Velasta itsenäisyyteen

SuomiAreenan jälkimainingeissa Li Andersson nosti esille käsittelyn arvoisen pointin. Anderssonin mukaan suomalaista keskustelua dominoiva märehtiminen velkataakasta on osa oikeiston poliittista taktiikkaa, jolla perustellaan leikkauspolitiikkaa ja eurokuria. Oikeistopolitiikan tukemisen lisäksi keskustelulla on tarkoitus viedä huomio siitä tosiasiasta, että Suomen työllisyyspolitiikka on edelleen surkeaa.

Ajatus on täysin oikeassa siinä, että politiikan pitäisi lähtökohtaisesti lähteä täysin muista arvoista kuin rahasta, ja että politiikan pitäisi asettaa täysin muita tavoitteita kuin säästäminen. En kuitenkaan pidä siitä ajatuksesta, että siirrämme keskustelun kokonaan muualle, ikään kuin pelkäisimme oikeiston muka pätevää puhetta. Meidän pitää sen sijaan kaapata talouskeskustelu itsellemme, ja liittää se omiin aiheisiimme.

Suomessa ei ole velkaongelmaa

Keskusteluun voi lähteä mainitsemalla aivan ensimmäiseksi, että Suomen velkaongelma on täysin keksitty ilmiö. Suomen velka suhteutettuna bruttokansantuotteeseen on yksi euromaiden pienimpiä, ja maailmanlaajuisestikin se on keskiverto. Tämä ei tietenkään tarkoita, että velka olisi hyvä juttu, mutta Suomessa ei velasta saa ongelmaa tekemälläkään.

Japanissa olisin ehkä huolissani velkataakasta, mutta en Suomessa.

Toisaalta oikeiston velkahurskastelusta kertoo se, kuinka koko keskustelu pyörii pelkkien maksettavien puolella. On tietenkin helppo osoittaa valtionvelan suuria lukuja, ja teeskennellä pelastajaa, mutta jos velasta puhuttaessa ei oteta puheeksi myös velkasaatavia, jää koko keskustelu tyhjäksi retoriikaksi. Maailman rahoitussekoiluissa Suomen julkinen talous jää helposti plussalle, kun sosiaaliturvarahastomme nettoavat 150 miljardia euroa vuodessa. Luku on kasvanut vuodesta 2005 noin 50 miljardia euroa.

Jos velkataakassa on jotain ongelman juurta, niin se on valtionvelkamme rakenne. Kun tarkastelemme valtionvelan neljäätoista päämarkkinatakaajaa, niistä ei löydä yhtäkään suomalaisenemmistöistä sijoittajaa.

Tätä kautta pääsemmekin itse ongelmaan.

Velan voi politisoida

Koko oikeistolainen retoriikka, velan suhteen tai muuten vain, perustuu aina muiden palvelemiseen. Joskus meidän pitäisi peesata pankkeja ja joskus vain yleisiä sijoittajia. Yksinkertaisesti ilmaistuna, koko velkakeskustelun tarkoitus on alentaa demokratia tulosvastuuseen, ja itsenäiset valtiot samalle lähtöviivalle suurimpien omistajien kanssa.

Suomen ei pidä nöyrtyä siihen ajatteluun, että meidän päätöstemme pitäisi miellyttää puhtaasti taloudellisia tekijöitä. Vielä enemmän tämä koskee hallitusta, jonka tehtävä on edustaa äänestäjiä, eikä sijoittajia.

Aina kun velka tuodaan keskusteluun, keskusteluun pitää tuoda myös kysymys siitä, kuka päättää velkaehdoista. Todellisesti itsenäisellä valtiolla tulee olla alaisuudessaan pankki, jonka kautta rahoitus voidaan turvata ilman päätäntävallan luovuttamista suuremmille talouksille. Niin kauan kuin vasemmisto käy keskustelua siitä lähtökohdasta, että riippumatonta talouspolitiikkaa ei tarvitse olla, niin oikeiston etulyöntiasema velkakeskustelussa on täysin perusteltua.

Jos taas lähdemme riippumattoman talouspolitiikan lähtökohdista, voimme politisoida myös velan rakenteen.

Suomi on velkaa ulkomaille, mutta myös ulkomailta ollaan velkaa Suomeen, kuten jo totesin. Yksi parhaimmista kehitysavuista, mitä me voimme tarjota kolmanteen maailmaan, on velkojen anteeksiantaminen.

Itsenäinen rahoitus mahdollistaisi kehitysmaiden velkojen siirtämisen kehitysmailta suomalaiselle julkiselle pankille, ilman suurta riskiä esim. sosiaaliturvarahastoille. Toisaalta taas Suomi voisi taata halpaa lainaa ystävilleen puhtaasti poliittisin perustein, ja lisäksi riippumattomuus ulkomaisista sijoittajista lisää Suomen mahdollisuutta sanoutua irti vanhoista veloista. Tätä voi käyttää niin poliittisena lyömäaseena suurimpia velkojia kohtaan, ja lisäksi tällainen mahdollisuus parantaisi toteutuessaan Suomen julkista taloutta.

Itsenäinen rahapolitiikka ei tietenkään tarkoita pelkkää suomalaista keskuspankkia, vaan se tarvitsee myös keskustelua siitä, millä ehdoilla rahaa ja lainaa luodaan. Se on tietysti oma aiheensa, mutta se on samalla aihe, joka on vasemmistolle edullinen.

Ideasta keskusteluun

Suomen ongelmat tuskin ratkeavat näin yksinkertaisesti, ja näistä aiheista on lisäksi käymättä paljon keskeistä aineistoa. Se ei kuitenkaan ole asian ydin.

Velkakeskustelun kaappaaminen demokraattisen rahoitusjärjestelyn ja itsenäisen talouspolitiikan tarkoituksiin saavutetaan jo pelkästään ehdotuksia tekemällä. Lisäksi suomalainen keskustelu tarvitsee jonkin vaihtoehdon, joka oikeasti ajaa suomalaista ja demokraattista uudistusta, eikä ainoastaan parempia lainaehtoja etelän tukipaketteihin.

Mainokset

Itsenäinen tasavalta vai hyvät lainaehdot?

EU-kriittisyys on nykyään muotia, ja hyvästä syystä. EU:n johtama rahapolitiikka ja unionin talousjärjestelmä ovat jo moneen kertaan näyttäneet selvästi kantansa demokratiaa ja kansojen itsenäisyyttä vastaan. Unionin kampanjat AY-liikettä ja työväkeä vastaan ovat jo niin selviä ja konkreettisia, että en lähde tässä edes purkamaan niitä. EU:n väittäminen kansainväliseksi rauhanprojektiksi vaatii jo jonkin asteista ideologista hurahtaneisuutta. Se kuitenkin ihmetyttää, miten eurokriittinen kansa voi huijata itsensä äänestämään euroopan kesyimpiä muka-eurokriittisiä puolueita.

Suomessa eurokriittisten populistien pääasiallinen tehtävä on ollut kesyttää vaatimukset uudesta itsenäisestä Suomesta vaatimuksiksi paremmista lainaehdoista. Esimerkkejä on riittämiin, mutta paras lienee viimeaikainen uutinen perussuomalaisten kannasta, jonka mukaan EU:sta eroaminen ei ole kovin tärkeää. Ilmeisesti kevyt harmittelu euron rahapoliittisesta tyranniasta on heidän mielestään enemmän kuin tarpeeksi tuomaan työpaikkoja ja vaurautta suomalaisille duunareille.

Toisaalla eduskunnan ulkopuolinen Itsenäisyyspuolue tuntuu keskittyvän markan palauttamiseen. Tavoite ei missään tapauksessa ole huono, mutta sellaisenaan se on hieman voimaton.

Eurokriitikot eivät ymmärrä, että EU:n ongelma ei ole pelkässä eurossa tai vapaakauppasopimuksessa. Itsenäinen valtio tarvitsee toki itsenäistä rahapolitiikkaa, mutta se tarvitsee myös taloudellista riippumattomuutta sekä kontrollia omista hallintoelimistä ja luonnonvaroista.

Tätä kautta taistelu itsenäisen Suomen puolesta EU:ta vastaan on välttämättä myös taistelu työväenluokan puolesta kapitalismia vastaan. Tämä ei tietenkään tarkoita maailmasta eristäytymistä tai jonkin kuvitteellisen kansallisen menneisyyden palauttamista. EU:n vastustaminen vaatii tukea eurooppalaiselta ay-liikkeeltä sekä eurooppalaiselta vasemmistolta. Kreikan, Italian, Espanjan sekä Portugalin työväenpuolueet etsivät jo nyt mitä tahansa tekosyytä erota eurosta, ja vahva itsenäinen Suomi olisi epäilemättä se aloite, mitä uudenlainen työväenluokan Eurooppa tarvitsee.

Kuten Euroopan vasemmistopuolueessa on tapana sanoa: Toisenlainen Eurooppa on mahdollinen.