Mikä ihmeen kestävyysvaje?

Hallituksen budjettiriihi on tänä vuonna toiminut vähemmän budjettiriihenä, ja enemmän uuden markkinointitermin lanseeraustilaisuutena. Kaikki haluavat puhua kestävyysvajeesta ja kaikki haluavat tietää mitä se on. Urpilainen ja Katainen kertovat huolestuneille kansalaisille kestävyysvajeen uhasta, samalla kun televisiossa ollaan samaa mieltä siitä, että kestävyysvaje on saatava selätettyä. Onhan se tietysti pelottavan kuuloinen sana, sillä eihän kukaan halua vajetta kestävyyteensä!

Onneksi Yle ennättää hätiin, ja selvittää pienelle ihmiselle, että mitä kestävyysvaje tarkoittaa:

Julkisen talouden kestävyysvajeella tarkoitetaan sitä, paljonko veroja tulisi nostaa tai menoja alentaa, jotta julkinen talous olisi pitkällä aikavälillä kestävällä pohjalla.

Tämä tietysti jättää auki sen, että mitä kukakin tarkoittaa pitkän aikavälin kestävällä pohjalla. Kokoomuslaiselle se on tietysti sijoittajien mielistelyä, vihreille kevyttä päästöveroa ja koko hallitukselle Troikan leikkauspolitiikan uskollista seuraamista. Suomeksi sanottuna kestävä pohja ja sitä kautta kestävyysvaje tarkoittaa sitä, mikä ikinä sopiikaan lausujan poliittiseen agendaan.

Kuntauudistusta, työuria sekä uusia paketteja

Hallitus on omien sanojensa mukaan lähtenyt purkamaan kestävyysvajetta rakenneuudistuksella, joka pidentää työuria, keventää kuntien taakkaa ja tukee Suomen taloutta. Sama asia suomeksi ilmaistuna olisi sitä, että hallituksen eurooppalaisten esimiesten asettamaa politiikkaa toteutetaan keskittämällä valtaa, siirtämällä menoja julkiselta sektorilta kansalaisille sekä antamalla valtavia tulonsiirtoja kansainväliselle talouseliitille.

Kuntauudistus tuotiin esille budjettiriihessä, kun hallitus puhui kuntien tehtävien karsimisesta. Nämä tehtävien karsimiset eivät kuitenkaan ole mikään altruistinen talkoohengen osoitus. Kunnallisten palveluiden lakivelvoitteen vähentäminen tulee tietysti näkymään konkreettisten palveluiden vähenemisenä. Tätä kautta säästäminen lähipalveluista on suora tulonsiirto köyhiltä eliitille. Se tekee kuntien palvelukustannuksista asukkaiden matkustus, asumis ja palveluiden käyttökuluja.

Troikan politiikkaa vetämä sixpack on mielenkiintoinen valinta myös työurakeskustelun aloittajaksi. Samalla kun kansalaisia vakuutellaan Suomen työpulasta ja ahkeramman työnteon tarpeesta, hallitus itse tekee valtavia säästöjä irtisanomalla ihmisiä, ja toisaalta se katselee sivusta, kun valtionyhtiöt irtisanovat historiallisia määriä työntekijöitä. Onko meidän muka tarkoitus ottaa näin ristiriitaista viestiä vakavissamme?

Mielenkiintoista on myös se, kuinka eteläisen euroopan kuritoimet häpeään laittava lahtaus… anteeksi, leikkauslista, esitetään meille jonkinlaisena talouden ”pakettina”, jota valtio tarjoaa taloudelle. Kreikkaan lähteneet kriisipaketit olivat paketteja, koska niissä annettiin jotain. Suomalainen eurokuri on kuitenkin ottamista, enemmän kuin antamista, ja mitkään pakettien myöntämiset eivät sovi sitä kuvaamaan.

Rakenneuudistuksen ideologia

Jo lähtökohtaiselta ajattelultaan kestävyysvajetta paikkaamaan tarkoitettu rakenneuudistus on demokratian vastainen. Taustalta löytyy ns. systeemiajattelua, eli uskomista siihen, että jokin rakenne tai järjestelmä itsessään tuottaa hyviä tuloksia, ehkä jopa kokonaan ilman järjestelmässä toimivia ihmisiä. Ajattelun vastakohta on poliittinen ajattelu, jossa järjestelmän ja rakenteen ainoa rooli on taata alusta reilulle ja toimivalle päätöksenteolle, jonka laatu määräytyy poliittisen ideologian mukaan.

Näin auki kirjoitettuna systeemiajattelu, jota rakenneuudistus edustaa, on luonnollisesti teknokraattista, naiivia ja jopa lapsellista. Budjettiriihi ei kuitenkaan tarjoa meille mitään muutosta poliittiseen ilmapiiriin, joka on vaihtoehdottomampi kuin venäläinen media. Meillä on hallitus, jonka oikeisto tarjoaa nuorten, työttömien ja vanhusten syyllistämistä, kurittamista ja uhkailua. Hallitusvasemmiston tehtävä on selittää nämä hyökkäykset välttämättömiksi, samalla puhuen hallitusta vastaan, ikään kuin se ei itse olisi allekirjoittamassa hallituksen päätöksiä. Ainoana vaihtoehtona tarjottu perussuomalaisten puolue tarjoaa ainoastaan vähemmän uskonnollista Euroopan Unionin jäsenyyttä, sekä kaikki troikan toimet ylittävää leikkauspolitiikkaa.

Kyllä, Suomi on vuosikymmeniä maailmaa jäljessä, kun puhutaan julkisen sektorin rakenteesta. Tästä huolimatta, rakennemuutosten laatu  ja merkitys tulevat jäämään olemattomiksi, jos ideologiaksi jätetään kokoomuslainen äärikapitalismi.

Vaihtoehdot konsensuksen ulkopuolella

Aikoinaan Lex Soininvaara, ja myöhemmin pienemmät karenssit ja velvoitteet, asettivat nuoret työ- ja opiskeluvelvoitteen alaiseksi. Tähän vastineena esitettävä työnantajien työllistämisevelvollisuus ei ole radikaali tai kohtuuton vaatimus. Sen sijaan yhä uudet veronalennukset ja palkankorotukset maamme rikkaille, ovat tilanteen huomioon ottaen käsittämätön ratkaisu.

Yhtäläisesti maltillinen vaatimus on perustuslain uudelleenkirjoittaminen siten, että se takaa kuntien itsemääräämisoikeuden, lähidemokratian ja lähipalvelut.

Myös itsenäisyys ja itsenäinen päätöksenteko on taattava irtautumalla eurooppalaisesta eliitistä. Tämä tarkoittaa luonnollisesti Euroopan Unionista eroamista, mutta myös itsenäisyyttä eurooppalaisesta suurtaloudesta, joka saavutetaan itsenäisellä ja julkisella keskuspankilla.

Kävin myös itse tänä aamuna kertomassa, että hallituksen budjettiehdotukset eivät saa minulta konsensusta, ja että vastineeksi leikkauslistoista Kommunistinen Nuorisoliitto tarjoaa ainoastaan luokkataistelua. Hallitus puhuu vastuusta, joten puhutaan vastuusta. Vastuu vaatii paitsi vastuuta päätöksistä, myös kykyä tehdä niitä päätöksiä. Vastuullinen hallitus olisi itsenäisen tasavallan hallitus, sekä itsenäisten ratkaisujen hallitus. Tätä kautta Suomessa hallitseva troikan nukkehallitus ei ole ”vaikutuskanava”, kuten jotkin naiivimmat vasemmistolaiset sanovat. Suomen hallitus on vaihtoehdottomuuden, kurjistamisen ja keskusvallan hallitus, ja sellaisena se ansaitsee ainoastaan vastustusta.

Mainokset

Uusi jako

Suomen poliittista keskustelua dominoi täydellisesti ajatus uuden varallisuuden kasvattamisesta. Kaikki aiheet työllisyydestä valtion talouteen pyörivät sen ympärillä, että miten me saisimme talouden kokoa kasvatettua. Täällä asuessa ei heti uskoisi, että asioita voi lähestyä muustakin näkökulmasta.

Kasvua ja jakamista

Sanon heti alkuun, että en lähtökohtaisesti vastusta talouden kasvua. Joillakin alueilla ei olla vielä kehitytty kovin pitkälle, ja joiltain alueilta talous on jo ehtinyt lähteä pois. Periaatteessa siis ymmärrän kasvun tarpeen tietyillä alueilla ja tietyissä tilanteissa, mutta systemaattinen kasvun palvonta on aivan yhtä epärealistista kuin systemaattinen kasvun kieltäminen. Luonnon resurssien rajat ovat jo monella teollisuuden alalla tulleet vastaan, ja talouskasvun rooli tulonjaon vaihtoehtona on täysin ideologinen.

En käsittele tässä talouskasvua yleensä, vaan nimenomaan talouskasvun roolia tulonjaon vaihtoehtona. Rikkaat usein kertovat, että meidän ei tarvitse tehdä tasaisempaa jakoa ja puuttua yhteiskunnalliseen omistukseen, koska paljon reilumpaa olisi kasvattaa yhteiskunnan kokonaistuotantoa, jolloin kaikilla olisi kivempaa. Viimeaikoina tätä kivikautista teoriaa on levitellyt mm. Kokoomuksen Jaana Pelkonen.

Onneksi keskustelua ei tarvitse jättää teoreettisten kaavioiden tasolle taloustieteen oppikirjoihin. Koko juttu varmasti kuulostaa hyvältä idealta, mutta meillä on myös käytössämme dataa siitä ihan oikeasta taloudesta, jota kohtaamme elämässämme päivittäin. Ne luvut vain eivät kerro ihan samaa tarinaa.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen 2003 tekemän tutkimuksen mukaan, reaaliansiot ovat 70-luvun jälkeen jääneet selvästi tuottavuusluvuista jälkeen. Ainakaan yleisen tuottavuuden kasvu ei siis näy välttämättä palkoissa, ja muun talouden kasvaessa palkkoja nopeammin, vähäinenkin tulojen kasvu jää helposti inflaation jalkoihin. Tietysti myös absoluuttisessa tulonjaossa tavalliset kotitaloudet jäävät vääjämättä jalkoihin. Vaikka talouden koko henkeä kohden on kasvanut vuoden 2009-jälkeen, kotitalouksien tulokehitys on pysähtynyt.

Kun keskustelu siirretään pelkän rahan laskemisen ulkopuolelle, ja tarkastelemme yksittäisten tuotteiden jakoa, kasvun rooli ratkaisuna köyhyyteen on entistäkin vaikeampi. Mm. Suomen viljelyskelpoinen pinta-ala on suorastaan pienentynyt vuodesta 1980. Viljelykelponen maa on tietysti tuote, jota ei voi pelkällä taloussuunnittelulla kasvattaa kolmen prosentin vuosivauhtia. Tämä osoittaa, että ainakin yksittäisten tuotteiden kohdalla vaurauden jakaminen on ainoa realistinen köyhyyden torjumiskeino.

Kasvussa on tietysti sekin ominaisuus, että vaikka kasvua tapahtuu, kasvun aikana tapahtuu joka tapauksessa vaurauden uutta jakoa. Kasvavien tuloerojen aikana köyhimpien tuloluokkien saamat tulonlisäykset voivat jäädä kasvavan talouden kohdalla inflaation jalkoihin, kuten jo totesin. Tämän takia tuloeroista joudutaan puhumaan, riippumatta siitä onko talouskasvua tapahtunut vai ei.

”Tokihan me haluamme teidänkin omaisuutenne, mutta ei puhuta tulonjaosta. Kasvatetaan mieluummin yhteistä kakkua…”

Jako on ainoastaan oikeudenmukaista.

Kun vasemmistolaiset ehdottavat tulojen jakamista, vakiovastauksena tulee reiluuteen vetoaminen. Retoriikkaan sisällytetään ”kovalla työllä ansaittujen varojen epäreilua anastamista”, ja tietysti sosialismia.

Sosialismia tulonjako tietysti on, mutta vaurauden anastamista ja epäreiluutta en ymmärrä. Kapitalistisen teorian mukaan tuotteiden hinta markkinoilla määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan, eikä kosmisen oikeuden mukaan. Myös työvoima on kapitalismissa tuote, ja palkat siis määräytyvät työntekijän kykyjen kysynnän ja tarjonnan mukaan. Edes kapitalistisessa teoriassa palkoilla ei siis ole mitään tekemistä minkään ansaitsemisen kanssa.

Tätä kautta onkin mielenkiintoista seurata tuloerojen oikeuttamisyrityksiä. Kapitalistisen teorian mukaan tulot jaetaan jokatapauksessa riippumatta ihmisten henkilökohtaisista hyveistä, joten uuden tulonjaon vastustaminen reiluuteen vedoten osoittaa vähintäänkin ymmärtämättömyyttä talouden toimintaperiaatteista.

Tietysti, vaikka palkkaus määräytyisikin tuottavuuden mukaan, se ei olisi moraalisesti oikeudenmukaista. Yksilön työn tuottavuuteen vaikuttavat huomattavasti enemmän tekijät, joihin yksilö ei voi vaikuttaa, kuin tekijät, jotka ovat meidän itsemme päätettävissä.

Tuottavuutta määrittelevät suurimmaksi osin työnantajan ostamat laitteet ja työkalut, organisaation luonne, ympäröivässä yhteiskunnassa maksamiseen käytettävissä olevan rahan määrä jne… Vaikka unohtaisimme tämänkin, ja palkkaus määräytyisi todellisuudessa ahkeruuden mukaan, ei sekään olisi oikeudenmukaista. Ahkeruuteen vaikuttavat suurelta osin mm. geneettinen perimä, kasvatus ja kasvuympäristö. Kaikki nämä ovat tekijöitä, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa. Eräs taloustieteilijä vertasikin tuottavuuden perusteella palkkaamista ihonvärin perusteella palkkaamiseen, joskin tämä vertaus tehtiin vitsinä, eikä vakavissaan.

Alunperinhän tuloeroja ei ole puolustettu moraalisesti oikeutettuna oikeutena, vaan yhteiskunnalle välttämättömänä motivaattorina. Ajatus oli, että jos tuottavaa käyttäytymistä palkitaan, tuottava käyttäytyminen lisääntyy.

Tämä ajatustapa on kuitenkin kerta toisensa jälkeen todistettu epäpäteväksi, ja vuodesta 1947 tämä ei ole enää ollut tieteellisesti uskottava väite. Minä en lähde tästä luennoimaan, mutta jos motivaatiopsykologia kiinnostaa, suosittelen Daniel Pinkin kirjaa ”Drive: The surprising truth about what motivates us”. Jos kirjan lukeminen ei kiinnosta, alla on RSA:n loistava video, joka tiivistää kirjan sisällön.

Vaurautta pitää jakaa

Keskustelu köyhyyden poistamisesta ei voi saavutta ratkaisua, jos asiaan liittyviä faktoja ei haluta tunnustaa. Talouskasvu ei poista köyhyyttä, ja talouskasvun tapahtuessakin tulonjaosta pitää puhua. Meidän pitää unohtaa moralisoivat käsitykset palkkojen ”ansaitsemisesta”, ja keskittyä köyhyyteen yhteiskunnallisena ja poistettavana ongelmana. Tuloerot ja vaurauden keskittyminen eivät ole oikeutettuja, mutta en eivät myöskään motivoi yhteiskunnalliseen toimintaan. Pikemminkin päinvastoin.

Köyhien ja köyhtyvien ei tarvitse sietää hintojen jatkuvaa nousua eikä reaalitulojen jatkuvaa laskua. Meidän pitää vaatia meidän tuottamiemme tuotteiden ja vaurauden jakamista etenkin talouden kasvaessa. Myös talouskasvun pitkän aikavälin mahdottomuus lisää paineita uusien vaurauden mittareiden keksimiseen, ja uudenlaisen talouden kehittämiseen, jossa hyvinvoinnin lisääminen ei tarkoita lisääntyvää stressiä, talouden ylivaltaa ja yrityksille alistumista.

Moraalikapitalismin nousu

”Tyypit vaan elää sossun luukulta eikä tee mitään…”

”Kun sosiaalitukea hieman laskee, niin johan alkaa työkin maittamaan opiskelijoille.”

”Emme me voi vain kansallistaa pankkeja. Entä jos sinulta vietäisiin työllä ansaittu omaisuutesi pois?”

Näitä on kuultu viime vuosina hieman liikaakin. Tällainen markkinatalouden puolustaminen ei kuitenkaan ole historian saatossa ollut niin yleinen, kuin mitä se on nykyään. Adam Smith esitteli markkinoiden ”näkymättömän käden” lähinnä kiinnostavana ilmiönä, ja muistutti, kuinka itsessään tuo ilmiö on moraaliton. Yksityisomistuksen suosituin puolustus ei tyypillisesti ole perustunut moraaliin, vaan siihen, että teorian mukaan se tuo ihmisestä esille tuottavia luonteenpiirteitä.

Nykyään millään teholla tai järjestelmän periaatteillä ei tunnu olevan väliä. Sosiaalitukien mahdolliset vaikutukset ja syyt sivuutetaan kokonaan, kun ne halutaan ottaa pois köyhien kateuteen, asennevammaan tai muuhun tuomittavaan käytökseen perustuen. Vastaavasti rikkaiden ja yläluokan etuja puolustellaan. Tätäkään ei perustella Suomen edulla tai yleisellä järjellä, vaan sillä, että ovathan rikkaat talouden selkäranka, he ovat tehneet rehellistä työtä ja olisihan yksityishenkilöiden asioihin kajoaminen tuomittavaa. Puoliksi odotan sitä päivää, kun rikkaiden etuja puolustellaan sillä, että hyvätuloiset ovat kauniita ja tuoksuvat hyvälle.

En yritä sanoa, että moraaliin ei saisi ikinä vedota. Mm. lapsityövoiman kielto perustuu lähes yksinomaan moraaliin, vaikka sille voitaisiinkin löytää talouspohjaisia puolustuksia. Myös demokratian ihanteet pohjautuvat moraaliin, ja suuri osa rikoslainsäädännöstä.

Sosiaalipolitiikka on kuitenkin kokonaan eri luku. Vain täysin omaa napaansa tuijottava snobi lähtee moralisoimaan köyhyyttä yksilön ominaisuuksilla, jos yhteiskunnassa käytettävät työkalut, kuten vaikkapa aika tai avoimet työpaikat, asettavat rajoitteita henkilökohtaiselle menestykselle. Ehkä köyhä on laiska, ehkä ei, mutta jos kymmenelle työntekijälle on yksi työpaikka, pahuus ei ole tilanteen suurin ongelma.

Toisaalta on mielenkiintoista seurata, kuinka moraalia yritetään soveltaa rikkaiden etujen puolustamiseen. Kasvavien tuloerojen yhteiskunnassa, jossa lähes kaikki verovapaat osinkotulot ja alhaisesti verotetut pääomatulot ohjataan rikkaimpien yhteiskuntaluokkien tileille, moraalin ei pitäisi olla eliitin parhaimpia puolustuksia. Suomen rikkaimpien tulot, jotka liikkuvat kymmenten miljoonien vuosiluokassa, ovat erityisesti kaiken moraalisen oikeutuksen ulkopuolella.

Oikeutuksen sijaan sosiaalipolitiikassa pitäisi miettiä sosiaalisia vaikutuksia ja yhteiskunnan tarvetta. Suomi tarvitsee lisää työpaikkoja, lisää huomiota työkyvyttömyyseläkkeiden ehkäisyyn ja lisää rahoitusta julkisille projekteille. Sosiaalipolitiikan harhauttaminen uskonnolliseksi kinasteluksi eri asioiden oikeutuksesta ei palvele kenenkään etuja, sillä kokonainen maa ei pyöri hyvän omantunnon voimalla. Tulonjaossa pitäisi keskittyä nimenomaan tulonjakoon, eikä epämääräiseen retoriikkaan kakun kasvattamisesta.

”Alusta, keskeltä ja lopusta”

Suomalaisten työurat ovat puhuttaneet viimeaikoina. Erityisesti keskustelu on pyörinyt eläkeiän pidentämisen ympärillä, mutta mm. Finanssialan keskusliiton Piia-Noora Kauppi on vetänyt yleisen linjan siitä, että työuria pitäisi pidentää alusta, keskeltä ja lopusta. Tällainen täysin retorinen filosofointi työvoimapolitiikan termeillä on kuitenkin tarkoituksella harhaanjohtavaa. Työurakeskustelun on tarkoitus kerätä hälyttäviä sosiaalisia tilastoja työvoimapolitiikan kehityksestä, kääntää ne päälaelleen, ja oikeuttaa niillä yhä röyhkeämmät työväestön palkkojen ja oikeuksien polkemiset.

Alusta…

Nuoret valmistuvat yhä myöhempään. Tämä on fakta, jota on turha kieltää. Opintojen valmistumisesta puhuminen työuran alkupäänä, jota voi halutessaan siirtää eteen- tai taaksepäin, on silti epärehellistä. Ehdotukset opintojen vauhdittamiseksi ja toisaalta työurien pidentämiseksi alkupäästä, ovat molemmat ajattelutapoja, jotka olettavat työllistymisen vaikeutuvan opintojen viivästymisen takia. Kenellekään ei ilmeisesti ole tullut mieleen, että asia voisi olla toisinpäin. Suomen nuoret viipyvät koulussa, koska töitä ei ole.

Elinkeinoelämän edustajat eivät tietenkään ole täysin lukutaidottomia oman alansa tuoreimmissa tilastoissa. Nuorten työttömyys, ja sitä kautta opintojen viivästymisen syy, on hyvin tiedossa päättäjillämme. Puhuminen työurien aikaistamisesta on kuitenkin valittu keskustelun lähtökohdaksi, koska se on mielikuvana paljon positiivisempi, kuin yksityiskoulujen, lukukausimaksujen ja rikkaiden perheiden lapsia suosivien uudistusten avoin ehdottaminen.

Toisaalta nuorten opintojen viivästymisen vetäminen työurakeskusteluun vie huomiota työllisyyspolitiikasta. Jos opintojen viivästymistä katsottaisiin realistisesti opiskelijan näkökulmasta, poliitikot joutuisivat äkkiä keksimään selityksiä myös sille epämääräiselle filosofialle, jota he kutsuvat hallituksen työllisyyspolitiikaksi. Nyt opintojen viivästymistä ei tarvitse selitellä nolona, koska onhan hallitus pidentämässä työuria alusta, keskeltä ja lopusta.

Keskeltä…

Työurien pidentäminen keskeltä on tyhjää teatraalista korupuhetta. Tämä ei olisi ansainnut edes omaa alaotsikkoaan.

Jos keski-ikäinen 45v. mies on joutunut sairauseläkkeelle, eikä hän enää pääse työelämään, hänen työuransa on lopussa. Jos tuota työuran loppumisen ajankohtaa pystytään ennalta lykkäämään, on työuraa pidennetty kyseisen miehen työuran lopusta, eikä siis keskeltä. Työuralla ei ole olemassa mitään kosmisiin aikakirjoihin määrättyä alkamis- ja päättymispäivämäärää, vaan työura loppuu, kun työntekijä ei enää käy töissä.

Ainoa tapa mikä teoriassa voitaisiin katsoa työuran pidentämiseksi keskeltä, on työajan lisääminen työuran ollessa meneillään. Tätä voitaisiin tehdä mm. työpäivän pituutta lisäämällä, tai lomia vähentämällä. Tämä kuitenkin vaikuttaisi työuran loppumisajankohtaan, josta pääsemmekin seuraavaan elinkeinoelämän päähänpinttymään.

Ja lopusta.

Eläkeiän korotus on ollut viimeaikoina se pääasiallinen työurien pidentämisen yhteydessä keskusteltu ehdotus. Toki eläkeikää on ehdotettu nostettavaksi muistakin syistä, kuten julkisen sektorin koon pienentämiseksi suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeen piiriin. Oli syy mikä tahansa, jos niiden ehdottajat tuntevat taustalla vaikuttavia tilastoja, ehdotuksia ei ole tehty puhtaalla omallatunnolla.

Vaikka tarkkoja tilastoja eläkkeelle jäämisestä ei Suomessa enää tehdä, pientä suuntaa antaa vuoden 2010 selvitys, jonka seuranta-aika päättyi vuonna 2005. Silloin vanhuuseläkkeelle pääsivät suunnitellusti lähinnä korkeasti koulutetut ammattiryhmät. Matalasti koulutetuista ammateista jäätiin hälyttävän useasti työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeelle. Siivoojien keskimääräinen eläkkeellejäämisikä oli jopa uskomattomat 48 vuotta.

Tätä tilastoa tuskin tarvitsee kovin syvällisesti avata. Korkeasti koulutetut ja hyvin palkatut ammattiryhmät tekevät töitä kiinnostavissa tehtävissä ja vähintään siedettävissä työolosuhteissa. Me tavalliset kansalaiset elämme kuitenkin jo valmiiksi niin anteeksiantamattomassa työkulttuurissa, että aniharva meistä pääsee vanhuuseläkkeelle asti. Tässä valossa virallisen eläkeiän nostolle on hankala kuvitella mitään muuta käytännön vaikutusta, kuin että ihmiset jäävät vanhuuseläkkeen sijasta työkyvyttömyyseläkkeelle, eikä työura pitene lainkaan. Yhteiskuntamme siedettävyys kylläkin romahtaa täysin.

Ai niin, tokihan eläkeiän nosto vapauttaa vakuutusyhtiöiden varannoista 3 miljardia euroa välittömästi kun päätös eläkeiän nostosta on tehty. Nykyisellään nuo 3 miljardia täytyy lain mukaan pitää varantona eläkkeiden maksua varten, mutta eläkeiän nosto vähentää lain vaatiman varannon kokoa sen kolmen miljardin verran. Jos siis eläkeiän nosto tuntuu työvoimapoliittisena toimenpiteenä kansalliselta itsemurhalta, niin voimme aina lohduttautua sillä, että eurokuripolitiikan mukainen säästölinja on tällä toimella turvattu.

Lopuksi

Työurien pidentäminen on yleisellä tasolla joko ovelasti harkittu manipulointikampanja, tai todiste päättäjiemme kykenemättömyydestä ymmärtää yksinkertaista tilannetta. Ratkaisuehdotuksen takana löytyvä filosofia siitä, että Suomen taloudellinen kriisi johtuu työn vähäisestä määrästä, ei kestä pienintäkään pinnallista tarkkailua.

Ensinnäkin, työttömyys on edelleen todellinen ongelma Suomessa. Tällä hetkellä työvoimasta on yli kuusinkertainen tarjonta kysyntään verrattuna. Jos me pidennämme työuria, työnhaku ei ainakaan helpotu. Toki työttömyys on usein alakohtaista, ja muutamilla aloilla väitetään olevan jopa työvoimapulaa. Tämä ei kuitenkaan liity varsinaisesti eläkeiän nostoon, sillä vanhuksia on aivan yhtä hankala kouluttaa uudelleen kuin nuoria.

Jos taas talouskriisi johtuisi suomalaisten laiskuudesta ja meidän pitäisi tehdä enemmän töitä, miksi eurokriisiä yritetään ratkaista säästökuurilla  ja irtisanomalla ennenäkemättömiä ihmismassoja? Tässäkin oikeiston virallinen selitys olisi yhtä hyvin voitu tehdä sarkastisilla heittomerkeillä varustettuna.

Summa summarum, työurakeskustelu on vain sosiaalisesti epämukava yritys puhua oikeistolle mukavista aiheista jonkin tekaistun kertomuksen puitteissa. Kun työurien pidennys otetaan esille, työntekijöiden on hyvä pitää mielessä, kuinka meidän palkkamme määräytyy työvoiman kysynnän ja tarjonnan puitteissa. Siksi meidän täytyy ottaa yhteinen linja työurien pidennyksiä vastaan, ja paljastaa ne niiksi poliittisiksi petoksiksi, joita ne ovat.

Lisäksi työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien suuri määrä osoittaa tarpeen uudenlaisille ehdotuksille. Jos porvarit haluavat olla tosissaan eläkeiän noston suhteen, on täysin järjetöntä lähteä pidentämään vanhuuseläkkeen ikää, kun nykyistäkään eläkeikää ei saavuteta. Kasvatetaan siis työuria, mutta tehdään se työuran siedettävyyttä parantamalla. Suomalainen työvoima tarvitsee parempia esimiehiä, lyhyemmän työpäivän ja enemmän lomaa. Nykyinen työkyvyttömyyseläkkeiden tilanne osoittaa, kuinka kalliiksi yksinkertainen työmoraali voi pahimmillaan käydä.

Encyclopedia politica

Tiedän, että humoristisessa mielessä tehtyjä politiikan sanakirjoja on tehty ennenkin, mutta teenpä tässä oman. Edessänne on kokoelma suomenkielisiä käännöksiä tuoreimmista poliittisen jargonin päähänpistoista ja manipuloinnin kruununjalokivistä.

Vastuu (politiikassa)

Kaikkien mielestä oma politiikka on vastuullista, mutta toisten ei. Ainoastaan harvoilla on kuitenkaan kyky luulla, että silkka omassa vastuullisuudessaan kylpeminen tekee näistä näkemyksistä totta.

Vastuu (yksilön)

Kun työttömyys vähenee, on kaikkivoipa hallitus ja päähallituspuolue saanut tämän aikaan. Kun työttömyys kasvaa, kannattaa kuitenkin korostaa yksilön vastuuta. Tällä tavalla puolueesi ei ikinä häviä.

Velka

Kun yksilö ottaa lainaa, se on itsenäistä taloudenhoitoa ja isänmaallista laman kaatamista. Kun valtio ottaa lainaa, se ei ole lainaa, vaan se on velkaa. Muista myös, että siinä missä yksilön kulutusjuhla kaataa lamaa, valtion kulutusjuhla vain pahentaa sitä.

Huomautus: Ei koske Suomen valtiota.

Kompromissi

Jos poliittinen vastustajasi onnistui integroimaan sinut osaksi omaa politiikkaansa, vaienna kritiikki vetoamalla konsensukseen ja kompromissin tarpeeseen. Kriitikkosi todennäköisesti eivät vastusta kompromisseja sinänsä, mutta tämän ei pitäisi haitata.

Vallankumous

Toriliikkeet Tunisiassa ja Egyptissä ovat demokratian uusi toivo ja sorrettujen kansalaisten koskettava kollektiivinen ponnistus. Kun kirjaimellisesti sama liike tekee mielenosoituksia Britanniassa täysin samoilla vaatimuksilla, he ovat anarkistisia kiven heittäjiä sekä angstisia teinejä.

Yritys

Yhtiö

Yrittäjien etu

Nokian, Applen ja Coca-Colan etu.

Sijoittajat

Deutche Bank ja Goldman Sachs

Työtön nuori

Laiska vätys, josta ei ole mihinkään. Häntä pitää jatkuvasti kannustaa tekemään kaikkea, ja silloinkin pitää ennen pitkää turvautua pakotteisiin. Hän ei halua tehdä töitä. Silloinkin kun hän haluaa tehdä töitä, ei hänelle kannata siitä mitään maksaa.  Vaalien alla hän kuitenkin muuttuu ahkeraksi tulevaisuuden selkärangaksi, jonka ystäviä kaikki haluavat olla.

Kannustin

Taloutta kehitetään parhaiten kannustamalla yritysjohtajia sekä sijoittajia suuriin tekoihin palkankorotusten ja bonusten avulla. Työntekijät eivät kuitenkaan moisesta motivoidu, laiskistuvat vain ilmaisesta lounaasta. Köyhiä piiskataan eteenpäin palkka-alen voimalla sekä yleisellä uhkailulla.

Turkistarhaus

Turkistarhaus työllistää monia. Niin työllistää myös huumekauppa, mutta huumekauppa on moraalitonta.