Työttömyyden hinta

Tänään facebookissa kiersi eräs uutinen, joka useimmissa tapauksissa sivuutettiin tylsänä tilannepäivityksenä, ja vielä ikävänä sellaisena. Tilastokeskuksen mukaan työttömyys on noussut edellisvuoden tasosta yli kymmeneen prosenttiin. Suomessa on tätä myötä yli 300 000 työtöntä.

Minä ymmärrän oikein hyvin, minkä takia tämä uutinen menee helposti ohi. Tilastoissa luvut tuntuvat aina olevan suuria, usein suurempia kuin vaivaiset 300 000, ja ainakaan itselläni luvut miljoonasta ylöspäin eivät oikein konkretisoidu arkijärkeen. Tämän takia vertailin hieman lukuja keskenään, ja yritän tässä selventää myös muille, miksi kyseinen uutinen ansaitsisi isommat otsikot.

300 000 työtöntä, mutta useita miljardeja euroja

Vuoden 2010 alussa Työ- ja elinkeinoministeriön virkamies Pekka Tiainen väitti, että yksi työtön maksaa vuodessa valtiolle 18 000 euroa välittömiä menoja ja tuloja. Käytännössä tämä luku siis sisältäisi ne verorahat joita valtio menettää veronmaksajan siirtyessä työttömyystuelle, ja toisaalta siihen on laskettu myös ne rahat joita valtio menettä, kun se maksaa työttömälle etuuksia. Työttömyyteen liittyy toki muitakin kuluja, kuten lisääntyvää terveyspalveluiden käyttöä, uudelleen kouluttamista jne, mutta yksinkertaisuuden vuoksi laskemme nyt vain välittömät kulut.

100 000 työtöntä maksaa näiden laskujen mukaan Suomelle noin 1,8 miljardia euroa vuodessa, ja nykyiset 300 000 työtöntä siis käyttäisivät vuoden aikana yhteensä 5,4 miljardia euroa.

Luku sinänsä ei herätä mitään ajatuksia, mutta muutaman vertailukohteen jälkeen sen pitäisi.

Vuoden alussa keskustelua herättänyt yhteisöveroalennus oli voitto elinkeinoelämälle ja poliittiselle oikeistolle. Niin suuri asia kuin se onkin, ei yhteisöveron alennus käytännössä ollut ”kuin” hieman alle miljardi euroa vuodessa. Suomen työttömyystilanne on siis viisi kertaa vakavampi ongelma kuin viimeisen vuoden suurin myönnytys suuryhtiöille.

Myöhemmin keväällä puhuttanut osinkoverouudistus oli tarkoitettu suureksi vasemmiston vastapainoksi oikeiston neuvotteluvoittoa vastaan, mutta sekään ei lopuksi tuonut valtion kassaan sen enmpää kuin 50 miljoonaa euroa vuodessa. Korjatakseen pelkän työttömyyden, hallituksen pitäisi tehdä 108 osinkoverouudistusta.

Lisää työttömyyden vakavuudesta kertoo se tosiasia, että Tiaisen arvion mukaan nykyinen työttömyys on pelkässä välittömässä rahallisessa vahingossaan samaa luokkaa, kuin koko Suomen julkinen erikoissairaanhoito. (6 miljardia euroa) Vuoden 2013 hallituksen talousarvion mukaan työttömyyden poistaminen rahoittaisi lähes kaksi puolustusministeriötä. Vaihtoehtoisesti sillä kustantaisi talousarvion mukaan puolustusministeriön, oikeusministeriön, ulkoasiainministeriön sekä ympäristöministeriön yhteenlasketut menot.

Huolta on, toimia ei niinkään

Minä en yritä tässä sanoa, että kukaan eduskunnassa ei välittäisi työttömyydestä. Työttömyys painaa aivan varmasti mieliä niin oikeistossa kuin vasemmistossakin, vaikkakin varmasti eri syistä. Sen tämä pieni vertailu kuitenkin paljastaa, että toimet työttömyyden ehkäisemiseksi eivät ole viestineet samaa päättäväisyyttä, kuin mitä, ainakin omasta mielestäni, vähemmän tärkeässä osinkoverouudistuksessa näytettiin.

Työttömyyteen liittyy luonnollisesti paljon luokkapoliittisia arvoja, mutta vaikka arvottaisimme asian tärkeyden pelkällä rahalla, ei tämä toimettomuus olisi silloinkaan perusteltua. Raamineuvotteluissa kaksi kertaa halvemmasta ongelmasta tehtiin riitojen jälkeen sitova kolmikantasopimus, niin kuin pitääkin, mutta etenkin nuorisotyöttömyyden kohdalla poliitikoilta kuulee lähinnä tavallisia neuvoja tai ehkä jopa moralisoivaa syyllistämistä.

Olen usein puhunut työnantajapuolen asettamisesta vastuuseen sitovien sopimusten kautta, mutta pelkkä osapuolten pelottelu ja työttömyydellä rietastelu ei meitä pitkälle vie. Suomessa puhutaan paljon työttömyysturvasta ja työttömän oikeuksien turvaamisesta, vaikka meidän pitäisi puhua työllisyysturvasta ja siitä, miten aiomme tulevaisuudessa olla työllistettyjä. Kapitalismiin kuuluu luonnollisesti käsitys siitä, että talouden edessä ei voi kuin luovuttaa, mutta eduskunnan vasemmistolta olisi odottanut jotain parempaa.

Suomessa kaikenlainen keskustelu elinkeinopolitiikasta ja kansallisen elinkeinon turvaamisesta on pannassa. Kaivosalasta käytävän keskustelun yhteydessä kansallista elinkeinopolitiikkaa sivutaan ikään kuin vahingossa, ja silloinkin lähinnä sen takia, että tämä nimenoainen elinkeino ärsyttää vihreitä. Ainoat ihmiset, joita aihe tuntuu muuten kiinnostavan, ovat avoimesti koko keskustelun käynnistämistä vastaan. Mm. Jan Vapaavuori tuntuu ajattelevan, että julkinen valta ei saa ottaa mitään kantaa yksittäisten organisaatioiden tekemiseen.

Markkinavoimien rukoilu ja katastrofin sivusta seuraaminen sopii toki toisille, mutta itse näin nuorena osaisin arvostaa, jos minua ei uhrattaisi kiihkokapitalismin alttarilla. Suomessa on tehty liian vähän perinteisen tavarateollisuuden eteen, ja kohta se tulee näkymään myös valtion budjetissa. Jokaista suomalaista ei voi kouluttaa data-insinööriksi, ja muita palveluita on hirveän hankala viedä ulkomaille. Vapaavuoren mainittuani telakkateollisuus on luonnollisesti yksi pelastettava ala, mutta myös muuta metalliteollisuutta ja tuotantoa tarvitaan.

Tuloerojen vastustaminen ja raamisopimusten neuvottelu ovat tietysti poliitikkojen piireissä aina seksittäitä ja katu-uskottavia asioita, mutta tällaisten lukujen edessä sitä joskus toivoo, että eduskunnassa tehtäisiin myös niitä tylsiä päätöksiä kotimaisen teollisuuden tukemisesta.

Mainokset

Saarnaaminen on helppoa, työllistäminen ei

On asenteita ja faktoja

Vuosi sitten yle vastasi kaikkien moralisoivien kiihkokapitalistien rukouksiin julkaisemalla jutun nuorisotyöttömyydestä. Muuan toimittaja oli kaivanut jostain esille taiteilijan, joka avoimesti sanoi kieltäytyvänsä palkkatyöstä, ja elävänsä mieluummin toimeentulotuella. Jutun perusteella tämän oli tarkoitus olla todiste siitä, että: ”Yhä useampi nuori ei ole valmis ottamaan vastaan mitä tahansa työtä.”

Juttu tuntuu vahvistavan yleisen ennakkoluulon, ja asia olisi voinut jäädä pieneksi kokoomuslaisten yllykkeeksi. Tänään kuitenkin MTV3 julkaisi toisen jutun, joka väittää jotain ihan muuta. TE-toimistojen mukaan yleinen sääntö on, että nuori ottaa vastaan lähes työtä kuin työtä. Työstä tietoisesti kieltäytyvät nuoret ovat tilastollisesti merkityksettömiä yksittäistapauksia.

Näiden kahden jutun vertailu ei ainoastaan paljasta toimittajien ja päätoimittajien valtaa siinä, mikä on yleinen näkemys tilanteesta. Jutut paljastavat myös, kuinka nopeasti perustavanlaatuinen tutkimustyö unohdetaan, kun nuorten syyllistämiselle halutaan tukea.

Mikko Puttonen kirjoitti Tiede-lehdessä noin puoli vuotta sitten, kuinka varsinaisia lukuja nuorten työhaluttomuudesta ei ole. Nuorten keskuudessa kyselyissä työelämän arvostus on hänen mukaansa suorastaan kasvanut, mutta samalla työhön suhtautuminen on muuttunut enemmän kriittiseksi ja pragmaattiseksi. Nuorten syyttäminen laiskaksi onkin todennäköisemmin lähtenyt siitä, että vanhemmilla sukupolvilla on edelleen voimassa suorastaan kulttimainen suhtautuminen työhön, ja nuoret puolestaan puhuvat ”paskaduuneista” ja vaativat työmukavuutta. Monet laiskaksi syytetyt ovatkin lähinnä pragmaatikkoja.

Vastuullista politiikkaa? Sitä saa mitä tilaa

Koko hallituksen työllisyyspolitiikka vaikuttaa enemmän joltain katolisen kirkon katumusharjoitukselta, kuin oikealta politiikalta. Nuoria kannustetaan eteenpäin rangaistuksilla, ja taas uusilla rangaistuksilla. (Lex Soininvaara on edellisen hallituksen lapsi, mutta toisaalta nykyinen ei ole kokenut tarpeelliseksi sen perumista.)Vaikka nuorten motivaatiossa olisikin parantamisen varaa, mitä MTV3:en mukaan ei ole, nämä toimet eivät paljoa pelastaisi.

Viime vuoden viimeisellä neljänneksellä Suomessa oli avoimia työpaikkoja 32 000. Työttömiä taas viime vuonna oli 207 000. Ilmiselvä työpaikkapula ei voi johtua ainakaan nuorten laiskuudesta, ja tätä ymmärrystä heijastelee myös MTV:n jutun maininta siitä, että myös työnantajapuolella on suuri vastuu. Jostain syystä tätä vastuuta ei vain painoteta samalla tavalla kuin nuorten vastuuta, ja vappupuheissa tyydyttiin tänä vuonna pyytämään kiltisti työnantajia työllistämään enemmän.

Työnantajista on jo monta vuotta yritetty kiltisti lypsää vastuuta, mutta turhaan. Nyt on tarvetta jo harkita vähemmän kilttejä keinoja.

Ensinnäkin, Suomen pitää lopettaa palkka- ja verokilpailu Kiinan ja Itä-Euroopan kanssa. Se on kilpailu, joka on tuomittu häviöön jo alusta alkaen, eikä siitä tule muuta tulosta kuin pienet palkat ja velkaantunut julkinen talous. Kotimaista taloutta ei ainoastaan pidä tukea valtion rahoituksella, vaan valtion rahoitusta pitää myös tukea Suomen omalla keskuspankilla. Tällä tavalla me saamme itse päättää omista talousstrategioistamme.

Tilanne on kuitenkin ehtinyt jo kriisiytyä, ja myös konkreettisempia keinoja tulisi harkita. Lakkautetut teollisuuslaitokset ja teollisuuskoneet pitää kansallistaa ilman korvausta, mikäli sama firma siirtää toimintoja ulkomaille.

Nämä toimet eivät ehkä innosta suurimpia porvareita, mutta nyt työttömyystilanne on jo niin paha, että minua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta mitä muutama pukumies ajattelee. Oikeisto on markkinoinut itseään vastuullisena liikkeenä. Tässä on muutama vastuullinen ehdotus, joten onnea matkaan toteutuksen kanssa.

Kun pikkumaisuus on puoluetta tärkeämpää

Vasemmistoliiton johto on ärähtänyt! Raisiolainen kansanedustaja Jyrki Yrttiaho antoi tervehdyksen SKP:n edustajakokouksessa lauantaina 8.6. Moinen ele oli Vasemmistoliiton uudelle johdolle aivan liikaa, sillä nyt Yrttiahoa on uhkailtu puolueesta erottamisella. Minun on nyt esitettävä aito hämmästykseni tämän valtavan pinnallisuuden edessä.

Näin SKP:läisenä Vasemmistoliiton johdon veto näyttää lähinnä tärkeilevältä ylpeydeltä. Minä en kuunnellut Yrttiahon puhetta salin perältä ajatellen, että tässä puhuu Vasemmistoliiton vastustaja, ja mahdollinen loikkari SKP:hen. Niin tervehdyksen ajankohta, esittely kuin sisältökin teki erittäin selväksi, että kyseessä on yksinkertainen ystävyyden osoitus yhteistyökumppanilta. Yrttiaho ei ole missään tilanteessa antanut ymmärtää, että hän olisi nyt asettumassa poikkiteloin puolueensa kanssa ja kommunistien rinnalle.

Kuunnelkaa vaikka puhe itse:

Joku korruptoituneempi poliitikko voisi nähdä tilanteessa mahdollisuuden SKP:lle, sillä SKP:hän olisi Yrttiaholle seuraava looginen valinta puolueesta erottamisen jälkeen. Ehkä muutama lukija siis yllättyy kun sanon, että tämä liike on mielestäni katastrofi molemmille puolueille.

Lukijan täytyy ymmärtää, että aina Neuvostoliiton hajoamisesta asti SKP on ollut kutakuinkin ainoa puolue, jonka kanssa tehtävästä yhteistyöstä Vasemmistoliitto on systemaattisesti kieltäytynyt. Tämä on ollut taattu resepti vasemmiston hajaannukseen. Kun SKP on vuosikausia yrittänyt saada vasemmistolaista yhteistyötä aikaiseksi, Yrttiahon loikkaus SKP:hen olisi monessa mielessä tappio.

Omasta mielestäni SKP:n puoluekokouksessa puhunut Yrttiaho ei edustanut Vasemmistoliiton jonkinlaista änkyräoppositiota, vaan itse kuulin sanojen takaa yhteistyön mahdollisuuden. Vielä vasemmistoliitossa jäsenenä ollut Yrttiaho oli meille mahdollisuus keskusteluyhteyden avaamisesta Vasemmistoliittoon, ja sitä kautta mahdollisuus uuden punavihreän liiton perustamiseksi ensi eduskuntavaaleihin. Moisella liitolla olisi todellinen mahdollisuus laittaa kampoihin niin kokoomuksen edustamalle äärikapitalistiselle eurokuripolitiikalle, kuin perussuomalaisten edustamalle rasistispopulistiselle öykkäröinnillekin. Erottamalla Yrttiahon Vasemmistoliitto tekisi siitä kaikesta lopun, ja samalla se julistaisi itsensä yksinäiseksi oikeassa-olijoiden puolueeksi, joka on liian hyvä sietääkseen toisella lailla ajattelevia sen enempää puolueen laidoilla kuin sen riveissäkään.

Jos kuuntelette edustajakokouksessa annetun puheen, se ei oikeastaan ole kovin radikaalisti erilainen Vasemmistoliiton yleisestä linjasta. Olen aivan varma, että kuka tahansa vasemmistolainen on huolissaan eurokurin saamasta vallasta, nuorisotyöttömyydestä ja eliitin korruptiosta. Ainoa ero Yrttiahossa on hänen taktiikkansa toimia hallituksen ulkopuolelta.

Jos Yrttiaho erotetaan, se on tappio niin Vasemmistoliitolle, Yrttiaholle kuin SKP:llekin. Toki Yrttiahon erottamalla puoluejohto saa itsensä näyttämään tärkeältä, mutta nyt pitäisi jo miettiä, että olisiko asiassa muitakin prioriteettejä. Vasemmistoliiton on aika ansaita nimensä, ja ymmärtää, että liittoutuminen toisinajattelijoiden kanssa ei tarkoita sitä, että myöntää olevansa väärässä.