansaittujen varojen epäreilua anastamista”, ja tietysti sosialismia.

Sosialismia tulonjako tietysti on, mutta vaurauden anastamista ja epäreiluutta en ymmärrä. Kapitalistisen teorian mukaan tuotteiden hinta markkinoilla määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan, eikä kosmisen oikeuden mukaan. Myös työvoima on kapitalismissa tuote, ja palkat siis määräytyvät työntekijän kykyjen kysynnän ja tarjonnan mukaan. Edes kapitalistisessa teoriassa palkoilla ei siis ole mitään tekemistä minkään ansaitsemisen kanssa.

Tätä kautta onkin mielenkiintoista seurata tuloerojen oikeuttamisyrityksiä. Kapitalistisen teorian mukaan tulot jaetaan jokatapauksessa riippumatta ihmisten henkilökohtaisista hyveistä, joten uuden tulonjaon vastustaminen reiluuteen vedoten osoittaa vähintäänkin ymmärtämättömyyttä talouden toimintaperiaatteista.

Tietysti, vaikka palkkaus määräytyisikin tuottavuuden mukaan, se ei olisi moraalisesti oikeudenmukaista. Yksilön työn tuottavuuteen vaikuttavat huomattavasti enemmän tekijät, joihin yksilö ei voi vaikuttaa, kuin tekijät, jotka ovat meidän itsemme päätettävissä.

Tuottavuutta määrittelevät suurimmaksi osin työnantajan ostamat laitteet ja työkalut, organisaation luonne, ympäröivässä yhteiskunnassa maksamiseen käytettävissä olevan rahan määrä jne… Vaikka unohtaisimme tämänkin, ja palkkaus määräytyisi todellisuudessa ahkeruuden mukaan, ei sekään olisi oikeudenmukaista. Ahkeruuteen vaikuttavat suurelta osin mm. geneettinen perimä, kasvatus ja kasvuympäristö. Kaikki nämä ovat tekijöitä, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa. Eräs taloustieteilijä vertasikin tuottavuuden perusteella palkkaamista ihonvärin perusteella palkkaamiseen, joskin tämä vertaus tehtiin vitsinä, eikä vakavissaan.

Alunperinhän tuloeroja ei ole puolustettu moraalisesti oikeutettuna oikeutena, vaan yhteiskunnalle välttämättömänä motivaattorina. Ajatus oli, että jos tuottavaa käyttäytymistä palkitaan, tuottava käyttäytyminen lisääntyy.

Tämä ajatustapa on kuitenkin kerta toisensa jälkeen todistettu epäpäteväksi, ja vuodesta 1947 tämä ei ole enää ollut tieteellisesti uskottava väite. Minä en lähde tästä luennoimaan, mutta jos motivaatiopsykologia kiinnostaa, suosittelen Daniel Pinkin kirjaa ”Drive: The surprising truth about what motivates us”. Jos kirjan lukeminen ei kiinnosta, alla on RSA:n loistava video, joka tiivistää kirjan sisällön.

Vaurautta pitää jakaa

Keskustelu köyhyyden poistamisesta ei voi saavutta ratkaisua, jos asiaan liittyviä faktoja ei haluta tunnustaa. Talouskasvu ei poista köyhyyttä, ja talouskasvun tapahtuessakin tulonjaosta pitää puhua. Meidän pitää unohtaa moralisoivat käsitykset palkkojen ”ansaitsemisesta”, ja keskittyä köyhyyteen yhteiskunnallisena ja poistettavana ongelmana. Tuloerot ja vaurauden keskittyminen eivät ole oikeutettuja, mutta en eivät myöskään motivoi yhteiskunnalliseen toimintaan. Pikemminkin päinvastoin.

Köyhien ja köyhtyvien ei tarvitse sietää hintojen jatkuvaa nousua eikä reaalitulojen jatkuvaa laskua. Meidän pitää vaatia meidän tuottamiemme tuotteiden ja vaurauden jakamista etenkin talouden kasvaessa. Myös talouskasvun pitkän aikavälin mahdottomuus lisää paineita uusien vaurauden mittareiden keksimiseen, ja uudenlaisen talouden kehittämiseen, jossa hyvinvoinnin lisääminen ei tarkoita lisääntyvää stressiä, talouden ylivaltaa ja yrityksille alistumista.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s