Oikeusvaltion perusteita

Facebookissa levisi jostain syystä jo vuoden vanha teksti hätävarjelusta ja oikeusvaltiosta. Periaatteessa minun olisi pitänyt jo vastata silloin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Teksti on Lauri Skönin (kok.) blogista, ja teksti käsittelee muutaman esimerkin kautta hätävarjelun liioittelua, ja väittää, että rikosten uhrien asema on Suomessa huonompi kuin rikosten tekijöiden. Esimerkit ovat tapauksia, joissa murtovarkaat nostivat pahoinpitelysyytteitä sellaisia ihmisiä vastaan, joiden koteihin he olivat murtautumassa.

Ei silkkaa ilkeyttä

Minä en millään halua väheksyä murtovarkauden uhrien tilannetta, ja etenkin Skönin blogiin otetut esimerkit ovat ikäviä. Näiden tapausten ikävyys on kuitenkin kokonaan toinen asia, kuin oikeusvaltion periaatteiden kyseenalaistaminen. Etenkin blogia kommentoivat puheenvuorot tuntuvat ajattelevan niin, että itsevarjelun liioittelusta säädetty laki on tehty lähinnä ilkeydestä.

Ajatusmaailman ongelmat paljastuvat vielä paremmin, kun tekstin sisältö tiivistetään Skönin omiin sanoihin:

Jos joku päättää murtautua toisen ihmisen asuntoon, niin hän luopuu oikeudestaan tulla kohdelluksi silkkihansikkain.

Lausahdus voi päällisin puolin tuntua oikeudenmukaiselta, mutta tarkemmalla ajattelulla se on suorastaan vaarallinen. Jos eläisimme Suomessa, jossa oikeusturva pienenee astuttaessa toisen ihmisen kotiin, ei kestäisi kauaa, ennen kuin järjestäytynyt rikollisuus keksisi keinot hyötyä tilanteesta. Muutamalla peiteorganisaatiolla, uskottavalla tittelillä ja näyttelytaidoilla saadaan jo hieman varovaisempikin kansalainen houkuteltua tuntemattoman ihmisen kotiin. Moinen järjestely olisi kultakaivos terroristijärjestöille ja mafiaperheille.

Taloon murtautuminen ja etuovesta sisään käveleminen ovat tietenkin täysin eri asioita, mutta moni tuntuu unohtavan, että muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen ero ei ole tapahtunutta tutkivalle oikeussalille päivänselvä. Oli tapaus mikä hyvänsä, lievempiä tuomioita toivova pahoinpitelijä sanoo tietysti vieraan murtautuneen sisään. Usein se on varmasti totta, mutta oikeus ei voi sivuttaa niitä muutamia tapauksia, joissa se ei ole totta.

Tämä on tietenkin ikävää Skönin kaivamissakin esimerkeissä, mutta epätäydellisessä maailmassa oikeuslaitos joutuu toimimaan huomioiden monia seikkoja. Tällaisia seikkoja ovat mm. tasavertaisuus muiden tapausten kanssa, asianomaisten mahdollinen valehtelu sekä kiistattoman todistusaineiston yleinen puute.

Toisaalta en voi myöskään allekirjoittaa sitä näkemystä, että rikolliselle saisi tehdä mitä hyvänsä. Edes itsepuolustuksena.

Kostomentaliteetin paluu

Utøyan ampumatapauksen jälkeen kuulin junassa, kuinka käytävän toisella puolella istuvat keski-ikäiset naiset puhuivat Breivikin oikeudenkäynnistä. Heidän mukaansa Breivik pitäisi ”vapauttaa uhrien omaisten keskelle”, jonka jälkeen me saisimme tietää ”kuinka kauan Breivik vielä hengittäisi”. Keskustelu on kuin suoraan Lehti-lehden taannoisesta nettikeskustelun parodiasta. Yhteys olisi hauska, ellei se olisi niin todellinen.

Keskustelu ei suinkaan ole ainoa laatuaan, ja internetissä aikaa viettävät ovat varmasti jo moneen kertaan törmänneet vastaaviin. Tällaisia väkivaltafantasioita kuunnellessa tulee aina mieleen kaksi asiaa:

1. Olen aina luullut, että Suomessa vallitsee suhteellisen selvä konsensus kuolemantuomiota vastaan. Olen äärimmäisen pettynyt, jos olen ollut väärässä.

2. Tällainen perinteinen lynkkaushenki on suoraan oikeusvaltion periaatteiden vastainen. Minun tuskin tarvitsee kovin syvällisesti selittää, miksi oikeudenkäyntejä ylipäätään järjestetään, ja miksi oikeus toimii periaatteella: ”syytön kunnes syylliseksi todistetaan.”

Okei, ehkä joidenkin mielestä nämä ihmiset ovat selvästi syyllisiä, mutta se ei vapauta meitä oikeusvaltion periaatteista. Myös inkvisitio oli varma syytettyjensä syyllisyydestä noitaoikeudenkäynneissä, mutta pelkkä henkilökohtainen olotila ei helpota oikeusmurhan uhria. Varsinaisen syyllisyyden lisäksi rangaistukseen vaikuttaa myös tekoon liittyvät muut aiheet, olotilat ja vaikuttimet, jonka takia oikeudenkäynti täytyy taata myös selvästi syyllisille.

Kun Kaleva julkaisi erään lapsen hyväksikäytöstä syytetyn jalkapallovalmentajan nimen ennen oikeudenkäyntiä, kommenttipalstalla heräsi poru. Ja syystä. Syytetyn oikeusturvaa vaativat kohtaavat kommentteja, joiden mukaan oikeusturvan vaatiminen ei ”kunnioita syytöksen vakavuutta.”

Ilmiö olisi helppo sivuutta nettikeskusteluun aina liittyvänä trollaamisena, mutta ajatustapa on murtautunut politiikan valtavirtaankin. Räikein tapaus tuli esille, kun Pekka Haavisto osoitti tukensa Osama Bin Ladenin ampumiseen. Haavisto yritti lieventää näkemyksiään huomauttamalla, kuinka Bin Ladenin oikeudenkäynti olisi tuottanut ”epätoivoisia vapauttamisyrityksiä” ja ”terrori-iskuja”. Ikään kuin korkeita kansainvälisiä terroristeja ja sotarikollisia ei olisi ennen nähty oikeussaleissa. Vaikka Yhdysvallat yrittää selitellä ihmisoikeusrikkomuksiaan nimeämällä vangit ”vihollistaistelijoiksi”, suomalaisella poliitikolla ei ole mitään painavaa syytä tukea kuolemantuomiota ilman oikeudenkäyntiä.

Tervettä järkeä

Kuten jo huomautin, murtojen ja muiden rikosten kohdalla saa käyttää tervettä järkeä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että verenhimoisessa kostonhimossa voisi sivuuttaa kaikki oikeusvaltion ja oikeuskäsittelyn seikat. Vaikka minä olen ehkä se viimeinen ihminen, joka laittaisi luottamuksensa oikeusvaltion kaikkivoipaiseen oikeudenmukaisuuteen ja kykyyn, me emme voi laittaa pystyyn uutta inkvisitiota, ja samanaikaisesti teeskennellä oikeudenmukaisuutta.

Toki tällaisissa tapauksissa on hyvätkin puolensa. Minäkin pääsen joskus näpäyttämään, että: ”saitpas juuri veripunakommunistilta saarnan oikeusvaltiosta ja ihmisoikeuksista.” Itse koen tällaisen tilanteen luonnolliseksi, mutta moni muu päätyy peilin eteen tekemään itsetutkiskelua.

Mainokset

Helvetin kuumin paikka

Tukholma on liekeissä ja suomalaiset poliitikot kiirehtivät keräämään moraalisia irtopisteitä tilanteesta. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole, sillä osa avauksista on täyttä rautaa. Tällaisessa tilanteessa vain toivoisi, että Suomen pääministeri osoittaisi edes jonkinlaista poliittista selkärankaa.

Jyrki Katainen otti Yle Radio Suomen haastattelutunnilla kantaa Tukholman mellakoihin. Hänen mukaansa Tukholman tilanteesta pitäisi ottaa oppia.

…Kataisen mukaan maahanmuutosta pitää keskustella Suomessa laaja-alaisesti ja kiihkottomasti…

Tätä ei pitäisi ottaa edes tosissaan. Ensinnäkin, kuten Li Andersson jo huomautti, maahanmuuton vetäminen Tukholman mellakoihin on suomalaisen median oma päähänpisto. Toiseksi, Kokoomus itse ei ole viimevuosina tullut tunnetuksi laaja-alaisesta ja kiihkottomasta keskustelusta, kuten kokoomusnuorten trollit ovat osoittaneet.

Katainen itse on kieltämättä ollut kiihkoton, tosin ehkä liiaksikin. Sen tiedän, että Himasen tulevaisuusselonteon perusteluissa ei ainakaan ollut isänmaallisuutta tai ylimääräistä moralisointia laisinkaan. Korruptiota ja hyvä-veli-verkostoja ehkä sitäkin enemmän.

Syy Kataisen ulostulolle on selvä. Niin kauan kuin ihmiset laittavat Tukholman mellakat maahanmuuton piikkiin, kukaan ei puhu niiden sosiaalisesta taustasta. Jos joku huomauttaisi, kuinka Tukholman mellakoiden taustalta löytyy sosiaalinen selitys, ei kestäisi kauan huomata, kuinka Katainen itse on suomalaisten luokkaerojen suurin lietsoja sekä nuorison pääsyrjäyttäjä.

Viimeaikoina Katainen on henkilökohtaisesti ehdottanut nimenomaan nuoriin suunnattua palkka-alea, ja vaikka hänen hallituksensa ajama nuorisotakuu mahdollistaa työpajapaikkojen käytön ja muun tempputyöllistämisen, jopa kolmasosa nuorisotakuuta tarvitsevista putoaa takuutoimien ulkopuolelle. Syy on luonnollisesti Kataisen taloustieteellisestä näkemyksestä, jolta putosi vähän aika sitten viimeinenkin tieteellinen pohja pois.

Nuoriso tarvitsee vähemmän moralisointia yksilön vastuusta ja vapaakaupasta, ja enemmän suunnitelmallista talous- ja työllistämispolitiikkaa. Jos työvoima asetetaan kilpailuun kiinalaisen palkkatason ja amerikkalaisen koneistuksen kanssa, niin kasvavien luokkaerojen ja köyhyyden ei pitäisi olla yllätyksiä kenellekään. Selvä investointiohjelma tärkeimpien elinkeinojen turvaamiseksi sekä kotimaisen teollisuuden suojelu olisivat vähintä mitä hallitus voisi tehdä.

Tukholman nuorisomellakat ja niiden taustalta löytyvä nuorten syrjäyttäminen ovat jo niin vakavia asioita, että puolueeton ja arvovapaa keskustelu niistä on jo suorastaan ilkeää. Keskustelu aiheesta on toki paikallaan, mutta minä tiedän käyväni tätä keskustelua vastustaen eurokurilinjaa, eurooppalaista kiihkokapitalismia ja loputtomia leikkauksia.

Jos Katainen haluaa käydä ”kiihkotonta” keskustelua aiheesta, niin tehköön hän näin, mutta kuten Martin Luther King sanoi:

Helvetin kuumin paikka on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikana.

Itse en usko helvettiin, mutta ehkäpä kaikkien kannattaisi kuitenkin miettiä kahteen kertaan, ennen kuin lähtevät leikkimään Sveitsin valtiota Tukholman mellakoiden suhteen.

Ideologian puolustus

Tässä pari kuukautta sitten sain Uuden Suomen blogiini mielenkiintoisen kommentin. Olin aikaisemmin puolustanut sitä käsitystä, että maahanmuuttajien, työttömien ja muiden vähemmistöjen tulisi tukea vasemmistoa. Nyt sitten joku sankari luuli näpäyttävänsä minua sanomalla, että myös idealistien pitää ehdottomasti tukea vasemmistoa.

Näkemys ei ole lainkaan ennennäkemätön. Yhä useampi kokee olevansa jotenkin tavallista itsenäisempi ajattelija, jos ei avoimesti myönnä olevansa kapitalisti, kommunisti, vihreä tai vaikkapa post-modernisti. Olisi kovin helppoa huomauttaa, että kaikilla on jonkinlainen ideologia, mutta paljon keskeisempää on huomata se, että ideologiasta irtaantuminen on mahdollisesti onnistuessaankin vain vahingollista.

Muuan toimittaja kysyi minulta kerran, että mitä Suomen Kommunistinen puolue voi antaa, joka sai minut liittymään. Vastaus ei ollut vielä tuolloin päivänselvä, ja vaikka vastasinkin hieman samaan tyyliin, vasta nykyään voin suoralta kädeltä antaa vastauksen: Ideologia.

Suomen politiikka on täynnä mukamas ideologiasta irtaantuvia byrokraatteja ja hyvä-veli-verkostoon kuuluvia korruptoituneita teknokraatteja. Kun muut ihmiset naureskelevat radikaalien idealismille ja utopioille, minä tunnustan ylpeänä olevani ideologinen utopisti. Suomi tarvitsee kipeästi uusia idealisteja.

Tiedän, että ideologia sotii tavanomaista kompromissi- ja konsensusajattelua vastaan, mutta se on hinta jonka olen valmis maksamaan. Paljon enemmän minua risoo se, mitä vuoden 1918 jälkeen vasemmiston poliitikot (myös kommunistien itsensä keskuudessa) tekivät. He ottivat liikkeen joka yritti tehdä toisenlaista Suomea, ja he tekivät siitä liikkeen joka ajaa kolmea koulutuspäivää ja maltillisia palkankorotuksia.

Kuten Ernst Blochkin sanoi: ”Ilman uskoa toisenlaiseen maailmaan ei ole politiikkaa. Silloin on vain toisten ihmisten hallinnointia.” Lainaus kuvaa hyvin nykyistä Suomea, jossa ei ole politiikkaa, vaan pelkkää toisten ihmisten hallinnointia.

Kapitalismi onkin omalla rumalla tavallaan antaumuksellisten luovuttajien ja luusereiden aate. Kapitalismin puolustajat rakastavat heittää kätensä ilmaan, ja valitella ihmisluontoa ja luonnonlakeja jokaisen vastoinkäymisen kohdalla. Heille kapitalismi on ainoastaan voima, jonka edessä on mahdollista vain taipua ja luovuttaa.

Aina tämä ei pitänyt paikkansa kapitalistienkaan kohdalla. Vaikka nykyään poliitikot itkevät yksinkertaisen sote-uudistuksen vaikeutta ja hankaluutta, niin jatkosodan alla eduskunta muutti taloutemme käytännössä yön aikana preussilaisen tehokkaaksi suunnitelmataloudeksi. Peruskoulua suunnitellessa eduskuntamme polkaisi ikäänkuin tyhjästä yhden maailman tehokkaimmista koulutuslaitoksista. Elämme Suomen historian yhtä saamattominta ja nössöintä aikakautta.

Tätä myötä kannustankin kaikkia olemaan terveen utopismin kannattajia. Laittakaa poliittisiin ohjelmiinne kuuden tunnin työpäiviä, suuruudenhulluja kansallistamisohjelmia ja fossiilisista polttoaineista irtaantumista. Jos politiikka tarvitsee uskoa toisenlaiseen maailmaan, niin radikaali politiikka tarvitsee uskoa radikaalisti toisenlaiseen maailmaan.

Eeppinen monumentti lukutaidottomuudelle

Jaana Pelkonen on mahtavin monumentti poliittiselle lukutaidottomuudelle, mitä voi ihminen kuvitella. Tamperelaisen haastattelussa tämä lähinnä kameran edessä poukkoilusta tunnettu kansanedustaja ehdottaa, että nuorille ja vanhuksille otetaan käyttöön palkka-ale, jotta heidän työllisyytensä saataisiin nousuun.

Voidakseni osoittaa, kuinka lukutaidotonta törppöilyä Pelkosen haastattelu on, pyydän lukijoita nyt googlettamaan hakusanan ”nuorten palkka-ale”.

Valmis?

Kauanko siihen meni? Minä en pitänyt kiirettä, ja sain tuhlattua aikaa 5 sekuntia. Huonolla internetillä aikaa voi mennä jopa 10 sekuntia.

Siinä on se määrä taustatyötä, jota Jaana Pelkonen ei viitsinyt tehdä ennen ehdotustaan, joka on tietoinen hyökkäys kaikkia kansalaisten tasa-arvon ja jopa markkinatalouden periaatteita vastaan.

Äskeisillä hakusanoilla pitäisi löytyä sivukaupalla linkkejä, tutkimuksia, asiantuntijoiden haastatteluja sekä faktoja, jotka tyrmäävät täysin ajatuksen siitä, että palkka-ale lisää työllisyyttä. Minun haussani kolmanneksi ylimpänä oli muuan Taloussanomien juttu, joka osaa jopa huomauttaa, kuinka 90-luvun alussa Suomessa ihan oikeasti kokeiltiin nuorten palkka-alea ratkaisuna nuorisotyöttömyyteen. Kuten juttukin osaa mainita, edes 40%:in palkan alennukset eivät vaikuttaneet työllisyyteen näkyvällä tavalla. Samassa jutussa moni yrittäjäkin tyrmää Pelkosen hätäisen idean kaksi kuukautta ennen kuin sitä edes tuotiin julkisuuteen.

Tässä nuorten palkka-alessa on muutenkin jotain pakkomielteen omaista. Jo 90-luvulla ajatusta kokeiltiin käytännössä huonoin tuloksin, ja tutkimuksia aiheesta on pilvin pimein. Silti nuorten palkka-ale ponnahti esille 2012 kun Kokoomuksen (yllätys?) Jyrki Katainen ehdotti ajatusta, todennäköisesti aivan yhtä pienellä taustatyöllä. Nyt kun Jaana Pelkonenkin osoittaa täydellisen kyvyttömyytensä googlettaa yksinkertaista ideaa, pitää meidän ihan tosissamme pohtia, että miten saisimme päättäjämme kunnioittamaan ihan perustavanlaatuista taustatutkimusta.

Hemmetti! Edes minä, internetissä vaahtoava blogikirjoittaja, en kirjoita hätäistä tekstiä ilman pikaista aiheen googlettamista. Kuinka avuton käsi voi ihminen olla, ennen kuin ehdottaa kansanedustajana tai ministerinä lakiuudistusta ilman minkäänlaista taustatyötä? Toisaalta, viimeaikoina hallituksen taustatyön tekeminen on muutenkin ollut hieman kyseenalaistettuna.

Pelkonen ei tehnyt ainoastaan yhtä täysin naurettavaa kömmähdystä, vaan laukoi heti perään toisen aivan samanlaisen.

”Mutta yhden hyvä ei ole automaattisesti toiselta pois. Tätä kuvaa hyvin kakkuvertaus – sen sijaan, että siivutamme niukkenevaa kakkua entistä tasaisemmin, on keskityttävä kakun kasvattamiseen, jolloin kaikki hyötyvät.”

Jos nyt hetkeksi sivuutamme sen, että yhteiskunta ei ole kakku, ja suurinta osaa resursseistamme on täysin mahdotonta kasvattaa loputtomasti, voisimme silti lytätä tämän ajatuksen pienellä googletuksella.

Suomen talous kasvoi tasaisesti 90-luvun puolesta välistä 2008-vuoden lamaan asti. Yrittäkääpä googlettaa tulonjakoa tuolta ajalta.

Tiedän, tämä vaatii jo hieman kaivamista, mutta kokenut googlettaja löytää aika nopeasti tällaisen tilaston: Findikaattorin tulonjakotilasto

Köyhin 10% ei ainoastaan pysynyt köyhänä suuren talouskasvun aikana, vaan suorastan köyhtyi enemmän. Okei, ehkä Pelkosella on joku hienompi teoria taustalla, tai ehkä hän tietää jotain mitä me emme tiedä, mutta näin konkreettista ja täydellisesti Pelkosen teoriaa vastustavaa tietoa ei voi sivuuttaa jollain söpöllä kakku-vertauskuvalla.

Pelkonen: Opettele lukemaan ja opettele käyttämään Googlea! Minä en voi olla täällä googlettamassa sinulle jokaista ulostuloasi!